Olli Rehn tarjoaa poliitikoille karvasta lääkettä

Suomen pankin pääjohtaja Olli Rehn vaati Suomelle lakisääteistä velkakattoa. Taustalla lienee se tosiasia, etteivät Suomen hallitukset ole vuoden 2008 jälkeen halunneet rajata julkisia menoja tulojen mukaan, vaan maamme on elänyt tämän ajan suurelta osin velaksi. 

Tilanne on pahentunut vuosi vuodelta ja kuluvan vuoden 87,6 miljardin euron budjetista katetaan velalla 11,5 miljardia euroa eli noin 13 prosenttia. Kuten arvoisa lukijani ja Petteri Orpon (kok) hallitus hyvin ymmärtävät, ei kehitys voi jatkua samanlaisena ilman, että maamme joutuu Kreikan tavoin holhoukseen. 

Positiivista tässä tilanteessa on se, ettei Suomen velka ole - vielä - bruttokansantuotteeseen suhteutettuna yhtä suuri kuin 1990-luvun laman aikana. Mutta - ja se on iso mutta - nykyisellä kehityksellä tuo taso saavutettaisiin vielä tällä vuosikymmenellä, kuten alla olevasta kuviosta näkyy.

Tästä syystä on välttämätöntä, ettei Suomen taloudessa jatketa elämistä vanhaan malliin eli viime vuosikymmenen "business as usual" on saatava käännetyksi. Se voi tapahtua kolmella tavalla tai niiden yhdistelmällä. 

Niistä ensimmäinen ja paras on talouselämän tuottojen - ja sitä kautta verotulojen - kasvattaminen. Tähän hallitus pyrkii tutkimukseen, tuotekehitykseen ja innovaatioihin sekä työelämään liittyvillä muutoksilla. Näistä jälkimmäiset ovat saaneet ay-liikkeen ja poliittisen vihervasemmiston takajaloilleen ja tekemään kaikkensa, jotta Suomen velkakehitys jatkuisi tai jopa kiihtyisi.

Toinen mahdollinen keino voisi olla verotulojen kasvattaminen sosialisoimalla yrityksiltä ja työntekijöiltä entistä suurempi osa heidän työnsä tuloksista. Jos Suomessa olisi alhainen veroaste, tämä vihervasemmiston lempikeino saataisi hyvinkin olla käyttökelpoinen, mutta valitettavasti maassamme on jo valmiiksi yksi maailman korkeimmista veroasteista. 

Siten tämän keinon käyttämisellä ei ole mahdollista saavuttaa suuria tuloja. Ja pahimmassa tapauksessa seurauksena voisi olla jopa talouden aktiivisuuden heikentyminen yrittäjien ja työntekijöiden riskinottoon ja ahkeruuteen kannustavan ekonomisen insentiivin heiketessä entisestään. Siis joutuminen ojasta allikkoon.

Kolmas keino korjata tilannetta olisi katsoa julkisen sektorin toimintoja ja poistaa sieltä turhia kustannuksia aiheuttavat osat. Sellaisesta saimme yhden esimerkin tuoreesta uutisesta, jonka mukaan neljän vuoden ajan toiminnassa olleella elintarvikemarkkinavaltuutetun toimistolla ei ole ollut mitään sovittuja valvonnan tuloksellisuus- tai vaikuttavuustavoitteita, eikä se ole tehnyt yhtään päätöstä. Valtuutetun kuukausiansio on noin 9 000 euroa kuukaudessa.

Toisen hyvän esimerkin löydämme terveydenhuollosta, jossa toimivat lääkärit toivat äskettäin esille sen, kuinka hyvinvointialueille rakennettu tolkuton byrokratia syö leijonanosan heidän ja muun henkilöstön työajasta. Näistä esimerkeistä huolimatta on selvää, että jokainen julkisen sektorin toiminto ja työpaikka on syntynyt jonkinlaisin perustein ja tarkoitettu täyttämään jonkinlainen tarve. Tai ainakin kuviteltu sellainen.

Joka tapauksessa liika on liikaa ja Suomen julkisen sektorin toiminnot tulisi perata kaikilta osiltaan läpi sillä ajatuksella, että saadaanko niissä tehdyille töille kustannukset ylittävä hyöty. Ja ellei saada, onko noiden toimien ylläpitämiselle jokin muu välttämätön syy. Tämän tarkastelun lopuksi tulisi vielä poistaa julkisista budjeteista kaikki tarpeettomiksi tai kannattamattomiksi osoittautuneet toimet ja toimijat. 

Tämän kaiken voisi kuvitella olevan itsestäänselvää, mutta näin ei näytä olevan. Ja ilmeisesti tämä on nyt selvinnyt myös Suomen pankin pääjohtajalle, kun hän ehdotti valtion menoille lakiin säädettävää velkakattoa. Näin tulevat hallitukset ja eduskunnat pakotettaisiin noudattamaan edes jonkinlaista rotia yhteisten varojemme käytössä. 

Tällainen velkakatto on käytössä Ruotsissa. Ja sen seurauksena länsinaapurimme velkasuhde suhteessa bruttokansantuotteeseen on noin 30 prosenttia - toisin kuin Suomessa - jossa se on yli 75 prosenttia.

Siten pääjohtaja Rehnin esitys näyttää tosiasioiden valossa varsin hyvältä, vaikka epäilemättä vallan riistäminen poliitikoilta olisikin näille varsin karvasta lääkettä. Näin siitä huolimatta, että riistämisen syynä olisi heidän ilmeinen kyvyttömyytensä käyttää tuota valtaa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Velkakatto vai neliraajajarrutus: siinäpä vasta kysymys vihervasemistolle
Orpon hallitus ja köyhien köyhdyttäminen
Vakaa kallio ja turvallinen tila paljastivat sekä tietämättömyyden että tietoisen valinnan

Kumpi on kumpi silloin, kun Putin ärähtää?

Eilen äänestettiin Suomen presidentinvaalin toisen kierroksen ehdokkaista eli vietettiin suomalaisen demokratian suurta juhlaa. Tästä arvoisa lukijani on tietenkin yhtä hyvin perillä kuin minä itsekin ja siksi tällä kertaa lyhyestä virsi kaunis. 

Ihan ensin on todettava, että tämän vaalin merkittävin seuraus - kahden kärkiehdokkaan selviämisen lisäksi - oli se, että suomalaista mediaa pitää onnitella onnistumisesta pyrkimyksessään ohjata poliittisen kentän vasen laita keskittämään äänensä Haavistolle. Ja myöntää itseäni harmittavan, etteivät poliittisen keskiviivan oikealla puolella - vailla tosiasiallisia mahdollisuuksia - olevien ehdokkaiden äänestäjät ymmärtäneet vastataktikoida. 

Tässä suhteessa etenkin Olli Rehniä (kepu) äänestäneet eivät ymmärtäneet asiaa, vaikka vaalitulos oli etenkin Keskustan maaseudulla asuvien arvokonservatiivisten kannattajien osalta suorastaan äärisurkea. Toiselle kierroksellehan selvisivät juuri kaksi arvoiltaan urbaaneinta ja arvoliberaaleinta ehdokasta.

Mutta se siitä. Äänet on laskettu, joten pulinat pois. 

Jatkoon siis menivät Alexander Stubb (kok) ja Pekka Haavisto (vihr), joista ensin mainittu ensimmäisenä ja jälkimmäinen toisena. Tällä tosiasialla voi olla tai olla olematta merkitystä lopputuloksen kannalta. 

Suurin merkitys tulevan presidentin henkilöllisyydelle on kuitenkin ennen toista kierrosta käytävillä keskusteluilla. Siinä onnistuminen on välttämättömyys Haavistolle, ja toisaalta munaami... siis epäonnistumisen välttäminen Stubbille. Näin siksi, että suomalaisista noin 60 prosenttia on poliittisesti oikealla ja vain 40 prosenttia vasemmalla. 

Lisäksi on huomattava, että etenkin Stubbin tulee onnistua motivoimaan itseään toissijaisena ehdokkaana pitävät Halla-ahon, Rehnin, Essayahin, Harkimon ja Aaltolan äänestäjät vaivautumaan vaaliuurnille toisellakin kierroksella. Siksi odotettavissa on myös etenkin perussuomalaisesti ja keskustalaisesti ajattelevien kosiskelua - kuten jo eilisiltana kuultiin Stubbin kehuessaan kaikkia vastaehdokkaitaan. 

Omalta osaltani tyydyn tässä vaiheessa suosittelemaan äänestäjille vain yhtä asiaa. Eli kun te - arvoisat lukijani - harkitsette äänenne antamista, miettikää kumman ehdokkaan uskotte pystyvän johtamaan Suomea paremmin siinä ikävässä tapauksessa, että Venäjä ryhtyisi hankalaksi. Eli kun Putin ärähtää ja uhkaa koko valtiollisen itsenäisyytemme olemassaoloa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Presidentinvaalit ja punainen hallinto
Haavisto ja Stubb: kehitysmaalaiset on asetettava suomalaisten edelle
Haaviston kannatus alamäessä, mutta tuleeko Stubbista presidentti?

Vaalitaktikoinnin aika

Maaseudun tulevaisuus lopetti paljon puhetta herättäneen gallup-vajeen ja julkaisi eilen presidenttiehdokkaiden kannatuskyselyn tulokset. Niiden mukaan Alexander Stubb (kok) on 24 prosentin kannatuksellaan menossa selkeästi vaalin toiselle kierroksella. 

Sen sijaan Stubbin vastustajaksi selviävän ehdokkaan nimi on vielä epäselvä, koska Pekka Haaviston (vihr) 21 prosentin kannatus on kovassa laskussa ja Jussi Halla-ahon (ps) 15 prosentin kannatus puolestaan vahvassa nousussa. Muilla ehdokkailla ei näyttäisi enää olevan realistisia mahdollisuuksia. 

Kannatuskysely tehtiin 12.-17. tammikuuta eli gallupista on luettavissa lähes ajantasaista tietoa. Siltä osin Haaviston kuuden prosenttiyksikön johtoasema näyttäisi varsin vahvalta ja Halla-ahon mahdollisuudet lähinnä teoreettisilta.

Siksi Halla-ahon kannalta oleellisia kysymyksiä on kaksi. Niistä ensimmäinen koskee sitä hyvin tunnettua tosiasiaa, että perussuomalaisten kannatus tahtoo nousta mielipidetiedusteluissa kohti vaaleja, ja olla lopputuloksissa kerta toisensa jälkeen korkeampi kuin kyselyissä (näin myös viime keväänä). Siten hänen todellinen kannatuksensa lienee suurempi kuin MT:n gallupissa mitattu. 

Toinen kysymys koskee mahdollista kansalaisten vaalitaktikointia. Sellaisesta on spekuloitu paljon vasemmiston osalta - ja se näkyy myös vihervasemmistolaisten kannatuksessa, koska Haaviston kannatus on kaksinkertainen suhteessa hänen puolueensa kannatukseen ja toisaalta Jutta Urpilaista (sd) kannattaa vain seitsemän prosenttia äänestäjistä. Sen sijaan äärivasemmiston Li Anderssonilla (vas) on kutakuinkin puolueensa suosiota vastaava - niin ikään - seitsemän prosentin kannatus. 

Itse pidän todennäköisenä, että varsinaisessa vaalissa osa Urpilaisen nykyisistä kannattajista antaa äänensä lopulta Haavistolle, jonka kokonaispotti nousee sen seurauksena noin 25 prosenttiin. Sen sijaan Anderssonin kannattajista kovin moni tuskin siirtyy hänen taakseen, koska Haavisto on kampanjansa aikana korostanut, että "en ole yhtään punainen. En ole aikoinaan lähtenyt vasemmistotrendeihin mukaan, vaan olen ollut perustamassa vihreää liikettä alusta asti. Se on ollut aina kotini. Olen aina mieltänyt olevani keskustaliberaalien maisemissa poliittisesti."

Jussi Halla-aho herättää puolestaan voimakkaita tunteita poliittisen keskiviivan oikealla puolella, johon asettuu kaikkiaan noin 60 prosenttia suomalaisista. Jos tämä joukko haluaa nyt varmistaa jo vaalin ensimmäisellä kierroksella, että tulevan presidentin yleispoliittinen näkemys vastaa kansalaisten enemmistön käsityksiä, voidaan myös tällä puolella nähdä taktista äänestämistä. 

Siinä tapauksessa Sari Essayahin (kd), Mika Aaltolan ja Harry Harkimon yhteensä viiden prosentin kannatuksesta voisi hyvinkin puolet siirtyä Halla-ahon taakse. Jos vielä Keskustan Olli Rehnin (kepu) kannattajista kolmannes toteaisi suosikkiehdokkaansasa tilanteen mahdottomaksi ja siirtäisi äänensä Halla-aholle, nousisi tämä Haaviston ohi vaalin toiselle kierrokselle.

Minun nähdäkseni juuri nyt käsillä olevassa tilanteessa on järkevää varmistaa, että maamme tuleva presidentti vastaa kansan näkemyksiä. Ja siksi jokaisen suomalaisen kannattaa käydä äänestämässä harkiten ja parasta mahdollista lopputulosta tavoitellen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suuseksiä lesbonaiselta
Vakaa kallio ja turvallinen tila paljastivat sekä tietämättömyyden että tietoisen valinnan
Haaviston kannatus alamäessä, mutta tuleeko Stubbista presidentti?

Vakaa kallio ja turvallinen tila paljastivat sekä tietämättömyyden että tietoisen valinnan

Yle julkaisi kolmen henkilön analyysin presidenttiehdokkaiden iskulauseista. Näistä henkilöistä kaksi oli professoreita ja kolmas käsikirjoittaja-koomikko. 

Juttua lukiessani kiinnitin ensimmäisenä huomioni Olli Rehnin (kepu) iskulauseen "Vakaa kuin kallio" arviointiin. Näin siksi, että analyysiin käytetyt asiantuntijat eivät ilmeisesti olleet ymmärtäneet siinä viitatun aikanaan hyvin vakaaseen presidenttiin Kyösti Kallioon, jonka poliittinen tausta oli Keskustan edeltäjäpuolueessa Maalaisliitossa ja jolla - Wikipedian sanoin - "oli tärkeä rooli suomalaisten kansallisessa eheytymisessä" punakapinan ja lapualaisvuosien jälkeen.

Luulen kylläkin, ettei näitä yhteyksiä tunnista moni muukaan suomalainen. Ja siksi Ylen asiantuntijoiden olisi kannattanut huomata tämä asia. 

Toinen kohta, jossa jouduin kohottamaan kulmakarvojani oli - vähemmän yllättävästi - asiantuntijoiden arvioissa Jussi Halla-ahon (ps) kohdalla. Heidän analyysissään kyllä ymmärrettiin iskulauseen "Suomen pitää olla turvallinen tila" viittaavan wokeltajien suosimaan turvalliseen tilaan. 

Sen sijaan asiantuntijat eivät olleet ymmärtävinään, että samalla Halla-ahon iskulause viittasi suomalaisen maahanmuuttopolitiikan mukanaan tuomaan turvallisuusvajeeseen. Se on sekä tilastollinen tosiasia, että sikäli ajankohtainen, että eilen kerrottiin jälleen sen yhdestä uudesta manifestaatiosta, jossa "tummaihoinen, pitkä, hoikka ja tummiin vaatteisiin pukeutunut mies" oli puukottanut koiranulkoiluttajaa vantaalaisella ulkoilureitillä. 

Asian mainitsematta jättäminen tuskin johtui Rehnin iskulauseen tavoin asiantuntijoiden tietämättömyydestä, vaan oli varmasti tietoinen valinta. Sikäli vaikeneminen oli kuitenkin turhaa, että uskon käytännössä jokaisen suomalaisen ymmärtävän Halla-ahon iskulauseen sisällön ja suomalaisen maahanmuuttopolitiikan yhteyden turvallisuuteen muutenkin. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomenvenäläiset ja Jussi Halla-ahon ajatus
Pitäisikö Jussi Halla-ahon varoitus ottaa vakavasti?
Pekka Haavisto on naisten, yksineläjien ja lapsettomien parien presidenttisuosikki

Haaviston kannatus alamäessä, mutta tuleeko Stubbista presidentti?

Yle julkaisi mielipidekyselyn presidenttiehdokkaiden kannatuksesta. Sen mukaan 28 prosenttia suomalaisista äänestäisi vaalien ensimmäisellä kierroksella Alexander Stubbia (kok) ja 26 prosenttia Pekka Haavistoa (Vihr). Kaikki muut ehdokkaat tulevat kaukana näiden kahden takana. 

Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että juuri mainitut kaksi ehdokasta pääsisivät toiselle kierroksella, vaan tilanne saattaa hyvinkin muuttua sen noin kahden ja puolen kuukauden aikana, joka vielä kuluu ennen kuin varsinainen vaalipäivä koittaa. Erityisesti näin voi käydä, mikäli jompikumpi kärkiehdokkaista tulee vaalitenteissä tai muuten vain kampanjansa aikana sanoneeksi jotain sellaista, joka etäännyttää häntä nyt kannattavat ihmiset pois. Tai mikäli joku nyt vähäisellä kannatuksella oleva ehdokas onnistuu varsinaisen vaalikampanjan aikana jättämään kaikki muut ehdokkaat varjoonsa.

Siksi pidän tämänkertaisen gallupin merkittävimpänä tuloksena sitä, että Pekka Haaviston kannatus on lähtenyt selvään laskuun. Näin siksi, että tällaisen trendin kääntäminen on ainakin aiempien vaalien perusteella osoittautunut vähintäänkin äärimmäisen vaikeaksi - esimerkkinä mainittakoon Esko Aho (kepu) ja Riitta Uosukainen (kok). 

Nyt tehdyn kannatuskyselyn perusteella Suomen seuraavaksi presidentiksi nousisi kymmenen prosenttiyksikön turvin Alexander Stubb, josta on kuitenkin muistettava se, että hän onnistui tuhoamaan puoluepoliittisen uransa ja silloisen suuren suosionsa toimiessaan pää- ja valtionvarainministerinä vuosina 2014-2016. Siten en tässä vaiheessa jaksa pitää varmana myöskään hänen selviytymistään edes vaalin toiselle kierrokselle.

Edelle kirjoittamastani huolimatta on selvää, etteivät lähtökohdat ole mairittelevia yhdellekään muista esillä olevista ehdokkaista. Ja siksi on vaikea sanoa, kuka heistä voisi nousta edellä käsiteltyjen kahden ehdokkaan ohi toiselle kierrokselle ja edelleen voittajaksi. 

Olli Rehn (kesk) on väritön, Mika Aaltola taipuvainen kompurointiin ja Jussi Halla-aho (ps) ihmisiä voimakkaasti jakava. Vasemmiston ehdokkailla taas on lähtökohtaisesti vain noin 40 prosentin kannatus kansan joukossa. 

Näistä heikkouksista huolimatta heistä jokainen saattaa onnistuneen kampanjan avulla moninkertaistaa kannatuksensa ja nousta ensin vaalin toiselle kierrokselle ja lopulta valtakunnan päämieheksi - tästä meitä muistuttaa äskettäin edesmenneen Martti Ahtisaaren nousu presidentiksi vuonna 1994. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pekka Haavisto on naisten, yksineläjien ja lapsettomien parien presidenttisuosikki
Kiinalaiset eivät ole muita ihmisiä epärehellisempiä - mutta onko Halla-aho kilpailijoitaan rehellisempi?
Kuinka Pekka Haavistosta tehdään presidentti?

Pekka Haavisto on naisten, yksineläjien ja lapsettomien parien presidenttisuosikki

Maanpuolustuskoulun professori arveli, että tyypillinen valtamedian toimittaja voisi "tuoda esiin, että kannatan vähän enemmän vasemmistolaisia juttuja, mutta voin kirjoittaa hyvän jutun oikeistolaisista asioista. Voin arvostaa niitä, vaikka tapani nähdä maailmaa on toisenlainen."

Tämä ajatus on tietenkin kaunis, mutta toteutuu nykyisin varsin huonosti. Näin siksi, että etenkin nuori toimittajakunta haluaa vaikuttaa ja muuttaa maailmaa omien ajatustensa mukaiseksi. Tämän seurauksena suomalainen lehdistö - ja etenkin suurimmat eli Yle ja Helsingin sanomat - ovat muuttuneet pikemminkin mielipidevaikuttajiksi kuin asiallisen tiedon jakajiksi. 

Tällä ei ole juurikaan näkyvää vaikutusta verovaroin toimivaan Yleisradioon, mutta Sanoma Oy:n omistajia sen voisi kuvitella huolestuttavan. Jos nimittäin katsomme yhtiön pörssikurssin kehitystä, huomaamme, että viimeisen vuoden aikana sen omistajien omaisuudesta on sulanut yli puolet.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Sanoman omistajien omistuksen arvo on pudonnut kesän 2016 tasolle. Siten kyse ei ehkä vielä ole katastrofista, mutta jos kurssin pudotuksen taustalla on ihmisten tyytymättömyys yhtiön tuotteiden tarjontaan - ja niiden maksullisen toiminnan tukemisen lopettaminen - saattaa toimittajakuntaan olla kohdistumassa paineita omistajien suunnalta.

Näin voisi itse asiassa päätellä tapahtuneen Helsingin sanomien uuden päätoimittajan Erja Yläjärven vajaan viikon takaisesta kirjoituksesta, jossa hän linjasi, että "Helsingin Sanomien pitää tarjota lukijoille tietoa, näkemyksiä ja toivoa, mutta ei turhaa kettuilua eikä sormen heristelyä". Ja jopa otsikossa arveltiin, että "Hesarin lukija osaa ajatella itse".

Nähtäväksi jää, onko päätoimittajan vaihdoksella vaikutusta maan yksityisen mahtimedian toimintaan. Vai jääkö pääkirjoitus lyhyeksi ryhtiliikkeeksi, joka tulee nopeasti kaatumaan itsetietoisten maailmanparantajatoimittajien jatkaessa entisellä linjallaan. 

* * *

Yksi mittari Helsingin sanomien - ja myös Ylen - mahdollisten muutosten seuraamiseksi on hiljalleen käynnistyvä presidentinvaali. Nähtäväksi nimittäin jää, saavatko kaikki ehdokkaat mainituissa medioissa tasapuolisen kohtelun, vai ryhtyvätkö niiden toimituskunnat tukemaan yhtä ehdokasta - käytännössä Pekka Haavistoa (vihr) - erityisesti jos kilpailu menee tasaiseksi.

Vaalin ensimmäisellä kierroksella Haavisto ei kuitenkaan ole kiinnostavin journalismin puolueettomuuden mittari, vaan poliittisen vihervasemmiston jo pitkään karsastama Jussi Halla-aho (ps). Siksi arvoisan lukijanikin kannattaa seurata onnistuvatko toimittajat uutisoimaan hänen näkemyksistään yhtä neutraalisti kuin muidenkin ehdokkaiden. Vai ryhtyvätkö ne joko argumentoimaan niitä vastaan tai jättävät yksinkertaisesti kertomatta hänen näkemyksistään suurelle yleisölleen.

Juuri nyt näyttäisi joka tapauksessa siltä, että Olli Rehn (kepu), Mika Aaltola tai Jussi Halla-aho - puhumattakaan marginaaliehdokkaista - eivät olisi menossa vaalin toiselle kierrokselle, vaan siellä toisistaan ottaisivat mittaa Pekka Haavisto ja Alexander Stubb (kok). Tämä tilanne saattaa kuitenkin muuttua siinä vaiheessa, kun ehdokkaille tarjoutuu tilaisuuksia välittää omia viestejään koko kansalle - joko suorana Ylen vaalikeskusteluissa tai lehdistön välittämänä. 

Suorissa vaalikeskusteluissa ratkaisee paljon se, antavatko niitä juontavat toimittajat ehdokkaiden esitellä omat näkemyksensä rauhassa. Ja lehdistön vaaliartikkeleissa - kuten jo totesinkin - oleellista on se, uutisoidaanko kaikkien ehdokkaiden näkemykset yhtä neutraalisti ja näyttävästi. 

Jos peli on reilua - kuten demokratiassa tulisi olla - pitäytyvät suurten medioiden toimituskunnat Erja Yläjärven edellä referoimani pääkirjoituksen hengessä. Tällöin saattaa hyvinkin käydä siten, että Rehnin, Aaltolan tai Halla-ahon asiallinen argumentointi saattaa varjoonsa enemmän imagopoliitikkoina tunnetut Haaviston ja Stubbin.

Kaltaiselleni politiikan "penkkiurheilijalle" on siten odotettavissa kaksi mielenkiintoista seurantakohdetta: ehdokkaiden välinen keskinäinen taistelu asiallisten argumenttien ja näkemysten voimalla sekä lehdistön toimituskuntien käyttäytyminen erityisesti siinä tilanteessa, jos kilpailu menee tiukaksi. 

* * *

Palaan vielä edelle referoimaani Ylen gallupiin. Sen mukaan suomalaisten äänioikeutettujen kannat jakautuvat nimittäin yllättävän selvästi sukupuolen ja maantieteen mukaan. 

Kyselyssä näet kerrottiin, että Haaviston kannatus naisten joukossa olisi jo ensimmäisellä kierroksella peräti 37 prosenttia, kun miehistä häntä äänestäisi vain 25 prosenttia. Maantieteellisesti Haaviston kannatus oli korkeaa etenkin helsinkiläisten ja uusmaalaisten parissa, joista yli puolet valitsisi hänet presidentiksi jo ensimmäisellä kierroksella. 

Jutussa oli myös linkki kyselyn kaikkiin tuloksiin. Niistä ilmeni lisäksi, että Haavisto on alle viisikymppisten parissa selvästi suositumpi kuin sitä vanhempien joukossa. Halla-aho puolestaan oli leimallisesti miesten ehdokas, sillä hänen kannatuksena heidän parissaan oli lähes nelinkertainen verrattuna naisten näkemyksiin. 

Ehkä kuitenkin kaikista mielenkiintoisin havainto oli se, että Pekka Haavisto oli selvästi suosituin sekä alle 10 000 euroa vuodessa ansaitsevien että yli 70 000 euroa vuodessa ansaitsevien parissa, mutta huomattavan alhainen yrittäjien joukossa. Enkä voinut olla kiinnittämättä huomiotani myöskään siihen, että häntä kannatetaan suhteellisesti ylivoimaisesti eniten yksinään elävien parissa, mutta myös lapsettomien parien joukossa.  

Näissä kahdessa suhteessa Haaviston vastakuvaksi asettuu Jussi Halla-aho, jonka suhteellinen kannatus on korkeimmillaan 10 000 - 20 000 euroa vuodessa hankkivien, työtä tekevien ja myös lapsiperheiden joukossa. Stubbin suhteellinen kannatus on puolestaan selkeästi korkein korkeatuloisimpien ihmisten ja kategorian "muu aikuistalous" - mitä ikinä se tarkoittaakaan (ei yksineläjä, lapseton pari tai lapsiperhe) - joukossa.  

Olli Rehnillä on suhteellisesti suurin kannatus vanhemman väestön ja yrittäjien joukossa, mutta hän ei profiloidu yhtä selkeästi kuin kolme edellä käsittelemääni ehdokasta. Vähäisempi profiloituminen luonnehtii myös Mika Aaltolaa, jonka suhteellisesta kannatuksesta voi nostaa esille sen vahvuuden johtavassa asemassa olevien parissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kiinalaiset eivät ole muita ihmisiä epärehellisempiä - mutta onko Halla-aho kilpailijoitaan rehellisempi?
Kuinka Pekka Haavistosta tehdään presidentti?
Halla-aho älyllisesti rehellisenä

Oppositio löysi toisensa - HS hyökkäsi

Hallituksen selkärangaton budjettiriihi johti siihen, että maamme oppositio ryhdistäytyi ja päätti tehdä yhteisen välikysymyksen. Syytä onkin, sillä jopa Suomen pankin pääjohtaja Olli Rehn huolestui Suomen tulevaisuudesta.

Itse välikysymys tuskin johtaa hallituspuolueiden valaistumiseen tai Marinin punavihreän kabinetin kaatumiseen. Tärkeää on sen sijaan se, että kaksi suurinta oppositiopuoluetta löysivät toisensa eli erityisesti Kokoomuksen linjana ollut kilpailijan eristämispolitiikka näyttäisi olevan ohi tai ainakin löystymässä. 

Tämän kehityksen soisi johtavan siihen, että tulevissa hallitusneuvotteluissa voitaisiin toimia asiapohjalta sen sijaan, että vaihtoehtoja suljettaisiin ennakkoluulojen perusteella - kuten viime vuonna kävi. 

Puolueiden toistensa löytäminen havaittiin myös vihervasemmiston epävirallisen äänenkannattajan eli Helsingin Sanomien toimituksessa. Niinpä siellä oli väsätty täksi aamuksi harvinaisen ala-arvoinen pääkirjoitus, jossa perussuomalaiseen poliitikkoon kohdistunut väkivallanteko yritettiin työntää puolueen omaksi syyksi. Näin siitä huolimatta, ettei kumpikaan tekijä ollut edes sen jäsen innokkaista pyrkimyksistään huolimatta. 

Siten HS:n kirjoitus oli melko lailla käsittämätön ja vastasi aatemaailmaltaan sitä, että raiskattua itseään syytettäisiin tapahtuneesta. Siten se osoitti jotain ainoastaan lehden toimituskunnasta - eikä suinkaan kirjoituksen kohteesta. 

Toivottavasti tämä ymmärretään myös sekä kilpailevissa puolueissa että äänestäjien parissa. Näin jo siitäkin syystä, että nukkuvissa äänestäjissä juuri perussuomalaista politiikkaa kannattavien osuus on suurin - eikä ole suomalaisen demokratian toimivuuden kannalta hyvä, ettei erilaisten poliittisten aatteiden nauttima luottamus saa parlamenttiin kannatustaan vastaavaa edustusta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä: 
Selkärangaton, vastuuton ja sukupolvirasistinen budjettiesitys
Petteri Orpo: kannattaisi katsoa peiliin
Suomalainen politiikka on rikki

Fantastista, sanoisi Angela

Saksan pääministeri Angela Merkel olisi valmis heittämään Kreikan ulos eurojärjestelmästä, mikäli maa ei jatka luotottajiensa määräämää säästölinjaa.

Suomessa Antti Rinne ilmaisi olevansa sitä mieltä, että Kreikka pystyy hoitamaan velkansa, mikäli poliittista tahtoa löytyy. Olli Rehn puolestaan haluaisi pidentää Kreikan maksuaikoja entisestään. Sen sijaan Timo Soinin mielestä Kreikka ei tule maksamaan velkojansa, ellei maksuaikoja venytetä sataan vuoteen nollakorolla.

Minä olen samaa mieltä kaikkien kanssa. Jos Kreikka ei maksa velkojaan, on se tietenkin heitettävä ulos eurojärjestelmästä, kuten Angela totesi. Ja kuten Antti jutusteli, niin kyllä Kreikka voisi maksaakin velkansa, jos poliittinen tahtoa löytyisi useiksi vuosikymmeniksi.

Mutta kun ei löydy, ei ainakaan ellei Ollin ehdotusta laina-aikojen pidentämisestä toteuteta. Tosin ajan pitäisi olla todella pitkä ja samalla tulisi varmistaa lähellä nollaa oleva korko, kuten Timo asian muotoili. Se tarkoittaisi käytännössä Kreikan velkojen osoittaista anteeksiantoa.

Samalla muistutan arvoisaa lukijaani siitä, että Angelan toimintaa selittää paljolti se, että Saksa saavutti tavoitteensa jo Kreikan velkakriisin (ensimmäisessä) akuutissa vaiheessa, jolloin vaikeuksiin joutuneet saksalaiset pankit pelastettiin.

Hänen kannaltaan kyseessä on siis hienosti onnistuneesta saksalaisen pankkikriisin kustannusten siirtämisestä muille euromaille, josta nyt operaation viimeisessä vaiheessa aiheutuu saavutettuun voittoon nähden pieni lisäkulu myös operaation voittajalle. Siis saksalaisille (ja myös ranskalaisille), jotka välttyivät pelastamasta holtittomasti toimineita pankkejaan yksin.

Tavallisten kreikkalaisten kannalta koko operaatio on ollut ikävä. Mutta koska maa on demokratia, tulivat he aikanaan ihan itse valinneeksi johtajikseen kelvottomia poliitikkoja. Noiden vaalien äänestyspäätösten seurauksia nyt maksellaan.

Omista virheistä huolimatta lienee kreikkalaisten poliittiselle tahdolle korjata tehtyjä virheitä tullut lopullinen raja vastaan. Ellei euroerolla ja sen seurauksilla uhkailu ja pelottelu sittenkin estä kreikkalaisia äänestämästä äärivasemmistolaista Syrizaa valtaan ja lopettamasta toivotonta vyönkiristystään.

Suomelle tästä tulee joka tapauksessa katastrofi, sillä kyllä kreikkalaisten poliittinen tahto loppuu ennemmin tai myöhemmin. Saatavamme jäävät siis saamatta aivan varmasti joko osittain tai kokonaan, ja maksun hoitavat veronmaksajat. Kyse on vain ajankohdasta, jolloin asia varmistuu.

Fantastista, sanoisi Angela - jos tuntisi paremmin Jyrki Kataisen retoriikkaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kreikka aloittii prosessin, jonka lopuksi se jättää velkansa maksamatta
EU:lta miljoonia euroja Suomen köyhille
Suuri kusetus

Kreikasta Italiaan, Espanjaan ja Ranskaan

Kreikasta kuuluu taas kummia. Maassa puuhataan suurmielenosoitusta juuri silloin kun sen pitäisi ryhtyä parantamaan taloudellista iskukykyään. Mitä tämä kertoo kreikkalaisten realiteettien tajusta ja vastuuntunnosta?

Mutta ei Kreikassa yksin kansa ole kummallista. Myös kaksi poliittista puoluetta on ilmoittanut etteivät he sitoudu (kirjallisesti) EU:n vaatimiin toimenpiteisiin tukirahojen vastineeksi. Vastineeksi saatava summa ei ole mikään pikkuraha vaan puolet maan valtavasta velkasummasta plus bittikuivaa tukirahaa. Mitä tämä kaikki kertoo kreikkalaisten poliitikkojen realiteettien tajusta ja vastuuntunnosta?

Itse asiassa, ymmärrän kyllä Kreikan kansan närkästyksen, vaikka se ei oikeasti olekaan tilanteeseen syytön, eivätkä sen toimenpiteet ole hyväksyttäviä. Sen sijaan minusta on peräti kummallista, ettei EU vieläkään vihellä Kreikan poliittista peliä poikki. Onko taustalla jonkinlaista korruptiota?

Korruptiota tai ei, hyväksyttäköön nyt lopultakin tosiasiat. Lopetetaan tukirahojen jakaminen ja käytetään rahat suoraan niiden pankkien pääomittamiseen, jotka kärsivät tappioita Kreikan joka tapauksessa lopulta kieltäytyessä maksamasta velkojaan takaisin - tuki tietenkin pankkien omistusosuutta vastaan. Näin riskiluottoja ottaneet maksavat markkinatalouden sääntöjen mukaisesti riskien toteutumisesta, mutta EU:n tasolla vältetään kuitenkin koko pankkijärjestelmän kaatuminen.

Eihän tämä ole ensimmäinen kerta kun kirjoitan tästä aiheesta. Mutta nyt ei ole enää aikaa leikkiä Kreikan kanssa. Edessä on valtavan paljon suuremmat haasteet Italian, Espanjan ja hiukan pidemmällä aikavälillä ehkä myös Ranskan ongelmien kanssa. Ennen kuin niiden kanssa rahankylvö pääsee yhtä hulvattomaksi kuin Kreikan kanssa, kannattaisi analysoida paljonko sillä on voitettavissa, vai kannattaisiko niissäkin kriiseissä keskittyä pelkästään riskejä ottaneiden pankkien sosialisointiin.

Tai vaihtoehtoisesti voidaan tietenkin harkita suoraa setelirahoitusta kaikkien taloutensa tuhonneiden maiden pelastamiseksi ja EU:ssa pitämiseksi, sekä unohtaa ajatukset vahvasta eurosta. Ei siinäkään pelissä voi käydä huonommin kuin taannoin Zimbabwessa tai sotien välisessä Weimarin tasavallassa. Ehkä tämäkin vaihtoehto tuntuu tässä tilanteessa houkuttelevilta, etenkin kun myös Yhdysvallat on melko ongelmitta käyttänyt jo vuosikymmeniä samaa menetelmää taloutensa tasapainottamiseen. Ekonomian asiantuntijat selvittäköön mihin tämä vaihtoehto johtaisi Euroopassa - Zimbabwen vai Yhdysvaltojen tiehen?

Vaihtoehtoja siis on. Mutta on myös yhä selvempää, että nyt ollaan toteuttamassa sitä kaikkein tyhmintä. On nimittäin varsin ilmeistä, ettei tämän(kään) kriisin venyttäminen voi johtaa mihinkään hyvään. Siksi asia nyt vain on hoidettava kuntoon kerralla ja nopeasti. Eurooppalaisten mielialan ja toimeliaisuuden kannalta kertarysäys lienee kuitenkin monin verroin parempi vaihtoehto kuin ainainen vikinä.

Ihan oikeasti, EU-poliitikot, herätkää! Tunnustakaa tosiasiat! Lopettakaa vanhojen pankinomistajakavereidenne omaisuuden pelastaminen verovaroilla! Tehkää oikeita toimenpiteitä eurooppalaisen talouden tervehdyttämiseksi mahdollisimman nopeasti! Siis toimikaa!

Stubb, Rehn ja Katainen, teillä on edelleen mahdollisuus profiloitua merkittävinä EU-poliitikkoina. Se vaatii ainoastaan välttämättömyyden muuttamista hyveeksi, ja sen kehityksen kärkeen astumista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kreikkalaisilta odotetaan nyt työtä, työtä ja työtä
Kataisen ja Stubbin tilaisuus on koittanut!
Ei se hullu ole joka pyytää...