Sus siunatkoon

Susi on pelätty petoeläin. Sen merkkinä meillä ja muuallakin on pitkät perinteet saduista, joiden pahiksena on inhimillistetty (vai pitäisikö sanoa epäinhimillistetty) susi. Siis sellaisia kuin tarina Punahilkasta, jonka ilkeä susi otti ja söi. Onneksi metsästäjä kuitenkin pelasti.

Todellisuudessa susi on erittäin sosiaalinen perheyksiköstä muodostuneessa laumassa elävä älykäs eläin. Se osaa kommunikoida lajikumppaniensa kanssa asennoilla, eleillä, ilmeillä, hajumerkein ja ulvomalla. Toisin kuin vanhoissa uskomuksissa luullaan, sudet eivät ulvo tavallista enempää täysikuun aikaan. Mutta ulvovat noin muuten silloin tällöin lähtiessään saalistamaan, vartioidessaan reviiriä tai kutsuessaan laumaa koolle.

Perhossa suomalainen susiviha on leimahdellut jo pitkään. Sen rohkaisemana (ns. puskaradion mukaan) eräät kulmakunnan tärkeimmät päättäjät eli mahtimiehet olivat päättäneet laittomasti tappaa joukon susia siinä myös onnistuen. Epäonnekseen heidän toimintaansa oli seurailtu jo pidempään, joten käryhän siinä saalistuksessa kävi. 

Ei tullut Perhon mahtimiehistä sankareita, kuten kuuluisasta Susi-Kallesta eli Kalevi Oikaraisesta, joka sekä hiihti kuusamolaisen suden kiinni että nappasi vuoden 1970 Tatran MM-hiihdoista kuninkuusmatkan kultamitalin jännittävien vaiheiden jälkeen. Sen sijaan he saanevat ansaitun tuomion metsästysrikoksesta. Ja hyvä niin.

Perhon mahtimiesten kiinnijääminen on valitettavasti poikkeustapaus. Susia on lahdattu useiden vuosien ajan pitkin maamme selkosia ilman suurempaa kiinnijäämisen riskiä. Sen seurauksena susien määrä on hiljalleen taas vähentynyt. 

Susivihan uuden nousun seurauksena luontoväki on ryhtynyt vaatimaan suden julistamista äärimmäisen uhanalaiseksi. Ymmärrystä ei kuitenkaan ole tullut ainakaan pääministeri Kataiselta, joka on vaatinut ymmärrystä maaseudun ihmisten peloille ja antanut ymmärtää, että metsästyslupia olisi jatkossa saatavilla nykyistä enemmän.

Tässä kohtaa pyydän lukijaltani tarkkaavaisuutta. 

Kataisen puheissa on nähkääs yksi erittäin syvä viisaus. Hän nimittäin sanoi, että "susien pitää luontaisesti pelätä ihmistä". Tätä pääministerin kommenttia olisi myös luontoväen syytä pohtia ajamansa agendan, eli suden suomalaisen metsän asukkina säilyttämisen, kannalta.

Uskon kaikkien asiaa vähänkin pohtivien ymmärtävän sen, että Perhon tapaus osoittaa susivihan olevan Suomen salomailla yleisesti hyväksytty katsantokanta, jonka pitää aisoissa vain lain kouran pelko. Siksi on selvää, että mikäli susi syö Suomessa yhdenkin lapsen, ei ihmisten susivihaa pysty suitsimaan millään, vaan kaikki Suomen sudet eläintarhojen asukkeja lukuun ottamatta tulevat lahdatuksi. Aivan varmasti.

Niinpä suosittelenkin luontoväkeä huolehtimaan siitä, että asutuskeskuksissa säännöllisesti näyttäytyvät sudet tapetaan laillisesti. Samoin uhkaavasti käyttäytyneet tai vaikka vain ihmistä rohkeasti lähestyneet sudet ammutaan ajoissa. Ja mikäli tämä ei pidä susikantaa sen kokoisena, että riski ihmislapsen saaliiksi jäämisestä on olematon, vaatia lisää metsästyslupia. Sekä vastapainoksi susien laittomasta tappamisesta kovempia rangaistuksia. 

Tämä tarkoittaisi susipopulaation pitämistä kutakuinkin nykyisessä tiheydessään, eli varsin pienenä. Tästä ei synny suurempaa vahinkoa, koska itärajan takana on lisää suden geenejä, joten kyseessä ei ole geneettisesti eristäytynyt populaatio kuten Ruotsissa, missä eristys on aiheuttanut susille geneettisiä ongelmia.

Tällä kirjoituksellani toivon edes hiukan lisääväni ymmärrystä susikiistan eri osapuolten välillä ja siten edesauttavani suomalaisen susikannan kestävää säilymistä. Sillä sen pitäisi olla kaikille suomalaisille selvää, että ilman sutta Suomen luonto olisi paljon köyhempi ja maamme siis kurjempi elää. Ainakin ihmiselle, joka edes kerran eläessään tahtoisi nähdä villin suden.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Vieraita tuholaisia metsissä

Borrelioosin syistä

Kuinka kissa latkii maitoa?







.