Pojat seksuaalisen väkivallan kohteena

Minun käsittääkseni suurin osa ihmisistä ajattelee tyttöjä silloin, kun puhutaan lapsiin kohdistuneesta seksuaalisesta väkivallasta. Tosiasia kuitenkin on, että myös pojat ovat pedofiilien kohteena. 

Tällaisten uhrien määrä ei ole vähäinen, sillä pojista joka seitsemäs on kokenut lapsuudessaan seksuaaliväkivaltaa. Se on usein alkanut alle kymmenvuotiaana genitaalialueiden kosketteluna ja/tai heidän peniksensä suuhun ottamisena tai jopa hyväksikäyttäjän penetraationa vastineeksi alkoholista tai muusta palveluksesta. 

Vaaran paikkoja poikien kokemaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön ovat aiemmin olleet kirkon, koulun tai urheiluharrastusten kaltaiset instituutiot tai harrastukset, mutta nykyisin lähestymiset ovat siirtyneet yhä enemmän digitaalisiin ympäristöihin. Tyypillinen tekijä on asunut samassa taloudessa tai on ollut pojille jostain muusta syystä ennestään tuttu mies, mutta he joutuvat myös naisen tai alaikäisen tekijän uhriksi useammin kuin tytöt.

Miehet salaavat lapsuudenkokemuksensa useammin kuin tytöt, mutta kertovat myös naisia useammin itsemurhayrityksistä, haasteista arkeen sopeutumisessa tai elintapojen epävakaudesta, sosiaalisista haasteista ja päihteiden väärinkäytöstä. He myös syyttävät tapahtumista usein itseään, sekä saattavat eristäytyä tai muuten vältellä tekojen käsittelyä.

* * *

Edelle kirjoittamiani ongelmia ei ole juurikaan käsitelty suomalaisessa yhteiskunnassa, ei ainakaan julkisuudessa. Näin siitä huolimatta, että ne ovat aivan yhtä vakavia rikoksia kuin tyttöjen ja naisten kokemat seksuaalirikokset. 

Siksi on tärkeää, että myös poikien hyväksikäytöstä puhutaan yhteiskunnassa ja se tuomitaan yhtä selkein sanoin kuin tyttöjen ja naisten kokema seksuaaliväkivalta. Näin siksi, että jokainen tapaus on inhimillinen tragedia ja äärimmäisen vakava rikos.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Laillistettu lapsenraiskaus
Eva Biaudet ja oululaiset lapsenraiskaajat
Kiitokset Turun hovioikeudelle

Saalistajista ja niiden vaikutuksesta

Yellowstonen kansallispuistossa USA:ssa tehtiin mielenkiintoinen havainto sen jälkeen kun sieltä oli hävitetty kaikki sudet 1920-luvulla. Sikäläisten hirvieläinpopulaatioiden kasvu nimittäin räjähti kasvuun ja samaan aikaan kasvillisuus alkoi kärsiä ja eroosio lisääntyä. 

Sudet palautettiin puistoon 1990-luvun puolivälissä, minkä jälkeen myös kasvillisuudessa nähtiin positiivisia muutoksia ja eroosio väheni. Tämän oletettiin ajallisen yhteyden perusteella johtuvan suden hirvieläimiin kohdistuvista saalistuksesta, joka niiden määrän lisäksi vaikutti käyttäytymiseen. Eli hirvet olivat aiempaa enemmän liikkeellä, jolloin niiden aiheuttama paine kasvillisuudelle levisi laajemmalle alueelle kuin aiemmin.

Tieteellisessä mielessä tällaista muutosta kutsutaan ekologiseksi kaskadivaikutukseksi. Mutta ongelmana oli, ettei Yellowstonen ympäristönmuutoksen ja suden yhteyttä oltu osoitettu tieteellisesti. Eli periaatteessa nämä muutokset voisivat ajallisesta yhteydestään huolimatta olla toisistaan riippumattomia. 

* * *

Siksi oli mielenkiintoista lukea tuore tutkimusraportti, jossa oli tutkittu merisaukkojen palauttamisen vaikutuksia Kaliforniassa. Siellä merisaukko on tietyssä ympäristössä samanlainen huippupeto kuin susi Suomessa tai Yellowstonessa ja eräs rapu hirven kaltainen ympäristöään muokkaava kasvissyöjä. Ja yllä linkittämäni tutkimuksen mukaan saukon palauttamisen rannikolle havaittiin vähentävän rapujen aiheuttamaa eroosiota. 

Tämä tulos vastaa Yelloswtonessa havaittua muutosta susien palauttamisen jälkeen. Mutta poikkeaa siitä sikäli, että tällä kertaa merisaukkojen palauttamisen vaikutuksia oli selvitetty tieteellisin menetelmin ja voitu siten osoittaa, että suden kaltaisten huippupetojen palauttaminen korjata ekosysteemien häiriöitä ja voi kaskadivaikutuksen kautta vähentää maaperän eroosiota ainakin vesistöjen välittömässä läheisyydessä. 

* * *

Suomessa tilanne poikkeaa edellä kuvatuista amerikkalaisista esimerkeistä, eikä meillä ole havaittu ympäristön tilan heikenneen oleellisesti susipopulaatioiden pienenemisen eikä myöskään paranevan niiden viimeaikaisen kasvun seurauksena. Sen sijaan on kylläkin havaittu, että etenkin lounaisessa Suomessa valkohäntäpeurat ovat lisääntyneet holtittomasti ja samalla puutiaisten määrä on karannut käsistä. Ja että metsätaloudelle aiheutuu hirvieläimistä valtavat kustannukset.

Siten myös meillä on todennäköistä, että mikäli lounaisen Suomen susipopulaation annettaisiin kasvaa niin suureksi, että se pienentäisi valkohäntäpeurojen määriä, vähenisivät myös puutiaiset ja niiden kantamat taudinaiheuttajat. Ja samalla myös niiden metsätaloudelle aiheuttamat tuhot. 

Toistaiseksi näin ei kuitenkaan ole tehty, vaan hirvieläinten määriä pyritään Suomessa säätelemään metsästämällä. Se puolestaan perustuu harrastustoimintaan, joiden harjoittajilla on vahva intressi pitää kaikki hirvieläinkannat - mukaan lukien vieraslajiksi laskettava valkohäntäpeura - niin korkealla, että niistä vuosittain saatavan lihan määrä on mahdollisimman suuri. 

Sillä on tietenkin valtava taloudellinen merkitys, jonka hinnan maksavat muut metsissä oleskelevat suomalaiset borreliooseina ja aivokuumeina. Ja myös sudet - metsästäjien harjoittamana laillisena, ja todennäköisesti myös, laittomana metsästyksenä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hengenvaarallinen vieras
Valkohäntäkauris toi punkin iholle
Krokotiilit hyötykäyttöön

Ranskalaispappien pedofilia ei ole ainutkertaista - ja siksi siitä on syytä oppia

Viime päivien aikana on kauhisteltu ranskalaisten pappien ja kirkon työntekijöiden pedofiilisia toimia. Hehän ovat uutisten mukaan käyttäneet seksuaalisesti hyväkseen peräti 216 000 ranskalaista lasta ja nuorta. Lisäksi kirkon piirissä toimineet maallikot ovat tehneet samaa yli 100 000 elämänsä alussa olleelle ihmiselle. 

Syyllisiä on ollut selvästi vähemmän mutta silti ainakin 2 900 – 3 200 pedofiiliä. Ja mikä ikävintä, Ranskan katolinen kirkko on aktiivisesti suojellut heitä. 

Tämä kaikki on tietenkin normaalia ihmistä järkyttävää. Ja niiin sen kuuluu ollakin.

Samalla on kuitenkin ymmärrettävä, ettei kyse liene varsinaisesti katolisesta uskosta, kristinuskosta tai edes uskonnosta yleensä. Niiden sijaan kyse on siitä, että osa seksuaalisesti sairaista ihmisistä toteuttaa intohimojaan silloin kun siihen avautuu tilaisuus - eli nuori on tavalla tai toisella aikuisesta riippuvainen - ja jopa aktiivisesti hakeutuu sellaisiin asemiin. 

Sama ilmiöhän on havaittu esimerkiksi urheiluseuroissa - myös Suomessa - joissa valmentajat ovat hankkiutuneet nuorten kanssa luvattomiin seksuaalisiin suhteisiin. Myös näissä yhteyksissä on jouduttu toteamaan hyväksikäyttäjän saaneen ainakin passiivista suojelua muilta samoissa piireissä pyöriviltä aikuisilta. 

On tietenkin selvää, että kaikki normaalit ihmiset kauhistelevat näitä esimerkkejä, ja ehkäpä lasten vanhemmat harkitsevat aiempaa tarkemmin lähettävätkö lapsensa sellaisiin tilanteisiin ja harrastuksiin, joissa näiden hyväksikäyttö on mahdollista. Valitettavasti näin toimien seksuaaliset hyväksikäyttäjät eivät kuitenkaan katoa maailmasta, vaan joutuvat etsimään uusia keinoja tyydyttääkseen himojaan - ja epäilemättä myös onnistuvat siinä. 

Koska yhteiskunnan sulkeminen edes lapsilta ei pitkällä aikavälillä johda mihinkään hyvään, ei sellainen ole hyvä tai edes kelvollinen ratkaisu. Sen sijaan pitäisi huolehtia siitä, että hyväksikäyttäjien saama hiljainen vertaistuki - esimerkiksi muilta papeilta tai urheiluseurojen parissa toimivilta - saataisiin loppumaan. 

Siksi on hyvä, että näitä asioita on nostettu julkisuuteen. Mutta yhtä tärkeää on myös se, että lasten kasvatuksessa jälkikasvumme opetetaan tunnistamaan väärinkäytökset ja reagoimaan niihin oikealla tavalla eli ilmoittamalla asiasta eteenpäin. 

Tämä onnistuu tietenkin monissa perheissä jo nyt. Mutta yhtä totta on se, että nuoruuteen kuuluu irrottautuminen kodista, mikä näkyy kapinointina vanhempien asettamia rajoja ja sääntöjä vastaan - jos sellaisia on siis edes ollut tässä yhä asenneliberaalimmaksi muuttuneessa yhteiskunnassamme.

Samalla on syytä huolehtia siitä, että yhteiskuntamme rakenteet tarkkailevat aktiivisesti tilannetta siellä, missä aikuisten ja nuorten välisiä riippuvuussuhteita esiintyy. Ja että poliisi ja oikeuslaitos ovat hereillä silloin, kun niiden palveluksia tarvitaan. 

Eli pedofiilien kiinnijäämisriski ja sen seuraukset ovat sellaisella tasolla, että he harkitsevat vakaasti lasten rauhaan jättämistä silloinkin, kun sellaiseen näyttäisi olevan tilaisuus. Ja että heidän hoitoon hakeutumiselleen on mahdollisimman alhainen kynnys silloin, kun omat asenteet arveluttavat. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreää kauhukomediaa
Ovatko pedofiilin vai lasten ihmisoikeudet tärkeämpiä?
Onko lapsimorsian pöyristyttävämpi kuin kulttuurirasisti?

Kalajuttuja

Yksi harrastuksistani on kalastaminen. Uistimeeni, pilkkiini, onkeeni tai verkkooni on vuosien varrella tarttunut ainakin haukia, ahvenia, harjuksia, taimenia, rautuja, lohia, turskia, seitejä, simppuja, kuhia, siikoja, muikkuja, lahnoja, kiiskiä, särkiä, salakoita, kolmipiikkejä ja kivennuoliainen.

Päätin siis näin lomakauden keskellä muistuttaa arvoisaa lukijaani siitä, minkälaisia vesipetoja järvissämme ja merialueillamme uiskentelee. Siinä hyvänä apuna toimivat kalastajien ennätystilastot.

Yksi niistä on ahven-net. Sen mukaan suurin 2000-luvulla Suomesta pyydystetty kala oli vähemmän yllättävästi lohi, painoltaan 27,4 kiloa.

Sen sijaan veikkaan, ettei monikaan lukija olisi arvannut, että lohen jälkeen toiseksi suurin kala oli turska 26,09 kilon painollaan. Ja vielä yllättävämpi monille lienee ollut se karppi, joka painoi 21,44 kiloa. Suurin hauki, jota arvelen monen lukijani kuvitelleen top kolmeen, oli "vain" 18,8 kiloinen.

Mielenkiintoinen tieto ainakin itselleni oli suurimman muikun koko - se oli yli puolikiloinen! Enkä olisi arvannut siiankaan kasvavan yli seitsenkiloiseksi vonkaleeksi.

Anekdoottina todettakoon vielä samalta listalta, että suurin saaliiksi joutunut täplärapu oli lähes hummerimaisen suuri 19,8 sentin pituudellaan. Siihen verrattuna ennätysjokiravun 16,5 sentin pituus himmenee, vaikka komea äyriäinen sekin on ollut saksineen.

Oma ennätyskalani 2000-luvulla on hiukan yli kuusikiloinen. Siten on todettava, että on tullut pyydystettyä pelkkiä pikkusinttejä - vaikka kyllä kyseinen hauki metrin pituisena herättikin ihmetystä lähipiirissäni.

Lopuksi mainittakoon, että 1900-luvun suurin Suomessa pyydystetty kala oli 28,8 kiloinen lohi eli hiukan suurempi kuin tämän vuosituhannen ennätyskalat. Sitäkin suurempia - tai ainakin pidempiä - olivat sittemmin maastamme hävinneet monnit.

Wikipedian mukaan "Nyky-Suomen alueen viimeiset sisävesien monnit pyydettiin Janakkalan Kernaalanjärvestä vuonna 1866. Kaksi vuotta aiemmin samasta järvestä oli noussut 171 cm:n mittainen yksilö". Sen painoa ei mainita, mutta Italiasta saatiin jokin aika sitten 2,67 metrinen monni, joka painoi 120 kiloa.

Näillä tiedoilla toivotan arvoisalle lukijalleni mukavia uintireissuja isojen kalojen seurassa sekä kireitä siimoja ja muutenkin mukavia kesähetkiä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kestävyyden alalajit ovat aina ristiriidassa
Hajamietteitä tieteelliseen tietoon perustuvasta päätöksenteosta
Elisa Aaltola, filosofi, ja minä, sekasyöjä