Kuka on syyllinen Suomen hiilinieluongelmiin?

Viime päivinä on taitettu paljon peistä Luonnonvarakeskuksen (Luke) hiililaskelmista, koska niihin tehtyjen muutosten jälkeen Suomen metsät ovat palanneet hiilinieluiksi. Samalla laskelmia tehneet tutkijat ovat joutuneet suorastaan sylkykupin asemaan. 

Siksi ajattelin vähän valaista, mistä tässä ongelmassa on perimmältään kysymys. Ja samalla paljastaa todelliset syylliset, sillä he eivät ole tutkijoita. 

* * *

Hiilitaselaskelmat muuttuivat merkittäviksi YK:n ilmastosopimuksen (1992) ja Kioton pöytäkirjan (1997) myötä. Niissä velvoitetaan sopimuksiin sitoutuneet maat raportoimaan LULUCF-sektorin nielut ja päästöt vuosittain. Lyhenne tarkoittaa maankäyttöa, maankäytön muutosta ja metsätaloussektorin hiilitasetta.

Luke perustettiin vuonna 2015 ja sen tehtäväksi keskitettiin samalla kasvihuonekaasupäästöjen laskenta, jota oli aiemmin tehty useammassakin organisaatiossa. Toisin sanoen kyse on ollut ja on edelleen poliittisen päätöksentekokoneiston Lukelle ja sen tutkijoille määräämästä tehtävästä, eikä laitoksessa työskentelevien tutkijoiden tai edes laitoksen johdon omaehtoisesta tieteellisestä tutkimuksesta. Eikä myöskään heidän aloitteestaan, sillä tuskin kukaan tutkija haluaisi vielä käytäntöön pahasti keskeneräisten tutkimustensa tuloksia.

Todellisuudessa kasvihuonekaasulaskelmien taustalla ovat poliitikot, jotka sopivat keskenään hienolta kuulostavasta asiasta – ymmärtämättä sen teknisen suorittamisen vaikeutta. Ja Luken tutkijat pantiin tekemään näitä laskelmia riippumatta siitä, uskoivatko he itse tulostensa olevan jonkinlaista tieteellistä faktaa. 

Lienee myös niin, että Luken tutkijat ovat tehneet tämän työn saatuaan parhaansa, jotta laskelmia saataisiin tarkemmiksi. Tämän seurauksena hiililaskennan menetelmiä ja käytäntöjä on aika ajoin muutettu vastaamaan tuoreinta tieteellistä käsitystä. 

Kuten – arvoisat lukijani – olette huomanneet, ne ovat herättäneet valtavasti huomiota johdettuaan jopa arvioiden etumerkin muuttumisiin. Ja tultuaan samalla osoittaneeksi kuinka tolkuttoman hatarista lähtökohdista kasvihuonekaasulaskentaan lähdettiin. 

* * *

Tämän ongelman puki pari päivää sitten sanoiksi Luken professori Annika Kangas kahdessa sosiaalisen median viestissään. Ensimmäisessä hän kirjoitti, että "muutos tulee siitä, että tässä välissä valmistui täydennetystä aineistosta uusi malli, jolla lasketaan puiden biomassat. Ja uusi malli ennustaa isompia latvusbiomassoja kuin vanha tietyn kokoisille puille. Eikä tämä jää viimeiseksi muutokseksi."

Toisessa viestissään hän totesi myös – epäilemättä todenmukaisesti – että "ei kukaan väitä NASAn tuloksia vääriksi. Ne eivät vaan mittaa sitä, mitä Luke mittaa. Eikä varsinkaan kukaan pidä Ruotsin tuloksia väärinä. Meidän vaan olisi pitänyt mitata 10000 maaperäkoealaa enemmän vuodessa kuin nyt jo 80-luvulta, jotta voitaisiin käyttää samoja menetelmiä kuin ne."

Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, on tähän tekstiin lisättävä vielä yhden professorin – eli Luken Hannu Ilvesniemen – perusteellisesti laadittu kommentti, jossa hän totesi, että "koska maan hiilivarastojen muutoksesta on mahdotonta saada tarkkoja arvioita, olisi tarkoituksenmukaista siirtyä kvantitatiivisiin lukuihin perustuvasta raportointikäytännöstä kuvailevampiin tarkasteluihin". 

* * *

Lupasin aluksi paljastaa todelliset syylliset. Itse asiassa tulin jo tehneeksi sen, sillä todelliset syylliset nyt käsillä olevaan ongelmaan ovat ne poliitikot, jotka ovat päättäneet kasvihuonekaasujen laskennasta ennen kuin siihen on ollut päteviä tieteellisiä keinoja. 

Tarkennettakoon tässä kuitenkin sen verran, että Suomi allekirjoitti Kioton pöytäkirjan vuonna 1998. Silloin maata johtivat SDP-taustainen presidentti Martti Ahtisaari (sd) ja pääministeri Paavo Lipponen (sd). Ympäristöministerin salkku oli Pekka Haavistolla (vihr).

YK:n ilmastosopimuksen aikana 1992 maatamme johtivat puolestaan presidentti SDP-taustainen Mauno Koivisto ja pääministeri Esko Aho (kepu). Ympäristöministerinä toimi Sirpa Pietikäinen (kok).

Ikävintä tässä kaikessa on se, että luotettavan tieteellisen tiedon puuttuessa edellä mainitut poliitikot ovat päättäneet – tai heidän johdollaan on päätetty – myös siitä, että näihin puutteellisin tiedon tehtyihin – tai jos uskomme professori Ilvesniemeä, jopa teoriassa mahdottomiin – laskelmiin on kytketty valtavien rahavirtojen ohjailu paikasta toiseen. Ja sen seurauksena rakennettu byrokratia-automaatti, joka tuottaa epäreiluja päätöksiä valtioille, niiden yrityksille ja kansalaisille.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ilmainen veronkevennys ja metsähakkuiden vähentämisen miljardilasku
Suometsäprofessori Annamari Laurén: Suomelle miljardilaskua ennakoiva malli on huonosti tehtyä tutkimusta
Hiilinieluja vai veroeuroja?

Ay-liike alleviivaa työelämäuudistusten tarpeellisuutta

Ay-liike alleviivaa lakkouhkauksillaan hallituksen esittämien poliittisten lakkojen rajoitusten tarpeellisuutta. Töistään helmikuun alussa kieltäytyvien määrä näyttäisi tällä hetkellä nousevan noin 70 000 henkeen ja se sulkisi muun muassa satamat ja lentokentät. 

Suunnitellut lakot pysäyttäisivät muun muassa satamat eli teollisuuden tavaraviennin sekä lentoliikenteen. Jälkimmäisen osalta vaikutus näkyisi muun muassa pohjoisimman Suomen leipäpuussa eli turismissa, joka on hidastanut Lapin kuntien väestökatoa ja tuonut sinne merkittävää tuloa. Epäilen, että moni lakon takia lomansa perumaan joutunut britti jättää Lapin pois suunnitelmistaan jatkossakin. 

Erityisen vastuutonta ja typerää ay-väeltä on puolustusteollisuuden toiminnan pysäyttäminen. Esimerkiksi ammuksia valmistava lapualainen Nammo on lakon piirissä, vaikka sen tuotteita tarvittaisiin kipeästi muun muassa Ukrainassa. Näyttää siis siltä, että suomalaisten työntekijöiden politrukit haluavat kaiken muun ohella tukea Vladimir Putinin sodankäyntiä naapureitaan vastaan. 

Työministeri Arto Satonen (kok) totesi eilen, että "Suomen taloustilanne on niin vakava, että näitä uudistuksia on pakko tehdä". Siis uudistuksia, joiden tarkoituksena on kehittää Suomen työmarkkinoita joustavampaan suuntaan siten, että työllisyys, talouskasvu, kilpailukyky ja tuottavuus saataisiin jälleen nousuun. Lisäksi hallitus haluaa rajoittaa tässä puheena olevien demokraattista päätöksentekoa vastaan suunnattuja lakkoja. 

Omalta osaltani pidän juuri viimeksi mainitsemaani tärkeimpänä nyt tekeillä olevista uudistuksista. Ja - toisin kuin hallitus - en tyytyisi pelkästään rajaamaan poliittisia lakkoja, vaan kieltäisin ne kokonaan. 

Tämä ei tarkoita, etteikö Suomen yli viisitoista vuotta seisahduksissa olleeseen talouteen - ja viime aikoina suorastaan syöksykierteessä olevaan julkisen talouden rahoituskriisiin - tarvittaisi muutosta. Kyllä sekin tarvitaan, mutta siltä osin pallon voi heittää myös työmarkkinajärjestöille. 

Siltä osin ehdotan edesmenneeseen Martti Ahtisaaren (sd) rauhanvälitystoimintaan liitetyn väitteen - mahdollisesti urbaanin legendan - mukaista toimintaperiaatetta. Eli suljetaan työmarkkinaneuvottelijat yhteen huoneeseen, jossa he saavat etsiä yhteistä näkemystä niin kauan, että syntyy ratkaisu. Uskoisin, että viimeistään toisella kuukaudella alkaa molemmin puolin löytyä kompromissihalua.

Ja ellei löydy, voisi maan demokraattisen prosessin kautta nimitetty hallitus tulevaisuudessa säätää asiasta tarvittavat lakimuutokset ilman, että ay-liikkeellä olisi enää mahdollisuutta nykyisen kaltaiseen lakkoihin perustuvaan ay-pamppujen veto-oikeuteen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Jarkko Eloranta eroaisi, jos ymmärtäisi olevansa pelkästään haitaksi
Kympin oppilas osasi ennen enemmän kuin nyt
Orpon hallitus nosteessa, Scholzin kabinetti laskussa ja Sunakin ministeristö esimerkillisenä

Haaviston kannatus alamäessä, mutta tuleeko Stubbista presidentti?

Yle julkaisi mielipidekyselyn presidenttiehdokkaiden kannatuksesta. Sen mukaan 28 prosenttia suomalaisista äänestäisi vaalien ensimmäisellä kierroksella Alexander Stubbia (kok) ja 26 prosenttia Pekka Haavistoa (Vihr). Kaikki muut ehdokkaat tulevat kaukana näiden kahden takana. 

Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että juuri mainitut kaksi ehdokasta pääsisivät toiselle kierroksella, vaan tilanne saattaa hyvinkin muuttua sen noin kahden ja puolen kuukauden aikana, joka vielä kuluu ennen kuin varsinainen vaalipäivä koittaa. Erityisesti näin voi käydä, mikäli jompikumpi kärkiehdokkaista tulee vaalitenteissä tai muuten vain kampanjansa aikana sanoneeksi jotain sellaista, joka etäännyttää häntä nyt kannattavat ihmiset pois. Tai mikäli joku nyt vähäisellä kannatuksella oleva ehdokas onnistuu varsinaisen vaalikampanjan aikana jättämään kaikki muut ehdokkaat varjoonsa.

Siksi pidän tämänkertaisen gallupin merkittävimpänä tuloksena sitä, että Pekka Haaviston kannatus on lähtenyt selvään laskuun. Näin siksi, että tällaisen trendin kääntäminen on ainakin aiempien vaalien perusteella osoittautunut vähintäänkin äärimmäisen vaikeaksi - esimerkkinä mainittakoon Esko Aho (kepu) ja Riitta Uosukainen (kok). 

Nyt tehdyn kannatuskyselyn perusteella Suomen seuraavaksi presidentiksi nousisi kymmenen prosenttiyksikön turvin Alexander Stubb, josta on kuitenkin muistettava se, että hän onnistui tuhoamaan puoluepoliittisen uransa ja silloisen suuren suosionsa toimiessaan pää- ja valtionvarainministerinä vuosina 2014-2016. Siten en tässä vaiheessa jaksa pitää varmana myöskään hänen selviytymistään edes vaalin toiselle kierrokselle.

Edelle kirjoittamastani huolimatta on selvää, etteivät lähtökohdat ole mairittelevia yhdellekään muista esillä olevista ehdokkaista. Ja siksi on vaikea sanoa, kuka heistä voisi nousta edellä käsiteltyjen kahden ehdokkaan ohi toiselle kierrokselle ja edelleen voittajaksi. 

Olli Rehn (kesk) on väritön, Mika Aaltola taipuvainen kompurointiin ja Jussi Halla-aho (ps) ihmisiä voimakkaasti jakava. Vasemmiston ehdokkailla taas on lähtökohtaisesti vain noin 40 prosentin kannatus kansan joukossa. 

Näistä heikkouksista huolimatta heistä jokainen saattaa onnistuneen kampanjan avulla moninkertaistaa kannatuksensa ja nousta ensin vaalin toiselle kierrokselle ja lopulta valtakunnan päämieheksi - tästä meitä muistuttaa äskettäin edesmenneen Martti Ahtisaaren nousu presidentiksi vuonna 1994. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pekka Haavisto on naisten, yksineläjien ja lapsettomien parien presidenttisuosikki
Kiinalaiset eivät ole muita ihmisiä epärehellisempiä - mutta onko Halla-aho kilpailijoitaan rehellisempi?
Kuinka Pekka Haavistosta tehdään presidentti?

Ahtisaari kuoli ja terroristi murhasi ruotsalaisia

Entinen presidentti Martti Ahtisaari (sd) kuoli eilen. Vaikka hän ei noussutkaan suurten suomalaisten presidenttien joukkoon, oli hän kuitenkin viime vuosikymmenten merkittävin rauhantekijä koko maailmassa - ja sai siitä tunnustuksen Nobelin palkinnon muodossa. 

Ahtisaari muistetaan etenkin teoistaan Namibiassa, Balkanilla ja Indonesiassa, mutta Lähi-idän kusiaispesään hänkään ei koskenut. Tämä johtunee siitä, että Ahtisaari ymmärsi kokeneena rauhantekijänä, ettei rauha synny ilman molempien osapuolten tahtoa. Lähi-idässä sitä ei ole ollut, kuten viime päivät ovat osoittaneet. 

* * *

Varhain tänä aamuna kaksi ruotsalaista jalkapallofania sai surmansa Belgiassa. Heidän murhaajansa huusi tekoa tehdessään Allahin suuruutta ja väitti kuuluvansa terroristijärjestö ISIS:iin. 

Tapaus saanee tämän päivän aikana lisää selvyyttä, enkä olisi yllättynyt siitä, mikäli hänen innoittajakseen osoittautuisi terroristijärjestö Hamasin hyökkäys israelilaisia vastaan. Ehkäpä tätä epäilevät myös belgialaiset viranomaiset, jotka puhuvat tapauksen yhteydessä terrori-iskusta. 

Täältä Suomesta katsottuna kyse on vain hinnasta, jonka me eurooppalaiset joudumme maksamaan idioottimaisesta maahanmuuttopolitiikastamme. Jos ja kun me hyväksymme kaikenlaisten tyyppien saapumisen kotiseuduillemme enemmän tai vähemmän sekasortoisista yhteiskunnista, saapuu sieltä tietenkin myös ihmisiä, jotka suhtautuvat vihamielisesti meihin. Ja näin kävi tällä kertaa Belgiassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vasemmisto ja anarkistit tekivät 85 prosenttia vuoden 2022 terrori-iskuista
Parhaat presidentit - ja pari huonointa
Länsimaiden pitäisi tunnustaa tosiasiat Syyriassa

Parhaat presidentit - ja pari huonointa

MTV3 oli teettänyt kyselyn Suomen kaikkien aikojen parhaasta presidentistä. Vastausten mukaa he olivat Sauli Niinistö, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto. 

Paras presidentti on tietenkin makuasia, eikä sille ole tarkkaa määritelmää. Siksi listan kritisoiminen on turhaa, mutta sikäli kyselyn tulos nostatti kulmakarvojani, etten olisi itse nostanut ketään edellä mainitusta kolmesta henkilöstä listalle. 

Suomen kiistatta merkittävin presidenttihän on ollut Risto Ryti, joka johti Suomen pois jatkosodasta henkilökohtaisella uhrauksellaan. Tarkoitan sitä, että Ryti allekirjoitti omissa nimissään Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropin tarjoaman sopimuksen, joka takasi Saksan sotatarviketoimitukset Suomeen, mutta takasi samalla, ettei maamme tekisi erillisrauhaa vaan jatkaisi sotaa loppuun asti Saksan rinnalla. 

Sopimus laukesi, kun Ryti irtisanoutui virastaan. Ja näin Suomi säilyi sodan jälkeen miehittämättömänä toisin kuin muut Neuvostoliiton eurooppalaiset rajavaltiot.

Suomen toiseksi merkittävimpänä presidenttinä pidän Per Evind Svinhufvudia, joka onnistui kukistamaan oikeistoradikaalin Lapuan liikkeen kapinan Mäntsälässä. Lisäksi hän tuki voimakkaasti Suomen pankin pääjohtajaa Risto Rytiä, mikä auttoi Suomea nousemaan ripeästi jaloilleen 1930-luvun suuresta lamasta. 

Kolmanneksi merkittävimmän presidentin valinta onkin sitten jo vaikeampi kysymys. Mikäli Suomi liittyy NATO:on Sauli Niinistön kaudella, olisin taipuvainen nostamaan nykyisen presidentin tälle jalustalle. Toisena vaihtoehtona pidän Juho Kusti Paasikiveä, joka reivasi Suomen ulkopolitiikan toisen maailmansodan jälkeen uusille urille eli Neuvostoliittoa myötäilevälle linjalle, joka hänen jälkeensä degeneroitui suomettumispolitiikaksi. 

* * *

Myös listan häntäpään linjaaminen on mielenkiintoista. Sielläkin on kaksi ylivoimaista presidenttiä. "Merkittävimpänä" heistä Tarja Halonen, joka Ottawan miinankieltosopimuksen allekirjoittamalla altisti Suomen Venäjän sotilaalliselle aggressiolle ja toisaalta pani alulle maamme sisäisen turvallisuuden rapautumisen ns. ihmisoikeuspolitiikallaan.

Toiseksi huonoimpana presidenttinä on pidettävä Lauri Kristian Relanderia, jonka aikana oikeistoradikalismi sai Suomessa vahvan jalansijan. Kuten  olen jo edellä todennut, tämän kehityssuunnan onnistui pysäyttämään vasta P.E. Svinhufvud. Relanderin olemattomista kyvyistä kertoo myös se, ettei hänen puolueensa eli Maalaisliitto suostunut asettamaan häntä edes ehdokkaaksi toiselle kaudelle.

* * *

Palatakseni alussa mainittuun kyselyyn. Olisin itse taipuvainen pitämään maamme parhaina presidentteinä niitä, jotka ovat merkittävimpiä. Ja siksi oma listani MTV3:n kyselyyn olisi ollut Ryti, Svinhufvud ja Paasikivi - mutta samalla totean, että mikäli Suomi liittyy NATO:on nykyisen presidentin valtakaudella, vaihdan kolmannelle sijalle Niinistön.

Lopuksi on syytä todeta myös se, että eräillä presidenteillämme on ollut erittäin suuri merkitys kansakunnallemme muussa elämässään. Sellainen on erityisesti Carl Gustaf Mannerheim, joka johti vuoden 1918 kommunistikapinan kukistanutta talonpoikaisarmeijaa sekä Suomen armeijaa sen taistellessa talvi- ja jatkosodassa ylivoimaista vihollista vastaan. Martti Ahtisaari on puolestaan tehnyt Nobelin palkinnon arvoisen työn kansainvälisenä rauhanneuvottelijana. 

En kuitenkaan laskenut näitä seikkoja edelle kirjaamani listan ansioiksi, koska siinä oli kyse maamme presidenteistä. Ja siten heidän tekemisistään nimenomaisesti tässä korkeassa virassa. Toki Mannerheim teki rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1944, mutta pohjatyön sille oli tehnyt Ryti, joten marsalkan ansioita ei tältä osin voi pitää oleellisina.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Paasikiven-Kekkosen linja
Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Äärioikeiston kapina

Länsimaiden pitäisi tunnustaa tosiasiat Syyriassa

Venäjä on alkanut tukea Syyrian hallitusta sotilaallisesti. Tämä tarkoittanee, ettei Assad voi hävitä Syyrian sisällissotaa. Mutta tarkoittaako se sitä, että hän voisi voittaa?

Ei ainakaan, mikäli länsimaat vastustaisivat sitä.

Jos minä olisin länsimainen johtaja, toteaisin täydellisyyden tavoittelun olevan hyvän ratkaisun pahin este ja tunnustaisin tosiasiat. Sekä ryhtyisin Venäjän mukana tukemaan Assadia. Näin yksi sekavan sodan osapuoli muuttuisi ylivoimaiseksi muihin osallistujiin nähden.

Tuen edellytykseksi asettaisin Martti Ahtisaaren kätilöimän ja Venäjän vuonna 2012 hyväksymän suunnitelman voimaan saattamisen. Sen mukaan Assad siirtyisi vapaaehtoisesti pois vallasta Syyrian rauhoituttua ja hänen turvallisuutensa taattaisiin. Mikäli suunnitelmaan ei sisälly kurdien itsehallintoa, lisäisin sen sopimukseen.

Voittajia tässä ratkaisussa olisivat kaikki muut paitsi kiihkoislamistinen ISIS. Syyrian asukkaat saisivat lopulta rauhan jälleenrakentaakseen oman maansa, Eurooppaan suuntautuva ihmisvyöry heikkenisi syyrialaisten jäädessä ryntäyksestä pois ja Venäjä saisi uutta arvovaltaa kansainvälisessä politiikassa.

Harmi, ettei edelle kirjoittamani kuitenkaan tule toteutumaan länsimaiden tavoitellessa sitä täydellistä ratkaisua, jonka mukaan nyt heikot demokraattiset voimat kuin ihmeen kautta onnistuisivat ottamaan haltuunsa ja rauhoittamaan koko Syyrian. Ja Assadia voitaisiin rangaista tämän sotarikoksista.

Tästä ymmärryskyvyn puutteesta kärsivät kaikki.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Syyrian sodan ratkaiseminen ei lopettaisi EU:n pakolaistulvaa
Ruotsinsuomalaistyttö Syyriassa
Piikki islamistien lihassa

Miksi Etelä-Sudanilla ei ole malttia vaurastua?

Kirjoitin kaksi ja puoli vuotta sitten itsenäistymässä olevasta Etelä-Sudanista otsikolla "onko Etelä-Sudanilla malttia kehittyä". Tänä aamuna havaitsin yllätyksekseni, että Helsingin Sanomat oli päivittänyt Etelä-Sudanin tilannetta pääkirjoituksessaan.

Aiemmassa kirjoituksessani totesin, samoin kuin Helsingin Sanomatkin, että Etelä-Sudan on luonnonvaroiltaan rikas valtio. Luonnonvarojaan oikein käyttämällä maa olisi vieraasta hallinnosta vapauduttuaan voinut ripeästi vaurastua. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Helsingin Sanomien mukaan Etelä-Sudanin nuori hallitus on imuroinut kansallisvarallisuutta omiin ja lähipiirinsä taskuihin kokonaista kolmen miljardin euron arvosta.

Näyttää siis siltä, että presidentti Salva Kiir on valinnut esikuvakseen pikemminkin neljän miljardin dollarin omaisuuden Sveitsiläisille pankkitileille keränneen Zairen edesmenneen diktaattorin Mobutu Sese Sekon kuin Etelä-Afrikan kansallissankarin Nelson Mandelan, jota jopa presidentti ja rauhannobelisti Martti Ahtisaari on sanonut ihailevansa.

Mobutua en tiedä muiden ajatelleen lämpimästi kuin maailman kaikkien aikojen arvostetuimman nyrkkeilijän Muhammad Alin, joka kirjassaan "Suurin ja kaunein" ilmaisee arvostuksensa diktaattorille, joka mahdollisti hänen paluunsa raskaan sarjan maailmanmestariksi tyrmäämällä raivokkaasti päälle käyneen George Foremanin Afrikan yössä.

* * *

Mutta palataan ongelman syihin.

Etelä-Sudan syntyi etnisesti kirjavan Sudanin tummapigmenttisen ja lähinnä luonnonuskontoja harjoittavan väestön asuttaman eteläosan itsenäistyessa pohjoisen arabialaisen väestön vallasta. Sudanin monikulttuurinen kokeilu johti siis valtakunnan hajoamiseen etnisesti painottuneen vastakkainasettelun ristipaineissa.

Tästä huolimatta jakautuneen valtion molemmat osa säilyivät monikulttuurisina, mikä näkyy pohjoisessa mm. Darfurin alueen tilanteessa. Myös Etelä-Sudanissa hallitus on nahistellut etnisten vähemmistöjen kanssa, ja Helsingin Sanomien pääkirjoituksen mukaan ne on ajettu yhä ahtaammalle.

Pääkirjoituksen mukaan Etelä-Sudan ja Sudan ovat nahistelleet itsenäistymisen jälkeenkin. Lisäksi Etelä-Sudanin sisäinen tilanne on, edelleen saman lähteen mukaan, kärjistynyt jatkuvasti. Tästä merkkinä presidentti Salva Kiir erotti äskettäin koko hallituksensa.

Kyseessä saattoi tietenkin olla tavanomainen toimenpide, mutta on myös mahdollista, että tarkoituksena oli siirtää itsenäisyystaistelun muut veteraanit kauemmas päätöksenteosta ja siten vankistaa presidentin omaa valtaa.

Jälkimmäiseen viittaa se, että presidentti on pääkirjoituksen mukaan ahdistellut etnisten vähemmistöjen lisäksi myös oppositiota ja lehdistöä. Vaikuttaa siis vahvasti siltä, että Etelä-Sudania on sinunattu huonolla herraonnella.

* * *

Kielletty kysymys kuuluukin, että miksi Afrikassa näyttää käyvän lähes aina näin?

Ensimmäisen selityksen mukaan vika on imperialismissa. Tämän mukaan Etelä-Sudanin vaikeudet johtuisivat brittiläisestä ja sitä seuranneesta arabialaisesta imperialismista. Etenkin siirtomaaherrojen estoitta piirtelemät rajat nähdään ongelmina. Mutta juurihan Etelä-Sudanissa tällainen raja muutettiin. Eikä se näytä johtavan onnelaan, pikemminkin vain ojasta allikkoon.

Tästä pääsemme toiseen selitykseen, eli olisiko vika monikulttuurisuudessa. Afrikka muistuttaa väestöoloiltaan pikemminkin verisesti hajonnutta Jugoslaviaa kuin monokulttuurista Suomea. Tämä johtuu Bantujen laajoista vaelluksista, jotka ovat johtaneet väestölliseen tilkkutäkkiin lähes koko Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Tällaisessa tilanteessa väestöä yhdistävää kansallisvaltio-ideologiaa ei voi käyttää kansakunnan perusteena vaan ihmiset kokevat tärkeimmäksi viiteryhmäkseen suvun ja/tai heimon.

Näin tulemme komanteen mahdolliseen selitykseen, eli olisiko kyseessä sittenkin afrikkalaiseen kulttuuriin liittyvä ongelma. Kun suvun tai klaanin merkitys on ylivertainen, saattaa ajatus koko valtion yhteisen hyvän ajamisesta tuntua oudolta. Tämä voisi myös selittää afrikkalaisten herraonnea - jos kerran suku on valtiota tärkeämpää, on valtaan pääsyn jälkeen vain luonnollista kerätä omaisuutta ja valtaa itselle ja sukulaisille.

Lopuksi on vielä kielletty selitys. Eli johtuisiko Afrikan kurjuus viime kädessä afrikkalaisten nykyaikaan heikosti sopivista geeneistä. Tähän viittaisivat ainakin amerikkalaistutkimukset eri väestöryhmien keskimääräisestä älykkyydestä ja Detroitin mustan väestön ja hallinnon kyvyttömyydestä reagoida autoteollisuuden muutoksiin.

* * *

Entä mihin ongelmien ratkaisemisessa pitäisi paneutua?

Ensimmäisestä selityksestä ei voi johtaa korjaavia toimenpiteitä, joten sen hokeminen selitykseksi kokonaisen maanosan ongelmiin ei johda mihinkään riippumatta selityksen oikeellisuudesta. Sama koskee toista selitystä: Afrikka on ja pysyy monikulttuurisena tilkkutäkkinä, jota olisi vain pystyttävä hallinnoimaan tavalla tai toisella.

Kolmannen ja kielletyn selityksen varaan voisi kuitenkin yrittää rakentaa jotain. Pitäisikö kehitysyhteistyössä pyrkiä vahvistamaan kansakunnan laajuista ajattelua ja samalla varovasti heikentää sukukeskeistä yhteisöllisyyttä tai ainakin levittää sanomaa sen turmiollisuudesta. Lisäksi on hyvin tunnettua, että koulutus lisää ihmisten älykkyyttä. Olisi siis tärkeää panostaa afrikkalaisten kouluttamiseen, jotta heistä saataisiin mahdollisimman hyviä yhteiskunnallisia ratkaisuja vaativia ja löytäviä kansalaisia, joiden joukosta voisi nousta Nelson Mandelan kaltaisia valtiomiehiä myös Etelä-Sudanissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Aikamme uskonsodat
Rohkeita miehiä, ressukoita ja väkivaltaa
Onko Etelä-Sudanilla malttia kehittyä?