Korpit muistavat apajansa

Haaskansyöjät – kuten korpit – ovat eläimiä, jotka hyödyntävät syystä tai toisesta valmiiksi saatavilla olevaa ruokaa. Siis esimerkiksi petojen saaliiksi joutuneiden eläinten jäännöksiä sen jälkeen kun itse saalistaja on poistunut paikalta. 

Tästä seuraa, että haaskaeläimet ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia epätasaisesti jakautuneista ja ennalta-arvaamattomasti vastaan tulevista raadoista. Korpit ovat kuitenkin tunnetusti älykkäitä eläimiä, joten tutkijat ovat yleisesti ajatelleet, että ne löytävät ruokansa seurailemalla petoeläimiä suoraan niiden saaliille. 

Matthias-Claudio Loretton ja hänen kumppaneidensa Yellowstonen kansallispuistossa tekemässä tutkimuksessa huomattiin kuitenkin, ettei asia ole näin. Tutkijat seurasivat 69 korpin, 20 suden ja 11 puuman liikkeitä Yellowstone’n kansallispuistossa ja huomasivat, etteivät linnut juuri koskaan seurailleet petoja pitkiä matkoja. 

Sen sijaan korpit muistivat, miltä paikoilta ne olivat aiemmin löytäneet susien saaliiden jäänteitä ja palailivat parhaille apajille jopa 155 kilometrin etäisyydeltä. Toisin sanoen tutkijoiden havainnot  osoittivat korppien spatiaalisen muistin ja suunnistuskyvyn olevan niiden ravinnonhankinnassa huomattavasti aiemmin oletettua tärkeämpiä. 

Samoin se osoitti, ettei näille suurille ja tunnetusti älykkäille varislinnuille tuota vaikeuksia ymmärtää ruokaa löytyvän todennäköisimmin – ja helpoimmin – sieltä, mistä sitä on löytynyt usein aiemminkin. Näin tutkimus vahvisti käsitystämme korppien korkeista henkisistä kyvyistä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Luonnonsuojelu ja eliöiden sopeutuminen
Saalistajista ja niiden vaikutuksesta
Susi jo syntyessään - vai onko sittenkään?

Sudenmetsästyksen alkaminen johti vihreään kaunokirjailuun ja salaliittoteoriaan

Sofia Virta (vihr) ja Ville Niinistö (vihr) ovat kauhistelleet sitä, että metsästäjät ovat ryhtyneet nopeasti ampumaan susia sen jälkeen kun niille annettiin sata kaatolupaa. Ensin mainittu on lähtenyt vastustamaan asiaa pyrkimällä vaikuttamaan ihmisten tunteisiin.

Hänen mukaansa "moni kokee surua siitä, miten susien ampuminen on nyt aloitettu. Monen upean eläimen elämä päättyy nyt hangille, vaikka susi ei ole hyökännyt ihmisen kimppuun sitten 1800-luvun."

Lisäksi hän on kaunokirjaillut, että "eläimet ovat tuntevia olentoja ja osa ekosysteemiä. Sudet ovat älykkäitä, sosiaalisia ja kiintyviä – meidän koiriemme esivanhempia. Niillä on oikeus olla olemassa".

Niinistö taas lähesty asiaa keksimällä salaliittoteorian. Sen mukaan "koko tämä suden metsästysvimma on Orpon hallitukselta vain epätoivoinen yritys siirtää keskustelu pois omista teoistaan keksittyyn ulkoiseen uhkaan". 

* * *

Suurin osa suomalaisista haluaa maassamme olevan susia. Samalla useimmat katsovat, että niiden määrää tulee rajoittaa vahinkojen vähentämiseksi ja estämiseksi sekä tietenkin ihmisten turvallisuuden takaamiseksi. 

 

Tämä asia on tullut ajankohtaiseksi siitä syystä, että Luonnonvarakeskuksen tieteellinen arvio viime vuoden maaliskuisesta susien määrästä osoitti Suomessa olleen silloin noin 430 (413–465) sutta. 

Oleellista on huomata, että tämä yksilömäärä oli peräti noin 46 prosenttia suurempi kuin vuotta aiempi arvio. Sekä ymmärtää, ettei tämä kasvu ole jäänyt ilman seurauksia, vaan susien käytös on samalla muuttunut aiempaa röyhkeämmäksi. 

* * *

Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että suden metsästykselle on hyvät perusteet. Ja siksi suden kaatolupia myönnettiin peräti sata kappaletta. 

Se, että susien metsästys käynnistyi niin tehokkaasti, että eläimiä oli eilisen tiedon perusteella ammuttu jo 21 kappaletta osoittaa suomalaismetsästäjien kyvykkyyden panna täytäntöön poliitikkojen päätöksiä. Samalla susien käyttäytyminen muuttuu – ainakin toivottavasti – aremmaksi, jolloin ne älykkäinä eläiminä pysyttelevät kauempana ihmisistä, mikä vähentää niistä maataloudelle aiheutuvia taloudellisia vahinkoja sekä ihmisille – erityisesti lapsille – aiheutuvaa riskiä.  

Olisin myös odottanut Sofia Virran ja Ville Niinistön ymmärtävän, että yhdenkin suden kuolemaan johtava hyökkäys ihmistä vastaan johtaisi salametsästyksen lisääntymiseen. Eikä se olisi toivottavaa sen enempää suden kuin sen kannan turvalliseen määrään tähtäävän petoeläinpolitiikankaan kannalta. 

* * *

Suden itsensä kannalta oleellista on seurata sekä eläinten yksilömäärää, niiden jakautumista eri populaatioihin sekä lajin perinnöllisen monimuotoisuuden kehitystä. Raamit tälle työlle antaa EU:n luontodirektiivi, jonka mukaan suotuisan suojelutason viitearvon tulisi olla suurempi kuin pienin elinvoimainen kanta.

Vuonna 2022 todettiin, että silloisen susipopulaation koko oli liian pieni varmistamaan elinkelpoisen susipopulaation säilymisen Suomessa. Nyt nopeasti kasvanut susipopulaatio on kuitenkin – kuten edellä totesin – selvästi suurempi kuin tuolloin. Eikä edes nyt käynnistynyt sadan suden ampuminen tule pudottamaan maaliskuista susimäärää likimainkaan silloiselle tasolle saati alle suotuisan suojelutason viitearvon.

* * *

Kaiken kaikkiaan onkin aivan erinomainen asia, että suden metsästys on nyt sallittu eli saatettu poliittisen kontrollin alle, mikä toivottavasti – ja todennäköisesti – näivettää lajiin kohdistuvan salametsästyksen. Siksi palautan teidän – arvoisat lukijat – ja erityisesti vihreiden poliitikkojen mieleen sen, mitä kirjoitin susipolitiikasta lähes kolmetoista vuotta sitten.

"Niinpä suosittelenkin luontoväkeä huolehtimaan siitä, että asutuskeskuksissa säännöllisesti näyttäytyvät sudet tapetaan laillisesti. Samoin uhkaavasti käyttäytyneet tai vaikka vain ihmistä rohkeasti lähestyneet sudet ammutaan ajoissa. Ja mikäli tämä ei pidä susikantaa sen kokoisena, että riski ihmislapsen saaliiksi jäämisestä on olematon, vaatia lisää metsästyslupia. Sekä vastapainoksi susien laittomasta tappamisesta kovempia rangaistuksia."

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen ja Amerikan lihansyöjät

Saalistajista ja niiden vaikutuksesta
Susi jo syntyessään - vai onko sittenkään?

Suomen ja Amerikan lihansyöjät

Suomessa on jokin aika sitten annettu uuden ravintosuositukset. Niiden mukaan ruokamme tulisi sisältää runsaasti kasviksia, marjoja ja hedelmiä, täysjyväviljavalmisteita, kalaa ja tyydyttymättömiä rasvoja sekä kohtuullisesti rasvattomia ja vähärasvaisia maitovalmisteita, pähkinöitä, siemeniä sekä palkokasveja. 

Lihavalmisteita, sokerilla makeutettuja juomia, runsassokerisia ja -suolaisia ruokia ja vähäkuituisia viljavalmisteita taas pitäisi syödä mahdollisimman vähän. Niinpä minunkin pitäisi jatkossa viedä puolisoni juhlapäivinä syömään ravintolaan soijaa, pähkinöitä ja siemeniä tai korkeintaan kalaruokaa tähän asti tapana olleen puolikypsän naudan sisäfilepihvin sijaan. 

Mahtaisikohan hän kiittää?

* * *

Tämä juolahti mieleeni lukiessani tuoretta tutkimusta varhaisista Amerikan mantereen ihmisistä, joiden kulttuuria kutsutaan Clovis-nimellä. He olivat intiaaneja, jotka elivät Pohjois-Amerikassa noin 13 500–12 800 vuotta sitten. 

Tuoreessa James Chattersin ja kumppaneiden julkaisemassa tutkimuksessa oli tutkittu tässä kulttuurissa syntynyttä puolitoistavuotiaan lapsen fossiilia, josta otetuista näytteistä voitiin päätellä isotooppianalyysin perusteella tämän äidin ruokavalion proteiininlähde. 

Tutkimus osoitti, että äidin ruokavalion tärkein komponentti oli mammutti, jota seurasivat hirvi ja biisoni. Sen sijaan pikkunisäkkäiden osuus oli merkityksetön. 

Näin ollen Clovis-kulttuurissa eläneiden ihmisten ruokavalio muistutti eniten mammutteihin erikoistuneen Homotherium-sukuun kuuluneen sapelihammaskissan ruokavaliota ja poikkesi oleellisesti esimerkiksi susien tai karhujen ruokailutavoista. Toisin sanoen he olivat suurriistaan erikoistunutta kansaa, joka käytti hienostunutta kivikautista teknologiaa ja liikkui laajalti hyödyntääkseen korkeimman tuoton antavaa saalista. 

Tämän seurauksena kulttuuri levisi Amerikan mantereella nopeasti  Alaskasta ainakin Venezuelaan saakka. Ja katosi aikanaan samoihin aikoihin kun mantereella koettiin voimakkaita ilmastonvaihteluita ja myös suurriista katosi. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Historiallista tuontitavaraa
Solulihamarkkinat
Mammutin elämä

Saalistajista ja niiden vaikutuksesta

Yellowstonen kansallispuistossa USA:ssa tehtiin mielenkiintoinen havainto sen jälkeen kun sieltä oli hävitetty kaikki sudet 1920-luvulla. Sikäläisten hirvieläinpopulaatioiden kasvu nimittäin räjähti kasvuun ja samaan aikaan kasvillisuus alkoi kärsiä ja eroosio lisääntyä. 

Sudet palautettiin puistoon 1990-luvun puolivälissä, minkä jälkeen myös kasvillisuudessa nähtiin positiivisia muutoksia ja eroosio väheni. Tämän oletettiin ajallisen yhteyden perusteella johtuvan suden hirvieläimiin kohdistuvista saalistuksesta, joka niiden määrän lisäksi vaikutti käyttäytymiseen. Eli hirvet olivat aiempaa enemmän liikkeellä, jolloin niiden aiheuttama paine kasvillisuudelle levisi laajemmalle alueelle kuin aiemmin.

Tieteellisessä mielessä tällaista muutosta kutsutaan ekologiseksi kaskadivaikutukseksi. Mutta ongelmana oli, ettei Yellowstonen ympäristönmuutoksen ja suden yhteyttä oltu osoitettu tieteellisesti. Eli periaatteessa nämä muutokset voisivat ajallisesta yhteydestään huolimatta olla toisistaan riippumattomia. 

* * *

Siksi oli mielenkiintoista lukea tuore tutkimusraportti, jossa oli tutkittu merisaukkojen palauttamisen vaikutuksia Kaliforniassa. Siellä merisaukko on tietyssä ympäristössä samanlainen huippupeto kuin susi Suomessa tai Yellowstonessa ja eräs rapu hirven kaltainen ympäristöään muokkaava kasvissyöjä. Ja yllä linkittämäni tutkimuksen mukaan saukon palauttamisen rannikolle havaittiin vähentävän rapujen aiheuttamaa eroosiota. 

Tämä tulos vastaa Yelloswtonessa havaittua muutosta susien palauttamisen jälkeen. Mutta poikkeaa siitä sikäli, että tällä kertaa merisaukkojen palauttamisen vaikutuksia oli selvitetty tieteellisin menetelmin ja voitu siten osoittaa, että suden kaltaisten huippupetojen palauttaminen korjata ekosysteemien häiriöitä ja voi kaskadivaikutuksen kautta vähentää maaperän eroosiota ainakin vesistöjen välittömässä läheisyydessä. 

* * *

Suomessa tilanne poikkeaa edellä kuvatuista amerikkalaisista esimerkeistä, eikä meillä ole havaittu ympäristön tilan heikenneen oleellisesti susipopulaatioiden pienenemisen eikä myöskään paranevan niiden viimeaikaisen kasvun seurauksena. Sen sijaan on kylläkin havaittu, että etenkin lounaisessa Suomessa valkohäntäpeurat ovat lisääntyneet holtittomasti ja samalla puutiaisten määrä on karannut käsistä. Ja että metsätaloudelle aiheutuu hirvieläimistä valtavat kustannukset.

Siten myös meillä on todennäköistä, että mikäli lounaisen Suomen susipopulaation annettaisiin kasvaa niin suureksi, että se pienentäisi valkohäntäpeurojen määriä, vähenisivät myös puutiaiset ja niiden kantamat taudinaiheuttajat. Ja samalla myös niiden metsätaloudelle aiheuttamat tuhot. 

Toistaiseksi näin ei kuitenkaan ole tehty, vaan hirvieläinten määriä pyritään Suomessa säätelemään metsästämällä. Se puolestaan perustuu harrastustoimintaan, joiden harjoittajilla on vahva intressi pitää kaikki hirvieläinkannat - mukaan lukien vieraslajiksi laskettava valkohäntäpeura - niin korkealla, että niistä vuosittain saatavan lihan määrä on mahdollisimman suuri. 

Sillä on tietenkin valtava taloudellinen merkitys, jonka hinnan maksavat muut metsissä oleskelevat suomalaiset borreliooseina ja aivokuumeina. Ja myös sudet - metsästäjien harjoittamana laillisena, ja todennäköisesti myös, laittomana metsästyksenä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hengenvaarallinen vieras
Valkohäntäkauris toi punkin iholle
Krokotiilit hyötykäyttöön

Susi jo syntyessään - vai onko sittenkään?

Suomessa on viime aikoina käyty kovaa vääntöä koirasusista. Siksi oli mielenkiintoista lukea Australiassa tehdystä tutkimuksesta, jossa oli selvitetty esihistoriallisten ihmisten villiintyneistä koirista syntyneiden dingojen risteytymistä lemmikkikoiriin.   

Asia on sikäli merkittävä, että niin susien kuin dingojenkin tapauksessa näiden villieläinten haluttaisiin pysyvän geneettisesti erillisinä kotieläinsukulaistaan. Siihen on sekä luonnonsuojelullisia (rodun puhtaus) että käytännöllisiä (eläimen pelon katoaminen ihmistä kohtaan) syitä. 

Tässä käsittelemässäni tutkimuksessa käytettiin (lähes) koko perintöaineksen kattavia tekniikoita, joiden avulla arvioitiin 391 dingon geneettistä puhtautta. Ja motiivin työlle antoi se, että aiemmissa yksinkertaisemmin menetelmin tehdyissä tutkimuksissa oli viitteitä siitä, että joillakin alueilla kesykoirien ja dingojen risteytyminen olisi yleistä. 

Nyt tehty tutkimus kuitenkin osoitti, etteivät dingot ole juurikaan sekoittuneet kesyjen koirien kanssa, eikä niiden perinnöllinen puhtaus ole katoamassa. Tämä voi johtua joko siitä, ettei risteytymisiä tapahdu tai - todennäköisemmin - siitä, etteivät silloin tällöin syntyvät risteymät tahdo löytää parittelukumppaneita puhdasverisistä dingoista.

* * *

Meitä suomalaisia ei tietenkään kiinnosta sen suuremmin australialaisten villikoirien perinnöllinen puhtaus, mutta suden osalta moni on asiasta kiinnostunut. Siksi olisi hyvä, jos myös Suomessa selvitettäisiin tarkemmin sitä, kuinka tehokkaasti kesykoiran geenit siirtyvät eteenpäin koirasusista. 

Eli onko koirasusi geeneille lopultakin sellainen umpikuja, josta ne eivät pääse leviämään eteenpäin puoliverisen eläimen jäädessä ilman parittelukumppania. Vai ovatko nämä villisusille ehkäpä eksoottisesti erilaiset eläimet suorastaan poikkeuksellisen haluttuja vastakkaiseen susisukupuoleen kuuluvien yksilöiden joukossa?

Jos ensimmäinen vaihtoehto on oikea, ei koirasusista ehkä tarvitse olla kovinkaan huolissaan. Sen sijaan jälkimmäisen vaihtoehdon osoittautuessa todelliseksi asiaintilaksi olisi koirasudet syytä poistaa elävien kirjoilta niin tehokkaasti kuin mahdollista. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ylämaan koirasusivalitukset lisäävät ammuttavien susien määrää
Susi on hyötyeläin
Susikoe saa jatkoa

Ylämaan koirasusivalitukset lisäävät ammuttavien susien määrää

Luontojärjestöillä on tapana asettua kaikenlaisia asioita vastaan. Tunnetuinta lienee metsähakkuiden vastustaminen, mutta osaavat ne muutakin. 

Yksi tavallisista toimista on suurpetojen metsästysluvista valitusten tekeminen. Näin kävi myös Etelä-Karjalan Ylämaan koirasusilauman harventamisen kanssa: Suomen luonnonsuojeluliiton Etelä-Karjalan piiri valitti aiemmin talvella myönnetystä luvasta ilmeisesti siksi, että se perustui viime talven DNA-tuloksiin.

Kun myöhemmin sitten paljastui, että laumassa oli peräti neljä koirasutta, ymmärsi luonnonsuojeluliittokin, että nyt tuli munattua ja veti valituksensa pois. Valitettavasti vain jokin toinenkin järjestö (ilmeisesti luonnonsuojeluyhdistys Tapiola-Karelia ry) on valittanut asiasta, joten luonnonsuojeluliiton mielenmuutoksella ei ole seurauksia. 

Ei edes siksi - kuten luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja totesi - että "koirasusien leviäminen muihin laumoihin vaarantaisi Ylämaan laumaa paljon suuremman määrän susia". Ja WWF:n ohjelmajohtaja oli samoilla linjoilla todetessaan, että "koirasusi on laissa määritelty haitalliseksi vieraslajiksi, jonka poisto vaatii välittömiä toimia. Siksi tarvitsemme koirasusille lainsäädäntöön omat pykälät".

Nähtäväksi siis jää, kuinka koirasusien käy. Selvää lienee kuitenkin, että ne tullaan hävittämään ennemmin tai myöhemmin - ja että mitä pidempään valituskierre jatkuu, sitä enemmän joudutaan ampumaan myös geneettisesti puhtaita susia. 

Tapaus ei tietenkään ole kovin merkittävä koko Suomen kannalta, mutta osoittaa jälleen kerran sen, kuinka tavallisten ihmisten oikeusturvan takia säädettyä valitusoikeutta erilaisiin hallinnollisiin päätöksiin voidaan käyttää väärin. Ratkaisun löytäminen on kuitenkin hankalaa, sillä oikeusistuimet ovat ruuhkautuneet - paljolti vielä koirasusitapaustakin turhanpäiväisempien valitusten seurauksena. 

Asian korjaaminen on kuitenkin hankalaa, koska valitusoikeus on joka tapauksessa oleellinen osa oikeudenmukaista yhteiskuntaa, jota ilman eriasteisten hallintoelimien mielivalta paisuisi kestämättömäksi. Toivottavaa kuitenkin olisi, ettei oikeutta väärinkäytettäisi erilaisten vähäistä kannatusta nauttivien poliittisluonteisten tavoitteiden ajamiseksi, kuten Ylämaan koirasusien tapauksessa on valitettavasti käynyt.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Ympäristöjärjestöille veto-oikeus?
Susi on hyötyeläin
Susisopu

Ympäristöjärjestöille veto-oikeus?

Luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen on tietenkin tärkeä asia myös Suomessa. Ja siksi maassamme on suojeltuja metsiä kaikkiaan 2,9 miljoonaa hehtaaria, josta metsämaata 1,7 miljoonaa hehtaaria, eli 12,6 prosenttia koko metsä- ja kitumaan alasta ja 8,2 prosenttia metsämaan alasta. Lisäksi suojelun ulkopuolelle jääneissä metsissä tehdään monimuotoisuuden suojelun nimissä monenlaisia toimenpiteitä kuten riistatiheikköjen ja säästöpuiden jättämistä pystyyn. 

Näihin tosiasioiden valossa on Kolarin Aalistunturin talousmetsissä käynnissä peräti erikoinen mielenosoitus, jossa luonnonsuojeluaktivistit ovat valmiita aiheuttamaan Metsähallitukselle eli valtiolle mittavia taloudellisia tappioita ja jopa vastustamaan virkavaltaa mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Kysymys kuuluu, että miksi näin kovia toimia tehdään metsässä, joka on ollut jo pitkään talouskäytössä eikä sisällä juuri lainkaan poikkeuksellisia luontoarvoja. Selitys on yksinkertainen. 

Kyse ei nimittäin ole itse Aalistunturin metsistä vaan luonnonsuojelujärjestöjen uudenlaisesta strategiasta asiansa ajamiseen. Aktivistit nimittäin yrittävät keskeyttää laillisia hakkuita vedoten siihen, että kyseisestä alueesta on tehty suojeluesitys, joka läpi mennessään johtaisi ennakkotapaukseen.

 

Ja ennakkotapaus puolestaan tarkoittaisi sitä, että suojelijat voisivat jatkossa keskeyttää lailliset hakkuut aina niin halutessaan tekemällä kyseisestä alueesta yksinkertaisesti suojeluesityksen ympäristöministeriölle. Toisin sanoen suojelijat haluavat saada veto-oikeuden metsätalouden toimenpiteisiin - mukaan luettuna yksityiset omistukset. 

Keino ei liene keksitty sattumalta. Vastaavaa menetelmää on käytetty aiemmin menestyksellä petoeläinten metsästyksen keskeyttämiseksi. Niinpä karhujen metsästystä on onnistuttu vaikeuttamaan kuluneenakin vuonna oleellisesti ja onpa jopa vaarannettu haitallisena vieraslajina pidetyn koirasuden poistaminen luontomme eläimistöstä. 

Aalistunturilla on nähdäkseni osin kyse myös siitä, että luonnonsuojelijat voivat luottaa siihen, ettei nykyinen hallitus ryhdy toimimaan aktiivisesti varmistaakseen lainmukaisten hakkuiden toteuttamisen. Ja että he arvelevat - todennäköisesti aivan oikein - etteivät saa vaalien jälkeen tuekseen omien totalitaristisluonteisten aatteidensa suhteen yhtä myönteistä hallitusta. Eivätkä saa sellaista koko nähtävissä olevassa tulevaisuudessa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ympäristöahdistus estää elokapinallista erottamasta faktaa fiktiosta
Vihreää liharuokaa
Ympäristöväki asettaa monimuotoisuuden suojelun ilmastonmuutoksen torjunnan edelle

Vuoden huumoriuutinen

Verkkouutiset julkaisi vuoden huumoriuutisen, joka on syytä toistaa myös tässä. Sen mukaan Venäjän eduskunnan eli "duuman puhemies Vjatšeslav Volodin on... uhannut ottaa Alaskan takaisin, jos Yhdysvallat jäädyttää tai takavarikoi Venäjän varoja". 

Tämä siis tilanteessa, jossa Venäjältä ei näytä onnistuvan edes Ukrainan valloittaminen. Niinpä Volodinin lausunto on aivan yhtä vakavasti otettava kuin jos susien keskelle eksynyt pupujussi uhoaisi syövänsä lauman alfa-uroksen mikäli sen kimppuun käytäisiin. 

Hauska mies tuo gospodin Volodin. Oikein hauska. Mutta olisi toki mielenkiintoista tietää, minkälaisen vastaanoton hänen ulostulonsa saa kohdeyleisönsä eli tavallisten venäläisten parissa. 

Ymmärretäänkö se sielläkin puhtaaksi huumoriksi? Vai luuleeko joku sitä vakavasti otettavaksi sotilaspoliittiseksi kannanotoksi. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ukrainan sodan synnyttämää huumoria
Nämä uutiset olisivat hauskoja, elleivät ne olisi totta
Kuinka erottaa aprillipila tosielämästä?

Valkohäntäkauris toi punkin iholle

Nyt kävi niin, että kesälomalaiseen tarttui puutiainen eli punkki. Ja vieläpä kesämökillä, jossa ei vielä viisi vuotta sitten oltu kuultukaan punkeista. Mutta nyt niitä on tarttunut kaikenlaisiin ihmisiin lapsista professoreihin ja lomalaisista eläkeläisiin.

Vaan mitäpä näillä seuduilla on sitten tapahtunut? Hiiriä ja myyriä täällä on aina ollut. Ja niin on hirviä ja naapureiden koiriakin. Mutta yksi on varsin uutta.

Ja se yksi on valkohäntäpeura eli -kauris. Niitä olen tänäkin kesänä nähnyt pitkälle toistakymmentä kesäpaikkani välittömässä läheisyydessä. Ja keväällä ympäröivät metsät olivat pullollaan niiden ulosteita. 

Ja tämä, juuri tämä amerikkalaista alkuperää oleva ja viime vuodet eksponentiaalisesti lisääntynyt valkohäntäeläin on se syy, miksi jouduin irrottamaan itsestäni punkin. Ja pelkäämään joko borrelioosibakteerin tai aivokuumeviruksen tartuntaa. Niinpä päätin palata valkohäntäisen peuran ja punkin väliseen suhteeseen myös tässä blogissani, sillä pidetäänhän punkkia levittämisensä tautien takia jopa Suomen vaarallisimpana eläimenä. 

Googlaamalla löysin professorikollega Heikki Henttosen, joka kertoi viisi vuotta sitten Helsingin sanomille tosiasioita punkista. Niistä ensimmäinen oli se, että valkohäntäkauriin ja borrelioosin välisestä suhteesta liikkuu vääriä huhuja, joiden mukaan kauriit puhdistaisivat punkkeja bakteereista ja olisivat siitä syystä ihmisen kannalta hyödyllisiä. 

Tosiasiassa valkohäntäkauriissa talvehtinut punkki ei enää tartu ihmiseen, joten sen mahdollisella puhdistumisella taudinaiheuttajasta ei ole merkitystä meidän kannaltamme. Sen sijaan valkohäntäiset kauriit toimivat tehokkaina kulkuvälineinä punkeille, koska aikuisessa hirvieläimessä voi olla jopa 2 000 punkkia. 

Kun nuo 2 000 punkkia lisääntyvät, tarttuvat niiden 2 000 - 4 000 jälkeläistä ensimmäisenä yleensä myyriin ja muihin pikkunisäkkäisiin, jotka välittävät punkkien taudinaiheuttajia. Myöhemmin nämä taudinaiheuttajat saattavat sitten siirtyä ihmiseen, mikäli niitä kantava punkki on löytänyt sellaisen isännäkseen. 

Voin siis hyvällä syyllä todeta punkkien ilmaantumisen kesänviettoseudulleni johtuvan alueella runsastuneesta valkohäntäkauriskannasta. Ja vain päivitellä sitä, että paikalliset metsästäjä kantavat syksyllä satoja kiloja omenia ja muuta apetta lähimetsien reunoille valkohäntäkauriiden syötäväksi, jotta saisin ensi kesänäkin nauttia punkeis... ei kun siis saadakseen seuraavana syksynä saalista entistä suuremmasta kauriskannasta.

Olen aika harvoin samaa mieltä Suomen luonnonsuojeluliiton kanssa juuri mistään. Mutta tässä asiassa toivon todella, että sen aloite valkohäntäpeuran lisäämiseksi kansalliseen haitallisten vieraslajien listaan toteutuisi ja valkohäntäpeurasta tulisi vapaata riistaa. 

Valitettavasti näyttää kuitenkin siltä, että jopa viranomaiset haluavat ylläpitää maassamme tolkutonta valkohäntäkauriskantaa, kuten tuore lupapäätös Uudeltamaalta osoittaa. Toivottavasti kyse ei ole siitä, että maamme riistahallinto katsoisi olevansa metsästäjien etujärjestö sen sijaan, että se palvelisi yhteistä etua.

Siksi joudun toivomaan - epäilemättä tätäkin yhdessä luonnonsuojeluliiton kanssa - kesänviettopaikkakunnalleni oikein suurta susilaumaa, joka panisi poskeensa ylimääräiset kauriit valkoisine häntineen. Enkä murehdi, jos ne siinä sivussa söisivät muutaman sellaisen koiran, joka kuuluu valkohäntäkauriita ruokkiville metsästäjille.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Susi on hyötyeläin
Vieraslajin kanta on eksponentiaalisessa kasvussa
Punkit leviävät koirien mukana

Krokotiilit hyötykäyttöön

Vieraslajit ovat eliölajeja, joka ei esiinny tarkasteltavalla alueella alkuperäisenä, vaan ihmisen sinne joko tahattomasti tai tahallisesti siirtämänä kantana. Ne ovat maankäytön muutosten ohella merkittävin uhka luonnon monimuotoisuudelle syrjäyttäessään paikallista lajistoa ja muuttamalla sitä kautta ympäristöä yksipuolisemmaksi. 

Australian pohjoisosissa yksi hankalimmista vieraslajiongelmista liittyy villiintyneisiin sikoihin. Ne levittävät rikkaruohoja, heikentävät maaperää ja vettä, saalistavat kotoperäisiä lajeja, vahingoittavat kasveja ja karjaa sekä kantavat sairauksia. 

* * *

Kaakkois-Aasiassa ja Australian pohjoisosissa elävä suistokrokotiili on suurin nykyään elävä matelija suurin ja  myös ihmiselle vaarallinen peto. Lajin uros kasvaa normaalisti noin viiden metrin pituiseksi, mutta voi kasvaa yli kuusimetriseksi ja lähes 800 kilon painoiseksi.  Naaraat ovat kuitenkin pienempiä eivätkä yleensä kasva kolmea metriä pidemmiksi. 

Suistokrokotiililla on järeät leuat, joiden purentavoimaksi on mitattu jopa 1,1 tonnia. Hampaita pedolla on 64–68 kappaletta. 

Tämän eläimen normaalia ravintoa ovat meren ja rannan muut eläimet kuten kalat, ravut ja kilpikonnat, mutta myös sammakkoeläimet, muut matelijat ja erilaiset nisäkkäät. Saalistus tapahtuu vedessä vaanimalla ja sopivan kohteen erehtyessä lähelle krokotiili syöksyy siihen kiinni ja tappaa sen puraisemalla yhden kerran. Sen jälkeen krokotiili syö uhrinsa pinnan alla.

Suistokrokotiilia metsästettiin Australiassa 1900-luvun puolivälissä niin innokkaasti, että sen kanta oli romahtanut 1970-luvulle mennessä muutamaan tuhanteen yksilöön. Sen jälkeen tulleet rajoitukset krokotiilinnahkojen maailmanlaajuisessa kaupassa sekä kansallinen suojelu ovat mahdollistaneet Australian suistoalueen krokotiilipopulaation toipumisen. Toipuminen on kuitenkin kangerrellut monissa Australian osissa, mutta erityisesti Pohjoisterritoriossa lajin paluu on ollut nopea.

* * *

Tämän vaihtelun syihin saatiin selvyyttä tuoreessa tutkimuksessa, jossa vertailtiin hiili-isotooppeja nykyisten ja noin 50 vuotta sitten Pohjoisterritoriossa eläneiden petojen luista. Niissä oli selkeä ero, joka kertoi muutoksesta eläinten ruokavaliossa. 

Puoli vuosisataa sitten eläneet krokotiilit söivät monipuolisesti meren ja merenrannan eläviä, mutta nykyisin niiden pääravintolähteet elävät kuivalla maalla. Pääaterioiksi ovat nimittäin muodostuneet villiintyneet siat, joiden populaatio on kasvanut alueella huomattavan suureksi. 

Tutkijat totesivatkin, että krokotiilien biomassan ylläpitämiseen ja kasvattamiseen kulutettujen luonnonvaraisten sikojen määrä voi auttaa hallitsemaan haitallisten sikapopulaatioiden kasvua. Toisin sanoen pedot ovat tietämättään tulleet valjastetuksi hyötykäyttöön. 

* * *

Australialaisten krokotiilitutkimus osoitti saaliiden saatavuuden suuren merkityksen pyrkimyksissä elvyttää suurpetopopulaatioita. Suomessa suurpedoilla ei ole ravinnon suhteen ongelmia - päinvastoin. Suuret hirvieläinkannat kauriista ja peuroista varsinaisiin hirviin takaavat kaikille maamme suurpedoille ravinnon saannin. 

Ongelmana on Lapissa poronhoito, jonka takia pohjoisten alueiden suurpedoille ei ole elintilaa, vaan ne tapetaan armotta. Siten vain äärimmäisen arka ahma on pystynyt menestymään poronhoitoalueella, mutta se on kasvattanut populaatiotaan myös etelämpänä. 

Etelä-Suomessa suden suurena ongelmana on ollut ihmisten tottumattomuus suurpetoihin. Niitä pelätään ja salametsästetään, eivätkä asiaa ainakaan helpota susien syömät metsästyskoirat. Siitä huolimatta myös susien kanta on runsastunut ja sen arvioitiin olleen vuonna 2021 suurempi kuin 120 vuoteen. 

Susi on lisääntynyt etenkin Lounais- ja Länsi-Suomessa, koska siellä sille löytyy runsaasti ravintoa vierasperäisen valkohäntäkauriin lisääntyessä räjähdysmäisesti. Siksi ihmisten susipelko on sinänsä varsin perusteeton, koska vain nälkäinen susi pyrkii saalistamaan ihmisiä. 

Toisaalta, jos lounaissuomalaiset haluaisivat vähentää susikantaansa, olisi yksinkertaisin laillinen keino sen saavuttamiseksi vähentää asutusalueiden ympäriltä hirvieläimiä, jolloin myös niitä syövät pedot hakeutuisivat paremmille saalistusmaille. Tätä en kuitenkaan ole havainnut ehdotettavan missään yhteydessä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Susi on hyötyeläin
Vieraslajin kanta on eksponentiaalisessa kasvussa
Sus siunatkoon

Miksi suhtautuminen yhtä vakaviin sotarikoksiin on erilaista?

Viikonlopun aikana medioihin levisi tieto murhatuista ukrainalaisista siviileistä, joita oli löytynyt venäläisten ensin valtaamilta, mutta Ukrainan myöhemmin takaisin ottamilta alueilta. Ne vahvistivat entisestään kuvaa siitä, etteivät venäläiset noudata niin sanottuja sodan sääntöjä. 

Niinpä poliitikot ja asiantuntijat tasavallan presidenttiä, pääministeriä ja Helena Rantaa myöden myös Suomessa riensivät kauhistelemaan tuomitsemaan Venäjän teot sekä - aivan oikein - vaatimaan heidän saattamistaan vastuuseen. Samoin tekivät poliitikot ympäri maailman. 

Toki tuomitsen itsekin nämä hirmuteot synkkinä sotarikoksina. Mutta samalla on syytä todeta, ettei Putinin armeijan aiemmin ilmi tullut tapa käydä sotaa ohjuksin ja muin asein välittämättä siviileistä ole ollut yhtään vähemmän tuhoisaa. Siksi myös sitä tulisi loogisesti ajatellen pitää aivan yhtä vakavana siviileihin kohdistuvana sotarikoksena.

Minusta tässä asiassa on mielenkiintoista se, kuinka jälleen kerran jouduimme havaitsemaan, ettei todellisuus välttämättä vastaa ihmisten reaktioita. Klassinen esimerkki tästä on susien pelko: nehän kyllä ovat vaarallisia petoja suurine hampaineen, mutta eivät ole sataan vuoteen aiheuttaneet ihmishenkien menetyksiä toisin kuin hirvet, joiden takia Suomessa on kuollut vuosittain keskimäärin kaksi ihmistä.  

Silti hirviä ei pelkää kukaan, mutta sudet herättävät kauhua. Ajatus kuolemisesta hirvikolarissa ei selvästikään ole yhtä pelottavaa kuin joutuminen suden hampaisiin. 

Ja sama koskee näköjään myös sodassa tappamista. On selvästi vastenmielisempää ajatella, että ihminen käy käsiksi siviiliin teloitustarkoituksessa kuin se, että tämä tapettaisiin kauempaa ampumalla ilman, että murhaajan ja murhatun välille syntyy fyysistä kontaktia. Kummassakin tapauksessa teko on kuitenkin aivan samalla tavalla tahallinen ja johtaa samanlaiseen traagiseen lopputulokseen. 

Olisiko yhteys suden ja murhaajan välillä se, että molemmat käyvät tarkoituksella tappamassa valitsemansa henkilön, mutta hirvi tai ohjus tappavat uhreja, joita ne eivät ole erikseen valinneet? Vai mistä ihmeestä tässä epäloogisuudessa mahtaa olla kyse?  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Military specialist: Russian plan in Ukraine was incredibly poor
Mikko Vuorenpää osoitti, ettei ole olemassa yksinkertaisia kysymyksiä
Halla-aho älyllisesti rehellisenä

Susi on hyötyeläin

Susi on yksi Suomen neljästä suurpedosta. Se käytännössä hävitettiin maastamme 1900-luvun alkuun mennessä, mutta on ihmisten asenteiden muututtua palannut luontoomme. Nykyisin susia on noin 300 kappaletta suunnilleen 50 reviirillä. 

Petona, potentiaalisesti ihmisten henkeä uhkaavana ja kotieläimiä tappavana eläimenä susi herättää kuumia tunteita. Siksi sitä metsästetään jopa luvatta ja hallituksen päätöksellä jatkossa myös luvallisesti. Itse kannatan varovaisesti jälkimmäistä, koska susi on älykäs ja sosiaalinen eläin, joka ymmärtää varoa ihmistä, mikäli sen kantaa verotetaan säännöllisesti ja kautta maan. 

Tässä yhteydessä meidän susikeskustelustamme on kuitenkin pitkälti unohtunut yksi asia. Se on suden saaliseläinten eli hirven, mutta myös kauriiden, holtittoman lisääntymisen aiheuttamien ongelmien torjunta. Ne aiheuttavat metsätaloudelle tuhoja jopa 50 miljoonaa euroa vuodessa sen lisäksi, että hirvikolareissa kuolee joka vuosi ihmisiä - ja loukkaantuu monikertainen määrä. Lisäksi hirvieläimet pitävät yllä tolkutonta hirvikärpäs- ja puutiaspopulaatiota.

Siksi haluan välittää Suomen yhteiskunnalliseen keskusteluun tieteellistä susitietoa Pohjois-Amerikan Wisconsinista. Siellä oli nimittäin tutkittu susien liikenteelle aiheuttamia vahinkoja suhteessa osavaltion eri piirikuntiin palautettujen susien saapumisajankohtaan - tai saapumatta jäämiseen.

Näissä vertailuissa todettiin susien vaikuttavan hirvieläimiin siten, että tieliikenteen hirvivahingot vähenivät aivan oleellisesti. Kaikkiaan hirvieläinvahinkojen määrä putosi suden takia 24 prosenttia niissä osavaltioissa, joihin susi oli palannut. 

Tuosta määrästä noin neljännes johtui susien määrästä ja kolme neljännestä niiden saaliseläinten muuttuneesta käyttäytymisestä. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että hirvieläimet viettivät vähemmän aikaansa maanteillä, koska myös sudet liikkuivat niillä. 

Tutkijat laskivat myös hirvieläinten käyttäytymisen muutoksen rahallisen arvon autoilijoille. Heidän mukaansa suden kokonaisvaikutus oli noin 375 miljoonaa dollaria, josta 275 miljoonaa liittyi hirvieläinten käytöksen muutokseen. Tämä ylittää 63-kertaisesti susien kotieläimille aiheuttaman vahingon määrän. 

Tutkijat totesivat myös, että susien kiintiömetsästyksellä voitaisiin saavuttaa vain sama tulos kuin susimäärän vaikutus liikenteeseen. Siis yllä mainittu neljännes. Siksi oleellista olisi ymmärtää susien aiheuttama hirvieläinten käyttäytymismuutos, jota samansuuruisella kiintiömetsästyksellä ei saavuteta, koska se tapahtuu vuosittain suhteellisen lyhyen kauden aikana.

Ottamatta tässä sen enempää kantaa susipolitiikkaan - sen olen tehnyt jo aiemmin - totean, että tiede on jälleen kerran osoittanut asioita, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Ja joita on mahdollista hyödyntää myös poliittisessa päätöksenteossa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Susikoe saa jatkoa
Susisopu
Sus siunatkoon

Suurin uhka

Sekä Ilta-Sanomat että Yleisradio kirjoittivat eilen siitä, kuinka Suomen hallitus on sisäisesti hajanainen ja kiistelee monenlaisista asioista, kuten susipolitiikasta tai pelastuskoulutuksesta. Jutuista saa sen käsityksen, että ikävintä olisi, mikäli hallitus ajatutuisi täysin toimintakyvyttömäksi, mutta ei kuitenkaan jättäisi eroanomustaan.

Tällöin maa joutuisi elämään käytännössä lähes kaksi vuotta, ennen kuin sitä johdettaisiin jälleen tavoitehakuisesti. Näin yhteiskunnan uudistamistyö jämähtäisi ja sen kyky vastata tuleviin haasteisiin jäisi ramman ankan nilkuttamiseksi. 

Kuten muistamme, johtui nykyinen tilanne eli SDP:n johtaman Keskustan ja Vihreiden epäpyhän ja riitaisan allianssin valtaannousu siitä, että hallitusneuvotteluissa Kokoomus ei halunnut toteuttaa äänestäjien tahdon mukaista hallitusta, joka pohjautuisi sen ja Perussuomalaisten väliseen yhteistyöhön. Sen sijaan puheenjohtaja Orpo pyrki luomaan maahamme sinipunahallituksen, mutta ex-ay-jyrä Antti Rinne ei sitä halunnut, vaan vokotteli rökäletappion kärsineen Keskustan mukaansa muodostamaan Sanna Marinin myöhemmin johdettavakseen saaman valtioneuvoston.  

Tämän kaiken takia hallituksella on kaksi suurta ongelmaa. Ensimmäinen on yhä syvemmälle äärivasemmistoon hakeutuneiden vihreiden ministereiden ja ennen kaikkea maaseudun asioita ajavan Keskustan välinen syvä ristiriita ympäristöasioista ja aluepolitiikasta. 

Toinen - Ylen ja IS:n jutuissa vaille huomiota jäänyt - ja uskoakseni vieläkin suurempi vaikeus on siinä, ettei hallituksen Keskustasta ja RKP:stä huolimatta vihervasemmistolainen politiikka vastaa kansan vaaleissa selkeästi ilmaisemaa tahtoa (vihervasemmiston yhteenlaskettu kannatushan oli vain noin 37 prosenttia), vaikka mahdollistikin hallituksen kokoamisen Keskustan ryhdyttyä sen aisankannattajaksi. 

Tämä tekee Keskustasta vihervasemmistolle vaikean hallituskumppanin, koska sen peruskannattajat ovat vieläkin kauempana heidän poliittisista tavoitteistaan kuin kokoomuslaiset. Eivätkä keskustalaiset ministerit voi jättää tätä tosiasiaa huomioimatta ilman, että puolueen - ja siinä sivussa heidän oma - poliittinen tulevaisuus tuhoutuisi.

Samasta syystä - eli harjoitetun hallituspolitiikan kansan tahdon vastaisuudesta - minun on pakko olla eri mieltä Ylen ja IS:n toimittajien kanssa. Suurin uhka nykytilanteessa ei ole hallituksen ajautuminen toimintakyvyttömäksi, vaan sen muuttuminen toimivaksi. 

Tämähän voisi tapahtua vain ministeristön vihervasemmistolaisen enemmistön ajamalla tavalla eli ohjaamalla maatamme yhä syvemmälle sosialistisiin rakenteisiin ja ratkaisuihin, joiden jälkien korjaaminen voisi pahimmillaan olla tuleville hallituksille jopa mahdotonta. 

Tai ainakin vaatia niin radikaaleja korjausliikkeitä, ettei sellaisia ole totuttu näkemään länsimaisissa demokratioissa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Aisankannattajan uikutusta
Vihreät päätti pysyä vasemmalla laidalla
Vähemmistön päätöksellä verohelvetiksi

Susikoe saa jatkoa

Yhdysvaltain Michiganissa sijaitsevalla Isle of Royal -saarella on ollut käynnissä yksi maailman merkittävimmistä tutkimuksista. Se alkoi vuonna 1949 kun susipari asteli Lake Superiorin peittänyttä jäätä pitkin saarelle, jonne oli aiemmin siirretty hirviä metsästettäväksi.

Tutkijat ryhtyivät seuraamaan mielenkiinnolla tilanteen kehitystä ja tuottivat havainnoistaan ainutlaatuisen tieteellisen havaintosarjan, jonka kautta monia ekologian ilmiöitä saatiin vahvistetuksi ja selvennetyksi.

Sudet lisäääntyivät aluksi hyvin ja pienensivät tehokkaasti hirvikantaa, kunnes saarelle saapui koiran mukana virus, joka aiheutti epidemian sukurutsaisissa susissa. Tilanne korjaantui kun vuonna 1997 saarelle ilmaantui yksi uusi susi, jonka saapuminen piristi populaatiota.

Lisäsusia ei kuitenkaan ole saapunut kahteen vuosikymmeneen ja populaation geneettinen kapeus on ajanut sen uudelleen ahdinkoon. Samalla hirvikanta on jälleen kasvanut valtavan suureksi ja tuhoaa saaren kasvillisuutta kiihtyvällä tahdilla.

Parin viikon takainen Science-lehti kertoi, että saarelle on nyt päätetty siirtää lisää susia. Ja tällä kertaa ensin kuusi kappaletta USA:sta ja myöhemmin lisää Kanadasta kerättynä siten, että geneettinen diversiteetti on mahdollisimman korkea.

Näin legendaarinen tutkimus saa jatkoa ja tuottaa toivottavasti runsaasti uutta ekologista perustietoa. Yksi itseäni kiinnostava kysymys on se, että pariutuvatko uudet sudet vielä jäljellä olevan kahden geneettisesti degeneroituneen ja keskenään lisääntymiskyvyttömän alkuperäistä populaatiota olevan suden kanssa. Ja jos pariutuvat, syntyykö siitä jälkeläisiä osaksi saaren tulevaa susipopulaatiota.

Arvoisa lukijani voi tietenkin kysyä, onko edellä kuvaamaani tutkimukseen järkevää sijoittaa aikaa ja resursseja. Näin voi tietenkin tehdä, mutta muistuttaisin siitä, että ihminen on pohjimmiltaan utelias eläin, jonka tekemisiä on läpi historian ohjannut tiedonhalu. Ilman sitä asuisimme edelleen Afrikan luolissa ja söisimme raakana eteemme sattuneita raatoja.

Siksi tiede elää meilläkin instituutiona ja oleellisena osana sivistysmaan kulttuuria. Näin siitä huolimatta, että nykyaikainen tiedepolitiikka on kohtuuttomasti vaikeuttanut sen tekemistä, kuten professori Atte Korhola muutamia päiviä sitten totesi Helsingin Sanomien vieraskynäkirjoituksessaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mytologisia tapahtumia
Susisopu
Sus siunatkoon

Mytologisia tapahtumia

Katselin televisiosta 50 kilometrin hiihtokilpailua. Suomalainen kulki edellä, mutta venäläinen saavutti häntä kilometri kilometriltä. Lopulta tämä tuli suomalaisen kannoille kuin huuhkaja ja meni jopa ohi. Ero suomalaiseen oli selvä ja näytti siltä, että Suomelta karkaisi arvokisojen kultamitali jälleen kerran.

Peli ei ollut kuitenkaan vielä pelattu, sillä suomalainen lisäsi vauhtia ja meni uudelleen venäläisen ohi. Tahti tiivistyi tiivistymistään ja ladulta kuului venäjänkielistä pulinaa. Lopulta suomalainen karkasi ja venäläinen jäi sekunti sekunnilta. Suomeen tuli maailmanmestaruus.

Niin. Edellä oleva kuvaus on Ylä-Tatran MM-hiihtojen kuninkuusmatkalta vuodelta 1970. Neuvostoliiton Vjatseslav Vedenin oli jo voittanut kisoissa kultaa ja hiihti minuutin lähtöeron Kalevi Oikaraiseen kiinni. Kyse oli siis väliaikalähdöstä eli suomalainen oli enimmillään yli minuutin venäläisen perässä.

Kuten kaikki muistamme, voitti Iivo Niskanen viime sunnuntaina 50 kilometrin hiidon olympiakultaa kilpailussa, jonka tapahtumat voisi kirjoittaa lähes identtisillä sanoilla kuin Oikaraisen voiton 48 vuotta sitten. Yhteistä miehille oli myös susi.

Niskanen nimittäin kuvattiin voiton jälkeen susiturkissa, jollainen liittyy hiihtokansan mytologiaan. Se puolestaan lienee saanut alkunsa siitä, kun "Susi-Kalle" Oikarainen hiihti iltahämärissä suden väsyksiin ja ampui sen kuolleeksi.

1960-luvulla suden ampuminen oli vielä uroteko, eikä kukaan tiettävästi moittinut Oikaraista pedon kellistämisestä - päin vastoin. Niskanen sen sijaan sai someloukkaantujien ryöpyn niskaansa käyttäessään vanhaa turkkia, jonka alkuperäinen kantaja ei palaisi henkiin vaikka karvavaatteelle antaisi tekohengitystä.

Siksi someloukkaantuminen oli sekä tekopyhää että perinteitä halveksivaa. Susiahan kaadetaan Suomessa sekä laillisesti että laittomasti. Niskasen turkki on kuitenkin nyljetty venäläisen suden päältä jo vuosikymmeniä sitten.

Eikä Suomessa liene muutenkaan sellaisia markkinoita uusille susiturkeille, että se vaikuttaisi susien laittomaan kaatamiseen. Sille on aivan muut - sinänsä yhtä mytologiset syyt.

Tosiasia kuitenkin on, että 50 kilometrin hiihdon suomalainen olympiakulta on paljon yleisempi tapahtuma kuin suden aiheuttamat ihmisvahingot: kultaa on tullut vuoden 1900 jälkeen neljästi kun suden tappamia ihmisiä ei ole ollut ainuttakaan. Siksi tappamiseen johtavat mytologiset syyt eivät ole hyväksyttäviä, vaikka toimivatkin hyvänä perusteena petokannan lailliselle säätelylle.

Annetaan siis hiihtäjien pitää mytologinen turkkinsa. Ja huolehditaan samalla siitä, ettei susiin kohdistu laitonta vainoa vaan kanta pidetään kurissa luvallisella metsästyksellä.

Näin voittavat sekä suomalainen kulttuuri että maamme ainoa peto, jolla on merkitystä ylisuuren hirvikannan aiheuttamien vahinkojen säätelyssä. Sillä on nimittäin varsin suuri merkitys myös ihmishenkien menetyksen kannalta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä.
Iivo Niskanen, maailmanmestari
Sundby vaatii väliaikalähtöä arvokisojen kuninkuusmatkalle
Sus siunatkoon

Susisopu

Tässä blogissa, kuten niin monissa muissakin vastaavissa, kirjoitusten sävy on yleensä tehtyjä päätöksia tai tapahtumia kritisoiva. Nyt on kuitenkin aihetta positiiviseen tunnustukseen.

Suomessa, kuten monessa muussakin maassa, petoeläimiä salametsästetään. Meillä erityisesti susi on ollut ihmisten tulilinjalla. Pahimmillaan tappamiseen ovat sekaantuneet jopa kuntien merkkihenkilöt.

En aio tässä kirjoituksessa pohtia susiproblematiikkaa sen syvällisemmin, koska olen tehnyt sen jo aiemmin. Tuolloin lopetin seuraavaan kappaleeseen.

"Tällä kirjoituksellani toivon edes hiukan lisääväni ymmärrystä susikiistan eri osapuolten välillä ja siten edesauttavani suomalaisen susikannan kestävää säilymistä. Sillä sen pitäisi olla kaikille suomalaisille selvää, että ilman sutta Suomen luonto olisi paljon köyhempi ja maamme siis kurjempi elää. Ainakin ihmiselle, joka edes kerran eläessään tahtoisi nähdä villin suden."

Aivan kuin kirjoitukseni olisi luettu Suomen luonnonsuojeluliitossa ja Suomen metsästäjäliitossa, sillä niiden puheenjohtajat Risto Sulkava ja Lauri Kontro esittivät yhteisen kannanoton susiasiaan. Tuossa kannanotossa he toteavat seuraavasti.

"Toi­vom­me, et­tä va­li­tuk­sia ei juu­ri tu­li­si, sil­lä jär­ki­pe­räi­nen kan­nan­hoi­to pe­rus­tuu yh­teis­työ­hön. Yh­teis­työn avul­la voi­daan kar­sia lai­ton­ta tap­pa­mis­ta se­kä hoi­taa su­si­kan­taa kes­tä­väs­ti. Kes­tä­vään kan­nan­hoi­toon kuu­luu su­si­kan­nan kas­vaes­sa myös su­sien met­säs­tys".

Tahdon tässä siis lausua kiitokset puheenjohtajille Sulkava ja Kontro. Heidän toiveeseensa on helppo yhtyä. Samalla he ovat osoittaneet esimerkkiä niille, joiden tunteet ovat käyneet järkyttävillä ylikierroksilla. Niinpä minäkin esitän toiveen siitä, että jokainen susiasiasta vahvasti tunteva ottaisi puheenjohtajien tapaan järjen käteensä ja miettisi asenteensa järkevyyttä vielä kertaalleen. 

Minä en kaipaa Suomeen enää ainuttakaan laitonta suden kaatoa, mutta en myöskään vaarallisen suurta susipopulaatiota. Uskoisin tämän ajatuksen vastaavan suomalaisten yleistä näkemystä ja siten sen pitäisi kelvata myös ääriaineksille.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Luonnonvaraministeriön esteenä on vihreiden pikkupolitikointi
Sus siunatkoon
Borrelioosin syistä

Sus siunatkoon

Susi on pelätty petoeläin. Sen merkkinä meillä ja muuallakin on pitkät perinteet saduista, joiden pahiksena on inhimillistetty (vai pitäisikö sanoa epäinhimillistetty) susi. Siis sellaisia kuin tarina Punahilkasta, jonka ilkeä susi otti ja söi. Onneksi metsästäjä kuitenkin pelasti.

Todellisuudessa susi on erittäin sosiaalinen perheyksiköstä muodostuneessa laumassa elävä älykäs eläin. Se osaa kommunikoida lajikumppaniensa kanssa asennoilla, eleillä, ilmeillä, hajumerkein ja ulvomalla. Toisin kuin vanhoissa uskomuksissa luullaan, sudet eivät ulvo tavallista enempää täysikuun aikaan. Mutta ulvovat noin muuten silloin tällöin lähtiessään saalistamaan, vartioidessaan reviiriä tai kutsuessaan laumaa koolle.

Perhossa suomalainen susiviha on leimahdellut jo pitkään. Sen rohkaisemana (ns. puskaradion mukaan) eräät kulmakunnan tärkeimmät päättäjät eli mahtimiehet olivat päättäneet laittomasti tappaa joukon susia siinä myös onnistuen. Epäonnekseen heidän toimintaansa oli seurailtu jo pidempään, joten käryhän siinä saalistuksessa kävi. 

Ei tullut Perhon mahtimiehistä sankareita, kuten kuuluisasta Susi-Kallesta eli Kalevi Oikaraisesta, joka sekä hiihti kuusamolaisen suden kiinni että nappasi vuoden 1970 Tatran MM-hiihdoista kuninkuusmatkan kultamitalin jännittävien vaiheiden jälkeen. Sen sijaan he saanevat ansaitun tuomion metsästysrikoksesta. Ja hyvä niin.

Perhon mahtimiesten kiinnijääminen on valitettavasti poikkeustapaus. Susia on lahdattu useiden vuosien ajan pitkin maamme selkosia ilman suurempaa kiinnijäämisen riskiä. Sen seurauksena susien määrä on hiljalleen taas vähentynyt. 

Susivihan uuden nousun seurauksena luontoväki on ryhtynyt vaatimaan suden julistamista äärimmäisen uhanalaiseksi. Ymmärrystä ei kuitenkaan ole tullut ainakaan pääministeri Kataiselta, joka on vaatinut ymmärrystä maaseudun ihmisten peloille ja antanut ymmärtää, että metsästyslupia olisi jatkossa saatavilla nykyistä enemmän.

Tässä kohtaa pyydän lukijaltani tarkkaavaisuutta. 

Kataisen puheissa on nähkääs yksi erittäin syvä viisaus. Hän nimittäin sanoi, että "susien pitää luontaisesti pelätä ihmistä". Tätä pääministerin kommenttia olisi myös luontoväen syytä pohtia ajamansa agendan, eli suden suomalaisen metsän asukkina säilyttämisen, kannalta.

Uskon kaikkien asiaa vähänkin pohtivien ymmärtävän sen, että Perhon tapaus osoittaa susivihan olevan Suomen salomailla yleisesti hyväksytty katsantokanta, jonka pitää aisoissa vain lain kouran pelko. Siksi on selvää, että mikäli susi syö Suomessa yhdenkin lapsen, ei ihmisten susivihaa pysty suitsimaan millään, vaan kaikki Suomen sudet eläintarhojen asukkeja lukuun ottamatta tulevat lahdatuksi. Aivan varmasti.

Niinpä suosittelenkin luontoväkeä huolehtimaan siitä, että asutuskeskuksissa säännöllisesti näyttäytyvät sudet tapetaan laillisesti. Samoin uhkaavasti käyttäytyneet tai vaikka vain ihmistä rohkeasti lähestyneet sudet ammutaan ajoissa. Ja mikäli tämä ei pidä susikantaa sen kokoisena, että riski ihmislapsen saaliiksi jäämisestä on olematon, vaatia lisää metsästyslupia. Sekä vastapainoksi susien laittomasta tappamisesta kovempia rangaistuksia. 

Tämä tarkoittaisi susipopulaation pitämistä kutakuinkin nykyisessä tiheydessään, eli varsin pienenä. Tästä ei synny suurempaa vahinkoa, koska itärajan takana on lisää suden geenejä, joten kyseessä ei ole geneettisesti eristäytynyt populaatio kuten Ruotsissa, missä eristys on aiheuttanut susille geneettisiä ongelmia.

Tällä kirjoituksellani toivon edes hiukan lisääväni ymmärrystä susikiistan eri osapuolten välillä ja siten edesauttavani suomalaisen susikannan kestävää säilymistä. Sillä sen pitäisi olla kaikille suomalaisille selvää, että ilman sutta Suomen luonto olisi paljon köyhempi ja maamme siis kurjempi elää. Ainakin ihmiselle, joka edes kerran eläessään tahtoisi nähdä villin suden.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Vieraita tuholaisia metsissä

Borrelioosin syistä

Kuinka kissa latkii maitoa?







.