Iranilaista perheväkivaltaa ja käänne parempaan

Eilinen päivä toi lopultakin positiivisia uutisia: Suomen talouden alamäki on kääntynyt kasvuun. Tämä tarkoittaa sitä, että kausitasoitettu bruttokansantuote kasvoi kuluvan vuoden ensimmäisellä neljänneksellä 0,5 prosenttia verrattuna edelliseen vuosineljännekseen. Tosin vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna olemme edelleen 0,4 prosenttia miinuksella, eikä yksityinen kulutuskaan ole ilmeisesti lisääntynyt. 

Toisaalta talouden käänne tapahtui siitä huolimatta, että ay-liike sabotoi yritysten toimintaa järjestämällä pitkin talvea poliittisia lakkoja saadakseen hallituksen perumaan suunnittelemansa työelämää koskevat uudistukset, jotka mahdollistaisivat vuodesta 2008 alkaneen Suomen talouden stagnaation päättämisen ja pysyvän talouskasvun. Tämä voi viitata siihen, että kasvu jatkuu tai jopa kiihtyy kuluvalla vuosineljänneksellä ja tästä eteenpäin.

Tätä näkemystä tukee se, että myös työllisten määrä näyttäisi kasvaneen tammi-maaliskuussa 0,7 prosenttia verrattuna edelliseen neljännekseen ja 0,6 prosenttia vuoden takaiseen. Siitä huolimatta ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä vaikka nyt nähty heiveröinen talouskasvu saattaa olla alku Suomen paremmalle tulevaisuudelle, voi se sittenkin osoittautua pelkästään pieneksi keskeytykseksi maamme talouden alakuloon.

* * *

Jos Suomen talous näyttääkin positiivisia merkkejä, samaa ei voi sanoa maahamme asettuneista kehitysmaalaisista. Tästä meitä muistutti Suomeen asettunut iranilaismies, joka pahoinpiteli vaimoaan kolmesta neljään kertaan kuukaudessa kahden vuoden ajan.

MTV3:n jutun mukaan tämä tapahtui siten, että hän "löi vaimoa kasvoille kädellään ja hakkasi latausjohdolla sekä vyöllä eri puolille kehoa. Lisäksi hän potki naista ja heitteli tätä seinille. Pahoinpitelyn lisäksi mies uhkasi heittää happoa vaimonsa kasvoille ja tappaa hänet."

Syyksi pahoinpitelyyn riitti erimielisyys maton paikasta lattialla. Ja pokerikasvoinen mies selitti syntyneet vammat parhain päin toimimalla kielitaidottoman vaimonsa tulkkina lääkärissä. 

Tapaus osoittaa suorastaan huutomerkin tavoin yhden ongelman suomalaisessa maahanmuuttopolitiikassa. Tarkoitan tällä sitä, että iranilaismiehen vaimoonsa kohdistama väkivalta olisi loppunut lyhyeen, mikäli maahanmuuttajilta vaadittaisiin sosiaaliturvan ja muiden maahanmuuttopalveluiden vastineeksi Suomen kielen ja kulttuurin opetukseen osallistumista. 

Puheena olevassa tapauksessa nainen olisi kielitaitoisena voinut käydä lääkärissä yksinään ja kertoa siellä todellisen syyn vammoihinsa. Tai mikäli mies olisi tunkenut mukaan, puhua asiasta tämän läsnäollessa. 

Niinpä jäänkin suurella jännityksellä odottamaan, milloin maahanmuutto-, naisasia- ja ihmisoikeusaktivistit ryhtyvät vaatimaan Suomeen saapuville maahanmuuttajille vastikkeellista sosiaaliturvaa. Vai onko niin, ettei maahanmuuttajanaisten kohtaamalla väkivallalla ole sittenkään niin kovin suurta merkitystä heille?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Gallupdemokratian vastainen päätös
Talous kuntoon kolmessa kuukaudessa ay-liikkeen vastustuksesta huolimatta
Maahanmuuttouutiset täyttivät median

Anna-Maja Henrikssonin uhkapeli

Suomessa on käynnissä outo näytelmä. Siinä hallituksen toiseksi pienin puolue vaatii itseään noin neljä kertaa suurempaa kansanliikettä nöyrtymään jonkinlaiseen jatkuvaan ripittäytymisperformanssiin vihjailemalla koko kabinetin kaatamisella. Ja saa siihen suomalaislehdistöltä sekä myös oppositiolta tulitukea.

Tosiasia kuitenkin on se, että hallituksessa pysyminen on RKP:lle aivan yhtä tärkeää - ellei vieläkin tärkeämpää - kuin perussuomalaisille. Mikäli se saisi Petteri Orpon (kok) kabinetin kaadetuksi, mutta lopputuloksena olisikin sinipunan sijasta pelkästään RKP:n vaihtaminen Keskustaksi, voisi ruotsinkielen asema heikentyä nykyisestä kansainvälisesti ainutlaatuisen vahvasta asemastaan. 

Tuon aseman taustalla on historiallinen anekdootti. Vuonna 1863 kävi nimittäin niin, että keisari Aleksanteri II allekirjoitti kieliasetuksen, jolla suomesta tehtiin tasaveroinen kieli ruotsin rinnalle. Se oli silloin suuri pettymys ruotsinkielisille, mutta johti lopulta siihen, että Suomen itsenäistyttyä heidän äidinkielensä jäi tasavertaiseen asemaan suomen kanssa. 

Ilman tuota Aleksanterin päätöstä olisi lähes varmasti käynyt siten, että suomi olisi maan itsenäistyessä syrjäyttänyt ruotsin kokonaan hallinto- ja siten myös virallisena kielenä. Eivätkä suomenkieliset lapset joutuisi opiskelemaan ruotsia, jotta kaikki suomalaiset saisivat palvelua äidinkielellään.

Ja nyt siis RKP:n Anna-Maja Henriksson - ilmeisesti oman vihervasemmistolaisen siipensä painostuksesta - pelaa uhkapeliä kielivähemmistömme kruununjalokivellä. Ja hävitessään menettää suomenruotsalaisten väestön suhteelliseen osuuteensa nähden ainutlaatuisen aseman kielellisesti poikkeuksellisen tasavertaisena vähemmistönä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaisuuden synty
Kansainvälistyminen, pakkoruotsi ja kielivähemmistöjen oikeudet
Pakkoruotsi ja demokratia

Kielirasismia Pohjoismaiden neuvostossa

Suomessa on ymmärretty varsin hyvin ruotsinkielisen vähemmistön asema ja tarve käyttää omaa kieltään erilaisissa tilanteissa. Jopa niin hyvin, että suomenkielinen enemmistö on pakotettu sen takia opiskelemaan ruotsinkieltä.

Nyt on tullut ilmi tapaus, joka epäilemättä saattaa suomalaisten enemmistön suvaitsevaisuuden koetukselle. Puhumattakaan siitä, että se osoittaa ruotsinkielisen vähemmistömme omahyväisyyden, ellei suorastaan kielirasismin.

Tarkoitan tällä tietenkin Pohjoismaisen neuvoston Ahvenanmaalaisen edustajan näkemystä siitä, ettei suomenkieli sen enempää kuin islantikaan kelpaa pohjoismaisessa yhteistyössä tasa-arvoiseksi ruotsin, norjan ja tanskan kanssa. Juuri nyt tuntuu kuitenkin siltä, ettei aiheesta kannata kirjoittaa tämän enempää, koska uskon arvoisan lukijani osaavan itsekin vetää asiasta tarvittavat johtopäätökset niin pohjoimaisen yhteistyön tasa-arvoisuudesta kuin pakkoruotsin tarpeellisuudestakin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansainvälistyminen, pakkoruotsi ja kielivähemmistöjen oikeudet
Vihreää kielipeliä
Pakkoruotsi ja demokratia

Kansainvälistyminen, pakkoruotsi ja kielivähemmistöjen oikeudet

Suomessa on tunnetusti pakkoruotsi. Eli jokaisen suomalaisen on opiskeltava koulussa toista kotimaista kieltä. Perusteluna sille on lähinnä se, että maamme ruotsinkielisen väestönosalla katsotaan olevan oikeus saada palvelua äidinkielellään.

Suomenkielisen väestönosan kannalta pakkoruotsi on melkoinen taakka. Se sitoo ison osan lasten ja nuorten opiskeluun käyttämästä ajasta, jolle saattaisi olla muutakin käyttöä.

Uhraus ei tietenkään ole turha, mikäli opiskeltua kielitaitoa tarvitsee myöhemmin. Valitettavasti tämä on pikemminkin poikkeus kuin sääntö.

Itse hoidan työasiani ruotsalaisten kollegoiden kanssa englanniksi ja suomenruotsalaisten kanssa suomeksi -  tosin FST:lle olen antanut yhden kerran haastattelun ruotsiksi ja vapaa-ajalla naapurimaissa matkustellessani olen käyttänyt kieltä silloin tällöin. En koe, että olisin saanut riittävästi vastinetta pakkoruotsiin käyttämälleni ajalle.

Viime aikoina pakkoruotsi on noussut aika ajoin yhteiskunnallisen keskustelun aiheeksi. Hallitus valmistelee parhaillaan itäsuomalaisille kokeilua, jossa he voisivat korvata pakkoruotsin omia intressejään paremmin palvelevan venäjän opiskelulla. Asiasta on tulossa keväällä lisätietoa.

Sote-uudistuksen yhteydessä pakkoruotsi aiheutti puhetta Pohjanmaalla, missä pieni osa ruotsinkielisten palveluista ollaan siirtämässä Seinäjoelle. Rantaruotsalaiset ovat huudelleet kielioikeuksiensa perään, mihin Osmo Soininvaara (vihr) huomautti, että mihin sitä pakkoruotsia sitten tarvitaan, ellei se kelpaa palveluiden tuottamiseen?

Kolmas esille noussut, ja nähdäkseni pakkoruotsin kannalta kohtalokas, kysymys nousi esille tämän aamun lehdessä. Helsinki on nimittäin rekrytoinut kaksi lääkäriä, jotka eivät osaa Ruotsia. Taustalla lienee lääkärikuntamme nopea kansainvälistyminen, eli ulkomailla syntyneiden ja koulutuksensa saaneiden terveydenhuollon asiantuntijoiden määrän lisääntyminen maassamme.

On tietenkin järkevää, ettei Suomi vaikeuta aivo- ja osaajatuontia keinotekoisilla esteillä - siis sellaisilla kuin pakkoruotsi. Mikäli maamme pystyy houkuttelemaan osaavaa väkeä, on sen käyttö ammattiaan vastaavissa tehtävissä monin verroin järkevämpää kuin samojen ihmisten elättäminen sosiaaliturvalla tai teettämällä heillä hanttitöitä.

Suomen kansainvälistymisen jatkuessa maahamme saapuu erilaisiin - myös julkisiin - tehtäviin yhä enemmän väkeä, joilla ei ole ruotsinkielen taitoa. Hyvä että edes maan pääkielen eli suomen.

Tämä tulee vähitellen luomaan entistä suurempia paineita sekä julkisiin virkoihin vaaditun ruotsinkielen että myös koulujen pakkoruotsin poistamiseksi. Samalla joudutaan miettimään, miten turvata ruotsinkielisten omakieliset palvelut alueilla, joilla heidän määränsä on hyvin pieni.

Suurissa kaupungeissa, kuten Helsingissä, voidaan ruotsinkieliset ohjata pakkoruotsinsa opetelleelle tai jopa äidinkieliselle lääkärille, mutta entä pikkukunnissa? Onko ne suljettava julkisissa palveluissa kansainvälistymisen ulkopuolelle? Siis juuri ne paikkakunnat, joille on jo muutenkin vaikea saada osaavaa väkeä julkisiin palveluihin.

Tässä tilanteessa olisi ymmärrettävä, että Suomen ruotsinkielisten oikeuksien suhteen vain yksi asia on varmaa: nykyinen kielipolitiikka on kovaa vauhtia tulossa tiensä päähän. Se tulee muuttumaan joko hallitusti tai hallitsemattomasti.

Jotta muutos ei kärjistyisi suureksi kielisodaksi, olisi myös maamme ruotsinkielisten tunnustettava tosiasiat ja oltava siltä pohjalta asian valmistelussa aktiivisia. Näin maahamme voitaisiin saada kaikkia tyydyttävä kieliratkaisu. Siis sellainen, joka takaisi tyydyttävästi niin suomen-, ruotsin- kuin muunkielistenkin oikeudet täällä Pohjantähden alla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansalaisaloite ei lisää kansalaisten vaikutusvaltaa
Onko Suomi sulkeutumassa, Antti Blåfield?
Pakkoruotsi ja demokratia

PS: monikulttuurisuuden edistäminen pois Ylen tehtäväkentästä

Suomen Uutiset kertoi eilen, että Perussuomalaisten edustajat (Teuvo Hakkarainen ja Ritva Elomaa) Yleisradion tulevaisuutta ja tehtäviä käsittelevässä parlamentaarisessa työryhmässä haluavat poistaa yhtiön tehtävälistalta monikulttuurisuuden tukemisen. Jutussa on haastateltu kansanedustaja Teuvo Hakkaraista.

"Monikulttuurisuuden tukeminen on poistettava Yle-laista. Tässä asiassa emme nyt aio antaa periksi, linjaus on täysin tarpeeton."

Edelle kirjatusta on helppo olla täsmälleen samaa mieltä ja toivoa, että Hakkaraisen sana asian ehdottomuudesta pitää loppuun asti. Onhan täysin käsittämätöntä ja epädemokraattista, että kaikkien suomalaisten verovaroilla pakkorahoitettu yhtiö on saanut ohjeekseen edistää pienen punavihreän klikin mieleistä poliittista propagandaa. Itse asiassa, olisi mukava tietää, kenen ehdotuksesta ja hyväksynnällä moinen tehtävä on aikanaan annettu Ylen hoidettavaksi sekä nostaa asianomaiset häpeäpaaluun.

Hakkarainen haluaisi Ylen myös vähentävän ruotsinkielisen ohjelmiston tuotantokuluja. Tämä on tietyllä tavalla ymmärrettävää, koska kyse on sittenkin varsin pienen vähemmistön palvelemisesta.

Toisaalta on niinkin, että ohjelmien tekeminen maksaa saman verran riippumatta siinä käytetystä kielestä. Siten ruotsinkielisen ohjelmiston tuotantokulujen vähentäminen näkyisi suoraan ruotsinkielisen ohjelmiston määrässä ja heidän saamansa palvelun tasossa.

Tämä asia taas olisi selvässä ristiriidassa sen Hakkaraisen näkemyksen kanssa, että Ylen tuotannossa tulisi säilyttää vähemmistöryhmille tehdyt ohjelmat. Mitä muuta ruotsinkielinen ohjelmisto on kuin juuri sitä?

Kolmas Hakkaraisen linjaus koskee Ylen viihdeohjelmistoa. Hänen mielestään ne pitäisi poistaa ja jättää koko huvitusbisnes kaupallisille toimijoille.

Tämä on kaksipiippuinen juttu. Ymmärrän Hakkaraisen vaatimuksen, koska nimenomaisesti viihde on sellaista ohjelmistoa, jolla on edellytykset tulla rahoitetuksi kaupalliselta pohjalta.

Toisaalta on niinkin, että Yle on merkittävä suomalaisten viihdeohjelmien tekijöiden asiakas. Siten Hakkaraisen linjaus kaiken viihteen poistamiseksi yhtiön kanavilta väistämättä kaventaisi näiden leipää.

Itse näkisin viihteen osalta hyväksi linjan, jossa Yle lopettaisi puhtaasti ulkomaisten viihdeohjelmien ja -sarjojen ostamisen ja keskittäisi ajanvieteohjelmistoon käytettävissä olevat varansa suomalaisten tai kansainvälisten yhteistyöprojektien tuotantojen hankkimiseen. Näin viihdetoiminta säilyisi osana yhtiön ohjelmapolitiikkaa sekä tukisi maksimaalisesti suomalaista ohjelmatuotantoa ja jopa kannustaisi sen kansainvälistymiseen.

Jälkimmäisen seurauksena voisi parhaassa tapauksessa toivoa jopa kansainvälisesti menestyvälle Angry Birds -elokuvalle seuraajia ja sitä kautta lisäeuroja suomalaisen verokarhun pohjattomaan kitaan. Enkä tarkoita tällä mustia Mannerheimeja.

Näillä ajatuksilla toivotan Ylen tulevaisuutta pohtivalle työryhmälle viisautta ja menestystä linjanvedoissaan. Sekä odotan onnistunutta lopputulemaa - ja ennen kaikkea poliittisesti vinoutuneen Ylen muuttumista lopultakin koko kansan palvelijaksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lehdistöllä on valta ja vastuu
Soini vaatii Yleisradiolta väärää asiaa
Välttääkö Yle monikulttuurisuusagendansa naurunalaistamista?

Vihreää kielipeliä

Helsinkiläinen vihreä poliitikko Minerva Krohn on osoittautunut varsinaiseksi kielikameleontiksi. Tuoreen uutisen mukaan hän on nimittäin vaihtanut äidinkielensä suomeksi, jotta voisi toimia Helsingin kaupungin opetuslautakunnan puheenjohtajana.

Puheenjohtajan äidinkielen määrää jostain syystä kuntalaki. Lisäksi Helsingin kaupungin omien sääntöjen mukaan lautakunnassa voi olla vain kaksi ruotsinkielistä ja äidinkieleltään ruotsinkielinen Krohn olisi tällä hetkellä kolmas. Ongelma ratkeaa muuttumalla suomenkieliseksi.

Jos äidinkielen vaihtaminen onkin erikoista, tapaus Krohnin tekee vielä erikoisemmaksi se, että hän vaihtoi äidinkielensä edellisen kerran vain puolitoista vuotta sitten. Silloin vaihdoksen syyksi epäiltiin asettumista Kuntaliiton hallituksen ruotsinkielisen paikalle.

Minerva Krohn tosin itse kertoi vaihdoksen ruotsinkieliseksi johtuneen siitä, että hänellä on ruotsinkieleisessä koulussa käyviä sisarenlapsia. Minerva väittää siis vaihtaneensa äidinkielensä sisarenlapsiinsa kohdistuneen lapsirakkautensa takia?

Ikävää, että jalo lapsirakkaus katosi vain puolentoista vuoden kuluttua. Vai voisiko olla niin, että kyseessä oli sittenkin vain Minervalta päässyt hätävalhe?

Jos ja kun näin on, näyttääkin siltä, että vihreä Minerva Krohn on opportunistinen valehtelija ja sellaisena epärehellinen poliitikko. Äidinkielihän on ilmoitusasia, ja Krohn on huomannut, että oman poliittisen uran kannalta on eduksi olla milloin suomen- ja milloin ruotsinkielinen. Toisin sanoen hän on keksinyt oivan tavan kiertää kunnallispolitiikan sääntöjä.

Minerva Krohnille tästä kaikesta on ollut selvää etua, mutta nostaako hänen kielipelinsä politiikan arvostusta suomalaisten parissa? Entä hänen vihreän puolueensa, jota syntyessään tarjottiin vaihtoehtona politiikan mädännäisyydelle?

Sinänsä Krohnin toiminta näyttää istuvan puolueen toimintalinjaan sillä eräs toinen vihreä naispoliitikko nimitettiin juuri äsken apulaiskaupunginjohtajaksi varapuheenjohtajaksi vastaamaan asioista, joihin hänellä ei ole minkäänlaista pätevyyttä. Näiden tapahtumien valossa tekisikin mieleni kysyä, onko Helsingin vihreiden naispoliitikkojen tavoitteena voittaa hyväveli-kerhoissa ryvettyneet mieskollegansa jossain hämärässä äänestäjien halveksuntaan tähtäävässä poliitiikojen keskinäisessä pelissä?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ruotsalaiset kameleontteina
Poliittinen virkanimitys
Luonnonvaraministeriön esteenä on vihreiden pikkupolitikointi

Pakkoruotsi ja demokratia

Yle uutisoi, että 43 kansanedustajaa on muuttanut kantaansa pakkoruotsiin myönteisemmäksi. Tämä on tietenkin kansanedustajan oikeus, mutta nostaa samalla esiin yhden edustuksellisen demokratian ison ongelman. 

Pakkoruotsin kannatus kansalaisten keskuudessa on selvästi pienempi kuin sen vastustus, ja viime vaalien aikana ehdokkaiden suhtautuminen pakkoruotsiin on epäilemättä ollut monien äänestyspäätökseen vahvasti vaikuttanut seikka.

Kansanedustajien mielipiteen muutos voidaan nähdä pakkoruotsin perusteella ehdokkaita äänestäneiden pettämisenä. Joukossa saattaa olla jopa halpahintaisia valehtelijoita, jotka vaalikonevastuksissaan huomioivat kansalaisten enemmistön tahdon ja yksinkertaisesti valehtelivat. Tällaista ei tietenkään kukaan tunnusta.

Demokratian ongelma syntyy siitä, että huolimatta vaalikoneiden kautta saadusta suorasta tiedosta ehdokkaiden pakkoruotsikannasta äänestäjä ei ole pystynyt vaikuttamaan tähän asiaan. Hänen äänellään tulevat mieltään muuttaneet kansanedustajat kannattamaan kansalaisaloiteen eduskuntakäsittelyssä pakkoruotsia. Näin esille tulleiden kansanedustajien toiminta voi johtaa siihen, että lapset joutuvat jatkossakin opiskelemaan ruotsia - heidän äänestäjiensä vaaleissa ilmaisemasta vastustuksesta huolimatta.

En tarkoita, ettei demokraattisessa yhteiskunnassa kansanedustajilla olisi oikeutta ja jopa tarvetta muuttaa mielipidettään. Monipuoluejärjestelmässä ja koalitiohallituksissa se on suorastaan välttämätöntä. 

Pakkoruotsi on kuitenkin siksi irrallinen kysymys, että sen ratkaisemisessa kansalaisten mielipide olisi syytä ottaa huomioon sellaisenaan. Tämän edustuksellisen demokratian heikkouden takia tarvittaisiin ehdottomasti Sveitsin mallin mukaisia sitovia kansanäänestyksiä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Uskonnon, uskontotiedon vai logiikan opetusta?
Ben Zyskowicz ja Halla-ahon lakialoite
Armokuolema ja kansanvalta
Suora demokratia - suorat kansanäänestykset

Juhlaraha tasa-arvolle ja suvaitsevaisuudelle

Suomen Rahapaja ja valtiovarainministeriö julkaisevat juhlarahan tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden teemalla. Hieno juttu: harvoin on ehdotettu näin hyvin Suomelle ja suomalaisille sopivaa juhlarahaa!

Ajatelkaas!

Meillä on pitkät perinteet ihmisarvon kunnioittamisesta. Meillä ei talonpoikaa ole koskaan pakotettu maaorjuuteen, vaan hän säilytti itsenäisyytensä jopa läpi ankaran Ruotsin suurvalta-ajan. Tosin hiuksenhienosti, mutta kuitenkin. Ja pian Suomen itsenäistymispyörteiden selvittyä kaikki "valtiovalta siirrettiin kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta". Kaikki kansalaiset siis julistettiin tasa-arvoisiksi.

Asian ainoana jollain tavalla "negatiivisena" seurauksena meikäläisellä lehdistöllä ei ole pureskeltavanaan kotimaisia merkittäviä kuninkaallisia uutisia, kuten syntymän perusteella eriarvoisiksi kansalaisensa luokittelevassa entisessä emämaassamme. Onneksi asia on kuitenkin ollut välttävästi ratkaistavissa uutisoimalla naapurimaan tulevista hallitsijoista, joskin vallattomista sellaisista.

Meillä on myös pitkä kokemus kielellisestä tasa-arvosta kahden kotimaisen kieliryhmämme välillä. Aiemmin virallisissa yhteyksissä kelvottomana pidetty suomenkielihän sai tasa-arvon ruotsinkielten rinnalla vuoden 1863 kieliasetuksen voimalla silloisessa autonomisessa Venäjän suuriruhtinaskunnassa. Sen seurauksena Suomessa on kaksi tasa-arvoista virallista kieltä, joista toista puhuu äidinkielenään vain noin viisi prosenttia väestöstä.

Huolimatta erimielisyyksistä tasa-arvon toteuttamisen muodoista, ei itse ruotsinkielen tasa-arvoista asemaa ole vaatinut poistettavaksi juuri kukaan, vaikka näin pieni kansallinen kielivähemmistö ei ainakaan kovin monessa muussa maassa ole päässyt nauttimaan samanlaisesta suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta. Viimeksihän samankaltaiseen asemaan yritti päästä noin kolmanneksen kielivähemmistö Latviassa.

Meillä myös naiset saivat äänioikeuden kolmantena maailmassa ja ensimmäisenä Euroopassa. Heillä on kuitenkin edelleen miehiä noin kaksikymmentä prosenttia alempi palkkataso. Siitä itse työhön ja siitä suoriutumiseen liittymätön osuus on kuitenkin "vain" viisi-kuusi prosenttia - ei kovin häpeällinen luku suhteessa maailman muihin maihin, vaikka tasa-arvon nimissä sekin on luonnollisesti liikaa ja odottaa korjaamistaan.

Seksuaalisen vähemmistön tasa-arvon aitoutta Suomessa korostaa pienehkön puolueen ehdokkaana avoimesti homoseksuaalin Pekka Haaviston menestys viime presidentinvaaleissa, sekä seksuaalisen tasa-arvon ajajana osan poliittisista kannuksistaan hankkinut presidentti Tarja Halonen.

Maahanmuuttajien nauttimasta tasa-arvosta puolestaan kertovat maahanmuuttajataustaiset kansanedustajat, kuten Hella Wuolijoki. Tai Wilson Kirwan valinta vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi muutama vuosi sitten. Nämä ovat melkoisia tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden osoituksia suomalaiselta yhteiskunnalta ja kansalta.

* * *

Juhlaraha tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden puitteissa on siis hieno idea. Kun vielä muistetaan, ettei mikään ole parempi mittari tasa-arvolle ja suvaitsevaisuudelle kuin suhtautuminen vähemmistökieleen ja sitä puhuviin naisiin, voidaan todeta Suomen kansan pari päivää sitten korostaneen nyt suunnitellun juhlarahan osuvuutta oikein erityisesti.

Tarkoitan Pernilla Karlssonin valitsemista koko kansalle vapaassa äänestyksessä esittämään äidinkielellään laulun kaikkien suomalaisten puolesta Eurovision laulukilpailussa. Toivottavasti asian tämäkin puoli saa julkisuutta Euroviisujen televisioinnin aikana - ja osaltaan näyttää suomalaista esimerkkiä koko yhteistelle Eurooppallemme.

Minusta olisikin hienoa, jos juhlarahan suojelijaksi lupautunut väistyvä Tasavallan Presidentti Tarja Halonen nostaisi suomalaisen tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden esikuvaksi koko maailmalle. Kuten olen edelle kirjoittanut, ovat meidän kansamme saavutukset tällä alalla ainutlaatuisia, ja kelpaavat esikuvaksi koko kulttuuriristiriitojen ja epätasa-arvon repimälle maailmalle!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Eva Biaudet tasa-arvon perässä
Integrointi ja rangaistukset - niistäkö apu toimivan monikulttuurisen yhteiskunnan luomiseksi?
Sofi Oksanen menee maailmalle