Varoitus

Helsingin sanomat julkaisi uutisen, jonka mukaan epärehellisin keinoin valtiopäiville päässeen somaliehdokkaan asuinalueen ihmiset suhtautuivat vihaisesti paikalle menneisiin toimittajiin. Lisäksi he kieltäytyivät uskomasta vaalivilppiin.

Tämä on tietenkin tavallaan inhimillistä, eikä Paasikiven toteamus siitä, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, liene tunnettu Ruotsin somaliyhteisöissä. Siitä huolimatta sen totuusarvo on kiistaton myös maahanmuuttajien kohdalla. 

* * *

Vaikka asialla ei sinänsä olekaan sen suurempaa merkitystä, HS:n toimittajien kohtaama asenne kertoo jotain oleellista ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Siihen kasvanut valtava maahanmuuttajien joukko elää edelleen omassa kulttuurissaan eikä ole omaksunut länsimaisia arvoja. Ei edes tosiasioiden tunnustamista silloin, kun on jääty kiinni. 

Nähtäväksi tietenkin jää, miten tilanne etenee länsinaapurissamme, mutta olisi tärkeää tietää, millä tasolla on suomalaisen maahanmuuttajayhteisöjen jäsenten suhtautuminen tosiasioiden tunnustamiseen. Ja tietenkin vaalivilpin tekemiseen, mikäli sellaiseen tarjoutuisi mahdollisuus. 

* * *

Suomessa on tapana, että vaalien rehellisyyttä varmistetaan sillä, että äänestyspaikoilla on paikalla useiden puolueiden edustajia. Mutta miten käy – edellä kirjoittamani valossa – sitten, jos jollain maahanmuuttajavaltaisen alueen äänestyspaikalla on läsnä vain maahanmuuttajataustaisia henkilöitä?

Toimivatko he siellä ensisijaisesti edustamiensa puolueiden edustajina vai maahanmuuttajayhteisön jäseninä? Ja onko heille tärkeämpää oman puolueen menestys vai maahanmuuttajaehdokkaan pääsy eduskuntaan – tämän puolueesta riippumatta?

* * *

Vielä ei toki olla tässä tilanteessa, sillä Suomesta puuttuvat vielä täysin maahanmuuttajien asuttamat asuinalueet. Kehitys kuitenkin kulkee sellaisia kohti, eikä tilanne ole välttämättä sama enää seuraavan hallituskauden jälkeen. 

Siksi yhteiskuntamme on syytä alkaa varautua siihen jo nyt, kun varoitus on saatu läntisestä naapurimaastamme. Ei sitten tarvitse olla koko maailman ihmeteltävänä, kuten Ruotsi on juuri nyt.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ruotsi on matkalla sivistyneestä demokratiasta kohti henkistä kehitysmaata
Valaiseva tapaus Ruotsista
Mohamed Abdukadir Alin vaalivilppiepäilystä

Johanna Vuorelman mielikuvat ja todellisuus

Politiikan tutkija Johanna Vuorelma kirjoitti kolumnin, jossa hän arveli monien eurooppalaisten poliittisten päättäjien toimineen – ja toimivan edelleen – sen perusteella, millainen on heidän mielikuvansa Yhdysvalloista. Tämän seurauksena läntisen maailman voimakkainta valtiota on pidetty "demokratian lähettiläänä, vaikka se rikkoo kansainvälistä oikeutta ja on säilyttänyt kuolemanrangaistuksen".

En toki kiistä Vuorelman näkemystä siitä, että poliitikot toimivat mielikuviensa pohjalta. Enkä edes sitä, että vanhat käsitykset säilyvät usein silloinkin, kun niille ei enää ole perusteita. 

* * *

On kuitenkin selvää, ettei Yhdysvaltain ongelma suinkaan kulminoidu kansainvälisen oikeuden rikkomiseen tai kuolemanrangaistuksen säilyttämiseen, vaan sikäläisen vapaan yhteiskunnan ajautumiseen historiallisen syviin poliittisiin taisteluhautoihin. Yhtäällä on vuosi vuodelta yhä absurdimmaksi käynyt arvoliberaali vasemmisto ja toisaalla sen vastareaktiona vahvistunut uuskonservatiivisuus.  

Tämän polarisoitumisen tuote on Vuorelman mainitsema Donald Trump, jonka mahdollisuudet nousta valtaan ilman amerikkalaisen yhteiskunnan syvää jakautuneisuutta olisivat olleet olemattomat. Enkä usko, että mahdollisuuksia suurvallan johtoon olisi ollut myöskään Barack Obamalla, joka nousi valtaan – ohi perinteisemmän Demokraattisen puolueen edustajan Hillary Clintomin – kahtia jakautuneen yhteiskunnan vasemmalta laidalta saamallaan kannatuksella.

* * *

Obamasta alkaen Yhdysvaltoihin näyttäisi syntyneen tilanne, jota hallitaan vuorotellen yhteiskunnallisten aatteiden äärilaidoilta, mikä on tietenkin monella tavalla ongelmallista. Ja siksi yhdyn Vuorelman näkemykseen siitä, ettei eurooppalaisten länsimaiden tule luottaa amerikkalaisiin etenkään oman turvallisuutensa äärimmäisinä takaajina, vaan huolehtia siitä itse.

Sen lisäksi Atlantin tällä puolella on syytä herätä huomaamaan USA:n tapahtumien pohjalta, ettei hyvää yhteiskuntaa luoda äärimmäisten aatteiden pohjalta, vaan käyttäen tervettä järkeä. Tämä koskee sekä sotilaallista että yhteiskunnallista turvallisuutta, joissa molemmissa pätee presidentti Juho Kusti Paasikiven näkemys, jonka mukaan tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. 

Tämä koskee paitsi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, niin ennen kaikkea talous- ja sisäpolitiikkaa. Ja siksi myös jälkimmäisen osalta olisi Suomessa syytä siirtyä idealismin sijasta pragmaatismiin, jossa tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin tosiasiat ja toimittaisiin niiden mukaisesti.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tamperelaistyyppinen empatia johti Donald Trumpin valtaannousuun
Yle, tosiasioiden peittäminen ja seuraukset
Tapaus Charlie Kirk

Kaksi pointtia presidentti Stubbin puheesta

Presidentti Alexander Stubb sanoi uudenvuodenpuheessaan monenlaisia asioita, joista kaikkia en aio käsitellä tässä. Sen sijaan nostan esille kaksi mielestäni tärkeää seikkaa.

Niistä ensimmäiseksi on hänen toteamuksensa siitä, että "en ole niinkään huolissani ulkoisesta turvallisuudestamme kuin taloustilanteestamme ja kansakuntamme sisäisestä kahtiajakautumisesta. Huoli henkilökohtaisesta työ- ja taloustilanteesta painaa nyt monia."

Tämä on tärkeä asia ja ollut hukassa koko hallituskauden. Erityisesti opposition edustajat ja kannattajat sekä lehdistö ovat pyrkineet kampittamaan maan hallitusta viimeisen puolentoista vuoden aikana monilla keksityillä väitteillä. Siis sellaisilla kuin negatiivisten merkitysten antamisella solmioiden kuvioille tai pelottelemalla sairaaloiden sulkemisella. 

Siksi toivon, että oppositio, sen kannattajat ja lehdistö ottaisivat presidentin puheen tosissaan ja rakentaisivat omat linjauksensa paasikivimäisesti tosiasiat tunnustaen, poliittisten vastustajien mustamaalauksesta luopuen sekä tahallisista väärinymmärryksistä pidättäytyen. Eli pyrkien rehellisesti luomaan edellytyksiä parempaan elämään jokaiselle, joka täällä asuu ja kantaa rehellisesti kortensa yhteisen hyvän puolesta.

Onhan selvää, että suomalaisten työ- ja taloustilanne paranevat vain siten, että valtiovalta toimii selkeästi ja loogisesti. Eikä poliittinen debatti ja päätöksenteko hötkyile sinne ja tänne aiheuttaen epävarmuutta talouskasvua ja työpaikkoja luovien sekä investointeja harkitsevien pienyrittäjien ja suuryritysten johtajien keskuudessa.

* * *

Toiseksi presidentti esitti toivomuksen siitä, "että maamme eduskuntapuolueet löytäisivät yhteisen sävelen kasvun luomiseksi. Jatkumon, jolla saisimme koko Suomen taas kestävän kasvun tielle. Olkaa rohkeita. Hakekaa kompromisseja."

Hän tuskin tarkoitti tällä kommentillaan sellaista, että hallitusvallan tulisi päätösten tekemisen sijaan hakea oppositiota miellyttäviä kompromisseja jokaiseen asiaan. Sen sijaan uskon hänen ajatelleen pikemminkin päinvastaisella tavalla. 

Siis siten, että kuhunkin asiakokonaisuuteen liittyvän politiikan tulisi lähtökohtaisesti perustua hallituksen linjauksiin, johon oppositio reagoisi - nykyisin asiassa kuin asiassa esille tulevan neliraajajarrutuksen sijaan - tekemällä hallituksen linjausten hengen mukaisia korjausehdotuksia havaitsemiensa epäkohtien osalta. 

Samalla hallituksen tulisi punnita opposition huomautuksia ennakkoluulottomasti ja olla valmis muokkaamaan päätösesityksiään niiden mukaisesti. Mutta vain mikäli tosiasiat tukevat opposition perusteita, eivätkä muutokset rikkoisi hallituksen politiikan peruslinjauksia. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Presidentti tuomitsi kokoontumiset, joissa on mukana "ääriliikkeitä, rasistisia liikkeitä"
Alkaneen vuoden huomioita velasta, nuorisosta ja koulusta
Alexander Stubb, Suomen presidentti

Itävallan vaalit muistuttivat EU:n maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisesta

Yleisradio painotti uutisoinnissaan Itävallan eilisistä vaaleista sitä, että ne voittanut Vapauspuolue on "Venäjä-mielinen". Tämä pitänee sinänsä paikkansa, mutta venäjämielisyys tuskin on ollut tärkein - eikä ehkä edes kovin tärkeä - syy äänestää tätä puoluetta. 

Sen sijaan syy on sama kuin itäisen Saksan osavaltiovaaleissa kannatustaan rajusti lisänneiden AfD:n ja BSW:n äänestäjillä tai Ruotsissa Ruotsidemokraatteja ja Ranskassa Kansallista liittoumaa kannattavilla. Eli ihmisten kyllästyminen Euroopassa harjoitettuun maahanmuuttopolitiikkaan, joka on johtanut kaikissa näissä maissa monenlaisiin ongelmiin.

Suomessa on Riikka Purran (ps) johtaman Perussuomalaisten kannatus noussut samasta syystä, mutta sitä erottaa itävaltalais- ja saksalaispuolueista venäläisen todellisuuden ymmärtäminen. Eli sen, että Venäjä aiheuttaa uhan Suomelle ja koko eurooppalaiselle turvallisuudelle. 

Siksi on kysyttävä, että olisiko myös Euroopassa aika noudattaa Juho Kusti Paasikiven oppia ja todeta tosiasioiden tunnustamisen olevan viisauden alku. Ja muuttaa EU-maiden maahanmuuttopolitiikka sellaiseksi, ettei itävaltalaisten tai saksalaisten tarvitse sitä vastustaaksen äänestää Vladimir Putinia myötäileviä puolueita. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Itävallan ympäristöministeri järjesti suomalaisille yli 700 000 000 euron vuosilaskun
Kehitysmaalaisten määrä Välimerellä on jälleen kasvussa
Onko FPÖ:n Strache valtavirtaa vai mätä omena?

Tosiasioiden tunnustaminen tekisi hyvää palestiinalaisille

Palestiinalainen äärijärjestö Hamas teki eilen jättimäisen terrori-iskun Israeliin tappaen ja raiskaten naisia sekä ampuen kaikkia mahdollisia vastaantulijoita (en anna linkkiä, mutta tätä näkemystäni tukevaa aineistoa löytää halutessaan esimerkiksi viestipalvelu X:stä). Tämä ei ole millään tavalla hyväksyttävää - ei edes siksi, että Israel on yli 70 vuotta sitten perustettu Lähi-itään, mikä epäilemättä oli raskasta muslimeille. 

Seuraavaksi tulemme näkemään Israelin iskevän Hamasin tukialueille Gazaan ja tuhoavan monin verroin enemmän palestiinalaisten omaisuutta kuin nämä voivat onnistua tekemään edes yllätyshyökkäyksen avulla. Tästä kaikesta saavat palestiinalaiset syyttää vain sotahulluja johtajiaan. 

Tosiasia on, että palestiinalaisilla olisi ollut myös vaihtoehto. Sen puki sanoiksi Suomen presidentti Juho Kusti Paasikivi, joka totesi toisen maailmansodan jälkeen, että "tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku". Tällä hän tarkoitti sitä, että Suomella on idässä suuri ja vaarallinen naapuri, jonka kanssa on tultava toimeen. 

Sen perusteella Suomi omaksui neutraalin asenteen suhteessa Neuvostoliitoon ja loi sen kanssa tiiviin kaupallisen yhteistyön, joka hyödytti molempia osapuolia. Samalla Suomi pidättyi itäisen naapurinsa tarpeettomasta ärsyttämisestä, mutta huolehti samalla oman armeijansa iskukyvystä. 

Näin elettiin ylitse Neuvostoliiton romahduksen aina Putinin Venäjän Ukrainaan hyökkäykseen asti. Silloin Suomessa ymmärrettiin, että tosiasiat olivat muuttuneet, koska Venäjä osoitti, ettei siihen voi luottaa. Siten oli tullut aika hakea jäsenyyttä läntisessä sotilasliitossa NATO:ssa samaan aikaan kun Venäjän asevoimat oli sidottu voimattomina Ukrainaan. Näin oma turvallisuus on yhä turvattu, mutta samalla Suomi on edelleen valmis yhteistyöhön Venäjän kanssa, mikäli se palaa sivistyneiden kansakuntien joukkoon tunnustamalla Ukrainan vuoden 2013 rajat ja solmimalla rauhan. 

Palestiinalaisten kohdalla olisi järkevää, että he hyväksyisivät Israelin olemassaolon ja itseensä nähden ylivoimaisen sotilaallisen suorituskyvyn sekä ryhtyisivät tosiasiat tunnustaen tekemään yhteistyötä israelilaisten kanssa jättäen idioottimaisen unelmansa juutalaisten syöksemisestä Välimereen. Näin toimien aika ja taloudellinen vaurastuminen parantaisivat vähitellen myös juutalaisten ja palestiinalaisten välille syntyneen katkeruuden ja tarjoaisi lopulta parannusta myös palestiinalaisten elämän edellytyksiin joko osana Israelia tai jopa itsenäisenä valtiona, mikäli molemmat osapuolet uskoisivat voivansa luottaa toisiinsa. 

Alkuperäinen ajatus englanniksi:
Palestinians: acknowledging facts is the beginning of wisdom!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Intersektionaalinen feminismi ja pyhän maan ongelmat
Yle älyllisesti epärehellisenä
Kuun tavoittelu taivaalta on johtanut palestiinalaiset ahdinkoon

Jussi Halla-aho Juho Kustin linjoilla

Me suomalaiset olemme tienneet viimeistään Juho Kusti Paasikiven ajoista, että "kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen". Juuri nyt se tarkoittaa Sanna Marinin (sd) hallituksen perinnön ja sen seurausten huomioimista - joka näkyy esimerkiksi rakennusalalla vakaana pidettyjen yritysten kaatumisena. 

Lisäksi meidän tulisi tietää, että demokratiassa järkevien poliittisten ratkaisujen edellytyksenä on sananvapaus, eli oikeus kaikenlaisten näkemysten esittämiseen. Valitettavasti tämä on asia, jota poliitikkojen niin sanottu arvoliberaali siipi tuntuu usein kyseenalaistavan. 

Jälkimmäinen asia lienee ollut taustalla, kun Eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho (ps) muistutti eduskunnan rasismikeskusteluun liittyen kansanedustajia siitä, että "noudatamme siinä mielessä hyvää keskustelukulttuuria, että emme ala kyseenalaistaa eri mieltä olevien ihmisten mielipiteiden legitimiteettiä". 

Lisäksi hän linjasi omaa ja koko puhemiehistön tehtävää siten, että "puhemiehen tehtävä on ennen kaikkea turvata kansanedustajien perustuslaissa taattu rajoittamaton puheoikeus eikä ryhtyä makutuomariksi". Tämän kaiken voisi tietenkin kuvitella olevan itsestäänselvyys Suomessa.

Ilmeisesti näin ei siis kuitenkaan ole, koska puhemies näki tarpeelliseksi muistuttaa asiasta. Ja siksi asiaan on syytä kiinnittää huomiota niin eduskunnassa kuin sen ulkopuolellakin. 

Tämä tarkoittaa sitä, että meidän on kansakuntana pystyttävä käsittelemään muiden asioiden ohella myös pohjoismaisen maahanmuuttopolitiikan negatiivisia seurauksia kuten ruotsalaisen yhteiskunnan käsittämättömän nopeaa kehitysmaalaistumista, minkä seurauksena jopa poliisi tuntuu antavan periksi. Saman ei saa antaa tapahtua Suomessa, vaan sekä hallituksen että eduskunnan on huolehdittava siitä, että suomalainen yhteiskunta välttää entisen emämaan surkean kohtalon.

Tämä on mahdollista vain, mikäli asioista voidaan puhua suoraan, rehellisesti ja oikeilla nimillä. Erityisen tärkeää tämän periaatteen noudattaminen on päätöksiä tekevällä poliittisella huipulla sekä maan valtamedioissa, joiden jakama tieto toimii pohjana kansalaisten mielipiteenmuodostukselle. 

Ellei näin ole, on riskinä, etteivät myöskään poliittiset päätökset tai kansalaisten vaaleissa - tai edes niiden välillä - osoittama tahto ole viisaita. Ja siitä kärsii lopulta koko Suomen kansa.

Aiempia ajatuksia samasta aiheesta:
Kulttuurivieras tosiasioiden äärellä
Sananvapaus sallii sekä viisaat että tyhmät mielipiteet
Maahanmuuttajat terrorisoivat espoolaiskoululaisia, mutta valtamedia vaikenee

Parhaat presidentit - ja pari huonointa

MTV3 oli teettänyt kyselyn Suomen kaikkien aikojen parhaasta presidentistä. Vastausten mukaa he olivat Sauli Niinistö, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto. 

Paras presidentti on tietenkin makuasia, eikä sille ole tarkkaa määritelmää. Siksi listan kritisoiminen on turhaa, mutta sikäli kyselyn tulos nostatti kulmakarvojani, etten olisi itse nostanut ketään edellä mainitusta kolmesta henkilöstä listalle. 

Suomen kiistatta merkittävin presidenttihän on ollut Risto Ryti, joka johti Suomen pois jatkosodasta henkilökohtaisella uhrauksellaan. Tarkoitan sitä, että Ryti allekirjoitti omissa nimissään Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropin tarjoaman sopimuksen, joka takasi Saksan sotatarviketoimitukset Suomeen, mutta takasi samalla, ettei maamme tekisi erillisrauhaa vaan jatkaisi sotaa loppuun asti Saksan rinnalla. 

Sopimus laukesi, kun Ryti irtisanoutui virastaan. Ja näin Suomi säilyi sodan jälkeen miehittämättömänä toisin kuin muut Neuvostoliiton eurooppalaiset rajavaltiot.

Suomen toiseksi merkittävimpänä presidenttinä pidän Per Evind Svinhufvudia, joka onnistui kukistamaan oikeistoradikaalin Lapuan liikkeen kapinan Mäntsälässä. Lisäksi hän tuki voimakkaasti Suomen pankin pääjohtajaa Risto Rytiä, mikä auttoi Suomea nousemaan ripeästi jaloilleen 1930-luvun suuresta lamasta. 

Kolmanneksi merkittävimmän presidentin valinta onkin sitten jo vaikeampi kysymys. Mikäli Suomi liittyy NATO:on Sauli Niinistön kaudella, olisin taipuvainen nostamaan nykyisen presidentin tälle jalustalle. Toisena vaihtoehtona pidän Juho Kusti Paasikiveä, joka reivasi Suomen ulkopolitiikan toisen maailmansodan jälkeen uusille urille eli Neuvostoliittoa myötäilevälle linjalle, joka hänen jälkeensä degeneroitui suomettumispolitiikaksi. 

* * *

Myös listan häntäpään linjaaminen on mielenkiintoista. Sielläkin on kaksi ylivoimaista presidenttiä. "Merkittävimpänä" heistä Tarja Halonen, joka Ottawan miinankieltosopimuksen allekirjoittamalla altisti Suomen Venäjän sotilaalliselle aggressiolle ja toisaalta pani alulle maamme sisäisen turvallisuuden rapautumisen ns. ihmisoikeuspolitiikallaan.

Toiseksi huonoimpana presidenttinä on pidettävä Lauri Kristian Relanderia, jonka aikana oikeistoradikalismi sai Suomessa vahvan jalansijan. Kuten  olen jo edellä todennut, tämän kehityssuunnan onnistui pysäyttämään vasta P.E. Svinhufvud. Relanderin olemattomista kyvyistä kertoo myös se, ettei hänen puolueensa eli Maalaisliitto suostunut asettamaan häntä edes ehdokkaaksi toiselle kaudelle.

* * *

Palatakseni alussa mainittuun kyselyyn. Olisin itse taipuvainen pitämään maamme parhaina presidentteinä niitä, jotka ovat merkittävimpiä. Ja siksi oma listani MTV3:n kyselyyn olisi ollut Ryti, Svinhufvud ja Paasikivi - mutta samalla totean, että mikäli Suomi liittyy NATO:on nykyisen presidentin valtakaudella, vaihdan kolmannelle sijalle Niinistön.

Lopuksi on syytä todeta myös se, että eräillä presidenteillämme on ollut erittäin suuri merkitys kansakunnallemme muussa elämässään. Sellainen on erityisesti Carl Gustaf Mannerheim, joka johti vuoden 1918 kommunistikapinan kukistanutta talonpoikaisarmeijaa sekä Suomen armeijaa sen taistellessa talvi- ja jatkosodassa ylivoimaista vihollista vastaan. Martti Ahtisaari on puolestaan tehnyt Nobelin palkinnon arvoisen työn kansainvälisenä rauhanneuvottelijana. 

En kuitenkaan laskenut näitä seikkoja edelle kirjaamani listan ansioiksi, koska siinä oli kyse maamme presidenteistä. Ja siten heidän tekemisistään nimenomaisesti tässä korkeassa virassa. Toki Mannerheim teki rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1944, mutta pohjatyön sille oli tehnyt Ryti, joten marsalkan ansioita ei tältä osin voi pitää oleellisina.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Paasikiven-Kekkosen linja
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Äärioikeiston kapina

Paasikiven-Kekkosen linja

Tämä on viidestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen neljännessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi joutui toiseen maailmansotaan Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan tekemän sopimuksen ja Cajanderin hallituksen sinisilmäisyyden seurauksena sekä miten se onnistui luovimaan tappiollisesta sodasta pois ilman vieraan vallan miehitystä - kiitos sotilaallisen etevyyden ja presidentti Risto Rytin henkilökohtaisen vastuunoton.

Rauhanteon jälkeen Suomi oli uudessa tilanteessa. Yhtäältä vaani äärivasemmiston vallankumous ja toisaalla oli itäinen suurvalta, jota pelättiin. Lisäksi iso osa väestöstä oli asutettava uudelleen.

Sotien aikainen kansallisen yhtenäisyyden tunne takasi kansainvälisestikin ainutlaatuisen karjalaisten uudelleenasuttamisen onnistumisen. Ja hyvinvointivaltion synnyttäminen torjui äärimmäisen vasemmiston kannatuspohjan kasvun ja johti sitä kautta vallankumouksen vaaran vähittäiseen katoamiseen. 

Samalla se osa väestöstä, jonka elämän edellytykset maaseudulla katosivat muuttuvassa maailmassa, ilmaantui kaupunkeihin nousevan teollisuuden työvoimaksi. Tämä puolestaan tuki yksityistalouden nousua osin kaupunkien uuden väestön palkkauksen ja osin myös tulonsiirtojen ansiosta. Lisäksi maalta tulevien ihmisten ylijäämä - jota suomalainen elinkeinoelämä pystynyt riittävän nopeasti integroimaan talouden kehitykseen - katosi Itämeren yli vauhdittamaan ruotsalaisen teollisuuden nousua sen sijaan, että se olisi jäänyt kotimaahan radikalisoitumaan.  

Ulkopolitiikan ohjenuoraksi otettiin sotien jälkeisen pakon edessä Neuvostoliiton intressien mukaan toimiminen. Käytännössähän muita hyviä vaihtoehtoja ei ollut. Tämän ideologian johtajaksi valikoitui J.K. Paasikivi ja jatkajaksi U.K. Kekkonen - siitä nimitys Paasikiven-Kekkosen linja.

Nämä usein suurmiehinä pidetyt presidentit olivat idän jättiläisen johtomiesten suosiossa ja mahdollistivat suosionsa varassa sisäpoliittisen itsenäisyyden säilymisen. Ja jälkimmäisen kaudella Suomi pystyi jopa ottamaan askeleen kohti länttä liittyessään EEC:n ulkojäseneksi. 

Tosin talousyhteisön piiriin pääsy edellytti Suomessa äärimmäisen epädemokraattista ratkaisua, eli Kekkosen valintaa kolmannelle kaudelle kansalaisten demokraattiset oikeudet syrjäyttäneen poikkeuslain avulla. Tämä oli kuitenkin ilmeisesti välttämätöntä, sillä vain siten voitiin Moskovan valtiaat vakuuttaa Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta sen jälkeen, kun eräät sosiaalidemokraatit - mm. Erkki Tuomioja - olivat yrittäneet torpata Suomen länsisuuntauksen vuotamalla salaista tietoa Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon välisistä neuvotteluista Zavidovossa.

Kekkosen ajalle sattui myös valtava ihmisten koulutustason nousu. Edellisen sukupolven koulutetun eliitin jälkeläisten odotettiin saavuttavan tai jopa ylittävän vanhempiensa saavutukset, mutta samalla opintielle lähti myös rahvaan jälkeläistöä niin maalta kuin kaupungeistakin. 

Tämän opiskelijanuorison etenemismahdollisuuksia varjostivat kuitenkin korkeakouluihin kohdistuvat supistukset, joiden seurauksena opiskelevien nuorten tulevaisuus hämärtyi. Tämä vanhan eliitin jälkeläisten epävarmuus omasta tulevaisuudestaan johti radikalisoitumiseen, jossa tukea haettiin työväestä hiukan samaan tapaan kuin 1800-luvun lopulla fennomaanit talonpojista. 

Sotien jälkeinen hyvinvointivaltion rakentaminen oli vienyt vallankumouksellisen terän perinteiseltä työväenliikkeeltä, joka opiskelijaliikkeen provosoinnista huolimatta suuntautui muun Euroopan kommunistien tavoin hakemaan työväen aseman parantamista demokraattista tietä. Sen nimissä kiihkoileva radikaali opiskelijaliike taas ajautui neuvostokommunismin kainaloon ja menetti uskottavuutensa, minkä seurauksena koko taistolainen vallankumous lopulta sammahti.

Heikki Ylikankaan mukaan radikaali opiskelijaliike oli pohjimmiltaan johtajilleen valtaa hakeva yritys. Sen johtohahmot olivat edellisen sukupolven parhaiten menestyneiden vanhempien jälkeläisiä ja tulivat aikanaan myös perimään näiden aseman - tosin aatteen etumerkkiä vaihtaen, kuten vaikkapa Björn Wahlroosin esimerkki osoittaa. 

Itse opiskelijaliikkeen merkitys näkyi ennen kaikkea presidentti Urho Kekkosen tukena, jota tämä taitavasti hyödynsi, sekä koko poliittisen kentän hassahtamisena - Kokoomusta myöden - piirun verran kohti vasemmistolaisuutta. Nämä vaikutukset jäivät kuitenkin varsin lyhytaikaiseksi, vaikka liikkeellä lienee edeellenkin jonkinlainen merkitys myöhempien radikaaliliikkeiden jonkinlaisena tiedostettuna tai tiedostamattomana esikuvana. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Wokellusta päiväkodissa
Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?
Gazalaiset ja Karjalan menetys

Pitäisikö Suomen liittyä Natoon?

Aamuisen koronatilastoihin liittyvän kirjoitukseni jatkeeksi päätin näin sunnuntai-päivän ratoksi jakaa ajatukseni toisestakin aiheesta. 

Sotilaallinen puolueettomuus on toiminut Suomen tapauksessa oikein hyvin toisen maailmansodan jälkeen. Toki alkuun oli vaikeaa Neuvostoliiton pyrkiessä vaikuttamaan politiikkaamme vahvasti ja 25-vuotta hallinneen presidentin hyödyntäessä Neuvostoliiton uhkaa sisäpolitiikassa. Ulkopoliittisesti kuitenkin myös hän pyrki viemään Suomea niin lähelle länttä kuin Neuvostoliiton puristuksessa oli mahdollista. 

Nykyisin virallinen puolustuspoliittinen strategiamme perustuu kahteen seikkaan: vahvaan puolustuskykyyn ja itänaapurin toimien tarpeettoman arvostelun välttämiseen. Myös lännessä on ymmärrystä maatamme kohtaan, kuten USA:n äskettäinen päätös myydä asejärjestelmiä, jotka eivät ole olleet tarjolla edes kaikille Nato-maille. 

Helsingin sanomien pääkirjoittaja nosti tänä aamuna esille Venäjä-uhan ja tuli siihen johtopäätökseen, ettei Suomen ole syytä muuttaa linjaansa. Omalta osaltani olen ollut kymmeniä vuosia samalla kannalla: miksi muuttaa toimivaksi osoittautunutta linjaa, jota aikanaan kutsuttiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi ja josta on nykyisin virallisesti, vaan ei käytännössä - kuten Venäjän näkyvän arvostelun puuttuminen osoittaa - irtauduttu.

Puolueettomuutta kannattava ajatteluni on mennyt suunnilleen siten, että Nato tarjoaisi kyllä suojan Venäjän suoralta aggressiolta, mutta toisaalta siihen liittyminen sitoisi Suomen muihin Naton operaatioihin, joiden seurauksena maailmalta alkaisi virrata nuoria suomalaisia haudattavaksi isänmaansa multiin. 

Siten vastakkain on kaksi erillistä vertailua. Ensimmäisessä Natoon liittyminen tarkoittaisi varmuudella suomalaisten enemmän tai vähemmän tasaista kuolemista maailmalla, mutta puolueettomuuden valitessamme tällaista veriuhria ei tarvitsisi antaa muiden puolesta. Toisessa Natoon liittyminen poistaisi Venäjän suoran hyökkäyksen riskin, mutta mikä on todennäköisyys sille, että tuollaista hyökkäystä tulisi Suomen nykyiselläkään linjalla?

Varmoja vastauksia ei ole tuon jälkimmäisen vertailun jälkimmäiseen osaan. Aiemmin se vaikutti kaukaiselta, mutta Georgian ja Ukrainan tapahtumien jälkeen... hmmm... sanotaan nyt vaikka, että vähemmän kaukaiselta. Eivätkä Venäjän uudet toimet Ukrainan rajalla ainakaan loitonna huolta (täällä värikkämpi näkemys). 

Yleisellä tasolla lienee selvää, että mikäli Suomeen kohdistuisi akuutti Venäjän uhka, olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että Nato-maat ottaisivat Suomen pikajäseneksi puolustusliittoonsa, saati että rientäisivät Suomen turvaksi. Toki tuo optio voi kuitenkin vähentää Venäjän Suomeen kohdistamia aggressioita, mikäli se ymmärtää niiden lisäävän suomalaisten halua liittyä Natoon. 

Selvää siis kuitenkin on, ettei pelkkä Nato-optio tarjoa meille turvaa, eikä myöskään tule pelastamaan akuutista tilanteesta, mikäli Venäjä jostain syystä - vaikka vain senhetkisen tsaarintekeleen sisäpoliittisten vaikeuksien takia - päättää toistaa Georgian tai Itä-Ukrainan tapahtumat luoteisrajallaan.

Ja juuri tämä on se seikka, joka on alkanut kääntää mieltäni vuosi vuodelta yhä enemmän sen suuntaan, että Suomen kannattaisi liittyä Natoon. Siksi suosittelen kaikille muillekin suomalaisille tämän asian harkitsemista - edelle kirjoittamieni ja mahdollisten muiden seikkojen valossa. Tässä ja juuri nyt.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä Putinin edustajan valehtelemisesta pitäisi oppia?
Tsaarintekele on lukenut Stalininsa
Oi äiti Venäjä, miksi pakotat meidät Natoon?