Pari poikkeuksellisen tärkeätä asiaa

Hyvää huomenta, arvoisat lukijani. Minulla on tänään kerrottavana kaksi äärimmäisen tärkeätä asiaa. 

Ensimmäinen niistä on tiedotusluontoinen. Kuten tiedätte, olen jo jonkin aikaa kirjoittanut englanninkielistä rinnakkaisblogia, jonka sisältö on ollut samankaltainen kuin tämän suomenkielisenkin, joskin kirjoitukset ovat olleet pääosin erillisiä.

Nyt olen kuitenkin ajatellut, että pyrin jatkossa kirjoittamaan kotimaahan liittyvistä aiheista lähinnä suomenkielellä ja kansainvälisistä asioista englanniksi. Toki saatan hyvästä syystä edelleen julkaista samoja juttuja molemmilla kielillä tai vaikkapa maailmanpolitiikkaa suomeksi, mutta päälinjana tulee kuitenkin olemaan edellä kuvaamani käytäntö.

* * * 

Toinen tärkeä asiani liittyy norjalaisten mäkimiesten ilmi tulleeseen huijaamiseen. Se on tärkeää siitä syystä, että vuonomaa on ollut sekä todellinen talviurheilun supervalta että myös vilpittömän puhtoinen maineeltaan. Etenkin näin oli Suomen joukkueen kärähdettyä dopingista pari vuosikymmentä sitten. 

Nyt ilmi tullut mäkihyppupukuhuijaus kuitenkin osoittaa, etteivät norjalaiset ole lähtökohtaisesti sen puhtoisempia kuin kukaan muukaan. Ja vahvistaa osaltaan sitä käsitystäni, että myös heidän maastohiihtäjänsä käyttivät vuosituhannen alussa kiellettyjä aineita suorituskykynsä parantamiseen siinä missä muutkin.  

Tämä ei tarkoita, etteivätkö norjalaiset olisi ansainneet sitä mitalisadetta, jonka heidän mieshiihtäjänsä saalistivat eilen päättyneissä Trondheimin MM-hiihdoissa. Tai himmentänyt tämän aikakauden ykköshiihtäjän eli Johannes Kläbon saavutuksia. 

Tosin aina voidaan spekuloida sillä, että kisojen perinteisellä hiihtotavalla hiihdetyn väliaikalähdön voittaja olisi todennäköisesti ollut Iivo Niskanen, mikäli olisi voinut osallistua MM-hiihtoihin. Valitettavasti meidän suomalaisten kannalta on kuitenkin niin, että arvokisojen mitalit jaetaan osallistujien kesken - ja siinä joukossa Kläbo oli joka kerralla kaikkia muita etevämpi. Se oli kerrassaan upea saavutus!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
"Täysin riippumattoman tahon" analyysi
Tiedote - Announcement
Poikkeuksellinen ylivoima

Nainen: huono vitsi

Uusseelantilainen urheilija jäi painonnostokisoissa ilman tulosta. Tapauksella ei olisi muuten mitään merkitystä, ellei kyseinen henkilö olisi syntynyt mieheksi, mutta päättänyt myöhemmin ryhtyä naiseksi. 

Ennen kilpailua Ilta-Sanomat otsikoi, että painonnostopaikalle olisi ollut astelemassa peräti urheilun monimutkaisin kysymys. Omalta osaltani totean kuitenkin, ettei kysymys ole lainkaan monimutkainen vaan osoitus nykymaailman pohjattomasta älyllisestä epärehellisyydestä. 

Toki naisten urheileminen on kaikissa tapauksissa jonkinlainen ongelma. Siinähän on parhaat urheilijat (lue miehet) suljettu pois ja loput pääsevät yrittämään voittamista. Sen seurauksena voittajat ovat tilastotodennäköisyyttä useammin jonkinlaisia erityisiä poikkeuksia kuten Caster Semenya, jolla oli naisen ulkoisesta olemuksesta huolimatta miehiset testosteronitasot. Ja poikkeuksiahan ihmisen genetiikka tuottaa. 

Entisestä DDR:stä muistamme sen, että maan naiset olivat paljon maanmiehiään kovempia urheilijoita. Salaisuus piili testosteronissa, jota heille syötettiin kuin sialle limppua. Toisin sanoen naisten urheilutuloksia voidaan manipuloida testosteronin ja sen toimintaa jäljittelevien aineiden avulla paljon tehokkaammin kuin miesten. 

Näin ollen myös mieheksi syntynyt henkilö on saanut murrosiästä lähtien etua elimistönsä tuottamasta testosteronista. Ja siksi heidän urheiluttamisensa naisten kanssa on näitä kohtaan kohtuutonta ja - kuten joku uusseelantilaisen kilpakumppani totesi - pelkästään huono vitsi. Ja kuten tässä jo totesin, osoittaa aikamme uskomattomiin mittoihin noussutta älyllistä epärehellisyyttä. 

Saattaa olla, että joskus tulevaisuudessa löytyy useampiakin miehiä, joiden halu menestyä olympialaisissa on niin suuri, että he teettävät sukupuolenvaihdosleikkauksen sen saavuttaakseen. Tähän viittaa se, että peräti puolet urheilijoista olisi valmis tekemään mitä tahansa voittaakseen olympiakullan vaikka se johtaisi kuolemaan viiden vuoden sisällä. Miksi he eivät siis tekisi sukupuolenvaihdosta?

Loppukaneetiksi totean, että nykyinen huippu-urheilun ilmapiiri on johtamassa tilanteeseen, jossa naisten urheilu ei pian kiinnosta ketään. Ja tämä juuri siinä tilanteessa kun se on alkanut saavuttaa edes jonkinasteista tasa-arvoa miesten urheilun rinnalla. 

Absurdeinta tässä on se, että tämän kirjoitettuani minua ei todennäköisesti suinkaan pidetä feministinä vaan tolkuttomana sovinistina. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ai, ai, Arto
Dopingiin uusi standardi
Poikkeuksellinen ylivoima ei synny ilman poikkeuksellisia keinoja

Dopingiin uusi standardi

Usein sanotaan hurskaasti, että doping on urheilun syöpä. Tai että sen hyväksyminen olisi oikeusmurha rehellisiä eli sääntöjen mukaisesti huipulle pyrkiviä urheilijoita kohtaan. 

Kuitenkin monissa maissa näyttäisi olevan halukkuutta vapauttaa oman maan tähtiurheilijat dopinvalvonnan seurauksista. Me kaikki suomalaisethan muistamme erityisesti tapaus Therese Johaugin, jota norjalaiset rankaisivat kevyemmin kuin säännöt olisivat edellyttäneet. Sen verran rangaistuksessa oli kuitenkin jämäkkyyttä, että norjalaishiihtäjältä jäivät arvokisat väliin.

 

Ruotsissa on nyt otettu uusi askel dopingrikkomusten kansallista hyväksymisessä. He ovat nimittäin langettaneet vierasjuoksijalleen Meraf Bahtalle dopingin välttelystä rangaistuksen, jolla ei ole tämän osallistumiselle arvokisoihin minkäänlaista merkitystä.

Koska osittain takautuvasti annettu lyhyt rangaistus kuitenkin vaikuttaa Bahtan mahdollisuuksiin kerätä starttirahoja, itse urheilija saa testaajien välttelystään taloudellista tappiota. Tämä on sinänsä oikein. 

On kuitenkin syytä huomata, että rangaistuksen ajoittaminen osin takautuvasti ja sitä kautta kilpailuoikeuden järjestäminen syksyn MM-kisoihin osoitti naapurimaan päättäjien haluavan sinikeltaisten värien menestyvän arvokilpailuissa keinoista piittaamatta. Onhan urheilu suurta viihdettä ja sirkushuvit oiva keino ohjata ihmisten mielenkiinto poliittisista ongelmista vähemmän vaarallisiin asioihin: jo muinaiset roomalaiset tiesivät kansan pysyvän rauhallisena kunhan sillä on leipää ja sirkushuveja.

Lisäksi on syytä panna merkille, että Bahtalle minituomion antaneet ruotsalaiset tulivat ehkä luoneeksi doping-urheilijoille uuden standardin menestykseen. Jatkossa kemiallisten eliksiirien ottamisen jälkeen kannattaa nimittäin olla mieluummin teillä tietymättömillä kuin tavoitettavissa. Näin pääsee lyhyemmällä ja ennen kaikkea arvokisat mahdollistavalla rangaistuksella.

Seuraavaksi me penkkiurheilijat saammekin jäädä jännityksellä seuraamaan lisääntyvätkö dopingin välttelystä annetut rangaistukset ruotsalaisissa huippu-urheilupiireissä - ja miksei muuallakin. Sekä miten puhtaalla pelillä huipulle pyrkivät urheilijat reagoivat asiaan: pyrkivätkö he jotenkin vaikuttamaan dopingista annettaviin rangaistuksiin vai tyytyvätkö vain kohtaloonsa ja lyövät hanskat naulaan kilvoittelemalla pelkästään piirikunnallisen tason menestyksestä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Hyväksyykö norjalainen ministeri huijaamisen?

Tutkimuseettinen ongelma

Poikkeuksellinen ylivoima ei synny ilman poikkeuksellisia keinoja

Poikkeuksellinen ylivoima ei synny ilman poikkeuksellisia keinoja

Kenialaisen olympiavoittajan  Jemima Sumgongin tuore dopingkäry erytropoietiinista vahvisti, ettei poikkeuksellinen ylivoima synny ilman poikkeuksellisia keinoja. Muutama vuosi sittenhän kärysi myös hänen harjoittelukaverinsa ja niin ikään suuria voittoja saavuttanut Rita Jeptoo.

Saman johtopäätöksen voi tehdä norjalaisista maastohiihtäjistä. Ensin kärysi lajin maailmacupeja viime vuosina hallinnut Martin Sundby ja myöhemmin toinen naisten hiihdon viime vuosien valtiattarista eli Terese Johaug anabolisesta steroidista.

Ylivoimaisista urheilumaista myös pikajuoksua hallinneet jamaikalaiset ovat näkyneet kärytilastoissa, vaikka aivan kirkkaimmat tähdet, nyt jo lopettanut Usain Bolt ja Shelly-Ann Fraser-Pryce ovatkin säilyneet suurten skandaalien ulkopuolella. Tosin jälkimmäinen antoi positiivisen doping-näytteen vuonna 2010, mutta selvisi selittelemällä.

Juuri tällä hetkellä mielenkiintoisin kysymys - ainakin pohjoismaisittain - on se, kuinka vahvasti norjalaiset hallitsevat maastohiihtolatuja ensi talven olympialaisissa. Toteutuuko maan hulppea menestystavoite vai käykö sittenkin niin, että vuonomaan hiihtäjät jäävät totuttua vähemmille mitaleille.

Avoimeksi kysymykseksi tässä kaikessa jää, onko norjalaisten ja etenkin jamaikalaisten käytössä sellaisia suoritustasoa nostavia aineita, jotka on suunniteltu erityisesti heille. Silloinhan ei dopingkäryjä ole odotettavissa kuin korkeintaan doping-passin kautta. Eikä norjalaisten latuvaltiuskaan horju ensi talvena.

Ainakin norjalaisten ylimielinen ja väheksyvä suhtautuminen dopingin käyttöön etenkin Johaug-tapauksen yhteydessä viittaa, että vilppikeinot saattaisivat olla vuonomaassa ns. maan tapa. Sellaisessa ilmapiirissä myös design-aineiden käyttöönotto on todennäköisempää kuin ilmapiirissä, jossa vilppikeinot on yksiselitteisesti tuomittu ja käyttäjät saatettu häpeään. Joskus jopa äärimmäisin seurauksin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tutkimuseettinen ongelma
Hyväksyykö norjalainen ministeri huijaamisen?
Itsepetos keskuudessamme

Tutkimuseettinen ongelma

Norjalaisen hiihdon dopingongelma sai uuden jatko-osan kun maassa paljastui luvaton tutkimus, jossa testattiin astmalääkkeiden käytön hyötyjä terveillä urheilijoilla. Näin ammattitutkijan kannalta tapauksen tekee erityisen mielenkiintoiseksi se, että tutkimuksen tuloksia julkaistiin arvovaltaisessa British Medical Journalissa, ja siinä vaiheessa valehdeltiin suoraan projektien olleen eettisesti hyväksyttyjä, vaikka näin ei ollut.

Vaikka kyseessä on "vain" tutkimuseettinen ongelma, kertoo se yhdistettynä Martin Sundbyn ja Therese Johaugin käryihin sekä heidän toimiensa laajaan hyväksyntään muiden norjalaisten hiihtäjien parissa omaa karua kieltään vuonomaan doping-ohjelmasta. Nyt esille tunnetulla tutkimuksellahan ei käytännössä ole voinut olla muuta tarkoitusta kuin testata astmalääkkeiden dopingvaikutuksia.

Kaikkien esillä olleiden vaiheiden jälkeen on syytä toivoa, että myös norjalainen hiihto on jatkossa samalla viivalla kilpailijoidensa kanssa, eikä maassa ole käytössä esimerkiksi design-aineita, joista ei voi jäädä kiinni ilman synnintuntoon tulleiden urheilijoiden tunnustuksia. Tai jos sellaisia on, että julkisuuteen ilmaantuisi mahdollisimman nopeasti  synnintuntoisia.

* * *

Kun tässä tuli jälleen kerran kirjoitettua hiihtoon liittyvää asiaa, on syytä lausua pari sanaa myös Suomen maajoukkueen nykytilasta. Päävalmentaja Reijo Jylhän mukaan "näyttää siltä, että ryhmänä olemme tehneet tasonnoston. Tästä voi lähteä luottavaisin mielin kohti olympialaisia."

Tämä kuulostaa hyvältä. Ehkäpä naiset pystyvät lopultakin haastamaan norjalaiset kilpasiskonsa ja miehistä löytyy maailman ehdottomalle huipulle muitakin sivakoitsijoita kuin Iivo Niskanen ja Matti Heikkinen. Se olisi tärkeää jo viestijoukkueenkin takia nyt kun avausosuudelle kaivataan korvaajaa laduilta eläköityneen Sami Jauhojärven tilalle.

Kaipuuta menestykseen jätti erityisesti kuluneen kesän vaisu yleisurheilumenestys. Jospa talviurheilu palauttaisi uskon suomalaiseen urheiluun maailman huipulla - siihenhän ei oikein riitä Tero Pitkämäen pistesija tai koripalloilijoiden sijoitus kuudentoista joukkoon Euroopan tasolla, vaikka etenkin jälkimmäisestä kohkattiin melkoisesti.

Tosiasia kuitenkin on, että viime vuonna saimme hiihtoladuilta sellaista menestystä, jolle voi toivoa tulevana talvena jatkoa. Näin erityisesti nyt kun päävalmentajakin luo uskoa joukkueen kuntoon. Toivottavasti se saadaan siirtymään täysimääräisenä myös kilpaladulle talven tärkeimpinä hetkinä Etelä-Koreassa!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hyväksyykö norjalainen ministeri huijaamisen?
Norjalainen trilleri
Norjalaiset ulos kansainvälisestä maastohiihdosta?

Hyväksyykö norjalainen ministeri huijaamisen?

Therese Johaugin rangaistukseksi klostebolin käyttämisestä muodostui lopulta 18 kuukautta. Kilpailukiellon pituus oli sikäli asiallinen, ettei hiihtokenttien kaunotar pääse mukaan seuraaviin olympiakisoihin.

Johaug vetosi asiassa siihen, ettei käyttänyt ainetta tahallaan. Tästä meillä ei ole kuin hänen ja Norjan hiihtojoukkueen silloisen lääkärin sana. Toisaalta käytetyn aineen pakkauksessa oli näkyvä doping-varoitus, joten puolustuksen väite tuntuu ainakin itsestäni lähes varmalta valheelta eli peitetarinalta.

Asiaa on luonnollisesti kommentoitu paljonkin. Yksi asia kuitenkin on jäänyt nähdäkseni huomiotta.

Se liittyy tuomion pituuteen: antamalla Johaugille "normaalin" ja sääntöjen mukaisen kahden vuoden tuomion, ei Johaugilta olisi jäänyt yhtään talven hiihtokilpailua väliin. Nythän tuomio päättyy 18 huhtikuuta 2018, joten kahden vuoden kilpailukielto olisi päättynyt jo 18 lokakuuta samana vuonna. Siten normaalilla rangaistuksella ei olisi ollut lisävaikutuksia Johaugin hiihtouraan.

Kahden vuoden tuomio olisi ollut kuitenkin sikäli hyvä, ettei Johaugin peitetarinasta olisi jatkossa tullut kaikkien kärähtäneiden keppihevosta. Samalla se olisi ollut linjassa esimerkiksi Virpi Kuitusen (nyk. Sarasvuo) saamaan kahden vuoden kilpailukieltoon.

Myös Kuitunen kiisti ja kiistää yhä tienneensä joukkueen lääkäreiden antamien pistosten sisältäneen hemohesiä. Tapaukset ovat siten täysin analogisia, mutta Suomessa kukaan ei usko Sarasvuota kun taas Norjassa Johaugin väitteet saavat vahvaa ymmärrystä.

Tästä pääsemme asian toiseen puoleen eli norjalaisten idioottimaiseen reagointiin Johaugin saamaan kilpailukieltoon. Sen perusteella on selvää, että maassa vallitsee kieroutunut antidopingkulttuuri.

Itse olen kiinnittänyt huomioni erityisesti siihen, että norjalaiset hiihtäjät näyttävät yksituumaisesti puolustavan kärähtänyttä kollegaansa. Ottaen huomioon, että kyseessä on jo toinen norjalaiskäry lyhyen ajan sisällä, ja että ensimmäinen ei voinut mitenkään olla kuin tarkoituksella syntynyt, tämä viittaa maan hiihtäjien ja urheiluvaikuttajien yleisesti hyväksyvän dopingaineiden käytön suoritusten parantamisessa.

Olen aiemminkin kirjoittanut norjalaisten suhtautumisesta omien urheilijoidensa kiellettyjen aineiden käyttöön. Siihen ei ole lisättävää muuten kuin sikäli, että maan dopingkulttuuri näyttää ulottuvan jopa ministeritasolle asti. Vastaavaa on mahdotonta kuvitella Suomessa, mutta muistamme asenteen hyvin Neuvostoliiton ja Itä-Saksan urheiluhistoriasta vuosikymmenten takaa.

* * *

Lopuksi kiinnitän arvoisan lukijani huomion tulevaa hiihtokautta odotellessa julkaistuun tietoon, jonka mukaan Krista Pärmäkoski on juuri nyt paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin tähän aikaan kaudesta. Toivon mukaan huippuvire säilyy kilpailukauden huipennukseen eli talviolympialaisiin asti.

Muutenkin viime talven kotikisojen menestyksen jälkeen odotettavissa on mielenkiintoisia kilpailuja. Mikä on Iivo Niskasen isku? Vieläkö Matti Heikkinen jaksaa? Entä nouseeko aivan terävimmälle huipulle uusia suomalaisia?

Ainakin norjalaisten dopingtapausten jälkeen voimme olla hiukan luottavaisempia sen suhteen, että myös vuonomaan huiput joutuvat lähtemään samalta viivalta muiden kanssa. Se on ehkä parasta, mitä Sundbyn ja Johaugin surullisista tapauksista on odotettavissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Norjalainen trilleri
Therese Johaug - kärähtänyt kaunotar
Norjalainen dopingohjelma

Itsepetos keskuudessamme

Stand-up-koomikko Tomi Walamies on jo vuosia kertonut vitsiä, jota monet suvaitsevaiset kantasuomalaiset pitävät rasistisena. Toistettakoon se tähän alkajaisiksi.

"Pidän outona väitettä, etteivät maahanmuuttajat sopeudu. Sopeutuvat todella hyvin! Esimerkiksi kaikki tuntemani miespuoliset muslimit, jotka asuvat Suomessa, käyttävät alkoholia. Olin asiasta hämilläni: ´Eikö teidän uskontonne kiellä tuon?´ Jokainen vastasi samalla lailla: ´Ei ole niin ­tarkkaa´. 

Rupesin tutkimaan asiaa, ja selvisi, että he saavat juoda. Kun muslimi on länsimaissa, hän on ­Allahin selän takana. Aika kätevää. Mutta sikäli outoa, että Allah on kaikkivoipainen, mutta ei osaa kääntyä."

Vitsi on vanha, eikä siksi naurata itseäni ainakaan luettuna. Rasistinen se ei kuitenkaan ole, vaan pikemminkin tarina ihmisille yleisestä itsensä pettämisestä eli älyllistä epärehellisyyttä. 

* * *

Itsensä pettämistä on kaikkialla. Aloitan Walamiehen vitsin innoittamana uutisesta mieltään osoittaneista kieltävän päätöksen saaneista irakilaisista turvapaikanhakijoista. 

He kysyivät toimittajalta: "kun hallinto-oikeudesta tulee kielteinen päätös, vastaanottokeskukset lähettävät ihmiset pois. Mihin he menevät? He menevät ulos pakkaseen, perheetkin. Miltä sinusta tuntuisi valita tämän ilman ja sodan keskelle palauttamisen välillä."

Siis hetkinen: miten niin pakkanen tai palauttaminen Irakin sotaan? Tokihan Mosulin kaupungissa on menossa sota, mutta ihmiset ovat jo palaamassa sinnekin eivätkä taistelutoimet ulotu muualle maassa. 

Sitä paitsi Helsingissä mieltään osoittavien ihmisten ei tietenkään ole pakko palata Irakin sota-alueelle. Niinpä mielenosoituksen syynä eivät ole irakilaisen mainitsemat vaihtoehdot, vaan mitä ilmeisimmin itsepetos, jonka mukaan kaksoisvirtain maasta tulleet uskovat, että Suomi pitäisi heistä edelleen huolta samalla tavalla kuin ennen kielteistä turvapaikkapäätöstä. 

Mitä todennäköisimmin heitä kannustavat tähän itsepetokseen myös sellaiset henkilöt jotka saavat leipänsä maahanmuuttobisneksestä. Mutta myös sellaiset, jotka pettävät itseään ja muita suomalaisia tarjoamalla hyvän hyvyyttään laittomasti maassa oleville irakilaisille erilaisia ilmaisia palveluksia, kuten vaikkapa perustason ylittäviä terveydenhoitopalveluja.

* * *

Itsepetosta esiintyy myös politiikassa. Räikeimmin se näkyy silloin, kun poliitikko siirtyy oppositioon ja ryhtyy moitiskelemaan samanlaisia hallituksen päätöksiä, joita on edellisellä hallituskaudella ollut itse tekemässä. Hyvän esimerkin tarjoaa Demokraatti-lehti, jonka emopuolue oli vielä keväällä 2015 hallituksessa leikkaamassa koulutuksesta, mutta joka jo seuraavana syksynä moitiskeli kovin sanoin nykyhallitusta samasta synnistä. 

Toki koulutusleikkaus on kansakunnan itsepetos, mutta nykyisessä opposition ja hallituksen sanailussa näen vahvasti ilmiön, jossa "pata kattilaa soimaa, musta rinta kummallakin". 

Näin siitä huolimatta, että soimaajien itsensäkin luulisi ymmärtävän Suomen voivan ylläpitää korkeaa elintasoaan vain muita paremman osaamisen avulla. Peltoa käsin kuokkimalla tai halpaa bulkkitavaraa markkinoille tuottamalla elintasomme ajautuu vääjäämättä samalle tasolle niiden maiden kanssa, joissa ihmiset osaavat vain kuokkia peltoja ja tuottaa muita halvemmalla bulkkitavaraa.

Valaiseva oli myöskin Merja Kyllösen (vas) haastattelu, jossa tämä totesi suomalaisten olevan hyväntahtoisia hölmöjä, joiden pitäisi oppia kiertämään tehtyjä sopimuksia. Näin siksi, että myös muut EU-maat ajelevat sopimusten suhteen kaksilla rattailla, ja saavat toiminnastaan hyötyjä. Niinpä.

Mutta voisiko kuitenkin olla niin, ettei Kyllönen ole ymmärtänyt asian toista puolta. Mitäpä muuta EU-maiden Kreikka-politiikka on ollut kuin toistuvia EU:n sääntöjen joustavia tulkintoja ja itsepetosta. 

Kreikka ei ole joustavista sopimusten kiertelemisestä huolimatta selvinnyt ongelmistaan, eikä tule selviämään. Viimeksi tämän asian totesi Nordean pääanalyytikko. Ja juuri siksi Kreikan asia nousi eilen jälleen kerran kokouksen aiheeksi. 

* * *

Mutta ei itsepetos kuulu pelkästään puolestaloukkaantujille, maahanmuuttajille tai politiikoille. Itsepetosta on myös urheilussa. Siellä Juha Miedon "itsensä sukkurointi" on positiivinen itsepetos, jonka avulla saa resursseistaan kilpaladulla aivan kaiken irti. Parhaimmillaan syntyy se kuuluisa "pöljä päivä".

Norjan hiihtoliiton päätös langettaa Therese Johaugille sääntöjen mukaan minimissään kahden vuoden kilpailukiellon arvoisesta teosta yhden vuoden ja kuukauden mittainen sanktio on puolestaan vuonomaalaisten kollektiivinen itsepetos, jonka seurauksena taistelu urheilua nakertavan doping-ongelman ratkaisemiseksi astui pitkän loikan taaksepäin: ellei sääntöjä sovelleta oikein, ei niitä myöskään kunnioiteta. 

Tästä asiasta kertoi eilen Mikko Marttinen, joka julkaisi Norjan hiihtoliiton innoittamana tuleville dopinghuijareille uudet toimintatavat, joilla voi minimoida kemiallisen valmennuksen riskit. Jotain kertoi myös yleensä suulaan suomalaisen maastohiihtäjän Sami Jauhojärven hiljaisuus. Itse jään seuraamaan jännityksellä liittyvätkö myös kansainvälinen hiihtoliitto ja maailman antidopingtoimisto norjalaiseen itsepetokseen.

* * *

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta ehkäpä edelle kirjoitettu riittää. Jo sen perusteella on selvää, että itsepetos on ihmisille lajityypillinen piirre. Se saattaa auttaa meitä huippu-urheilijoiden tapaan joskus ylittämään itsemme, helpottaa viinaa juovien muslimien elämää uskontonsa sääntöviidakossa tai nostaa poliittisten toimijoiden kannatusta vaalikentillä. 

Toisaalta juuri itsepetos on se piirre, joka saattaa meidät lankeamaan korruptioon ja epärehellisyyteen, johdattaa hyvää tarkoittavia ihmisiä harhaan tai hukkaamaan omaisuuksia mahdottomiin projekteihin. Ihmiselle tyypillisenä piirteenä itsepetos ei myöskään poistu keskuudestamme; eikä meille siksi jää muuta mahdollisuutta kuin hallita taipumustamme tosiasioiden kieltämiseen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Irakilaiset kieltäytyvät poistumasta

Miksi EU on epäonnistunut?

Media ja pahuuden ilmentymät

Norjalainen trilleri

Suomessa on parin päivän ajan seurattu henkeä pidätellen norjalaisen hiihtäjä Therese Johaugin doping-käräjöintiä. Kyse tässä norjalaisessa trillerissä on siitä, onko kielletty anabolinen steroidi joutunut Johaugin elimistöön vahingossa huulirasvan kautta vai tarkoituksella jollain muulla tavalla.

Tarkoituksellisuudella on suuri merkitys, sillä kansainvälisten dopingsääntöjen mukaan anabolisten steroidinen tarkoituksellisesta käytöstä tulee langettaa neljän vuoden kilpailukielto. Vahinkokäytöstä seuraa ainoastaan kaksivuotinen panna. Omituisen käräjistä tekee se, että syyttäjä vaatii vain 14 kuukauden kilpailukieltoa ilmeisesti mahdollistaakseen sääntöjen rikkojalle osallistumisen seuraaviin talviolympialaisiin.

Jo nyt on selvää, että Johaugin tapauksessa kyse on vähintäänkin vahinkokäytöstä. Siten on varmaa, että mikäli norjalainen oikeus ei johda vähintään kaksivuotiseen tuomioon, on kansainvälisen dopingjärjestelmän uskottavuus jälleen kerran koetuksella. Ja norjalainen urheiluhenki voidaan katsoa synonyymiksi Jari Isometsän kuusitoista vuotta sitten lanseeraamalle rehelliselle lapinmiehelle.

* * *

Johaugin käryssä on kaksi mielenkiintoista ja itseäni askarruttanutta yksityiskohtaa. Niistä ensimmäisen nosti esiin CAS:in välimiehenä toiminut Olli Rauste: hän ihmetteli, miksei huulirasvan vaikutusta dopingtestin tulokseen ole testattu Norjassa, jotta saataisiin selvyys siitä onko edes mahdollista, että rasvan käyttö voisi aiheuttaa havaitun 13 ng/ml konsentraation virtsaan.

Rauste loi siis uuden epäilyksen norjalaisten rehellisyyden ylle: "kun tietää, miten pedanttisesti Norjassa suhtaudutaan lääketieteeseen, tulee mieleen ajatus, onko testi tehty, mutta tuloksia ei haluttu esittää".

Toinen itseäni mietityttänyt yksityiskohta tässä tapauksessa on Norjan maajoukkuelääkärin Fredrik Bendiksen aulius ottaa vastuu koko tapauksesta. Hän irtisanoutui tehtävästään ja on vakuutellut kerta toisensa jälkeen Johaugin käryn johtuneen hänen omasta virheestään.

Minusta lääkärin kohdalla kannattaisi selvitellä mahdollista taloudellista kytköstä hänen käyttäytymiseensä. Onko varmaa, ettei Norjan hiihtoliitto ole sopinut joko etukäteen tai välittömästi Johaugista löytyneen dopingaineen havaitsemisen jälkeen maksavansa hänelle korvauksista vastuun ottamisesta.

Tälle ajatuskululle on olemassa ennakkotapaus, eli Jari Isometsän ja Suomen hiihtoliiton valmennusjohdon välille tehty "saunasopimus", jolla pyrittiin tukkimaan Isometsän suu suomalaisten valmennusmenetelmistä vuonna 2001. Se sopimus ei koskaan mennyt käytäntöön, sillä Isometsän käryn jälkeen testit paljastivat kyseessä olleen laajamittaisen dopingin käytön.

Yhteenvetona totean, että jos minä olisin tutkimassa norjalaisten doping-tapausta, teettäisin tieteellisen huulirasvatestin. Lisäksi tekisin tutkintapyynnön poliisille Bendiksen mahdollisista rahallisista korvauksista tähän tapaukseen liittyen käyttäen perusteena esimerkiksi mahdollista veronkiertoa tai lahjontaa.

Ensimmäisestä saataisiin varmasti tulos, joka joko osoittaisi Johaugin selityksen periaatteessa mahdottomaksi tai mahdolliseksi ja jälkimmäinen saattaisi puhkaista koko norjalaisen hiihdon dopingkuplan - mikäli sellainen on olemassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Therese Johaug - kärähtänyt kaunotar
Norjalainen dopingohjelma
Miksi norjalaiset ovat niin ylivoimaisia?

Puhtaan urheilun toistaiseksi suurin voitto

Dopingin vastaisessa taistelussa saavutettiin viime yönä merkittävä voitto. Enkä tarkoita nyt norjalaisen hiihtäjättären 14 kuukauden ja olympiakelpoisuuden mahdollistavaa tuomioehdotusta.

Sen sijaan tarkoitan sitä, että urheilun kansainvälinen välitystuomioistuin CAS on tuominnut kolme venäläistä yleisurheilijaa kilpailukieltoihin niin sanotussa biologisessa passissa havaittujen poikkeamien perusteella. Siis toisin sanoen ilman, että urheilijasta on koskaan otettu positiivista dopingnäytettä.

Tehty päätös lopettanee verisolujen lisäämiseen tähtäävän "vanhanaikaisen" veridopingin laajamittaisen käytön kestävyysurheilussa. Lisäksi se vaikeuttaa entisestään veriarvoja nostavien erytropoietiini-valmisteiden käyttämistä: tähän päivään mennessähän biologisen passin avulla on kyllä nähty poikkeavat veriarvot, mutta doping-rangaistusta varten on voitu ainoastaan kohdistaa testejä poikkeavan veriarvon omaaviin urheilijoihin.

Lyhyesti sanottuna biologisessa passissa kyse on urheilijan veriarvojen seuraamisesta. Nyt tehdyssä ennakkopäätöksessä CAS katsoo, että niiden heittelehtiminen epäluonnollisella tavalla riittää osoitukseksi veriarvojen manipuloinnista.

Tehty päätös avaa on jo sinänsä iso askel, mutta vielä suuremmaksi se muodostuu avatessaan tien ihmisen fysiologiaan perustuvalle doping-valvonnalle. Minä uskon, että tällainen epäsuora valvonta tulee jatkossa korvaamaan yhä suuremman osan yksittäisten suorituskykyyn vaikuttavien aineiden metsästyksestä. Samalla mahdollistuu doping-valvojalle tuntemattomien design-doping-aineiden käyttäjien kiinni saaminen.

Nythän on mahdollista ja jopa todennäköistä että esimerkiksi Jamaikan pikajuoksuvaltikka perustuu juuri tällaiseen design-aineeseen. Ei nimittäin voi mitenkään olla mahdollista, että muutaman miljoonan asukkaan saarivaltio olisi yhtäkkisesti ottanut valtikan maailman kovatasoisimmassa urheilulajissa ja pitänyt sitä jo vuosien ajan sekä miesten että naisten puolella.

Taannoinen Balco-skandaalihan osoitti design-aineiden olevan sekä mahdollisia että äärimmäisen tehokkaita. Ja ettei niistä jää tunnettuja doping- ja lääkeaineita etsimällä kiinni, vaan ainoastaan mikäli joku paljastaa niiden olemassaolon. Tai mikäli hyväksytään aineiden käytöstä epäsuora fysiologinen todiste - minkä käyttöön CAS siis avasi viime yönä tien.

Aineiden metsästäminen ei tietenkään lopu kertaheitolla. Uskoisin kuitenkin, että kun menetelmät ihmisen fysiologian tutkimiseksi kehittyvät, tulevat ne myös doping-valvonnan osalta käyttöön. Pelkkien veriarvojen lisäksi voitaisiin jo nykyisin testata esimerkiksi lihasten geenien ilmentymistä ja siten saada kiinni kaikki voimantuottoa kielletyin menetelmin tehostavat urheilijat.

Geenien ilmentymiseen perustuvan dopingvalvonnan käytön suoraan lihaksista ehkäisee kaksi seikkaa. Ensinnäkin analyysien tekemiseen tarvittava näytteenotto aiheuttaa urheilijalle lihashaavan ja toiseksi ihmisten ja etenkään huippu-urheilijan lihaksiston geenien ilmentymisen luonnollisia rajoja ei tunneta riittävän hyvin, jotta sen perusteella voitaisiin olla varmoja vilpistä.

Siksi uskoisin, että molekyylibiologisten tekniikoiden hyödyntäminen doping-valvonnassa lähteekin liikkeelle lihasten sijaan verinäytteistä. On luuultavaa, että ainakin osa voimantuottoon käytetyistä aineista vaikuttaa lihasten lisäksi myös joidenkin verisolujen geenien ilmentymiseen ja osoittaa siten myös kielletyn menetelmän käytön. Näiden osalta urheilijalle ei aiheuteta näytteenotossa nykyistä enempää fyysistä vahinkoa, ja toisaalta luonnollisten rajojen määrittämiseksi on jo nyt olemassa runsaasti materiaalia myös huippu-urheilijoista.

Kaiken kaikkiaan CAS:in päätös siis avaa doping-valvonnalle tien kohti ylivoimaa kilpaurheilun huijareihin nähden. Siis pääsyn pois nykyisestä tilanteesta, jossa erilaisia kiellettyjä aineita metsästävä testaaja on vääjäämättä tuomittu kulkemaan selvästi epärehellisten urheilijoiden perässä.

Lopputuloksena puhtain keinoin harjoitteleville urheilijoille tarjoutuu mahdollisuus saavuttaa menestystä missä tahansa urheilulajissa. Kysehän ei ole pelkkään harrastelijoiden puuhastelusta tai leikistä, sillä urheilu on yksi aikamme suurista viihdebisneksistä ja monien lajien huiput miljoonaomaisuuksia kääriviä huippuosaajia. Siten dopingsääntöjen rikkominen olisi katsottava pikemminkin liiketaloudelliseksi rikokseksi kuin jonkinlaiseksi leikissä velmuilemiseksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Norjalainen dopingohjelma
Dopingin sallimisesta urheilussa
Urheilun syöpäpesäkkeet

Norjalaiset ulos kansainvälisestä maastohiihdosta?

Helsingin Sanomien Ari Pusa kirjoitti siitä, miksei kaikkia norjalaisia suljeta pois kansainvälisestä urheilusta kahdeksi vuodeksi, koska maan hiihtoliiton toiminta erityisesti Martin Sundbyn tapauksessa osoittaa sen suhtautuvan suorastaan hyväksyvästi dopingiin.

Syyksi Pusa löysi Norjan vahvan panoksen maastohiihdon rahoituksessa. Ilman norjalaisia sponsorirahoja hiihtäminen muuttuisi harrastelijoiden puuhasteluksi, ja sen takia heistä ei myöskään haluta päästä eroon.

Pusa saattoi olla totuuden jäljillä. Toisaalta ei voi olla niinkään, että rahatukun varassa toimivat saisivat luvan harjoitella ja kilpailla aivan eri säännöillä kuin muut. Sellainen tuhoaisi ajan myötä koko lajin tulevaisuuden. Uskon, että tämä ymmärretään myös kansainvälisessä hiihtoliitossa.

Lisäksi on huomattava, ettei Norjan dopingtapausten määriä voi millään tavalla verrata venäläisten dopingtapausten määriin. Siksi en myöskään näe, että turskansyöjiä tarvitsisi ainakaan käryjen määrän perusteella sulkea kokonaan maastohiihtopiireistä ulos. Sen sijaan mahdollisen epärehellisyyden esiintyminen niin norjalaisessa urheilujärjestelmässä kuin myös dopingvalvonnassa tulisi tutkia.

Siksi olisi tärkeää, että norjalaisten omaa dopingvalvontaa tuettaisiin kansainvälisin toimin, eli Wadan tekemin lukuisin dopingtestein myös harjoituskaudella. Lisäksi tulisi norjalaisten pakastetut dopingnäytteet ottaa uudelleen tarkasteltaviksi, jotta nähdään norjalaisen doping-ongelman koko laajuus.

Tämäntyyppisin keinoinhan saatiin aikaiseksi myös suomalaisten hiihtäjien joukkokäry: noiden joukkotestauksen vaatijana olivat nimenomaisesti suomalaiset urheilujohtajat. Meillä järjestelmän vastuullisuus vuonna 2001 oli siis aivan eri maailmasta kuin Norjassa vuonna 2016.

On selvää, että norjalaiseen järjestelmään kohdistuu vakava epäilys juuri nyt - ja on kohdistunut jo ainakin viidentoista vuoden ajan. Siksi norjalaisten tulisi korjata oma dopingvalvontansa vähintäänkin irrottamalla se urheilujärjestelmästä. Näin on tehty myös Suomessa, eikä meillä ole siksi syntynyt myöskään epäilyksiä dopingtestauksen rehellisyydestä.

Jos Wada todella kohdistaisi erityistestejä norjalaisiin hiihtäjiin, ja niissä sitten paljastuisi enemmän epärehellisyyttä kuin maan oman testausjärjestelmän tulosten perusteella voidaan odottaa, olisi norjalaiset syytä sulkea kansainvälisen kilpailujärjestelmän ulkopuolelle. Sekä pitää siellä kunnes maan oma dopingvalvonta on muutettu uskottavaksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Therese Johaug - kärähtänyt kaunotar
Norjalainen dopingohjelma
Norjalainen tasatyöntö

Therese Johaug - kärähtänyt kaunotar

Kun Martin Sundbyn dopingkäry tuli julkisuuteen, kirjoitin siitä kuinka vaikeaa norjalaisille on ollut katsoa hiihtäjiensä doping-totuutta silmiin. Onhan selvää, ettei norjalaisten hiihtäjien kemiallinen valmennus alkanut äskettäin, vaan viimeistään jo 1990-luvulla.

Nyt on sitten kärähtänyt maan kuvankaunis hiihtokuningatar Therese Johaug. Eilen kameroiden edessä kyynelehtineen urheilijan reaktion aitoutta ei varmaankaan ole syytä epäillä, mutta selityksen hakeminen huulirasvasta on lähinnä huvittavaa - etenkin kun käry on norjalaisille jo toinen lyhyen ajan sisällä.

Doping ei ole pelkästään oman suorituskyvyn parantamista, vaan rahan ja kunnian maailmassa myös kilpakumppaneiden huijaamista ja rahavirtojen siirtämistä näiltä omalle pankkitilille. Tapaus sai minut pohtimaan niitä suomalaisia hiihto-urheilijoita, jotka ovat kärsineet eniten muiden dopingin käytöstä.

Listalla ensimmäiseksi sijoittaisin Pirjo Murasen. Hän menetti varmuudella kaksi viestihiihdon arvokisahopeaa muiden suomalaisten kärähdettyä. Ensin Lahdessa 2001 ja seuraavaksi Val di Fiemmessä 2003.

Lisäksi hänen edellään lienee useimmissa kilpailuissa ollut kemiallisesti terästettyjä kilpasiskoja: ainakin norjalaisia ja venäläisiä. Yleisellä tasolla on huomattava, että hänen koko uransa sijoittui aikaan, jolloin suomalaisen hiihdon rahoitustilanne oli heikoimmillaan.

Itse asiassa koko nyt viimeisiä vuosiaan kilpaileva hiihtäjäsukupolvi (Heikkinen, Jauhojärvi, Saarinen ja Roponen) voidaan lukea suurten kärsijöiden joukkoon. Hekin joutuivat tyhjän päälle hiihtoliiton talouden romahdettua Lahden viidentoista vuoden takaisten tapahtumien jälkeen.

Lisäksi norjalaisten ylivoima lisääntyi vuosi vuodelta, mikä saattaa kertoa heidän kemiallisen valmennuksensa tehostamisesta - joka sitten lopulta olisi johtanut nyt nähtyihin käryihin. Tämä saattaa selittää myös sen, että Lahden 2001 jälkeen on arvokisamenestystä saatu ainoastaan perinteisestä hiihdosta.

Mutta siitäkin vain silloin, kun suksi on ollut muihin nähden ylivoimainen. Luisteluhiihdossahan välineiden välillä on vähäisemmät erot, joten sillä hiihtotavalla dopingin avulla saavutettu etu realisoituu varmemmin mitaleiksi kuin perinteisen puolella.

Nyt tapahtuneiden norjalaiskäryjen jälkeen kehotan lukijoitani seuraamaan alkavalla kaudella "puhtaiden" norjalaisten hiihtäjien suorituksia. Ovatko he alkavalla kaudella ja erityisesti Lahdessa yhtä ylivoimaisia kuin menneinä talvina? Onko Heidi Weng latujen valtiatar? Täyttävätkö viikinkien jälkeläiset koko palkintopallin?

Jos ei, on syytä epäillä nyt nähtyjen käryjen olevan ainoastaan jäävuoren huippu. Ja norjalaisen hiihdon puhdistuneen samalla tavalla kuin kävi suomalaisille Lahden katastrofin jälkeen.

Itse odotan kieli pitkällä, että Lahdessa on edessä suomalainen mitalisade; ja että Krista Pärmäkoski, Anne Kyllönen ja Kerttu Niskanen tekevät lopullisen läpimurtonsa aivan huipulle eli korkeimmalle korokkeelle. Lisäksi Aino-Kaisa Saarinen ja Riitta-Liisa Roponen saattavat ottaa vielä uransa loppupuolella mitalin tai kaksi.

Miesten puolella vastassa on muitakin kovia kuin norjalaisia. Siitä huolimatta Matti Heikkisen ja Sami Jauhojärven voi odottaa kilpailevan kärkisijoista. Miesten perinteisen hiihdon valtiaaksi noussee kuitenkin juuri nyt elämänsä parhaassa kunnossa oleva Iivo Niskanen, mikäli vain pysyy terveenä. Myös muut nuoret mieshiihtäjämme nousevat kohti maailman huippua, ja ainakin jotkut heistä nostavat tasonsa sellaiseksi, että maailmancupin pisteiltä pois jääminen olisi pettymys.

Odotan siis siis pitkästä aikaa mielenkiintoisinta hiihtokautta. Ja sen kruununa kotikisoja Lahdessa. Ja muistan kyllä, ettei urheilu olisi mielekästä, elleivät ennakkoarviot osoittautuisi kerta toisensa jälkeen vääriksi.

JK 15.10.2016 kello 6:50

Marit Björgen sanoi eilen näin: "en koskaan ajatellut, että Therese voisi olla osallisena jossain tällaisessa. Minäkin voisin joutua tähän tilanteeseen. Se panee ajattelemaan, onko tämä kaikki sen arvoista. Sitä olen miettinyt."

Kommentin voi tulkita siten, ettei Björgen katso voivansa jatkossa käyttää harjoitteluunsa niitä keinoja, joita hän on käyttänyt aiemmin eikä siten saavuttaa entisenkaltaista menestystä. Tuliko Björgen siis vahvistaneeksi, että dopingin käyttö on ollut Norjassa systemaattista?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Norjalainen dopingohjelma
Similän doping-tapauksesta
Hiihdon likaisen ajan testamentti - katse tulevaisuuteen

Norjalainen dopingohjelma

Suomi koki minun nuoruudessani kaksi merkittävää doping-skandaalia. Ensimmäinen oli jääkiekkomaalivahti Stig Wetzellin efedriinikäry, jonka seurauksena Suomelta jäi saamatta ensimmäinen jääkiekon MM-mitali. Toinen ja tätäkin merkittävämpi oli Martti Vainion vuoden 1984 kärähdys anabolisista steroideista. Näistä kahdesta Vainio on myöntänyt dopingin, tosin eri aineella, mutta Wetzell ei.

Erityisesti Vainion käryllä on yhtymäkohtia norjalaisen Martin Sundbyn dopingkäryyn. Takana oli suomalaisen kestävyysjuoksun loistava 1970-luku eli aika, jolloin Suomi hallitsi kestävyysjuoksua etenkin olympiakisoissa vähintään yhtä suvereenisti kuin Norja on hallinnut viime vuodet maastohiihtoa.

Vainion käry asetti kyseenalaiseksi kaikkien suomalaisten urheilusaavutukset samaan tapaan kuin Martin Sundbyn käry. Tässä on syytä todeta, etteivät muut suurjuoksijamme ole jääneet kiinni dopingista, mutta Kaarlo Maaninka on tunnustanut verenvaihdon jo vuonna 1981. Se ei kuitenkaan ollut siihen aikaan kiellettyä.

Norjalaisten reaktio maastohiihtokärystään on ollut suorastaan käsittämätön: maan hiihtoliitto, kansalaiset ja jopa kanssakilpailijat ovat asettuneet Sundbyn tueksi. Samalla he ovat hyökänneet käryn tuominneita suomalaisia ja ruotsalaisia vastaan.

Reaktiota on mahdoton ymmärtää tuntematta sitä asemaa, joka maastohiihdolla on Norjassa. Se on vähintään samassa asemassa kuin kestävyysjuoksu oli aiemmin Suomessa. Samalla norjalaiset on pidetty pimennossa maansa hiihtäjiin kohdistuneista doping-epäilyistä ja erityisesti siihen viittaavista todisteista.

Oli oireellista, että lähinnä hiihtäjien veriarvojen nousuun 1990-luvulla huomionsa kiinnittäneen suomalaisdokumentin julkaiseminen herätti Norjassa raivoisan vastalausemyrskyn. Luultavasti juuri siksi, että ohjelmassa esitelty todistusaineisto vahvisti myös norjalaisten hiihtäjien käyttäneen samoja menetelmiä kuin Lahdessa 2001 kärynneet suomalaiset.

Nyt sama ilmiö toistuu Sundbyn tapauksessa, jossa astmalääkkeen sääntöjen vastaisesta käytöstä ei ole epäilystä. Syyn kärystä on ottanut niskoilleen maan hiihtoliitto vähän samaan tapaan kuin Kari-Pekka Kyrö aikanaan Suomessa. Avoimuuden puutteesta kertoo sekin, ettei tapausta uutisoitu edes anonyyminä ennen kuin CAS teki päätöksensä.

Tämä asettaa kyseenalaiseen valoon myös norjalaisten vahvassa otteessa toimivan kansainvälisen hiihtoliiton eli FIS:in. Olisiko siis syytä tarkastella myös FIS:in toimintatapoja ja norjalaisten asemaa sen taustalla?

Kaiken kaikkiaan megamenestyksen peruminen kahdelta kaudelta plus kahden kuukauden kesäkilpailukielto lienevät riittävä rangaistus Sundbylle itselleen. Sen sijaan kaipaisin lisäselvityksiä norjalaisten dopingin käytöstä: onko Sundbyn tapaus vain yksittäistapaus vai sittenkin valtavan jäävuoren huippu.

Jälkimmäiseen viittaa edelle kirjoitetun dopingiin suhtautumisen lisäksi se, että kilpailijamaiden puhdistettua hiihtonsa dopingista, on Norja hallinnut latuja suvereenilla tavalla. Onko kyseessä ylivoimainen valmennusjärjestelmä, hiihdon suvereeni asema norjalaisessa urheilujärjestelmässä vai geneettiset erityisominaisuudet? Vai sittenkin maan hiihtoliiton johtama järjestäytynyt dopingjärjestelmä - siis jokin sellainen, joka johti venäläisten yleisurheilijoiden sulkemiseen olympialaisista.

* * *

Yleisemmällä tasolla tarkasteltuna Sundbyn tapaus näyttäisi viittaavan siihen, että dopingia esiintyy siellä, missä näkyy musertavaa ylivoimaa. Siksi järjestäytynyttä huijaamista kannattaa etsiskellä myös esimerkiksi jamaikalaisesta pikajuoksusta sekä kenialaisesta ja etiopialaisesta kestävyysjuoksusta.

Näistä etenkin ensimmäinen on lähes varma tapaus, sillä on käytännössä täysin mahdotonta, että alle kolmen miljoonan ihmisen saarivaltio voisi hallita viime vuosina nähtyyn tapaan maailman kovatasoisinta urheilulajia eli 100 metrin pikajuoksua. Valitettavasti Balco-skandaali osoitti, ettei ole teknisiä esteitä kehittää pikajuoksuun sopivia design-aineita. Siis sellaisia joita ei pitäisi edes olla olemassa, ja joita ei siksi edes osata etsiä.

Ehkäpä sellainen on käytössä myös Jamaikalla. Toivottavasti Norjassa ei kuitenkaan ole öljyrahojen turvin kehitetty maastohiihtoon sopivia design-aineita.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Venäläinen valtiodoping
Sundby vaatii väliaikalähtöä arvokisojen kuninkuusmatkalle
Nyt käryää...

Venäläinen valtiodoping

Venäjä on jäänyt kiinni valtiojohtoisesta dopingohjelmasta, johon liittyy näytteiden vaihtamista ja dopingtestissä näkymättömiä steroidikoktaileja. Siis todellisesta DDR-meiningistä. Tänään on Kansainvälisen olympiakomitean kriisikokous, jossa päätetään itänaapurimme sulkemisesta pois Rion kisoista - tai sitten ei.

Julkisuudessa olleista tiedoista olen saanut sen käsityksen, että dopingohjelmassa on ollut mukana vain osa venäläisurheilijoista. Siten kaikkien maan urheilijoiden sulkeminen ulos kisoista on ilmiselvä oikeusmurha puhtaita venäläisurheilijoita kohtaan. Tästä ei ole epäselvyyttä.

Toisaalta on selvää, että valtiojohtoiseen ja siten erityisen systemaattiseen ja häikäilemättömään sääntöjen rikkomiseen ei voida mitenkään vastata silkkihansikkain. Näin erityisesti siksi, että nyt paljastunut järjestelmä osoittaa urheilumenestyksen olevan maan valtiojohdolle poikkeuksellisen tärkeää. Ja kilpailijoita kohtaan törkeää.

Ajatellen nykyisiä urheilijoita ja erityisesti tulevia urheilijasukupolvia olisi erityisen tärkeää, että tämän luokan dopingvilpistä rangaistaan mahdollisimman raskaasti. Sellainen olisi sekä häpeäksi epärehellisen maan urheilu- ja poliittiselle johdolle että toimisi pelotteena muita vastaavia yrityksiä kohtaan.

Jos nyt lepsutaan, voidaan saman tien lopettaa puheet pyrkimyksestä puhtaaseen urheiluun ja samalla lopettaa jälkeläistensä terveydestä välittävien vanhempien lasten ohjaaminen urheilun pariin. KOK on siis tärkeän ja suuren päätöksen edessä.

Mutta onko moneen venäläisurheilijaan kohdistuva oikeusmurha sittenkin liian kova hinta? Olympiakomitealla on siis edessään vaikea päivä.

* * *

Toinen ja paljon vähemmälle huomiolle jäänyt asia on se, että voidaanko epärehellisiltä venäläisurheilijoilta peruuttaa jälkikäteen mitalit. Tämä edellyttäisi tavalla tai toisella sen osoittamista, että juuri heidän näytteensä on ollut positiivinen. Se on itse näytettä analysoimalla mahdotonta, koska alkuperäiset eritteet on hävitetty.

Yhden keinon saattaa kuitenkin tarjota se, että näyteastioihin on jäänyt niiden avaamisesta jälkiä. Jos ja kun näin on, voidaanko urheilijat tuomita dopingrikkeeseen astioista löytyneiden avaamisjälkien perusteella? Ja antaa mitalit niille, joiden ei ole syytä epäillä käyttäneen dopingia.

Jos tähän päädytään, on mahdollista, että esimerkiksi Sotshin 50 kilometrin hiihdon koko mitalikolmikko vaihtuu. Mikäli näin tapahtuu, nousee Iivo Niskanen tuloslistalla seitsemänneksi, Matti Heikkinen kahdenneksitoista ja Lari Lehtonen kahdenneksikymmenenneksi. Mestariksi nousisi tunturien ja turskansyöjien maan Martin Johnsrud Sundby. Tämä tietenkin vain jos sekä Aleksander Legkovin, Maxim Vilegzhanin että Ilja Tshernusovin näytepulloja on kopeloitu.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nyt käryää...
Abebe Aregawi loi doping-varjon etiopialaisen juoksukulttuurin ylle
Nicklas Bäckström - doping-valvonnan viaton uhri

Nyt käryää...

Eilen oli varsinainen dopingpommien päivä.

Yhden uutisen mukaan venäläinen taitoluistelija ja moninkertainen arvokisamitalisti Jekaterina Bobrova on jäänyt kiinni dopingista. Toisen uutisen mukaan myös turkkilaista 1500 metrin olympiahopeamitalistia Gamze Bulutia epäillään dopingista. Mikäli epäily varmistuu, saattaa äskettäin kärähtänyt ruotsalainen Abeba Aregavi nousta olympiamitaleille.

Ja lopulta kuultiin sama tarina koskien tennispelaaja Maria Sharapovaa. Hänen sekä aiemmin vilpistä kiinni jääneen Aregawin sekä Bobrovan tapauksessaan käryn aiheuttaja on sama aine eli meldonium.

Tämän dopingsuman takana on epäilemättä testaajien edistyminen testausmenetelmien puolella. Se on puhtaita urheilijoita ajatellen hyvä asia. Vai onko?

Nyt nähdyt käryt osoittavat nimittäin kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että dopingin käyttö on edelleen järkyttävän yleistä kaikessa huippu-urheilussa. Nyt siis myös käryiltä hyvin välttyneessä tenniksessä.

Sharapovan käry asettaa samalla huvittavaan valoon lajin entisen taitajan Pete Samprasin näkemyksen, minkä mukaan huipputenniksessä ei käytetä lainkaan dopingia. Pidin lausuntoa naurettavana jo silloin kun kuulin siitä, sillä tennis on yksi niistä urheilulajeista, joissa dopingista on sekä melko suuri urheilullinen että ennen kaikkea valtava taloudellinen hyöty. Siksi pidin Samprasin motiivia lausunnolleen niin ilmiselvänä, ettei sitä tarvitse edes mainita.

Toiseksi nyt nähdyt käryt kertovat omaa karua kieltään siitä, etteivät näytteiden pakastaminen ja jälkikäteinen testaus ole saaneet kilpakenttiä puhdistumaan. Urheilijoiden toki luulisi ymmärtävän, että kiinni jää jopa sellaisista aineista, joille ei käyttöhetkellä ole testejä. Hetkellinen menestys, sen tuoma huuma ja taloudelliset edut näyttävät silti olevan huijaamisesta kiinni jäämisen tuomaa häpeää ja olemattomia rangaistuksia suurempia asioita.

Tämä on ikävää sekä puhtaiden urheilijoiden että urheilua rahoittavien tahojen kannalta. Ei nimittäin liene minkään mainostajan brändin kannalta edullista tulla liitetyksi huiputtamiseen. Toisaalta ei menestystä vaille jäävän urheilijan tukeminenkaan tuota rahoille kovin kummoista vastinetta.

Vaarana on siten se, että urheilun sponsorointiin käytetyille rahoille etsitään lopulta jokin aivan muu käyttökohde. Sitä tosin rajoittaa urheilun suuri katsojamäärä ja sen saama mediatila, joita vastaavaa on vaikea löytää muilta viihdemaailman sektoreilta.

Siten likaistenkaan urheilulajien sponsorointi ei muutu ennen kuin urheilua seuraavat ihmiset tympääntyvät lopullisesti urheilukenttien jatkuvaan epärehellisyyteen. Vielä niin ei ole käynyt.

Nyt on siis toivottava, että ilmiselvästi rajusti tehostunut dopingvalvonta saisi urheilijat lopultakin luopumaan epärehellisistä keinoista. Se olisi viime kädessä kaikkien etu - niin urheilijoiden itsensä, heitä tukevien sponsoreiden kuin viime kädessä penkkiurheilevan yleisönkin.

Tosin täytyy myöntää, että onhan tämän testaajien ja urheilijoiden välisen kissa-hiiri-leikin seuraaminenkin omalla kierolla tavallaan viihdyttävää. Mutta ei kuitenkaan rehellisen urheiluhengen veroista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Abebe Aregawi loi doping-varjon etiopialaisen juoksukulttuurin ylle
Helsingin Sanomat myrkytti tänään yhteiskunnallista keskustelua - reagoiko päätoimittaja kannanottonsa mukaisesti?
Pika-avioliittoja turvapaikanhakijoille

Abebe Aregawi loi doping-varjon etiopialaisen juoksukulttuurin ylle

Ruotsalaisen yleisurheilun suurin tähti on viime vuosina ollut etiopialainen Abeba Aregawi. Tultuaan ostetuksi Ruotsiin lumeavioliiton kautta hän voitti Moskovan MM-kisojen naisten 1500 metrin juoksussa kultamitalin.

Tämä tapaus herätti minussa ajatuksia. Ruotsissahan ei ole ollut samanlaista dopingin Waterloota kuin Suomessa ensin vuonna 1984 ja myöhemmin vuonna 2001. Sen sijaan maa on tullut tunnetuksi maahanmuuttajataustaisista huippu-urheilijoistaan.

Ensimmäinen suuren huomion saanut oli venäläissyntyinen pika-aituri ja kelkkailija Ludmila Engquist, joka nousi suorastaan kansallissankariksi voitettuaan vuoden 1996 olympiakisoissa kultamitalin. Myöhemmin hän kärysi dopingista ja menetti suuren suosionsa. Tapauksen erityispiirteenä mainittakoon, että käry oli aitajuoksijattarelle jo toinen - ensimmäinen oli tapahtunut jo Venäjällä 1990-luvun alussa.

Toinen Ruotsia edustanut suuri yleisurheilutähti on nyt positiivisen dopingnäytteen antanut Abeba Aregawi. Myös hänen taustansa on yleisurheilun mahtimaassa, eli erityisesti loistavien pitkänmatkan juoksijoiden Etiopiassa.

* * *

Neuvostoliitolaista ja sittemmin myös venäläistä yleisurheilua on riivannut dopingkulttuuri. Siitä ei ole myöskään päästy eroon, minkä seurauksena maa on toistaiseksi suljettu pois kansainvälisestä yleisurheilusta.  On jopa mahdollista, etteivät maan yleisurheilijat saa osallistua edes ensi kesän olympialaisiin.

Toinen viime aikoina dopinghaaviin jäänyt yleisurheilun suurmaa on Kenia. Myös sen suuria juoksijatähtiä on jäänyt kiinni dopingista ja julkisuudessa on kytenyt vahva epäily maan urheilujohtajien korruptoituneisuudesta ja dopingin salailusta.

Koska nyt kärähtänyt Aregawi ei ole missään tilanteessa edes asunut Ruotsissa, on häntä pidettävä tyypillisenä etiopialaisjuoksijana. Sitä ovat epäilemättä myös hänen harjoitusmenetelmänsä. Siksi mailerin dopingkäry tulee vahvistuessaan langettamaan varjon myös etiopialaiselle kestävyysjuoksulle.

Tämä kaikki asettaa synkän varjon kansainvälisen yleisurheilun ylle. Näyttää siltä, että viime vuosikymmeniä lajia hallinneet maat ovat yksi toisensa jälkeen joutuneet suurten epäilyjen kohteeksi.

Samaan aikaan suomalainen yleisurheilu on kyntänyt syvällä. Menestystä on tullut lähinnä keihäänheitossa, joka on luonteeltaan ennen kaikkea äärimmäisen herkkä tekniikkalaji, jossa dopingista saatava hyöty on marginaalinen verrattuna lähes puhtaasti fyysisen suorituskyvyn perusteella ratkeaviin juoksulajeihin.

En voi olla epäilemättä, että viime vuosikymmenten aiempiin aikoihin verrattuna heikon yleisurheilumenestyksemme yksi syy olisi Martti Vainion käryn ja Lahden vuoden 2001 hiihtokatastrofin seurauksena syntynyt kotimaisen dopingvalvonnan tehostuminen ja sen seurauksena muihin verrattuna vähäinen vilpin käyttö suomalaisessa urheiluvalmennuksessa.

Olisiko meillä siis antidopingkasvatus ja -testaus sittenkin korkeammalla tasolla kuin monissa muissa maissa? Ja sen seurauksena kemiallisen valmennuksen käyttö vähäistä? Sekä harvojen yrittäjienkin tapauksissa testeissä kärähtäminen erityisen todennäköistä?

Tässä tilanteessa suuri kysymys kuuluukin, että johtavatko viime aikojen näyttävät dopingskandaalit yleisurheilun puhdistumiseen. Mikäli niin käy, ja suomalaisten käryt tosiaan johtuvat muita maita tehokkaammasta dopingvalvonnasta, voinemme odottaa myös yhä useampien suomalaisurheilijoiden menestyvän arvokilpailuissa. Näin etenkin kestävyysjuoksussa, jolla on vahvat suomalaiset perinteet jotka osoittavat geeniemme tarjoavan hyvät lähtökohdat lajissa menestymiselle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nuoria lahjakkuuksia
Nyt testataan ehkäiseekö dopingnäytteiden säilöminen vilppiä urheilussa
Jääkiekko, doping ja jalkapallon erinomainen dopingkasvatus

JK 1.3.2016 kello 17.10. Ei tarvinnut kauan odottaa, sillä pari tuntia tämän kirjoittamisen jälkeen Etiopiasta uutisoitiin yhdeksästä dopingepäilystä. Hyvä niin - ja toivottavasti kynnys kilpakumppaneiden pettämiseen nousee. Kannattaa myös lukea tämä uutinen loppuun asti. Sieltä löytyy nimittäin Aregawin huijauksesta kärsineen kilpakumppanin kommentit.

Nuoria lahjakkuuksia

Korkeushyppy on pitkään ollut suomalaisille käytännössä merkityksetön laji. Viimeinen menestyskilpailu oli Ateenassa vuonna 1969 jolloin Reijo Vähälä sai tuliaisikseen pronssisen EM-mitalin. Muistan itsekin tuon kilpailun tuoman jännityksen - ja ehkäpä urheilusta innostuneelle lapselle tyypillisen epärealistisen pettymyksen kun kultamitali jäi saavuttamatta. 

Tätä taustaa vastaan oli mielenkiintoista huomata, että meillä on 14-vuotias nuori mies - Arttu Mattila, joka hyppäsi eilen maailman tasolla ikäluokkansa huipputuloksen 204. Siitä on vielä melkein 40 cm aikuisten maailman huipulle, joten tulevaisuudessa menestyksen ehtona on oikeiden ratkaisujen tekeminen harjoittelussa, terveenä pysyminen sekä oma motivaatio ja tahto. 

Toivotaan siis parasta nuorelle miehenalulle ja hänen taustajoukoilleen. Ruotsalaisten takavuosien menestys kun osoittaa, että pohjoisella geeniperimällä voi menestyä myös nykyaikana.

* * *

Arttu Mattilaa selvästi lähempänä menestystä aikuisten sarjoissa on muutaman vuoden vanhempi seiväshyppääjä Wilma Murto. Hän on talven aikana ottanut lajin suomalaisen ykkösnaisen paikan hyppäämällä kärkitulokseksi 455 ja kukistamalla yhden viime vuosien kirkkaimmista yleisurheilutähdistämme eli Minna Nikkasen, joka on hypännyt kymmenen joukkoon sekä EM- että MM-tasolla ja on edelleen huippukunnossa. 

Wilma Murrolla on senttimetreissä suunnilleen samanlainen matka maailman kärkeen kuin Arttu Mattilalla, mutta koska seipään avulla hypättävä korkeus on yli kaksinkertainen verrattuna pelkästään ponnistamalla ylitettävään, ei sen saavuttamiseksi tarvita samanlaista kehitysloikkaa. 

Lisäksi Wilma Murrolla on ainakin jonkin aikaa sama etu kuin norjalaisilla hiihtäjillä - myös kotimaassa on hyödynnettävissä kovatasoiselta kilpailijalta saatava sparrausetu. Tätä tukee sekin, että sekä Murto että Nikkanen ovat saman miehen valmennettavia. 

Toivotaan siis myös Wilma Murrolle kaikkea parasta. Ja muistetaan, että seiväshypyssäkin meillä on loistavat perinteet minun nuoruuteni ajalta ja sitä ennen. Esimerkiksi myöhempi poliitikko Antti Kalliomäki oli seipään olympia- ja EM-kakkonen 1970-luvun loppupuolella. 

* * *

Kolmas nuori yleisurheilulahjakkuus on Alisa Vainio, joka 17-vuotiaana nousi suomalaisen maratonjuoksun kärkinaiseksi alittaessaan olympiarajan. Tuloksen kovuudesta kertoo se, että Vainio olisi ollut ajallaan 2.33,25 Suomen miesten viime vuoden tilastoissa sijalla 19. 

Tästä huolimatta myös Alisa Vainiolla on vielä matkaa maailman huipulle, joka taivaltaa saman matkan yli 10 minuuttia nopeammin. Niillä ajoilla oltaisiin maamme miesten tilaston kärjessä. Näin siis myös Alisa Vainion edessä on valtava määrä työtä, jonka tueksi tarvitaan ennen kaikkea terveyttä ja motivaatiota. Sekä valmennuksellisesti oikeita ratkaisuja. 

Hyvä puoli Vainionkin tapauksessa on se, että Suomella on pitkät ja kunniakkaat perinteet kestävyysjuoksussa, mikä osoittaa pohjoisten geeniemme tarjoavan hyvät lähtökohdat lajissa menestymiselle. Lisäksi lajin viime vuosien huippumaan Kenian keinot menestykseen ovat paljastuneet epärehellisiksi, joten afrikkalaisten huijaamisen puistuessa myös puhtaan urheilijan mahdollisuudet menestyä ovat viime vuosia paremmat. 

Toivotaan siis Vainiolle menestystä hänen valitsemallaan tiellä, jonka kruununa siintää mahdollinen menestys arvokisoissa - mutta lajin vaatiman valtavan työmäärän takia todennäköisimmin vasta joskus yli kymmenen vuoden kuluttua.

* * * 

Siirtyäkseni yleisurheilusta muuhun urheiluun nostan esille 15-vuotiaan ralliautoilijan Kalle Rovanperän. Nuori mies on saanut opastusta maailman huipulla ajaneelta isältään ja on jo nyt osoittanut mestarin elkeitä. 

Suomessa lienee maailman paras osaaminen ralliautoilun valmennuksessa. Samoin meillä on puolustettavanamme valtavat perinteet lajissa, jossa nimitys "lentävä suomalainen" tuli käyttöön jo 1960-luvulla Timo Mäkisen osoitettua ylivertaisia ajajan kykyjä. 

Tie menestykseen ei tule olemaan helppo nuorelle Rovanperällekään. Kilpailu rallimaailman huipulla vaatii osaamista ja työtä. Yksi asia kuitenkin puhuu Rovanperän puolesta - rallin kaltaisessa autourheilussa tueksi tarvitaan kunkin aikakauden paras auto. 

Ja se on tarjolla Rovanperälle helpommin kuin hänen kilpakumppaneilleen muissa maissa. Suomalaisiin kuskeihin luotetaan kautta maailman ja isällä lienee mahdollisuuksia puhua poikansa puolesta ainakin joihinkin talleihin. 

Samasta syystä urheilullisilla kyvyillä ja osaamisella käytävä kilpailu huipulle pääsemiseksi lienee rallissa hiukkasen kevyempää kuin sellaisissa lajeissa, joissa menestymisen mahdollisuudet ovat kaikilla alan harrastajilla. Kun kullakin kaudella potentiaalisia menestyjiä on vain kaksi tai joinakin vuosina neljä - kärkiporukkaan pääsemiseksi vaaditaan "vain" menestystalleihin pääsemistä.

Sitä varten on kuitenkin menestyttävä alemmissa luokissa, joissa autolla ei ole niin suurta merkitystä. Ja siellä myös muiden maiden ajajilla on hyvin samanlaiset mahdollisuudet menestykseen kuin Rovanperällä. 

Siten myös hänen menestyksensä edellyttää oikeiden asioiden tekemistä, terveyttä ja suurta motivaatiota harjoitella. Toivottakoon parasta siis myös Rovanperälle - hänen kohdallaan ainakin kaikki itsestä riippumattomat seikat ovat onneksi tukemassa huipulle pääsemistä!

* * *

Viides tässä yhteydessä esille nostettava nuori urheilija on 16-vuotias pikajuoksija Lauri Tuomilehto. Hänen aikansa tammikuisella 60 metrin pyrähdyksellä oli ikäluokassaan maailmantilaston toiseksi nopein.

Toisin kuin muiden edellä käsiteltyjen urheilijoiden tapauksissa mikään ei viittaa siihen, että suomalaiset geenit olisivat kilpailukykyisiä Tuomilehdon valitsemassa lajissa. Sen lisäksi on todennäköistä, että ainakin jamaikalaisilla on käytössään jokin erityinen keino, jolla 2,7 miljoonan asukkaan saarivaltio on saattanut hallita viime vuosina todennäköisesti maailman tiukimmin kilpailtua ja siten myös kovatasoisinta urheilulajia. 

Edes dopingilla terästetyt 300 miljoonasta amerikkalaisesta valikoituneet kilpakumppanit eivät ole pystyneet horjuttamaan pikkuvaltion ylivoimaa. Eivät edes siksi, että USA hallitsi maailman pikajuoksua lähes suvereenisti jamaikalaisten nousua edeltäneet sata vuotta.

Valitettavasti on siis todettava, että Tuomilehdolla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Hän voi joko pyrkiä pikamatkoilla "vain" Euroopan huipulle, jonne voisi ehkä olla nykymaailmassa jonkinlaiset mahdollisuudet. Tai vaihtoehtoisesti katsoa itselleen ja suomalaisille geeneille sopivampi laji menestyäkseen koko maailman tasolla. 

Jälkimmäisessä vaihtoehdossa on edelleen kaksi lähestymistapaa. Tuomilehto vai joko ryhtyä kehittämään itselleen aitajuoksuun tarvittavaa tekniikkaa, jolloin hän voisi saavuttaa menestystä Arto Bryggaren 1980-luvun alussa viitoittamalla menestystiellä tai lisätä harjoitteluunsa haponsietokykyyn tähtäävää harjoittelua menestyäkseen aikanaan varttimaililla tai jopa vielä pidemmillä matkoilla. 

Näistä vaihtoehdoista kumpikaan ei ole mikään varma tae menestyksestä. Aitajuoksun tekniikka ei ole triviaalia vaan edellyttää samanlaista lahjakkuutta kuin mikä tahansa muu tekninen urheilulaji. Eikä maitohapon sietokykykään välttämättä kehity maailman huipputasolle pelkästään harjoittelemalla. Myös siihen tarvitaan synnynnäistä lahjakkuutta ja oikeanlaista fysiologiaa. 

Tuomilehto tietenkin tekee itse taustajoukkojensa kanssa päätöksen tulevaisuudestaan. Oli se mikä tahansa, toivon valitulle tielle menestystä. Ja jos valinta osoittautuu puhtaille pikamatkoille sekä johtaa todelliseen menestykseen, olen ensimmäisenä iloitsemassa siitä, että olen tässä kirjoituksessani väärässä.

* * *

Edelle kirjoitetun perusteella näyttäisi siis siltä, että suomalaisella urheilujärjestelmällä on kasvatettavanaan joukko aivan poikkeuksellisen lahjakkaita urheilijoita. Totuus kuitenkin on, ettei kaikista nuorista huipuista tule aikuisten menestyjiä - eivätkä kaikki aikuisten menestyjät ole olleet nuorina huipulla. 

Joka tapauksessa urheilun kannalta lahjakkuuksien olemassaolo on parempi kuin niiden puute. Ja tulevat vuodet näyttävät mihin edelle kootut nuoret lahjakkuudet yltävät. Tuleeko heistä jonain päivänä maailman parhaita, vai jäävätkö haaveet vain haaveiksi.

Yksi asia on kuitenkin varmaa. Suomalainen urheilukansa janoaa menestystä kuin järkensä menettänyt apinalauma. Joka ei sitä usko, seuratkoon vaikkapa sitä loanheittoa, joka seuraa urheilijoidemme epäonnistumisia erilaisilla keskustelupastoilla ja lehtien kommenttiosastoilla. Eikä pelkästään epäonnistumisia vaan jopa ihan kelpo suorituksia ellei sellaisella kuitenkaan saavuteta voittoa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Kohti Lahtea norjalaisten viedessä ja suomalaisten vikistessä

Mestaruustien kynnyksellä

Antti Ruuskaselle kultaa ja minulle vanhoja muistoja

Nyt testataan ehkäiseekö dopingnäytteiden säilöminen vilppiä urheilussa

Eilen uutisoitiin uudesta doping-aineesta, jota maastohiidon vuoden 2013 MM-kilpailujen mitalistien epäillään käyttäneen. Tähän olisi norjalaistutkijan mukaan houkutellut se, ettei HIF-1-alfa nimiselle proteiinille ole testimenetelmää.

Tilanne on erittäin mielenkiintoinen, sillä juuri tällaista tapausta varten antidopingissa on ryhdytty säilömään näytteitä myös heti tehtyjen analyysien jälkeen. Eikä pelkästään säilömään, vaan myös uudelleen analysoimaan.

Uusi lähestymistapa on tuottanut tulosta, sillä vanhojen näytteiden perusteella on tullut käryjä. Tämä lienee myös kaikkien urheilijoiden tiedossa, joten heille kiinnijäminen ja mahdollisten mitalien pois ottaminen on todellinen riski. Siksi HIF-1-alfa-proteiinin testin valmistuttua nähdään kuinka suuri pelotevaikutus jälkikäteisellä testauksella on urheilijoihin.

Tämä tapahtuu Timo Seppälän mukaan 4-5 vuoden kuluttua, joten joudumme vielä odottamaan tovin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miksi norjalaiset ovat niin ylivoimaisia?
Jääkiekko, doping ja jalkapallon erinomainen dopingkasvatus
Similän doping-tapauksesta

Miksi norjalaiset ovat niin ylivoimaisia?

Tour de Ski hiihdettiin tänä vuonna järkyttävässä norjalaiskomennossa. Vuonomaan naiset ottivat neloisvoiton ja miehissäkin kaksi parasta tuli Pohjanmeren rannalta.

Mikä on siis norjalaisten salaisuus? Onko se kovemmassa harjoittelussa? Vai onko taustalla poikkeuksellisen kehittynyt dopingkulttuuri. Ehkä suorastaan muille saavuttamattomissa oleviin design-aineisiin perustuva.

Suunnitelmalliseen dopingin käyttöön viittaa erityisesti koko norjalaisen yhteiskunnan vaikeus edes keskustella aiheesta, mikä ilmeni ruotsalaisdokumentin näyttökiellosta. Edelleen norjalaiseen dopinghiihtoon saattaisi viitata saman dokumentin sanoma: norjalaisten veriarvot olivat 1990-luvulla luonnottoman korkeita kuten muidenkin maiden hiihtäjillä.

Toisaalta norjalaisia huippuhiihtäjiä ei ole koskaan kärynnyt dopingista. Ei edes nyt, kun kiellettyjä aineita haetaan vuosia aiemmin pakastetuista näytteistä. Itse pidän tätä selvänä näyttönä siitä, ettei dopingilla ole merkittävää roolia norjalaisten tämän vuoden menestyksessä.

Kovaan harjoitteluun viittaa se, että ennen tätä kautta Tourin miesten kilpailun voittaja Martin Sundby kertoi harjoitelleensa eläimellisesti. Lisäksi olemme kuulleet huhuja, että norjalaiset hiihtäjät pelaisivat upporikasta ja rutiköyhää äärettömän kovan harjoittelunsa kanssa.

Ehkäpä tuo edellinen virkkeeni antaa pienen vihjeen siitä, mistä norjalaisten ylivoimassa on kysymys. Jos tarkastellaan viikonlopun Scandinavia cupin - siis maailmancupia pykälää alemman hiihtotapahtuman - tuloksia Falunista, Ruotsista, saamme käsityksen norjalaisten hiihtäjien lukumäärästä.

Esimerkiksi 11.1. hiihdetyn naisten kilpailun 20 parhaan listalta löytyy kymmenen norjalaista, yhdeksän isäntämaan edustajaa eli ruotsalaista ja yksi suomalainen (Riitta-Liisa Roponen viidentenä). Miesten puolella lista onkin sitten suorastaan tyrmäävä: kahdenkymmenen parhaan joukosta löytyy 18 norjalaista, voittaja Matti Heikkinen ja yksi ruotsalainen.

Itse uskonkin, että Norjassa on yksinkertaisesti niin paljon enemmän maastohiihtoa tosissaan harrastavia kuin muualla maailmassa, että heidän ylivoimansa lajin huipulla selittyy lähinnä sillä. Lisäksi tämän vuoden Tour de Skillä norjalaisnaisten tietä täydelliseen dominointiin lienee helpottanut aiempina vuosina hyvin menestyneiden suomalaisten tälle vuodelle iskenyt flunssaepidemia sekä heidän viime kausien pahimman haastajansa Justyna Kowalczykin tavallista heikompi harjoittelukausi.

Eikä unohtaa sovi sitäkään, että ruotsalaiset ovat epäilemättä asettaneet tänä vuonna kunnonajoituksensa pelkästään Falunin kotikisoissa menestymistä ajatellen. Heille Tour on siis ollut pelkkä välietappi, eikä sieltä ole haettu tosissaan menestystä.

Itse uskonkin, että norjalaisten täydellinen dominanssi sulaa Falunissa. Ainakin ruotsalaisten ja suomalaisten menestys tulee olemaan merkittävästti parempaa kuin Tourilla.

Mutta eivät norjalaiset statisteiksi jää, vaan tulevat kahmimaan mitaleita. Tähän heille tarjoaa eväät maastohiihdon ylivoimaisen suosion tarjoama selvästi muita suurempi kilpaurheilijajoukko, josta edustustehtäviin selviävät vain sellaiset hiihtäjät, jotka ovat maailman ehdotonta eliittiä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Seuratkaa Tour de Skillä myös Perttu Hyvärisen suoritusta
Muuttaako Professorin ajatus maastohiihdon maailmancupin kilpailujärjestelmää?
Kuinka paljon jalka-, lento- ja koripallo kiinnostavat?

Jääkiekko, doping ja jalkapallon erinomainen dopingkasvatus

Näin kesken jalkapallokilpailujen saimme lukea yllättäviä jääkiekkkouutisia Ruotsista. Tarkoitan vastikään uutisoitua dopingkäryä sekä ennen kaikkea siellä määrättyä dopingtuomiota ilman käryä. 

Minusta etenkin jälkimmäinen eli dopingtestin pakoiluun liittyvä tapaus oli sekä mielenkiintoinen että jääkiekkoyhteisön doping-asenteita valaiseva. Elitserienin Mark Owuyaa oli nimittäin pyydetty doping-testiin. Mies kuitenkin ilmoitti testaajille, ettei ole vielä valmis eikä siksi anna näytettä. Doping-testaajat ilmeisesti poistuivat paikalta tämän kuultuaan.

Kun Owuya sitten kuuli Expressenin toimittajalta saaneensa puolen vuoden kilpailukiellon hän ryhtyi hävyttömäksi. Vai mitä näistä lainauksista pitäisi ajatella:

"Tämä on täysin sairasta. Aion valittaa asiasta. Pirun pellet."

"Lähetin heille sähköpostiä jälkikäteen ja sanoin, että heidän testaajansa olivat suurimpia pellejä, joita ole tavannut. He eivät käyttäytyneet lainkaan ammattimaisesti."

"Se on hauskaa, että he voivat sulkea minut (toiminnasta), koska olen jättänyt testin väliin. He voivat testata minua kuinka paljon haluavat. Mutta he eivät ole testanneet minua selvittääkseen olenko oikeasti doupannut."

Owuya ei siis nähnyt itsessään mitään vikaa, vaikka oli kieltäytynyt testistä. Sen sijaan hän haukkui testaajansa pelleiksi ja ammattitaidottomiksi, vaikka nämä olivat käyttäytyneet täsmälleen siten, kuin dopingtestaajan tulee käyttäytyä. Heillähän ei ole oikeutta ottaa testinäytettä väkisin edes urheilijan kieltäytyessä. Sen sijaan urheilijalla on velvollisuus olla aina testattavissa; myös silloin kun hän "ei ole valmis".

Minun mielestäni tässä Owuyan tapauksessa näkyy tyylipuhtaasti se, kuinka dopingiin suhtaudutaan nyky-jääkiekossa. Sitä ei tunnusteta ongelmaksi, eikä pelaajia kaikesta päätellen myöskään valisteta dopingista mitenkään. Jos valistettaisiin, niin kai Owuya olisi suhtautunut testikutsuun hieman vakavammin - ellei tämä ugandalais-venäläistä juurta oleva jääkiekkoilija sitten ole aivan oppimiskyvytön ääliö.

Owuyan käyttäytyminen  on kuitenkin täysin loogista, sillä maailman johtavassa jääkiekkosarjassa eli NHL:ssähän doping-ongelma jopa aktiivisesti hyväksytään. Tämän osoittavat Sotshin olympiakisoissa tapahtuneen doping-käryn jälkitapahtumat. 

Niille, jotka ovat unohtaneet muistutan, ettei dopingin käyttö olympiajääkiekossa vaikuttanut lopputuloksiin mitenkään, vaan ruotsalaiset ja jopa dopingkiekkoilija itse saivat pitää mitalinsa. Näin mitä ilmeisimmin siksi, että kärähtäjä oli NHL-tähti. 

Erityisen huvittavaksi tapauksen teki se, kun NHL-tähti vakuutti ettei tarkoituksena ollut parantaa suorituskykyä - vaikka ihan samaa ainetta käytetään NHL:ssä yleisesti suorituskyvyn parantamiseen. Taustalla lienee ollut NHL:n uhkailu ja voimakas painostus olympialiikettä kohtaan. Olen kirjoittanut tapauksesta myös aiemmin.

Palatakseni jalkapalloon. Monelta varmaan jäi huomaamatta uutinen, jonka mukaan jalkapallon MM-kisoissa ei kukaan ole jäänyt dopingista kiinni 20 vuoteen. Siis lajissa, jossa parhaiden tulot ovat kymmeniä miljoonia euroja vuodessa.

Maalaisjärjellä luulisi tällaisen houkuttimen aiheuttavan merkittävästi suuremman kiusauksen kuin parhaimmillaankin vain satojen tuhansien vuosiansioihin johtavan yleisurheilu- tai hiihtoammattilaisuuden, joiden tiedämme rypevän jatkuvassa dopingkierteessä.

Joko jalkapalloperhe on siis onnistunut erinomaisesti doping-kasvatuksessaan, koska rahankiilto silmissään pallon perässä juoksevat pelaajat ovat pysyneet näin hyvin kaidalla tiellä. Tai sitten FIFA suhtautuu vielä jääkiekkoyhteisöäkin leväperäisemmin dopingiin.

Itse epäilen vahvasti, että suurissa joukkuelajeissa dopingongelmalle ei haluta tehdä mitään, vaan se hyväksytään osana lajia. Mahdolliset lieveilmiöt ja terveyshaitat peitellään hiljaisuudessa; tai puetaan erilaisten sairauksien piikkiin.

Näin joukkueurheilu on yhä voimakkaammin eriytynyt yksilöurheilusta, jossa dopingtestaukseen suhtaudutaan vakavasti - ja myös käyttäjäpuolella on kilpavarustelu voimakasta, kuten taannoinen Balco-tapaus osoitti. Onko kaiken tämän lopputuloksena paluu roomalaisten gladiaattoreiden maailmaan, jossa sankarit ovat sankareita, kunnes kuolema heidät elävistä erottaa?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Verovaroin tuettua väkivaltaa ja lahjontaa
Suomi-Ruotsi juhannusmaaottelu
Nicklas Bäckström - doping-valvonnan viaton uhri

Similän doping-tapauksesta

Tero Similän dopingnäytteestä on löytynyt erytropoetiinia eli epoa. Siitä seuraavasta kilpailukiellosta ei tätä kirjoitettaessa ole päätetty, eikä Similä ole avannut tapausta sen enempää. Muutama muu kommentti on kuitenkin annettu.

Kulttuuriministeri Pia Viitanen toteaa, että "dopingrikkomus on vakava rikkomus urheilun etiikkaa, reilua kilpailua ja muita urheilijoita kohtaan. Sitä ei voi missään tapauksessa hyväksyä". Tähän on hyvä yhtyä.

Väistyvän päävalmentaja Magnar Dalenin mukaan "kyseessä on hiihtäjä, joka yrittää huijata tuloksissa ja on erittäin hyvä, että hän jäi kiinni. Tällaisia tapauksia on ollut paljon suomalaisessa hiihdossa ja toivottavasti tämä toimii pelotteena niille, jotka harkitsevat samaa." Myös tähän on helppo yhtyä. 

Similä itse ei halua selitellä tapausta, mutta vakuuttaa Jari Isometsän tavoin, ettei "tällä asialla ei ole mitään tekemistä Maastohiihto ry:n eikä Hiihtoliiton kanssa." Samalla hän ilmoittaa, että "päätän urheilu-urani ja jatkan elämääni uusin haastein" ja ettei "tule kommentoimaan asiaa enää julkisesti". 

On sinänsä hyvä, ettei Similä kiistä tapahtunutta, mutta asia ei kuitenkaan liene ohi, sillä kuten Magnar Dalen totesi: "tällaista on tapahtunut Suomessa liian monta kertaa, jotta sen voisi lakaista maton alle". Myös tästä olen täysin samaa mieltä. 

Kun katsotaan asian laajempia yhteyksiä, voidaan aloittaa Similän sponsorin toimitusjohtaja Ari Antti-Roikon kommentista. Hänen mukaansa "ei voi muuta kuin valittaa tapahtunutta, ja tämä on tosi harmillista. Kaikki ovat puistelleet päitään ja harmitelleet. Kun aloimme sponsoreiksi, pidimme Teroa puhtaana urheilijana. Siihen uskoimme ja luotimme. Fiilis onkin pettynyt."

Myös kulttuuriministeri Pia Viitanen linjaa, että "julkisin varoin voidaan tukea vain eettisesti kestävää urheilua. On tärkeää kiinnittää entistä enemmän huomiota valistukseen, koulutukseen ja kasvatukseen, jotka ovat antidopingtyön tärkeitä osia".

Nyt ilmi tulleiden tosiasioiden valossa Similän monivuotinen hiihtomenestys näyttäisi rakentuneen dopingin varaan. Näin hän on kepulikonstein saanut elämässään tehdä sitä, mitä hän on "pikkupojasta asti rakastanut". 

Tämän kaiken on mahdollistanut yksityisten ja julkisten sponsoreiden tuki. Asian kääntöpuolena voidaan nähdä, että tämä sama tuki on mahdollisesti ollut poissa sellaisilta rehellisiltä urheilijoilta, jotka ovat menestyneet hieman Similää huonommin, mutta olisivat myös halunneet elää todeksi lapsuutensa unelman. 

Eivätkä kärsijät jää välttämättä tähän, sillä juuri nytkin Suomessa on satoja nuoria, jotka haluaisivat elää maastohiihtounelmansa todeksi aikuisina. He harjoittelevat iästä riippumatta 10-20 tuntia viikossa toivoen jonain päivänä saavuttavansa jotain suurta; tai ainakin tekevänsä sitä, mitä ovat pikkupojista tai -tytöistä rakastaneet. 

Tuloksista riippumatta nämä haaveet jäävät kuitenkin heiltä kaikilta toteutumatta, mikäli urheilun sponsorit päättävät nyt vetää tukensa pois nuorilta hiihtäjiltä. Tai jos ministeri Viitanen haluaa tehdä saman. Tällöin kärsijöiksi joutuisivat Similän tekoihin täysin syyttömät nuoret urheilijat.

Käsittelin tätä samaa aihetta huhtikuussa. Tuossa kirjoituksessani totesin, että "dopingrikkomuksia ei pitäisi käsitellä pelkkinä urheilurikkomuksina. Siis ikään kuin viattomana pikku huijauksena harrastustoiminnassa. Sen sijaan ne pitäisi rinnasta muihin suuriin omaisuusrikoksiin. Sellaisiin kuin petos tai kavallus; joissa rikolliset aiheuttavat vahinkoa viattomille ihmisille."  

Similän tapaus ei tuo tähän näkemykseeni mitään uutta, vaikka "vain" kansallisen tason hiihtäjänä hän ei koskaan päässytkään nauttimaan suurista rahoista. 

JK Tätä kirjoitettaessa hiihtoliiton Mika Kulmala kertoi että puhtaan urheilun puolesta on tehty kaikki mahdollinen. Tämä on helppo uskoa kaiken sen pyörityksen jälkeen, jonka keskellä suomalaista maastohiihtoa on grillattu. Samalla on kuitenkin valitettavasti todettava, ettei kaiken mahdollisen tekeminen ole riittänyt tavoitteen saavuttamiseen. Niinpä on helppo uskoa, että Kulmalaa ja muita hiihtoliittolaisia harmittaa. Toivottavasti hiihtoväen menestys on parempaa tulevaisuuden taisteluissa puhtaan urheilun puolesta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Karjalaiselle kultaa - mutta onko kaikki nyt hyvin?
Kansa kaipaa leipää ja sirkushuveja
Kari-Pekka Kyrön karu kohtalo