Vaikeuksien kautta voittoon sekä urheilussa että suomalaisessa yhteiskunnassa

Birhinghamin EM-kilpailujen viimeinen päivä tuotti odotetun kultamitalin. Sen sijaan odotettua ei ollut, että sen voittaja – Alisa Vainio – olisi ollut niin järjettömän ylivoimainen kuin hän oli. 

Näin 28-vuotias Alisa osoitti, että kovalla tahdolla, päättäväisyydellä ja suomalaisella sisulla lähes mahdotonkin muuttuu mahdolliseksi. Enkä nyt tarkoita pelkästään sitä reilun neljänkympin taivallusta vaan hänen koko uraansa. 

* * *

Alisa Vainio oli kymmenisen vuotta sitten suomalaisen kestävyysjuoksun suuri lupaus. 20-vuotiaiden EM-kilpailuissa hän saavutti pronssia ja sijoittui 5 000 metrillä neljänneksi. Alle 20-vuotiaiden SM-kisoissa elokuussa 2015 Vainio voitti 3 000 metrin estejuoksun ikäluokkansa Euroopan kärkiajalla ja voitti kultaa alle 20-vuotiaiden Pohjoismaiden mestaruuskisoissa 3 000 metrin esteissä.

Syyskuussa 2015 Vainio juoksi elämänsä ensimmäisellä maratonilla ajan, joka alitti Rion olympialaisten tulosrajan ja sijoittui Suomen kaikkien aikojen listalla kuudenneksi. Hän ei kuitenkaan voinut osallistua olympiamaratonille, koska oli sääntöjen mukaan liian nuori.

* * *

Sitten seurasivat vaikea vuodet ja moni lienee jo pitänyt Vainiota Suomelle tyypillisenä nuorisotähtenä, joka ei koskaan noussut sille tasolle, jota juniorikilpailut olisivat edellyttäneet. Edelleen varsin nuori nainen ei kuitenkaan luovuttanut ja ura lähti kuin lähtikin vähitellen nousuun. 

Siitä nähtiin välähdyksiä jo neljä vuotta sitten, mutta varsinainen läpimurto tapahtui viime vuoden MM-kisoissa Tokiossa, joissa Vainio sijoittui maratonilla viidenneksi. Hän oli kilpailun paras eurooppalainen juoksija ja sivusi Suomen kaikkien aikojen parasta naisten maratonin sijoitusta MM-kisoissa.

Kehitys ei kuitenkaan loppunut siihen, vaan eilinen päivä toi mukanaan mykistävän osoituksen kehityksen jatkumisesta. Ja siksi voitaneen sanoa jo nyt, että mikäli Vainion kehitys jatkuu – ikänsä puolestahan hän on edelleen nuori maratoonariksi – voi Los Angelesin olympialaisissa kahden vuoden kuluttua olla odotettavissa sellainen suoritus, jolla vaalea suomalainen nähdään pitkästä aikaa maailman parhaana kestävyysjuoksijana. Olympiavoittajana.

* * *

Riippumatta siitä tuleeko tuoreesta euroopanmestarista olympiavoittajaa tai ei, on hän osoittanut, ettei vaikeuksien edessä kannata luovuttaa. Sisulla, periksiantamattomuudella ja päättäväisyydellä ne on mahdollista voittaa ja päästä tavoitteeseen.

Tämä olisi hyvä muistaa myös muilla elämänalueilla. Eikä vähiten politiikassa, jossa poliitikkojemme vuosikymmeniä jatkunut leväperäisyys on johtanut suomalaisen yhteiskunnan lähes voittamattomalta näyttävään velkakierteeseen ja samaan aikaan epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan seurauksena myös etnis-kulttuurisiin vaikeuksiin. 

* * *

Ratkaisu näihin ongelmiin ei löydy periksi antamisesta vaan määrätietoisesta poliittisesta tahdosta ratkaista molemmat ongelmat. Se ehkä vaatii meiltä suomalaisilta joistain eduista luopumista ja maahanmuuttajiin kohdistuvien vaatimusten kiristämistä. Mutta toki tarvittaessa myös radikaaleja ratkaisuja.

Ne kannattaa kuitenkin ottaa, sillä – kuten Vainion esimerkki meille osoittaa – hyvä lopputulos on saavutettavissa, mikäli niin halutaan. Ja itse asiassa: se on kokonaiselle yhteiskunnalle paljon helpompaa kuin yksinäiselle nuorelle naiselle, jonka tämän kesän onnistuneena (!) tavoitteena oli kukistaa kaikki muut eurooppalaiset naiset. 

Suomelle riittää hyviin se, että säilytämme perinteisen yhteiskuntamme yhtenäisyyden,  vältämme etnis-kulttuurisen segregaation ja rikollisuuden sekä tasapainotamme julkiset menot tuloja vastaaviksi. Toivon mukaan suomen kansa sekä poliitikkomme vasemmalta oikealle ja arvoliberaaleista konservatiiveihin ymmärtävät tämän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sekä Tokion paras että tyhmin selvisivät tänään
Ai, ai, Arto
Nuoria lahjakkuuksia

Sekä Tokion paras että tyhmin selvisivät tänään

Tänään oli epäilemättä Tokiossa käytävien yleisurheilun MM-kisojen merkittävin päivä. Näin siksi, että näimme kaksi aivan erityisen merkittävää suoritusta. 

Niistä ensimmäinen oli Ruotsin Armand Duplantisin ylivoimainen voitto – ja uusi maailmanennätys – miesten seiväshypyssä. Sen perusteella uskallan sanoa jo ennen kisojen puoliväliä, että Duplantis on tällä hetkellä yleisurheilun kirkkain supertähti ja ylivoimaisin urheilija. Grattis!

Toinen erityisen merkittävä suoritus nähtiin 3 000 metrin estejuoksussa, jossa Soufiane El Bakkali hankki itselleen kisojen tyhmimmän urheilijan tittelin. Vai mitä pitäisi ajatella juoksijasta, joka kiihdyttää viimeisen vesiesteen jälkeen selvään johtoon, mutta ei viitsi huosta loppuun asti täyttä vauhtia vaan hidastaa viimeisen kuivaesteen jälkeen ja tulee siitä syystä ohitetuksi muutama metri ennen maalia? 

Päivän aiempi merkintä:
Maahanmuuton harvoin mainittu kuluerä

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä: 
Auttaako oma kokemus johtajana?
Ai, ai, Arto
Dopingiin uusi standardi

Auttaako oma kokemus johtajana?

Ymmärtämättömyys nykyaikaisesta wokellus-kulttuurista vapautti suomalaisen urheiluhallinnon huippupestin eli Olympiakomitean johtajuuden haettavaksi. Eilen tehtävään valittiin maastohiihdon maailmanmestari ja moninkertainen arvokisamitalisti Matti Heikkinen. 

Asiaa ei oikeastaan tarvitse tässä kommentoida sen kummemmin, koska lehdistö on käsitellyt valinnan varsin kattavasti. Niinpä päätin tehdä tänä aamun jutun, josta voisi sanoa "lyhyestä virsi kaunis". 

Heikkisen valinta on nimittäin sikäli äärimmäisen mielenkiintoinen, että sen seurauksena pääsemme näkemään mihin itse omakohtaisesti huippu-urheilun vaatimukset tunteva ja maailman parhaaksi lajissaan yltänyt henkilö kykenee luotsaamaan suomalaisen olympiaurheilun. Tässä asiassa auttanee vielä sekin, että Heikkinen tunnettiin jo omalla urheilu-urallaan äärimmäisen analyyttisenä ja itseltään paljon vaativana henkilönä. 

Uudessa tehtävässään Heikkistä auttaa lisäksi se, että - kuten yleisurheilun mm-kisajoukkueen koko ja maastohiihdon viimetalvinen olympiamenestys osoittavat - on suomalainen olympiaurheilu juuri nyt mukavassa nosteessa. Suurin syömähammas jatkaa uransa huipulla, jääkiekkoilijat ovat parempia kuin koskaan ja hiihto- sekä yleisurheilunuorisossa on sellaista potentiaalia (esimerkki, toinen, kolmas ja neljäs), joka oikein jalostettuna omaa mahdollisuuden palauttaa ainakin osa siitä loistosta, jossa minä kasvoin suomalaisen olympiaurheilun kultaisella 1970-luvulla.

Näillä sanoilla toivotan Matti Heikkiselle menestystä tehtävässään!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
#Metoo-henkiset haistoivat Mika Lehtimäen veren
Happo palaa - ja Messias myös
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista

Ai, ai, Arto

Olympiapronssia aikanaan tuoneen ennätyksensä äskettäin menettänyt entinen huippu-urheilija ja poliitikko Arto Bryggare (sd) kommentoi Iltalehdessä junioreiden maailmanennätyksen nuoruudessaan tehneen Wilma Murron uutta tulosta tavalla, josta ei taida seurata mitään hyvää. Tai ei ainakaan seuraisi, ellei sen sanoja olisi poliittista vasemmistoa.

Bryggare tuli nimittäin todenneeksi, että Murron uusi ulkoratojen ennätys, 462, ei ole tälle "mikään tulos". Kommentoijan mukaan "Wilman pitäisi pystyä hyppäämään 470, jos hän haluaa mennä olympiafinaaliin. Hänellä on potentiaalia aivan valtavasti."

Bryggare on tässä tietenkin oikeassa. Sen sijaan joku saattaa pillastua hänen analyysistään, jonka mukaan "pitää miettiä, mitkä ovat huippu-urheilun vaatimukset, ja onko hän niissä kaikissa siinä suunnassa, jossa pitääkin. Suhteellisen voiman osuuden pitää olla mahdollisimman korkea, eli voimantuottosuhde massaan."

Nykyisen kehopositiivisuuden ja feminismin aikakaudella vanhan mestarin lausahdus on riskipeliä. Sehän saatetaan helposti tulkita arvosteluksi Murron kehon koostumusta ja painoa kohtaan. Eikä sellaisen sanominen kuulu nykyaikana Bryggaren kaltaisten vanhempien setämiesten oikeuksiin. 

Näinhän ei kuitenkaan - tietenkään - ole, vaan Bryggare tahtoi vain opastaa nuorta naista sillä tosiasialla, että saavuttaakseen urheilullisen potentiaalinsa maksimin, tulisi seiväshyppymme johtotähden huolehtia mainitun suhteen optimoinnista nykyistä paremmin.

Tässä tilanteessa olisi toivottavaa, että jokainen Bryggaren lausunnon kuullut tajuaa, ettei kehopositiivisuudella tai feministisellä loukkaantumisella saavuteta ensimmäistäkään arvokisamitalia. Ja että Wilma Murto ja hänen taustajoukkonsa ymmärtävät, ettei sellaista voiteta myöskään pelkillä laihdutuskuureilla, vaan rehellisellä tosiasioiden analysoinnilla, tunnistamisella ja tunnustamisella. 

Nykypäivän huippu-urheilussahan arvokisamitalit ovat kiven alla, ja niitä voi sieltä kaivaa ainoastaan optimoimalla kaikki urheilijan suoritukseen vaikuttavat tekijät, mukaan lukien painon hallinta siten, että - Bryggaren sanoin - voimantuoton suhde massaan on mahdollisimman suuri. Tai tarkemmin sanottuna, että urheilijalla on poikkeuksellista lahjakkuutta, lajin kannalta fyysinen suorituskyky on tapissaan, tekniikka on täydellinen, henkinen kantti pitää ja vielä kunnon ajoittaminenkin on hallussa.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Naistenpäivä, markkinavoimat ja urheiluhijab
Wilma Murto hyppäsi nuorten maailmanennätyksen, jolla olisi otettu aikuisten olympiamitali!
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista

Dopingiin uusi standardi

Usein sanotaan hurskaasti, että doping on urheilun syöpä. Tai että sen hyväksyminen olisi oikeusmurha rehellisiä eli sääntöjen mukaisesti huipulle pyrkiviä urheilijoita kohtaan. 

Kuitenkin monissa maissa näyttäisi olevan halukkuutta vapauttaa oman maan tähtiurheilijat dopinvalvonnan seurauksista. Me kaikki suomalaisethan muistamme erityisesti tapaus Therese Johaugin, jota norjalaiset rankaisivat kevyemmin kuin säännöt olisivat edellyttäneet. Sen verran rangaistuksessa oli kuitenkin jämäkkyyttä, että norjalaishiihtäjältä jäivät arvokisat väliin.

 

Ruotsissa on nyt otettu uusi askel dopingrikkomusten kansallista hyväksymisessä. He ovat nimittäin langettaneet vierasjuoksijalleen Meraf Bahtalle dopingin välttelystä rangaistuksen, jolla ei ole tämän osallistumiselle arvokisoihin minkäänlaista merkitystä.

Koska osittain takautuvasti annettu lyhyt rangaistus kuitenkin vaikuttaa Bahtan mahdollisuuksiin kerätä starttirahoja, itse urheilija saa testaajien välttelystään taloudellista tappiota. Tämä on sinänsä oikein. 

On kuitenkin syytä huomata, että rangaistuksen ajoittaminen osin takautuvasti ja sitä kautta kilpailuoikeuden järjestäminen syksyn MM-kisoihin osoitti naapurimaan päättäjien haluavan sinikeltaisten värien menestyvän arvokilpailuissa keinoista piittaamatta. Onhan urheilu suurta viihdettä ja sirkushuvit oiva keino ohjata ihmisten mielenkiinto poliittisista ongelmista vähemmän vaarallisiin asioihin: jo muinaiset roomalaiset tiesivät kansan pysyvän rauhallisena kunhan sillä on leipää ja sirkushuveja.

Lisäksi on syytä panna merkille, että Bahtalle minituomion antaneet ruotsalaiset tulivat ehkä luoneeksi doping-urheilijoille uuden standardin menestykseen. Jatkossa kemiallisten eliksiirien ottamisen jälkeen kannattaa nimittäin olla mieluummin teillä tietymättömillä kuin tavoitettavissa. Näin pääsee lyhyemmällä ja ennen kaikkea arvokisat mahdollistavalla rangaistuksella.

Seuraavaksi me penkkiurheilijat saammekin jäädä jännityksellä seuraamaan lisääntyvätkö dopingin välttelystä annetut rangaistukset ruotsalaisissa huippu-urheilupiireissä - ja miksei muuallakin. Sekä miten puhtaalla pelillä huipulle pyrkivät urheilijat reagoivat asiaan: pyrkivätkö he jotenkin vaikuttamaan dopingista annettaviin rangaistuksiin vai tyytyvätkö vain kohtaloonsa ja lyövät hanskat naulaan kilvoittelemalla pelkästään piirikunnallisen tason menestyksestä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Hyväksyykö norjalainen ministeri huijaamisen?

Tutkimuseettinen ongelma

Poikkeuksellinen ylivoima ei synny ilman poikkeuksellisia keinoja

Ruotsalaisten mitaleissa on kemiallisen valmennuksen maku

Ruotsalaisten juoksevat muukalaisamatsoonit tuntuvat olevan doping-asioissa ongelmallisia, kuten muistamme parin vuoden takaa. Tällä kertaa puheen keskiöön on EM-kilpailujen yhteydessä noussut kestävyysjuoksija Meraf Bahta, joka on jättänyt väliin sallittua enemmän doping-testejä.

Iltalehden mukaan asiasta on syntynyt sanailua suomalaisten ja ruotsalaisten yleisurheilupomojen välillä. Siinä kiteytyy se, millä tavalla Lahden tapahtumat 17 vuoden takaa kouluttivat meikäläisiä: sinisilmäisyys urheilijoiden kemialliseen valmennukseen on Pohjanlahden tällä puolella mennyttä aikaa.

Ruotsissa sen sijaan suhtautuminen dopingiin on yhtä sinisilmäistä kuin on ollut kehitysmaalaisten maahanmuuttoon. Omia urheilijoita puolustetaan viimeiseen asti ja kilpailuista suljetaan vasta sitten kun on pakko. Voi olla, että siinä mennään sääntöjen mukaisesti, mutta samalla viestitetään vahvasti urheilijoille, ettei dopingin käyttö ole oikeasti tuomittavaa - vain kiistämätön kiinni jääminen.

Tämä on näkynyt myös ruotsalaisurheilijoiden kommenteissa kiinnijäämisen jälkeen. Räikein tietooni tullut tapaus on neljän vuoden takaa, jolloin kiinni jäänyt jääkiekkoilija lausui kuolemattoman puolustuspuheensa.

""Tämä on täysin sairasta. Aion valittaa asiasta. Pirun pellet."

"Lähetin heille sähköpostia jälkikäteen ja sanoin, että heidän testaajansa olivat suurimpia pellejä, joita ole tavannut. He eivät käyttäytyneet lainkaan ammattimaisesti."

"Se on hauskaa, että he voivat sulkea minut (toiminnasta), koska olen jättänyt testin väliin. He voivat testata minua kuinka paljon haluavat. Mutta he eivät ole testanneet minua selvittääkseen olenko oikeasti doupannut."

Ja me kaikkihan muistamme kuinka ruotsalaisten valmentaja puhui edeltävänä talvena dopingista kärynneen jääkiekkoilijansa puolesta kutsumalla tapausta oikeusmurhaksi. Sellaista kieltä ei voisi yhdenkään suomalaisen yleisurheilu- tai hiihtovalmentajan kuvitella enää käyttävänsä.

Summa summarum: voi olla, että ruotsalaiset ovat saaneet viime vuosina maistaa huippumenestystä suomalaisia enemmän dopingin sallivan ilmapiirinsä ansiosta, mutta samalla ainakin itselleni nousee jokaisen ruotsalaismitalin yhteydessä epäilys sen likaisen kemiallisista reunuksista. Onhan länsinaapurissa tullut vuosien kuluessa ilmi aivan liian useita luikerrellen sivuutettuja savuavia aseita - kuten Mehtankin tuore tapaus osoittaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Abebe Aregawi loi doping-varjon etiopialaisen juoksukulttuurin ylle
Jääkiekko, doping ja jalkapallon erinomainen dopingkasvatus
Nicklas Bäckström - doping-valvonnan viaton uhri

Poikkeuksellinen ylivoima ei synny ilman poikkeuksellisia keinoja

Kenialaisen olympiavoittajan  Jemima Sumgongin tuore dopingkäry erytropoietiinista vahvisti, ettei poikkeuksellinen ylivoima synny ilman poikkeuksellisia keinoja. Muutama vuosi sittenhän kärysi myös hänen harjoittelukaverinsa ja niin ikään suuria voittoja saavuttanut Rita Jeptoo.

Saman johtopäätöksen voi tehdä norjalaisista maastohiihtäjistä. Ensin kärysi lajin maailmacupeja viime vuosina hallinnut Martin Sundby ja myöhemmin toinen naisten hiihdon viime vuosien valtiattarista eli Terese Johaug anabolisesta steroidista.

Ylivoimaisista urheilumaista myös pikajuoksua hallinneet jamaikalaiset ovat näkyneet kärytilastoissa, vaikka aivan kirkkaimmat tähdet, nyt jo lopettanut Usain Bolt ja Shelly-Ann Fraser-Pryce ovatkin säilyneet suurten skandaalien ulkopuolella. Tosin jälkimmäinen antoi positiivisen doping-näytteen vuonna 2010, mutta selvisi selittelemällä.

Juuri tällä hetkellä mielenkiintoisin kysymys - ainakin pohjoismaisittain - on se, kuinka vahvasti norjalaiset hallitsevat maastohiihtolatuja ensi talven olympialaisissa. Toteutuuko maan hulppea menestystavoite vai käykö sittenkin niin, että vuonomaan hiihtäjät jäävät totuttua vähemmille mitaleille.

Avoimeksi kysymykseksi tässä kaikessa jää, onko norjalaisten ja etenkin jamaikalaisten käytössä sellaisia suoritustasoa nostavia aineita, jotka on suunniteltu erityisesti heille. Silloinhan ei dopingkäryjä ole odotettavissa kuin korkeintaan doping-passin kautta. Eikä norjalaisten latuvaltiuskaan horju ensi talvena.

Ainakin norjalaisten ylimielinen ja väheksyvä suhtautuminen dopingin käyttöön etenkin Johaug-tapauksen yhteydessä viittaa, että vilppikeinot saattaisivat olla vuonomaassa ns. maan tapa. Sellaisessa ilmapiirissä myös design-aineiden käyttöönotto on todennäköisempää kuin ilmapiirissä, jossa vilppikeinot on yksiselitteisesti tuomittu ja käyttäjät saatettu häpeään. Joskus jopa äärimmäisin seurauksin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tutkimuseettinen ongelma
Hyväksyykö norjalainen ministeri huijaamisen?
Itsepetos keskuudessamme

Abebe Aregawi loi doping-varjon etiopialaisen juoksukulttuurin ylle

Ruotsalaisen yleisurheilun suurin tähti on viime vuosina ollut etiopialainen Abeba Aregawi. Tultuaan ostetuksi Ruotsiin lumeavioliiton kautta hän voitti Moskovan MM-kisojen naisten 1500 metrin juoksussa kultamitalin.

Tämä tapaus herätti minussa ajatuksia. Ruotsissahan ei ole ollut samanlaista dopingin Waterloota kuin Suomessa ensin vuonna 1984 ja myöhemmin vuonna 2001. Sen sijaan maa on tullut tunnetuksi maahanmuuttajataustaisista huippu-urheilijoistaan.

Ensimmäinen suuren huomion saanut oli venäläissyntyinen pika-aituri ja kelkkailija Ludmila Engquist, joka nousi suorastaan kansallissankariksi voitettuaan vuoden 1996 olympiakisoissa kultamitalin. Myöhemmin hän kärysi dopingista ja menetti suuren suosionsa. Tapauksen erityispiirteenä mainittakoon, että käry oli aitajuoksijattarelle jo toinen - ensimmäinen oli tapahtunut jo Venäjällä 1990-luvun alussa.

Toinen Ruotsia edustanut suuri yleisurheilutähti on nyt positiivisen dopingnäytteen antanut Abeba Aregawi. Myös hänen taustansa on yleisurheilun mahtimaassa, eli erityisesti loistavien pitkänmatkan juoksijoiden Etiopiassa.

* * *

Neuvostoliitolaista ja sittemmin myös venäläistä yleisurheilua on riivannut dopingkulttuuri. Siitä ei ole myöskään päästy eroon, minkä seurauksena maa on toistaiseksi suljettu pois kansainvälisestä yleisurheilusta.  On jopa mahdollista, etteivät maan yleisurheilijat saa osallistua edes ensi kesän olympialaisiin.

Toinen viime aikoina dopinghaaviin jäänyt yleisurheilun suurmaa on Kenia. Myös sen suuria juoksijatähtiä on jäänyt kiinni dopingista ja julkisuudessa on kytenyt vahva epäily maan urheilujohtajien korruptoituneisuudesta ja dopingin salailusta.

Koska nyt kärähtänyt Aregawi ei ole missään tilanteessa edes asunut Ruotsissa, on häntä pidettävä tyypillisenä etiopialaisjuoksijana. Sitä ovat epäilemättä myös hänen harjoitusmenetelmänsä. Siksi mailerin dopingkäry tulee vahvistuessaan langettamaan varjon myös etiopialaiselle kestävyysjuoksulle.

Tämä kaikki asettaa synkän varjon kansainvälisen yleisurheilun ylle. Näyttää siltä, että viime vuosikymmeniä lajia hallinneet maat ovat yksi toisensa jälkeen joutuneet suurten epäilyjen kohteeksi.

Samaan aikaan suomalainen yleisurheilu on kyntänyt syvällä. Menestystä on tullut lähinnä keihäänheitossa, joka on luonteeltaan ennen kaikkea äärimmäisen herkkä tekniikkalaji, jossa dopingista saatava hyöty on marginaalinen verrattuna lähes puhtaasti fyysisen suorituskyvyn perusteella ratkeaviin juoksulajeihin.

En voi olla epäilemättä, että viime vuosikymmenten aiempiin aikoihin verrattuna heikon yleisurheilumenestyksemme yksi syy olisi Martti Vainion käryn ja Lahden vuoden 2001 hiihtokatastrofin seurauksena syntynyt kotimaisen dopingvalvonnan tehostuminen ja sen seurauksena muihin verrattuna vähäinen vilpin käyttö suomalaisessa urheiluvalmennuksessa.

Olisiko meillä siis antidopingkasvatus ja -testaus sittenkin korkeammalla tasolla kuin monissa muissa maissa? Ja sen seurauksena kemiallisen valmennuksen käyttö vähäistä? Sekä harvojen yrittäjienkin tapauksissa testeissä kärähtäminen erityisen todennäköistä?

Tässä tilanteessa suuri kysymys kuuluukin, että johtavatko viime aikojen näyttävät dopingskandaalit yleisurheilun puhdistumiseen. Mikäli niin käy, ja suomalaisten käryt tosiaan johtuvat muita maita tehokkaammasta dopingvalvonnasta, voinemme odottaa myös yhä useampien suomalaisurheilijoiden menestyvän arvokilpailuissa. Näin etenkin kestävyysjuoksussa, jolla on vahvat suomalaiset perinteet jotka osoittavat geeniemme tarjoavan hyvät lähtökohdat lajissa menestymiselle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nuoria lahjakkuuksia
Nyt testataan ehkäiseekö dopingnäytteiden säilöminen vilppiä urheilussa
Jääkiekko, doping ja jalkapallon erinomainen dopingkasvatus

JK 1.3.2016 kello 17.10. Ei tarvinnut kauan odottaa, sillä pari tuntia tämän kirjoittamisen jälkeen Etiopiasta uutisoitiin yhdeksästä dopingepäilystä. Hyvä niin - ja toivottavasti kynnys kilpakumppaneiden pettämiseen nousee. Kannattaa myös lukea tämä uutinen loppuun asti. Sieltä löytyy nimittäin Aregawin huijauksesta kärsineen kilpakumppanin kommentit.

Wilma Murto hyppäsi nuorten maailmanennätyksen, jolla olisi otettu aikuisten olympiamitali!

17-vuotias Wilma Murto otti ja teki sitten maailmanennätyksen 19-vuotiaiden seiväshypyssä. Vaikka tulos 471 ei olekaan maailmanennätys aikuisten sarjassa on se kuitenkin aikamoinen loikka. Ja suomalaisittain siksi harvinainen saavutus, että se on syytä huomioida myös tässä blogissa.

Nuoren neidon maailmanennätyksen tasoa voi tarkastella esimerkiksi siinä valossa, että viime olympiakisoissa Lontoossa 2012 voiton otti Jennifer Sur tuloksella 475. Hopealle pääsi samalla tuloksella Yarisley Silva ja pronssi meni yhden sentin Wilman hyppyä heikommalla tuloksella Jelena Isinbaevalle. Wilman tämän päivän tuloksella oltaisiin siis oltu edellisissä aikuisten olympialaisissa pronssilla!

On meillä suomalaisilla siis aikamoinen tyttö. Niinpä on hyvä toistaa seitsemän päivän takaisesta kirjoituksestani, että "toivotaan siis myös Wilma Murrolle kaikkea parasta. Ja muistetaan, että seiväshypyssäkin meillä on loistavat perinteet minun nuoruuteni ajalta ja sitä ennen."

Ja todeta, että nyt totta tosiaan näyttää edessämme olevan myös loistava tulevaisuus. Sen saavuttamiseksi on nuoren naisen ja hänen lähipiirinsä syytä pitää päänsä kylmänä ja tehdä nöyrästi töitä ja oikeita asioita tulevan menestyksen eteen. Vain siten voi tuo luvassa oleva menestys aikuisten sarjassa puhjeta täyteen kukkaansa!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nuoria lahjakkuuksia
Antti Ruuskaselle kultaa ja minulle vanhoja muistoja
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista

Nuoria lahjakkuuksia

Korkeushyppy on pitkään ollut suomalaisille käytännössä merkityksetön laji. Viimeinen menestyskilpailu oli Ateenassa vuonna 1969 jolloin Reijo Vähälä sai tuliaisikseen pronssisen EM-mitalin. Muistan itsekin tuon kilpailun tuoman jännityksen - ja ehkäpä urheilusta innostuneelle lapselle tyypillisen epärealistisen pettymyksen kun kultamitali jäi saavuttamatta. 

Tätä taustaa vastaan oli mielenkiintoista huomata, että meillä on 14-vuotias nuori mies - Arttu Mattila, joka hyppäsi eilen maailman tasolla ikäluokkansa huipputuloksen 204. Siitä on vielä melkein 40 cm aikuisten maailman huipulle, joten tulevaisuudessa menestyksen ehtona on oikeiden ratkaisujen tekeminen harjoittelussa, terveenä pysyminen sekä oma motivaatio ja tahto. 

Toivotaan siis parasta nuorelle miehenalulle ja hänen taustajoukoilleen. Ruotsalaisten takavuosien menestys kun osoittaa, että pohjoisella geeniperimällä voi menestyä myös nykyaikana.

* * *

Arttu Mattilaa selvästi lähempänä menestystä aikuisten sarjoissa on muutaman vuoden vanhempi seiväshyppääjä Wilma Murto. Hän on talven aikana ottanut lajin suomalaisen ykkösnaisen paikan hyppäämällä kärkitulokseksi 455 ja kukistamalla yhden viime vuosien kirkkaimmista yleisurheilutähdistämme eli Minna Nikkasen, joka on hypännyt kymmenen joukkoon sekä EM- että MM-tasolla ja on edelleen huippukunnossa. 

Wilma Murrolla on senttimetreissä suunnilleen samanlainen matka maailman kärkeen kuin Arttu Mattilalla, mutta koska seipään avulla hypättävä korkeus on yli kaksinkertainen verrattuna pelkästään ponnistamalla ylitettävään, ei sen saavuttamiseksi tarvita samanlaista kehitysloikkaa. 

Lisäksi Wilma Murrolla on ainakin jonkin aikaa sama etu kuin norjalaisilla hiihtäjillä - myös kotimaassa on hyödynnettävissä kovatasoiselta kilpailijalta saatava sparrausetu. Tätä tukee sekin, että sekä Murto että Nikkanen ovat saman miehen valmennettavia. 

Toivotaan siis myös Wilma Murrolle kaikkea parasta. Ja muistetaan, että seiväshypyssäkin meillä on loistavat perinteet minun nuoruuteni ajalta ja sitä ennen. Esimerkiksi myöhempi poliitikko Antti Kalliomäki oli seipään olympia- ja EM-kakkonen 1970-luvun loppupuolella. 

* * *

Kolmas nuori yleisurheilulahjakkuus on Alisa Vainio, joka 17-vuotiaana nousi suomalaisen maratonjuoksun kärkinaiseksi alittaessaan olympiarajan. Tuloksen kovuudesta kertoo se, että Vainio olisi ollut ajallaan 2.33,25 Suomen miesten viime vuoden tilastoissa sijalla 19. 

Tästä huolimatta myös Alisa Vainiolla on vielä matkaa maailman huipulle, joka taivaltaa saman matkan yli 10 minuuttia nopeammin. Niillä ajoilla oltaisiin maamme miesten tilaston kärjessä. Näin siis myös Alisa Vainion edessä on valtava määrä työtä, jonka tueksi tarvitaan ennen kaikkea terveyttä ja motivaatiota. Sekä valmennuksellisesti oikeita ratkaisuja. 

Hyvä puoli Vainionkin tapauksessa on se, että Suomella on pitkät ja kunniakkaat perinteet kestävyysjuoksussa, mikä osoittaa pohjoisten geeniemme tarjoavan hyvät lähtökohdat lajissa menestymiselle. Lisäksi lajin viime vuosien huippumaan Kenian keinot menestykseen ovat paljastuneet epärehellisiksi, joten afrikkalaisten huijaamisen puistuessa myös puhtaan urheilijan mahdollisuudet menestyä ovat viime vuosia paremmat. 

Toivotaan siis Vainiolle menestystä hänen valitsemallaan tiellä, jonka kruununa siintää mahdollinen menestys arvokisoissa - mutta lajin vaatiman valtavan työmäärän takia todennäköisimmin vasta joskus yli kymmenen vuoden kuluttua.

* * * 

Siirtyäkseni yleisurheilusta muuhun urheiluun nostan esille 15-vuotiaan ralliautoilijan Kalle Rovanperän. Nuori mies on saanut opastusta maailman huipulla ajaneelta isältään ja on jo nyt osoittanut mestarin elkeitä. 

Suomessa lienee maailman paras osaaminen ralliautoilun valmennuksessa. Samoin meillä on puolustettavanamme valtavat perinteet lajissa, jossa nimitys "lentävä suomalainen" tuli käyttöön jo 1960-luvulla Timo Mäkisen osoitettua ylivertaisia ajajan kykyjä. 

Tie menestykseen ei tule olemaan helppo nuorelle Rovanperällekään. Kilpailu rallimaailman huipulla vaatii osaamista ja työtä. Yksi asia kuitenkin puhuu Rovanperän puolesta - rallin kaltaisessa autourheilussa tueksi tarvitaan kunkin aikakauden paras auto. 

Ja se on tarjolla Rovanperälle helpommin kuin hänen kilpakumppaneilleen muissa maissa. Suomalaisiin kuskeihin luotetaan kautta maailman ja isällä lienee mahdollisuuksia puhua poikansa puolesta ainakin joihinkin talleihin. 

Samasta syystä urheilullisilla kyvyillä ja osaamisella käytävä kilpailu huipulle pääsemiseksi lienee rallissa hiukkasen kevyempää kuin sellaisissa lajeissa, joissa menestymisen mahdollisuudet ovat kaikilla alan harrastajilla. Kun kullakin kaudella potentiaalisia menestyjiä on vain kaksi tai joinakin vuosina neljä - kärkiporukkaan pääsemiseksi vaaditaan "vain" menestystalleihin pääsemistä.

Sitä varten on kuitenkin menestyttävä alemmissa luokissa, joissa autolla ei ole niin suurta merkitystä. Ja siellä myös muiden maiden ajajilla on hyvin samanlaiset mahdollisuudet menestykseen kuin Rovanperällä. 

Siten myös hänen menestyksensä edellyttää oikeiden asioiden tekemistä, terveyttä ja suurta motivaatiota harjoitella. Toivottakoon parasta siis myös Rovanperälle - hänen kohdallaan ainakin kaikki itsestä riippumattomat seikat ovat onneksi tukemassa huipulle pääsemistä!

* * *

Viides tässä yhteydessä esille nostettava nuori urheilija on 16-vuotias pikajuoksija Lauri Tuomilehto. Hänen aikansa tammikuisella 60 metrin pyrähdyksellä oli ikäluokassaan maailmantilaston toiseksi nopein.

Toisin kuin muiden edellä käsiteltyjen urheilijoiden tapauksissa mikään ei viittaa siihen, että suomalaiset geenit olisivat kilpailukykyisiä Tuomilehdon valitsemassa lajissa. Sen lisäksi on todennäköistä, että ainakin jamaikalaisilla on käytössään jokin erityinen keino, jolla 2,7 miljoonan asukkaan saarivaltio on saattanut hallita viime vuosina todennäköisesti maailman tiukimmin kilpailtua ja siten myös kovatasoisinta urheilulajia. 

Edes dopingilla terästetyt 300 miljoonasta amerikkalaisesta valikoituneet kilpakumppanit eivät ole pystyneet horjuttamaan pikkuvaltion ylivoimaa. Eivät edes siksi, että USA hallitsi maailman pikajuoksua lähes suvereenisti jamaikalaisten nousua edeltäneet sata vuotta.

Valitettavasti on siis todettava, että Tuomilehdolla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Hän voi joko pyrkiä pikamatkoilla "vain" Euroopan huipulle, jonne voisi ehkä olla nykymaailmassa jonkinlaiset mahdollisuudet. Tai vaihtoehtoisesti katsoa itselleen ja suomalaisille geeneille sopivampi laji menestyäkseen koko maailman tasolla. 

Jälkimmäisessä vaihtoehdossa on edelleen kaksi lähestymistapaa. Tuomilehto vai joko ryhtyä kehittämään itselleen aitajuoksuun tarvittavaa tekniikkaa, jolloin hän voisi saavuttaa menestystä Arto Bryggaren 1980-luvun alussa viitoittamalla menestystiellä tai lisätä harjoitteluunsa haponsietokykyyn tähtäävää harjoittelua menestyäkseen aikanaan varttimaililla tai jopa vielä pidemmillä matkoilla. 

Näistä vaihtoehdoista kumpikaan ei ole mikään varma tae menestyksestä. Aitajuoksun tekniikka ei ole triviaalia vaan edellyttää samanlaista lahjakkuutta kuin mikä tahansa muu tekninen urheilulaji. Eikä maitohapon sietokykykään välttämättä kehity maailman huipputasolle pelkästään harjoittelemalla. Myös siihen tarvitaan synnynnäistä lahjakkuutta ja oikeanlaista fysiologiaa. 

Tuomilehto tietenkin tekee itse taustajoukkojensa kanssa päätöksen tulevaisuudestaan. Oli se mikä tahansa, toivon valitulle tielle menestystä. Ja jos valinta osoittautuu puhtaille pikamatkoille sekä johtaa todelliseen menestykseen, olen ensimmäisenä iloitsemassa siitä, että olen tässä kirjoituksessani väärässä.

* * *

Edelle kirjoitetun perusteella näyttäisi siis siltä, että suomalaisella urheilujärjestelmällä on kasvatettavanaan joukko aivan poikkeuksellisen lahjakkaita urheilijoita. Totuus kuitenkin on, ettei kaikista nuorista huipuista tule aikuisten menestyjiä - eivätkä kaikki aikuisten menestyjät ole olleet nuorina huipulla. 

Joka tapauksessa urheilun kannalta lahjakkuuksien olemassaolo on parempi kuin niiden puute. Ja tulevat vuodet näyttävät mihin edelle kootut nuoret lahjakkuudet yltävät. Tuleeko heistä jonain päivänä maailman parhaita, vai jäävätkö haaveet vain haaveiksi.

Yksi asia on kuitenkin varmaa. Suomalainen urheilukansa janoaa menestystä kuin järkensä menettänyt apinalauma. Joka ei sitä usko, seuratkoon vaikkapa sitä loanheittoa, joka seuraa urheilijoidemme epäonnistumisia erilaisilla keskustelupastoilla ja lehtien kommenttiosastoilla. Eikä pelkästään epäonnistumisia vaan jopa ihan kelpo suorituksia ellei sellaisella kuitenkaan saavuteta voittoa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Kohti Lahtea norjalaisten viedessä ja suomalaisten vikistessä

Mestaruustien kynnyksellä

Antti Ruuskaselle kultaa ja minulle vanhoja muistoja

Musta Pekka mukana Pekingin MM-kilpailujen keihäänheittossa

Yleisurheilun MM-kilpailut alkavat ensi viikonloppuna. Suomesta lähtee kisoihin 17 urheilijan joukkue, jonka mitalimahdollisuuksien sanotaan ennakkoarvioissa (esimerkki, esimerkki) lepäävän pelkästään kahden keihäsmiehen, Tero Pitkämäen ja Antti Ruuskasen varassa.

Toki Tero ja Antti ovat ykköstykkimme heitettyään koko kauden luotettavasti ja majaillessa juuri tällä hetkellä maailmantilaston neljännellä (89,09) ja viidennellä (88,98) sijalla. Mitalitoiveet ovat siis realistisia - etenkin kun molemmat ovat jo nyt arvokisavoittajia.

Mutta ajatellanpa mistä suomalaiset spekuloijat puhuisivat, mikäli Teroa ja Anttia ei olisi. Olisiko vallalla voivottelu siitä, ettei meillä ole mitään mahdollisuuksia mitaleihin.

Vai puhuttaisiinko siitä, että Suomen menestyksen mahdollisuudet lepäisivät keihäänheittäjien hartioilla. Tai oikeastaan vain yhden sellaisen.

Ari Manniohan on maailmanlistan seitsemäntenä ennätyksellään 86,82. Muut suomalaiset tulevat kaukana perässä, eikä heihin voisi asettaa odotuksia sen enempää kuin minkään muunkaan lajin suomalaisiin.

Mutta Ari Mannio on siis maailmantilaston seitsemäs ja Helsingin vuoden 2012 EM-kisojen pronssimies. Niinpä suomalaiset spekulantit epäilemättä pohtisivat ja toivoisivat Manniolta täydellistä suoritusta.

Jos sellainen 86-87 metrin kaari irtoaisi, olisi odotettavissa jopa mitali. Ei ehkä kultainen, mutta ehkäpä hopea tai pronssi. Kovasti tutkittaisiin tilastoja ja todettaisiin että kaksi vuotta sitten Moskovassa koko kilpailun voittoheitto kantoi 87,17 ja pronssille riitti 86,23.

Eipä siis nytkään unohdeta Ari Manniota kisaspekulaatioista. Teron ja Antin takana hän saattaa keskittyä kilpailuun ilman sen suurempia paineita ja siten aiheuttaa yllätyksen tärkeimmällä hetkellä.

Mutta muistetaan samalla, että tänä vuonna keihään taso on ollut kovempi kuin vuosiin eikä yhtään mitalia ole vielä ratkaistu. Ennen palkintopallia on keppi saatava karsintakilpailun aikana jatkoon asetetun rajan yli ja itse loppukilpailussa niin kauas, ettei edelle pääse ainakaan kahta muuta heittäjää enempää.

Sellainen kaari ei ole jokapäiväistä leipää edes Pitkämäelle tai Ruuskaselle, vaan vaatii myös heiltä lähes täydellistä onnistumista. Niin myös Ari Manniolta ja kaikilta ulkomaisilta keihäshirmuilta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Falunin lumikarkeloista
Antti Ruuskaselle kultaa ja minulle vanhoja muistoja
Karjalaiselle kultaa - mutta onko kaikki nyt hyvin?

Löytääkö Alexander Stubb uuden vaihteen kirikierroksen alkaessa

Yle on julkaissut tuoreet puolueiden kannatusarviot. Niiden mukaan kokoomus olisi saamassa enää 16,3 prosentin kannatuksen. Toisin sanoen puolueen kannatus on pudonnut Alexander Stubbin puheenjohtaja- eli pääministerikaudella kokonaista 5,5 prosenttiyksikköä eli neljänneksen. Tämä tekee Stubbista yhden kaikkien aikojen huonoimmista kokoomusjohtajista - ainakin jos huonoutta mitataan puolueen kannatuksen romahduksella.

Stubb näyttäisi analysoivan tilannetta varsin mielenkiintoisesti. Hän ja muu hallitus ovat hänen mukaansa ajaneet hartiavoimin Suomen asiaa, mutta äänestäjät pohtivat vain suuria kansainvälisiä kriisejä - Ukraina, Kreikka ja Pariisin terrori-isku.

Eikä Suomenkaan taloudessa ole hurraamista. Pääministerin johtopäätös onkin, että hän on perinyt vaikean taloustilanteen ja siksi Kokoomuksen kannatus on romahtanut.

En sano, että Stubb on väärässä. Mutta en myöskään allekirjoita hänen väitettään. Enkä ainakaan pidä järkevänä äänestäjien moittimista huonosta ymmärryksestä?

Sen sijaan kannustan Stubbia pohtimaan huonon tuurin sijasta sitä, onko hän todella ajanut hallituksessa hartiavoimin niitä asioita, joita hänen puoluettaan viime eduskuntavaaleissa kannattaneet olisivat halunneet? Ja jos on, niin ovatko asiat edenneet riittävän tehokkaasti, jotta äänestäjä on voinut olla tyytyväinen pääministeriinsä?

Toki on myös niin, että Alex on äärimmäisen karismaattinen poliitikko, joka ei jätä ketään kylmäksi, vaan herättää sekä positiivisia että negatiivisia tunteita. Siis vähän kuin Paavo Väyrynen joka uransa huipulla oli Suomen ehdoton äänikuningas, mutta myös todennäköisesti inhotuin poliitikko.

Stubbin tapauksessa tykkääjiä on EU-vaalien mukaan 148101 äänioikeutettua. Mutta negatiivisesti suhtautuvien määrää ei liene koskaan mitattu.

Omalle persoonalleen pääministeri ei tietenkään itse voi juuri mitään. Eikä pidäkään voida. On kuitenkin selvää, että Kokoomus tuli ottaneeksi valtavan riskin tehdessään pepsodent-hymyisestä äänikuninkaasta puheenjohtajansa.

Toisaalta Paavo Väyrynen aikanaan Keskustan puheenjohtajana tuli nostaneeksi oman puolueensa kannatusta huolimatta aiheuttamistaan negatiivisista tunteista. Miksi Stubb olisi tässä suhteessa huonompi?

Kevään vaaleihin on vajaa kolme kuukautta aikaa. On siis loppukirin aika niin Stubbille kuin muillekin politiikan ammattilaisille.

Yleisurheiluanalogian mukaisesti kellot ovat siis soittaneet viimeiselle kierrokselle, jonne lähdettäessä Keskustalla on selvät etumatka demareihin, joita juuri ohitettu Kokoomus peesaa tiukasti. Hiukan kärkikolmikon perässä ovat kiriin lähteneet myös Perussuomalaiset pienen väsähdyksen jälkeen.

Muut puolueet ovatkin jo kaukana perässä, eikä niistä tässä sen enempää. Sen sijaan jään arvoisan lukijani kanssa seuraamaan kirikierroksen tapahtumia. Lähteekö joku vielä samanlaiseen rakettikiriin kuin Julma-Juha Väätäinen aikanaan Helsingin Olympiastadionilla. Tai sammahtaako joku kuin Jörgen Brink Val di Fiemmen viestinhiihdossa. Ainakin Julma-Juha on jälleen ehdolla, Ruotsalainen sen sijaan ei.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Poliittisia näkökulmia Kreikan vaalien vaikutuksiin Suomessa
Hallitus haluaa hoitaa koko maailman pitkäaikaissairaat terveiksi!
Puolueiden välillä on eroja: yksiä äänestetään tunteen ja toisia asioiden perusteella

Kuinka paljon jalka-, lento- ja koripallo kiinnostavat?

Televisiokanavat ja lehdistö ovat viime aikoina hehkuttaneet kovasti sekä suomalaisten koripalloilijoiden, jalkapalloilijoiden että lentopalloilijoiden esiintymisiä kansainvälisillä areenoilla. Päälle päin näyttäisi siis siltä, että näiden lajien tapahtumien täytyy kiinnostaa suomalaisia enemmän kuin muiden urheilulajien.

Mutta onko tosiaan näin? Kaikki edellä mainitut hehkutuksen aiheet näkyvät vapaasti katsottavassa televisiossa, joten lähetysten katsojamääristä voitaneen päätellä suoraan lajien suosio kansan parissa. Ja tarvittava lähdeaineistokin löytyy helposti täältä.

Aloitetaan koripallo-otteluista. Suomi-Turkki peli keräsi TV:n ääreen 391 000 ihmistä, Suomi-Ukraina 384 000 ja Suomi-Dominikaaninen tasavalta 383 000. 

Lentopallopeleistä Suomi-Brasilia keräsi 429 000 katsojaa, Suomi-Saksa 396 000 ja Suomi - Kuuba 327 000 katsojaa. Jalkapalloilijat puolestaan houkuttelivat karsintapelissään Fär-saaria vastaan 344 000 katselijaa.

Seuraavaksi pitäisikin sitten keksiä, mihin verrata. Aloitetaan vaikka yleisurheilun Suomi-Ruotsi -maaottelusta. Sitä katsoi lauantaina 681 000 ja sunnuntaina 748 000 katsojaa. Aika kovia lukuja noihin hehkutettuihin joukkuelajien katsojamääriin verrattuna. 

Entä yleisurheilun eliittikisat, joista mikään media ei mainitse etukäteen. No niitä katseli 375 000 yleisurheilusta kiinnostunutta katsojaa, eli karkeasti ottaen saman verran kuin etukäteen päiväkausia hehkutettuja joukkuelajeja.

Innostuin havainnoistani sen verran, että hain vielä muutaman muun urheilutapahtuman. Viikon 34 formulakisoja seurasi MTV3 MAX:illa 315 000 katsojaa, joiden lisäksi jälkilähetystä seurasi MTV3:lta katsojamäärä, jota ei löydy lähdeaineistosta.

Myös melko paljon mediahuomiota keräävien tenniksen tai golfin katsojamääriä en löytänyt lainkaan tilastoista, joissa oli lueteltu kunkin viikon 100 eniten katsojia kerännyttä lähetystä. Ilmeisesti niistä ei ole juuri kukaan kiinnostunut - ei ainakaan katsomismielessä. Tai sitten noiden lajien kilpailuja ei ole viimeisen parin kuukauden aikana televisioitu. En tiedä.

Tilastoja taaksepäin selatessani vastaan tulivat lento- ja koripallokisojen kanssa vertailukelpoiset yleisurheilun EM-kisat, jotka keräsivät parhaana päivänä 1 171 000 katsojaa. Kaikkiaan kymmenen kisalähetystä keräsi yli 600 000 katsojaa. Mielestäni ero lento- ja koripallon arvokisojen katsojamääriin on käsittämättömän iso ottaen huomioon median tarjoaman huomion määrän. 

Kaikkiaan näyttäisikin siltä, että kesäkauden urheilutarjonnasta on yleisurheilu ylivoimaiseti eniten kansaa kiinnostava laji. Sitä taustaa vastaan eri lajien medianäkyvyys tuntuu aika epäsuhtaiselta.

Tästä pienestä selvityksestäni tuli hakematta mieleen tieteellisten mielipidetiedustelujen alku, josta Wikipedia kertoo näin: "tieteellisten mielipidetutkimusten katsotaan usein alkaneen Yhdysvalloissa 1936. Tuolloin...ennustamisen markkinoita siihen asti hallinnut Literary Digest -lehti...kärsi kirvelevän arvovaltatappion....otoksensa epäedustavuuden takia. Poimimalla...vastaajiksi...liikaa varakasta keskiluokkaa." 

Ehkäpä urheilutoimittajat ovat myös poikkeuksellinen joukko penkkiurheilukansaa, jolla on omat kiinnostuksen kohteet. Harmi, etteivät ne vastaa juuri lainkaan maksavien asiakkaiden eli tavallisten penkkiurheilujen kiinnostuksen kohteita.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Kansallistunne ei elähdytä muukalaislegioonaa

Antti Ruuskaselle kultaa ja minulle vanhoja muistoja

Erään uutisen anatomia - tiedonvälitystä vai mielipidevaikuttamista?

Kansallistunne ei elähdytä muukalaislegioonaa

Kun kirjoittamisen vauhtiin pääsin, niin sallittakoon lyhyt kommentti myös urheilun saralta. Nimittäin Suomi-Ruotsi maaottelun.

Kirjoitin Antti Ruuskasen kultamitalitunnelmissa omista urheilumuistoistani ja tulin lopuksi kommentoineeksi ruotsalaisten mahdollisia vaikeuksia koota parasta mahdollista joukkuetta edustamaan maataan. 

Tarkemmin sanottuna kirjoitin "...länsinaapureiden yleisurheilutaso on yhä enemmän maahanmuuttajien varassa, mikä saattaa johtaa kieltäytymisiin joukkueesta." Tänään Yle sitten vahvisti epäilyni ja kertoi yhden Ruotsin kirkkaimmista yleisurheilijatähdistä, Abeba Aregawin, jättävän maaottelun väliin, vaikka osallistuukin timanttiliigan kilpailuun torstaina. 

Ikävä olla "selvännäkijä", mutta tapahtunut on helposti ymmärrettävissä Ruotsin väestön viime vuosien nopean etninen muuttumisen taustaa vasten. Kansallisuustunteeseen perustuvan maaottelunhan ei voi olettaa elähdyttävän muukalaislegioonaa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Antti Ruuskaselle kultaa ja minulle vanhoja muistoja
Ruotsalainen mielipidetiedustelu
Suomi-Ruotsi juhannusmaaottelu

Antti Ruuskaselle kultaa ja minulle vanhoja muistoja

Yleisurheilun EM-kilpailut päättyivät juuri äsken suomalaisten keihäsnäytökseen. Antti Ruuskanen otti odotetusti kultaa ja Tero Pitkämäki pronssia. Lassi Etelätalo täydensi neljännellä sijallaan. Kilpailua katsoessa minulle tuli elävästi mieleen Soulin olympialaiset, joissa Tapio Korjus voitti ja Seppo Räty täydensi menestystä keihäspronssillaan.

Olen sitä ikäluokkaa, että elin nuoruuteni 1970-luvulla. Niinpä muistan ajan, jolloin suomalaiset hallitsivat keihään lisäksi kestävyysjuoksua ja jopa pikajuoksussa pystyttiin haastamaan Euroopan ja jopa maailman kärki. Tiedättehän nimet Juha Väätäinen, Lasse Virén, Pekka Vasala, Tapio Kantanen, Markku Taskinen, Hannu Siitonen, Pentti Kahma, Reijo Ståhlberg, Pentti Kahma, Juha Tiainen, Riitta Salin, Mona-Liisa Pursiainen, Nina Holmén, Markku Kukkoaho, Antti kalliomäki, Antti Rajamäki ja niin edelleen.

Urheilu oli tuolloin koko kansan asia. Jääkiekossa jouduttiin kerta toisensa jälkeen pettymään ja sen kerran kun olisi päästy mitaleille, tuli dopingkäry. Hiihdossa Susi-Kalle Oikarainen aloitti vuosikymmenen ehkä kaikkien aikojen jännittävimmän viidenkympin kilpailun voitolla, mutta Juha Mieto jäi urallaan ilman henkilökohtaista arvokisakultaa, vaikka ratkaisikin ikimuistoisen viestin vuoden 1976 olympialaisissa. Naishiihtäjät Helena Takalon johdolla sen sijaan olivat pelkkää rautaa.

Yleisurheilijoista Lasse Virén oli koko kansan sankari ja näkyvyyttä riitti muillekin. Pekka Vasalasta jäi mieleen, että hän ei osallistunut 1972 olympialaisissa 800 metrille siitä huolimatta, että olisi ollut yksi voittajasuosikeista. Syyksi mies mainitsi sen, että halusi varmistaa näin voiton 1500 metrillä. Melkoinen itseluottamus siis - eikä syyttä, sillä kukistuihan loppukilpailussa kenialaisten omasta mielestä edelleen heidän kaikkien aikojen paras juoksijansa Kipchoge Keino.

Nämä tämänkertaisten EM-kisojen herättämät muistot viittaavat vahvasti siihen, että suomalainen yleisurheilu olisi selvässä nousussa. Kahden keihäsmitalin lisäksi saimme tukun pistesijoja ja - mikä tärkeintä - monet urheilijamme pystyivät ylittämään kaikki odotukset.

Erityisesti Oskari Mörön juoksut ja Sanna Kämäräisen heitot loivat odotuksia näiden nuorten urheilijoiden tulevaisuutta ajatellen. Hyviähän on joka lajissa paljon,  mutta voittajiksi selviävät vain ne, jotka tekevät tärkeimmällä paikalla ennätyksiään. Kuten Antti Ruuskanen tänään.

Seuraavaksi jäämme urheilurintamalla odottelemaan Suomi-Ruotsi maaottelua (tuota muinaisjäännettä) kahden viikon kuluttua. Toivottavasti suomalaiset pystyvät haastamaan ja voittamaan ruotsalaiset, vaikka tehtävä ei olekaan helppo, sillä myös ruotsalaiset menestyivät EM-kisoissa.

Oman mielenkiintonsa Ruotsi-ottelulle antaa se, että länsinaapureiden yleisurheilutaso on yhä enemmän maahanmuuttajien varassa, mikä saattaa johtaa kieltäytymisiin joukkueesta. Toivotaan kuitenkin ettei näin käy, vaan saamme Helsinkiin kahden viikon kuluttua myös kaikki ruotsalaiset  urheilutähdet.

Sitä odotellessa saanemme useamman kerran seurata Ruuskasen sinkoamaa jättiläiskaarta, jonka sveitsiläisten kamera tavoitti ikimuistoisella tavalla! Kiitos siitä sekä sveitsiläisille että etenkin Pielaveden rennolle jässikälle! Ja onnea, sikäli kuin mies tämän sattuisi lukemaan!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Jääkiekko, doping ja jalkapallon erinomainen dopingkasvatus
Suomi-Ruotsi juhannusmaaottelu
Karjalaiselle kultaa - mutta onko kaikki nyt hyvin?

Karjalaiselle kultaa - mutta onko kaikki nyt hyvin?

Dopingista sen verran, että Olli-Pekka Karjalainen näyttäisi saavan EM-kisojen kultamitalin jälkikäteen, koska voittaja kärysi dopingista. Kaikki vaikuttaisi siis olevan kahdeksan vuoden odotuksen jälkeen hyvin. Vai onko?

Ei ole, sillä asia on laajempi. IL:n näkökulman mukaan Karjalaiselta sai saamatta viisi- tai jopa kuusinumeroinen euromäärä bonuksia, jotka hän olisi saanut ellei edellä olisi ollut huijaria.

Tässä tapauksessa kulminoituu se, miksi dopingrikkomuksia ei pitäisi käsitellä pelkkinä urheilurikkomuksina. Siis ikään kuin viattomana pikku huijauksena harrastustoiminnassa. Sen sijaan ne pitäisi rinnasta muihin suuriin omaisuusrikoksiin. Sellaisiin kuin petos tai kavallus; joissa rikolliset aiheuttavat vahinkoa viattomille ihmisille.

Vaihtoehtoisesti dopingsäännöistä voitaisiin luopua, mutta siinä tapauksessa pitäisi ensin päättää kenen maksettavaksi tulevat dopingista aiheutuvat terveydenhoitokulut, inhimillinen kärsimys ja muut seuraukset. Ja hyväksyä se, että vanhempien into ohjata lapsensa urheilun pariin vähenee merkittävästi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nicklas Bäckström - doping-valvonnan viaton uhri
Onnea Venäjälle tuplahopeasta olympialaisten pariviestissä ja jääkiekossa!
Kari-Pekka Kyrön karu kohtalo

SUL loi paineita MM-Daeguun

Yleisurheilun MM-kisojen keihäsvalinnat ovat herättäneet keskustelua. Näin siksi, että etukäteen oli sovittu joukkueen valintaan vaikuttaviksi koko kesän suoritustaso, sekä yksittäisistä kilpailuista keihäskarnnevaalit ja Kalevan kisat. Näillä perusteilla kisoihin olisi valittu Antti Ruuskanen, Ari Mannio ja alkukauden sekä vanhojen näyttöjen pohjalta Tero Pitkämäki.  

Suomen urheiluliitto (SUL) päätti kuitenkin muuttaa valintakriteerejä viime hetkellä - tai oikeastaan jälkikäteen. Viimeisessä mahdollisessa näytön paikassa kauden ylivoimaisesti parhaansa heittänyt Sampo Lehtola haluttiin mukaan kisajoukkueeseen, joten hänelle oli tehtävä tilaa. Tämä epäonnen arpa osui kauden varmimman heittäjän, eli Antti Ruuskasen kohdalle.

SUL:n päätös on sikäli ymmärrettävä, että pieleen menneen keihäskauden jälkeen niin kansa kuin toppatakkiosastokin janoavat tulosta. Ja sitä voidaan tällä kertaa saavuttaa vain, mikäli miesten keihäsfinaaliin Daegussa osuu suomalainen onnenkantamoinen - tai siis täydellisesti onnistunut heitto.

Itse asiassa onnenkantamoisia tarvitaan samalle miehelle kaksi - ensin karsinnassa ja sitten varsinaisen kilpailun kolmen ensimmäisen heiton joukossa. Nyt nähdyn perusteella SUL:ssa oletetaan tämän olevan todennäköisempää yhden onnenkantamoisen juuri ja juuri riittävän pitkälle heittäneelle Lehtolalle kuin tasaisemmin, mutta parhaallaan hiukan vähemmän heittäneelle Ruuskaselle. Miesten kauden parhaiden heittojen ero on noin puolitoista metriä, mutta miesten viidestä pisimmästä heitosta Ruuskanen on kiskaissut neljä.

Yhtä asiaa SUL ei päätöstä tehdessään näyttäisi huomioineen. Nyt tehdyllä päätöksellä nimittäin rakennettiin kovat paineet niin Pitkämäelle kuin Lehtolalle. Miesten epäonnistumisesta seuraa takuuvarmasti valtavat turpakäräjät, onnistumisesta puolestaan puolijumalaksi julistaminen.

Tämä ei ole hyvä lähtökohta itse kilpailuun keihään kaltaisessa tekniikkalajissa, jossa pienikin lihaksiston ylimääräinen jännitys voi pilata koko suorituksen. Etenkin suurkilpailun ensikertalaisen Sampo Lehtolan paineensietokyky tulee siis testatuksi viimeisen päälle rankasti. Jos mies sen selvittää, on meillä käsissämme tulevaisuuden suurheittäjä. Jos taas ei, on nuoren miehen keihäsura suurkilpailuissa ehkä pilattu koko loppuelämän ajaksi.

Lopuksi on syytä muistaa, ettei viimeisillä valinnoilla ratkota mitaleita (ainoa muistamani poikkeus oli kympin hopeamiehen Kaarlo Maaningan viime hetken valinta Moskovaan vuonna 1980). Tosiasiahan on, ettei tämänvuotisessa MM-kilpailun keihäskilpailussa realistisia mitalisaumoja ole kuin ehkä Ari Manniolla. Toivottavasti nyt koettu sekoilu ei vaikuta hänen suoritukseensa.


Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Yleisurheilun MM-kilpailut Daegussa!
MM-kilpailut pohjoismaisten hiihtolajien Mekassa - Holmenkollenilla!
Liikunta pidentää ikää!

Yleisurheilun MM-kilpailut Daegussa!

Yleisurheilun MM-kilpailut Etelä-Korean Daegussa lähestyvät. Valitettavasti vain suomalainen yleisurheilukesä on ollut vaisu, eikä lupaa kovin paljoa.

Kesän suurin tähti on tainnut olla Jonathan Åstrand, joka on pitkin kesää tehnyt suomalaisittain huipputulosta. Valitettavasti vain pikamatkoilla suomalaiset geenit panevat hanttiin - länsiafrikkalaisilla kun on paljon meitä enemmän nopeita lihassoluja. Odotettavissa on siis alkueräjuoksuja, sillä jo välierään pääsy olisi hieno suoritus Jonathanille.

Valitettavasti suomalaiset penkkiurheilijat eivät kaipaa välieräpaikkoja vaan mitaleita. Sellaisia voitiin ennen tätä kesää odottaa vain muutamalta urheilijalta: realistisimmin maailmanmestari Tero Pitkämäeltä ja melkoisin varauksin Helsingin kisojen mitalistilta Tommi Evilältä, kävelijä Jarkko Kinnuselta ja estejuoksija Jukka Keskisalolta. Sekä jossain määrin myös talvella hienosti seipään kanssa hypänneeltä Minna Nikkaselta, mikäli tämän kehitys olisi kesän mittaan jatkunut samoin kuin syksyllä.

Kesällä nämä suomalaisen yleisurheilun syömähampaat ovat kuitenkin olleet vaisuja. Kovin ässämme, maailmanmestari Tero Pitkämäki, heitti lupaavasti keväällä, mutta joutui sitten mykoplasman kouriin. Tulostaso putosi sen seurauksena kymmenellä metrillä totutusta. Nyt mies juoksee kilpaa ajan kanssa, ja yrittää palautua huippukuntoon parissa viikossa. Helppoa se ei tule olemaan.

Myös muut keihäsmiehet ovat tänä vuonna olleet vaisuja. Kunnes Kalevan kisoissa nuori mies, nuorten euroopanmestari ja sotilaiden maailmanmestari Ari Mannio näytti lahjansa ja kisahermonsa. Kolme kisan pisintä heittoa ilmoittivat hänet Daegun mitalikamppailuun. Toivotaan että tämä kortti pitää.

Jarkko Kinnunen tunnetaan kyvystä vetää itsensä loppuun. Tätä kykyä tarvitaan Etelä-Korean lämmössä. Ainakin Kalevan kisojen yhteydessä annettu näyttö viittaisi miehen olevan huippukunnossa, joten venymällä hän saattaa nostaa itsensä palkintokorokkeelle; viimeksihän siellä on suomalaisista kävelijöistä paistatellut Valentin Kononen.

Jukka Keskisalokin onnistui Kalevan kisoissa, mutta on selvää ettei hän ole tänä kesänä parhaassa iskussaan. Sitä kuitenkin tarvittaisiin, sillä kenialaisten hallitseman estejuoksun taso on kova, eivätkä eurooppalaiset ole matkalla juuri juhlineet. Jukka on kuitenkin aiemminkin venynyt, joten mikäli mies on pelannut riskillä ja kunto on vasta nousussa eikä vauhti Etelä-Koreassa ole aivan mahdotonta, on hänellä samanlainen mahdollisuus yllätykseen kuin aikanaan EM-kisoissa.

Entäpä muut. Evilä yrittää rikkoa kisarajaa ja Nikkasella on tekniikka sekaisin. Näillä näkymin heille jää kisoista siis parhaimmillaankin vain hyviä muistoja. Sekin on kuitenkin tärkeää: niin nämä kuin muutkin urheilijat ovat tehneet valtavan työn noustakseen sille tasolle, jolla ovat. Ankara harjoittelu on ollut säännöllistä hamasta lapsuudesta aikuisuuteen. Se on ollut heille elämän suola ja painajainen. Mutta antanut monet sellaiset hetket, jotka eivät koskaan kohtaa meitä "tavallisia pulliaisia". Siinähän se on urheilun suola itse urheilijan kannalta ajateltuna.

Penkkiurheiijan kannalta urheilun kiinnostavuus on puolestaan omien puolesta jännittämisessä. Ja inhimillisen suorituskyvyn rajoja ihmetellessä. Juokseehan esimerkiksi maratonin voittaja jokaisen satametrisen noin 18 sekunnissa. Siis 18 sekunnin satasia 420 perätysten! 400 metrin ratakierrosta hän viilettää 105 kappaletta, kunkin 72 sekunnissa. Ja saman kaavan mukaan jokainen matkan 42 kilometristä taittuu noin kolmessa minuutissa. Cooperin testivauhdiksi muutettuna 12 minuutissa taittuu noin neljä kilometriä kerta toisensa jälkeen.

Aika moni, mutta eivät kaikki, häntä seuraavista penkkiurheilijoista pystyy yhdellä sadalla metsillä samaan. Yhden nelisatasen maratoonarin mukana pysyisi jokunen ja tonnin vain aniharva. Yhtä hurjia ovat suoritukset muissakin lajeissa, keihäs saattaa tavallisen pulliaisen kädestä kaartaa tuskin 30 metriin, kun kisapaikalla kiroillaan 80 metrin alle jäämistä. Ja niin edelleen.

Jäädään siis odottamaan yleisurheilun MM-kilpailujen antia. Toivotan kaikille suomalaisille osallistujille venymistä, taistelutahtoa, onnistumisia ja mitaleita Tiina Lillakin, Arto Bryggaren, Kimmo Kinnusen, Sari Essayahin, Seppo Rädyn ja kumppaneiden viitoittamalla tiellä. Ja pidemmällä tähtäimellä yleisurheilulle menestystä kilpailussa nuorista urheilijoista.

Tosiasiahan on, että suomalaisilla on parhaat mahdollisuudet kansainväliseen menestykseen juuri yksilölajeissa, joten lajien välisessä kamppailussa olisi kansalle tarjottavan leivän tai ainakin sirkushuvien kannalta ensisijaisen tärkeää saada nuoret viehättymään juuri niistä. Näin siitä huolimatta, että vaikkapa pallon potkiminen tai sen mailalla lyöminen joukon jatkona saattavatkin olla nuorelle leppoisampia harrasteita.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Liikunta pidentää ikää!
MM-kilpailut pohjoismaisten hiihtolajien Mekassa - Holmenkollenilla!
Jalo itsepuolustuksen taito

Urheilun syöpäpesäkkeet

Jalkapallo tuotti jälleen sopupelijupakan. Ilmeisesti otteluiden tuloksia oli sovittu veikkausvoittojen toivossa. Edellisen kerran veikkaajan rahanhimo johti vantaalaisen Allianssin julkisuuden valokeilaan. Ongelma ei rajoitu Suomeen, vaan jopa mahtavat italialaisseurat ovat joutuneet ongelmiin samantapaisista syistä.

Sopupeliongelma on ulottunut jopa supisuomalaisen pesäpallon ympärille. Ne näyttävätkin olevan joukkuelajien syöpä. Vähän samalla tavalla kuin doping pyöräilyssä, yleisurheilussa tai muissa yksilölajeissa. Ja epäilemättä myös joukkuelajeissa, vaikka siitä ei yhtä paljon tietoa olekaan.

Sopupelit tai dopingin käyttö on epäreilua. Sopupelien avulla rehellinen veikkaaja häviää rahansa, kun taas sopupelin järjestäjä käärii tuohta. Samalla tavalla dopingin avulla rehellinen urheilija ei pääse huipulle, kun lahjakkuudeltaan samanveroiset pääsevät epäreiluin keinoin niskan päälle. Tällaisesta uhrista erinomainen esimerkki on Pia Sundstedt, jonka ura pyöräilyn huipulla päättyi hänen kieltäydyttyään dopingin käytöstä huipputallissa.

Toisin kuin sopupelit, doping on myös vaarallista. Saksojen yhdistymisen kautta olemme kuulleet monia kauhutarinoita DDR:n dopinhistoriasta ja sen seurauksista. Jopa suomalaisen saunomiskulttuurin kilpaversio jouduttiin lopettamaan, kun epärehellinen saunoja lievitti kipunsa lääkkeillä niin, että pystyi viipymään lauteilla kuolemaansa saakka. Samalla rehellinen kanssakilpailija vammautui vakavasti, kun ei antanut periksi.

Urheilu kiinnostaa ja kiihottaa kansaa. Siinä liikkuu raha, siitä saadaan kunniaa ja se herättää tunteita. Niiden saamiseksi käytetyt epäreilut keinot kuitenkin tuhoavat juuri tätä kiinnostavuutta, ja sitä kautta pienentävät niin kunniaa, rahavirtoja kuin tunteitakin. On äärimmäisen ikävää, että tänä päivänä ylivoimaisen urheilusuorituksen jälkeen mieleen nousee aina epäilys urheilijan puhtaudesta.

Niinpä urheilun kiinnostavuuden, kunnian ja lopulta rahavirtojenkin takia on tärkeää taistella urheilun syöpäpesäkkeitä vastaan. Vedonlyöntiä on tarkkailtava väärinkäytösten estämiseksi. Dopingtestijärjestelmä on saatava entistä tehokkaammaksi niin, että kiinni jäämisen riski kasvaa sietämättömäksi.

Jälkimmäisen tavoitteen saavuttamiseksi maailman antidopingjärjestö rahoittaa vaikuttavaa joukkoa tutkimuksia. Erityisesti tämä geeniekspressioanalyysiin suuntautuva tutkimushanke miellyttää itseäni - tällä linjalla voidaan nimittäin lopulta käräyttää kaikki dopingin käyttäjät. Jopa ilman käytetyn aineen osoittamista. Näin siksi, että menetelmä mittaa sitä, mihin dopingaineilla pyritään, eli niiden vaikutuksia. Näin epärehellinen yrittäjä saadaan kiinni, vaikka hänelle olisi räätälöity tieteelle tuntematon uusi dopingaine.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Dopingin sallimisesta urheilussa
Hiihdon likaisen ajan testamentti - katse tulevaisuuteen
Hiivasieni, puhdas urheilu ja geenidoping
Urheilu ja astmalääkkeet