Oliko Petteri Orpon hallitus viimeinen naula poliittisen liikkeen arkkuun?

Harry "Hjallis" Harkimon johtama oppositiopuolue Liike Nyt on nykyisen porvarihallituksen aikana hankalassa asemassa. Näin siksi, että hallitus tekee tosiasiallisesti varsin samansuuntaista politiikkaa, jota Harkimo ja hänen puolueensa itsekin haluaisivat tehdä. Eikä Harkimon puolue sen takia saavuta helposti medianäkyvyyttä. 

Nettisivujensa mukaan harkimolaiset tavoittelevat esimerkiksi EU:n keskushallinnon vallan supistamista, hallintokulujen vähentämistä terveydenhuollossa, sähkötuotannon omavaraisuutta, ruuantuotannon tekemistä kannattavaksi, suomalaiskoulujen tason nostamista ja valikoivaa maahanmuuttoa. Kaikki sellaisia asioita, jotka sisältyvät tavalla tai toisella myös Petteri Orpon (kok) kabinetin hallitusohjelmaan. 

Tällaisessa tilanteessa puolueen on vaikea saada näkyvyyttä ja sitä kautta kannatusta. Niinpä harkimolaisten kannatus on pudonnut toissakevään eduskuntavaalien 2,4 prosentista vain 1,1 prosenttiin. Siis alle puoleen.    

On ilmeistä, että tämä huolettaa Harkimoa, joka ongelman ratkaistakseen on terävöittänyt poliittista retoriikkaansa ja äärevöittänyt puolueen tavoitteita. Sen merkkinä hän ehdotti eilisen Ilta-Sanomien jutun mukaan perintöveron poistamista, ruoan arvonlisäveron pudottamista 5 prosenttiin, tuloverotuksen alentamista, kotitalous­vähennyksen korottamista, menojen jäädyttämistä nykyiselle tasolle, yhteisöveron laskemista 15 prosenttiin, yritystukien pudottamista, skaalausrahaston perustamista investoinneille ja koko Suomen julistamista "erityis­talousalueeksi".

Nähtäväksi jää, onnistuuko puheiden terävöittäminen nostamaan Harkimon joukkojen näkyvyyttä ja kannatusta. Selvää kuitenkin on, että talousvaatimuksillaan puolue siirtyy hiukan vielä Liike Nytiäkin pienemmän Liberaalipuolueen suuntaan.

Talousliberalismi on sinänsä ihan hyvä aate, mutta siltä suunnalta ei Suomessa löydy juurikaan äänestäjiä, eikä siten merkittävää lisäkannatusta puolueelle. Siten saattaa hyvinkin käydä niin, että Petteri Orpon hallituksen syntyminen ja Liike Nytin jääminen sen ulkopuolelle oli viimeinen naula poliittisen harkimolaisuuden arkkuun. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaisista paljastui järkyttävä totuus
Vain Perussuomalaiset ja Liike Nyt ovat kansan linjoilla kulttuurikysymyksessä
Ylen uutistoimitus ei ymmärrä olemassaolonsa ainoaa oikeutusta

Sosiaalinen oikeudenmukaisuuden ajatus perustuu vihaan, epätasa-arvoiseen kohteluun lain edessä ja varkauteen

Argentiinan presidentti Javier Milei antoi haastatelun amerikkalaismedialle. Se kannattaa toki lukea kokonaisuudessaan, mutta päätin kääntää tähän kuitenkin vain siihen sisältyvän vertauskuvallisen selityksen siitä, mitä sosialismi on ja miksi se saavuttaa suosiota poliitikkojen ja äänestäjien parissa. Olkaapa siis hyvät, arvoisat lukijani.

"Oletetaan, että juoksemme kilpaa. Meitä on 20, mutta kuinka moni voi voittaa? Vain yksi. 

Mitä sosialismi siis tekee? Se keskittyy jäljelle jääviin 19 juoksijaan, puhuen salajuonesta, jonka mukaan joku voitti ja alistaa muita. Se ruokkii ja vaalii kaunaa ja vihaa. On helpompi uskoa, että kyseessä oli salaliitto kuin hyväksyä, että toinen oli parempi. 

Juuri tästä on kyse kulttuuritaisteluissa. Osoittaa, että nämä moraaliset arvot ovat vastenmielisiä ja että ne johtavat hirvittäviin instituutioihin, ja että kun näitä instituutioita toteutetaan, valtiot romahtavat ja vajoavat kurjuuteen."

Näiden sanojensa jälkeen Milei otti esimerkin omasta kotimaastaan: "Argentiina omaksui vapauden ajatukset vuonna 1860 oltuaan barbaarien maa. Ja 35 vuodessa siitä tuli maailman rikkain kansakunta. 

1900-luvun alussa Argentiina omaksui sosialistiset ideat ja siitä tuli kurja maa, joka tuottaa ruokaa 400 miljoonalle ihmiselle, mutta verorasitus on 70 prosenttia kyseisellä sektorilla. Tätä roskaa sosialismi on. 

Ja miten he tekivät tämän? Istuttamalla 'sosiaalisen oikeudenmukaisuuden' ajatuksen, joka perustuu vihaan, epätasa-arvoiseen kohteluun lain edessä ja varkauteen. Ja tämä moraalisten arvojen rappeutuminen johtaa lahoamiseen. 

Meidän on siis taisteltava sekä taloudellisella, poliittisella että kulttuurisella rintamalla. Jos epäonnistut jollakin näistä osa-alueista, sosialismi hiipii sisään ja voittaa."

* * *

Arvoisat lukijani: edelle kääntämäni teksti avaa erinomaisesti sitä, mitä sosialismi on ja miksi se on suosittua. Mutta kertoo myös sen, miten siitä voidaan päästä eroon. Ja miksi se on välttämätöntä, mikäli haluamme Suomen ja Euroopan olevan hyvä paikka asua ja elää myös tulevaisuudessa. 

Ja jotta tämä ei jäisi pelkäksi sanahelinäksi, muistutan siitä, mihin Suomen historiallinen nousu 1800-luvun aikana ja jälkeen perustui. Ensin Johan Snellman johdolla ja valistuneen keisarin suostumuksella ja tuella luotiin suuriruhtinaskuntaan liberalistinen lainsäädäntö, joka salli vapaan taloudellisen toiminnan, mutta sitoi hallinnon ja lainkäytön lakiin. Ja lopulta vuonna 1879 toteutettiin elinkeinovapaus. 

Näin Suomen talous kasvoi nopeasti ja saavutti ja jopa ohitti 2000-luvun alkuvuosina entisen emämaan, kunnes lopulta tukehtui omien hallitusten - erityisesti Jäätteenmäen, Vanhasen, Kiviniemen ja Kataisen/Stubbin - sekä Euroopan Unionin johdolla rakennettuun keskusjohtoiseen ja yhä byrokraattisempaan taloudenpitoon, jossa poliittista suosiota ostettiin yhä hulppeammilla verovaroin kustannetuilla palveluilla. 

Ja kuten tiedämme, ei Suomi ole vieläkään pystynyt nousemaan siitä suosta, johon se ajettiin. Päinvastoin, vuosina 2019-2023 hallinnut Rinteen/Marinin kabinetti käänsi Sipilän hallituksen aloittamien oikeansuuntaisten toimien vaikutukset uudeksi ja entistä vaikeammaksi stagnaatioksi, jonka seurauksena suomalaisten taloudellinen toimeliaisuus ja rahavirrat ovat suurelta osin suuntautuneet Suomesta muuhun maailmaan.  

Tässä työssä kauniin ex-pääministerimme työtä auttoi samaan suuntaan puhaltanut Ursula von der Leyenin johtama brezhneviläistä byrokratiaa ilmeisenä esikuvanaan pitänyt "greenpeace-komissio". Ja siksi olisi äärimmäisen tärkeää, että myös tuleva europarlamentti ja komissio lukisivat ja ymmärtäisivät edelle kääntämäni Javier Milein ajatuksen sosialismin syistä ja vaaroista. Ja että ne palauttaisivat Euroopan Unionin kansallisvaltioiden hyvinvointia tukevaksi vapaan kaupan liitoksi sen sijaan, että se toimii brezhneviläisen stagnaation sylttytehtaana.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ay-liike ja vasemmisto ajavat USA:n talouden tukemista suomalaisella rahalla
Talous kuntoon kolmessa kuukaudessa ay-liikkeen vastustuksesta huolimatta
Orpon hallitus ja köyhien köyhdyttäminen

Voisiko jengirikollisuuden lopettaa vapauttamalla huumeet?

Hallitus ja poliisi ovat lähteneet päättäväisesti torjumaan Ruotsin tielle Suomea viemään pyrkivää järjestäytynyttä rikollisuutta. Kiitos tästä kuuluu ennen kaikkea Petteri Orpon (kok) hallitukselle ja sen sisäministerille Mari Rantaselle (ps). 

Tämä on tietenkin erinomainen asia, eikä siitä sen enempää. Sen sijaan tahdon kiinnittää arvoisan lukijani huomion vihervasemmiston sosiaalisessa mediassa tarjoamaan ratkaisuun. Se on huumeiden vapauttaminen. 

Ja ei, tällä ei tarkoiteta pelkästään kannabiksen laillistamista vaan aivan kaikkien mielensekoittajien. Siis esimerkiksi heroiini, kokaiini ja amfetamiini. 

Perustelu löytyy Suomen kieltolaista, joka lopetettiin siihen liittyneen rikollisuuden takia ja saavuttaen toivottu tulos. Ja siksi vihervasemmistolaisten ajatus on, että myös nykyinen jengirikollisuus katoaisi, mikäli huumeisiin liittyvä ansaintalogiikka poistettaisiin vapauttamalla huumeet. 

Näinköhän historia toistaisi itseään ja lähinnä etnisiin vähemmistöihin kuuluvat jengiläiset muuttuisivat ansaintalogiikan kadottua kilteiksi kuoropojiksi? Vai kävisikö sittenkin niin, että he etsisivät itselleen uuden lakia rikkovan rahapuun? 

Entä huumeiden vapauttamisesta aiheutuvat haitat? Vaihtaisivatko päihteiden etsijät alkoholin huumeisiin vai kävisikö sittenkin siten, että nämä aineet tulisivat entisten päälle - ja yhä kovempaan sekakäyttöön? 

* * *

Minulla ei luonnollisesti ole edellä esittämiini kysymyksiin vastauksia, mutta löysin MTV3:n jutun, jonka mukaan alkoholi on koko yhteiskunnan kannalta vaarallisempi päihde kuin yksikään varsinainen huume. Tosin käyttäjään itseensä kohdistuvien haittojen osalta se sijoittuu vasta neljänneksi heroiinin, kokaiinin ja metamfetamiinin jälkeen. 

MTV3:n juttu ei perustunut mittauksiin, vaan vuonna 2010 julkaistuun tieteelliseen raporttiin työpajasta, jossa siihen kutsutut spesialistit olivat pisteyttäneet erilaisten päihteiden riskejä. 

Löysin myös uudemman julkaisun, jossa australialaiset olivat vastaavalla menetelmällä arvioineet eri huumeiden haitallisuutta. Sen mukaan käyttäjille haitallisimmat päihteet olivat fentanyyli, heroiini ja metamfetamiini. Sen sijaan koko yhteiskunnan kannalta kärjessä oli jälleen alkoholi, joten molempien tutkimusten mukaan juuri sen laillisuus on kyseenalaista.

* * *

Portugali on eurooppalainen esimerkki maasta, jossa kaikki huumeet on laillistettu. Aiheeseen liittyvän Wikipedia-artikkelin mukaan "viisi vuotta lain voimaan astumisen jälkeen vuonna 2006 huumekuolemat putosivat Portugalissa 400 vuosittaisesta tapauksesta 290 tapaukseen. Lisäksi uusien HIV-tartuntojen määrät romahtivat 1400 tapauksesta 400 tapaukseen." 

Edelleen Wikipedian mukaan "laki siis vähensi huomattavasti huumeiden aiheuttamia terveysongelmia, eikä se lisännyt maan pääkaupungin Lissabonin suosiota huumeidenkäyttäjien keskuudessa. Tutkimuksen mukaan laki ei lisännyt huumeiden käyttöä, joka oli jo ennestään alhaisempaa kuin useissa muissa Euroopan maissa. Portugalin liberaali huumepolitiikka on lisännyt suosiotaan maassa, ja sen tuloksia pidetään kaiken kaikkiaan positiivisina."

Toisaalta löysin myös uudemman tutkimuksen, jossa oli tarkasteltu huumeiden vapauttamisen pidemmän ajan vaikutuksia. Siinä havaittiin huumeiden hintojen pysyneen vapauttamisen jälkeen entisellään, eivätkä huumeisiin liittyvät kuolematkaan vähentyneet - jos eivät lisääntyneetkään - pidemmällä aikavälillä. 

Ja mikä tämän kirjoituksen kannalta on oleellisinta: huumeiden vapauttaminen ei vähentänyt organisoitua väkivaltaa tai rikollisuutta. Siten huumeiden vapauttamisella ei näyttäisi - ainakaan Portugalin esimerkin valossa - olevan sen enempää myönteisiä kuin haitallisiakaan seurauksia.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onko Krista Mikkonen tyhmä vai valtionhallintoon soluttautunut terroristi?
Veroeuroja huumeiden käyttöhuoneisiin?
Ministeri Ohisalo, homeopatia ja Itä-Uudenmaan järjestäytyneet nuorisoporukat

Imaamin viesti lauttasaarelaisille

Kevään eduskuntavaaleissa lähes puolet lauttasaarelaisista äänesti kokoomusta. Demareille antoi tukensa yli kaksitoista, Vihreille yli yksitoista ja RKP:llekin reilut yhdeksän prosenttia. Mikään näistä puolueista ei ole suuremmin vastustanut Suomessa harjoitettua humanitaarisen maahanmuuton politiikkaa - ja kolme viimeksi mainittua on suorastaan vaatinut siitä vieläkin lepsumpaa. 

Maahanmuuton vaaroista varoittaneen Perussuomalaisten kannatus jäi vajaaseen yhdeksään prosenttiin tässä kaupunginosassa, joka äänestyskäyttäytymisen(kin) perusteella on ennen kaikkea vauraiden arvoliberaalien ihmisten kotiseutua. Siis sellaista, jossa maahanmuuttajien osuus on edelleen pieni ja heistäkin vain osa humanitaarisin perustein maahan saapuneita. 

Siksi oli mielenkiintoista huomata, että Lauttasaareen on löytänyt tiensä muualta pääkaupunkiseudulta - Itä-Helsingistä tai Espoosta - peräisin oleva nuorisojoukko, joilla on ollut tapana naamioitua ahdistellessaan paikallisia nuoria. Ainakin osan nuorista on kerrottu olevan maahanmuuttajataustaisia.

Näin humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan todellisuus on saapunut tässäkin puheena olevaan Helsingin vauraaseen saarikaupunginosaan. Nähtäväksi jää, vaikuttaako tapaus jollain tavalla seuraavien kunnallis- ja eduskuntavaalien tulokseen, vai uskovatko lauttasaarelaiset edelleen siihen, että humanitaarinen maahanmuutto on hyväksi Suomelle ja suomalaisille.

* * *

Jos arvoliberaaleilla helsinkiläisillä olisi järkeä päässään he huomaisivat, että nyt harjoitetun maahanmuuttopolitiikan seurauksia voisi tarkastella tutustumalla Ruotsin tilanteeseen. Siellä on viimeisenä käänteenä nähty maahanmuuttajataustaisen jengijohtajan siirtyminen Turkkiin eli ruotsalaispoliisien tavoittamattomiin - ja sieltä tapahtuva rikollisjoukkonsa johtaminen yhä väkivaltaisempiin tekoihin Ruotsissa. 

Tällä jengipomolla on tiettävästi hyvät suhteet Turkin poliittiseen johtoon, joten hänen katoamisensa seurauksena myös Ruotsin NATO-tie näyttää muuttuvan yhä kivikkoisemmaksi. Samaan aikaan ruotsalaisen sivistyksen kehtona tunnetun Uppsalan koulujen oppilaita on jäänyt kotiin pelätessään tulevansa tapetuiksi.  

Tässä tilanteessa ruotsalaisten keinot palauttaa maansa takaisin siihen auvoiseen tilaan - josta minun sukupolveni on sen tuntenut - saattavat olla vähissä. Toistaiseksi siellä kuitenkin tunnutaan uskottavan pehmeisiin keinoihin asioiden korjaamiseksi. Epäilen kuitenkin, ettei se riitä, vaan maassa olisi tehtävä päätöksiä, jotka olisivat erityisen radikaaleja ja hyvin kaukana niin sanottujen ihmisoikeuksien kunnioittamisesta.

* * *

Ruotsin tielle Suomea olisi viemässä myös saudirahoitteinen helsinkiläisimaami, johon myös blogistikollega Yrjöperskeles kiinnitti eilen huomionsa. Mies oli suivaantunut helsinkiläiselle virkamiehelle, joka piti hänen päiväkotiaan moskeijana, ja kertoi ettei "ymmärrä näitä ihmisiä, ennakkoluuloisia ihmisiä, maalaisjuntteja ihmisiä, kusipäisiä ihmisiä".

Niinpä hän uhkasi tekevänsä kantelun virkamiestä vastaan ja vievänsä asian aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen asti. Ja lopuksi hän uhkasi vielä seurata ruotsalaisen jengipomon esimerkkiä: kertomalla, että "sitten mä menen Turkkiin. Recep Tayyip Erdogan on mun henkilökohtainen tuttu".

Miehellä oli toki muutakin sanottavaa. Hänen mielestään ISIS oli vain "sotkuinen juttu", mutta lupasi lähteä Palestiinaan sotimaan, mikäli "mä tiedän, että on jihad". 

Ja olihan miehellä sanoma myös lauttasaarelaisille ja muille arvoliberaaleille helsinkiläisille. Hän nimittäin arvioi suomalaisen seksuaalipolitiikan seurauksia sanomalla, että "täällä vaan mies miehen kanssa, nainen naisen kanssa. Kohta suomalaiset kaksi miljoonaa. Mutta islamin laki: ei! Sitten muslimit kohta kymmenen miljoonaa."

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Helsingin käräjäoikeus ei ymmärtänyt kunniamurhaajaa
Edes rikoskomisario ei uskalla puhua tosiasioista sellaisina kuin ne ovat
Sosiaalidemokraattisen imaamin ajatuksia

Jani Mäkelää oikonut Mika Salminen johti harhaan

Jani Mäkelä (ps) esitti Ylen A-studiossa virheellisesti, että THL:n yhdenvertaisuusyksikön työpanos olisi sata henkilötyövuotta. Yksikön päällikön mukaan siellä tehty työpanos vastaa vain noin 75 henkilötyövuotta, vaikka työntekijöitä onkin yli sata, joista reilu kolmannes osa-aikaisia. Siten Mäkelä lienee kommentissaan sekoittanut henkilötyövuodet henkilöstön lukumäärään.

Asia olisi todennäköisesti mennyt ohi kaikilta suomalaisilta, ellei THL:n johtaja Mika Salminen olisi oikonut Mäkelän väitteitä eilen sosiaalisessa mediassa. Ja minulta itseltänikin olankohautuksella, ellei hän olisi kertonut, että "yksikön viidestä tiimistä yksi käsittelee päätoimisesti maahanmuuttoon ja kulttuuriseen moninaisuuteen liittyviä aiheita. Tiimin rahoituksesta valtaosa on THL:n valtion budjettirahoituksen ulkopuolista, kilpailun kautta saatua hankerahoitusta."

Tämä rahoituksen muotona ovat yksikön päällikön mukaan pääosin EU-hankkeet, Suomen akatemia, säätiörahoitus ja eri ministeriöt, ja siitä pitää kilpailla muiden toimijoiden kanssa. Juuri tämä kommentti sai minut mietteliääksi.

On nimittäin niin, että edellä mainituista rahoituslähteistä ainakin EU, Suomen akatemia ja ministeriöt jakavat veronmaksajilta kerättyä tai ainakin julkisten toimijoiden hankkimaa (esim. veikkausmonopoli) rahaa. Siten näiden lähteiden osalta yhdenvertaisuusyksikön rahoitus ei missään tapauksessa vertaudu yksityiseen rahoitukseen, vaikka se onkin joutunut kilpailemaan sen saamisesta muiden - yleensä julkisten - toimijoiden kanssa. 

Toisin sanoen Mika Salmisen toteamus siitä, että "tiimin rahoituksesta valtaosa on THL:n valtion budjettirahoituksen ulkopuolista, kilpailun kautta saatua hankerahoitusta" on sikäli harhaanjohtava, ettei tämä tarkoita sitä, etteikö kyseinen rahoitus silti olisi - mahdollisesti säätiöitä lukuun ottamatta - viime kädessä julkista. Ja sellaisena perustu viime kädessä yrittäjien ja yksityisen sektorin työntekijöiden hankkiman varallisuuden sosialisointiin siinä missä suora budjettirahoituskin. 

Tämä asia ei suinkaan ole vähäpätöinen, koska se osoittaa sosialismin tiettyjen muotojen hämärtyneen ainakin joiden julkisen sektorin toimijoiden mielissä. Ja tämä on vaarallista. 

Näin siksi, että tiedämme talouden liiallisen sosialisoinnin johtaneen aina ja poikkeuksetta katastrofiin siitä huolimatta, että monin yhteisten asioiden hoitaminen verovaroin on järkevää. Tästä syystä olisi kaikkien suomalaisten - ja etenkin valtionhallinnon korkeiden virkamiesten - tärkeää pitää kirkkaana mielessään markkinaliberaalien ja sosialisoitujen rahavirtojen erot. Eikä ainakaan erehtyä luulemaan, että jälkimmäinen muuttuu ensimmäiseksi sillä, että sen jakamisesta järjestetään kilpailu. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Veroista vapautettu mielipidekirjoittaja haluaisi maksaa vapaaehtoisia veroja
Vaalit osoittivat miksi Viron talous kohenee, mutta Suomen ei
Onko julkisella taloudella optimaalista kokoa?

Tiedelehti ohjeisti rotujen huomioimisesta

Yhdysvallat on maailman johtava suurvalta. Mutta samalla sisäisesti hajallaan trumpilaisten konservatiivien ja arvoliberaalien demokraattien vastakkainasettelun takia. 

Tämä asetelma on toki heijastunut myös muualle maailmaan, myös tiedeyhteisöön. Siitä esimerkkinä oli eilisen brittiläisen Nature-lehden kirjoitus, jossa ohjeistettiin ihmisiin liittyvää tutkimusta tekeviä käyttäytymään arvoliberaalisti.

Kirjoitus alkoi toteamuksella "kuten aiemmat pääkirjoitukset ovat tunnustaneet, Nature on osaltaan vaikuttanut rasismiin - ja on nyt luvannut osallistua sen torjumiseen yhdessä tutkimusyhteisön kollegoidensa kanssa". Sen jälkeen lehti kertoi uusista ohjeistuksistaan tutkimusraporttien kirjoittajille. 

Ohjeistuksen mukaan "tämä on osa jatkuvia päivityksiämme ohjeistuksessa, jossa pyydämme kirjoittajia kuvaamaan, miten demografiset ominaisuudet, mukaan lukien sukupuoli, otetaan huomioon tutkimusten suunnittelussa - ja laajemmin harkitsemaan tutkimuksen mahdollisuutta aiheuttaa haittaa". 

Myöhemmin kerrotaan myös tarkemmin, että lehti odottaa tutkimusraporttien kirjoittajilta kolmea asiaa. "Ensinnäkin, määritä käytetyt kategoriat ja selitä, miksi tällainen luokittelu on tarpeen. Toiseksi selitä käytetyt menetelmät ihmisten kuvailemiseksi tällä tavalla - esimerkiksi ilmoittivatko tutkimuksen osallistujat itsestään vai tulivatko tiedot väestönlaskennasta, sosiaalisesta mediasta tai hallinnollisista tiedoista? Kolmanneksi haluamme, että kirjoittajat kuvaavat, miten he hallitsivat sekoittavat muuttujat, kuten sosioekonomisen aseman". 

Nämä pyynnöt lisätään tutkimusraporttien kirjoittajille annettavaan ohjeistukseen siten, että ne tulevat ilmaistuksi jo käsikirjoituksen lähettämisvaiheessa. Ja loppukaneetissa selitetään vielä, että "niiden tarkoituksena on... estää tutkimusta tahattomasti ylläpitämästä haittaa ja välttää luomasta enemmän negatiivisia kokemuksia ihmisille, joille rasismi on päivittäinen todellisuus". 

Nähtäväksi jää, millä tavalla edellä kuvaamani ohjeistus vaikuttaa Nature-lehden sisältöön. Vaikka se käyttää varsin arvoliberaalia ja vahvaa kieltä, todetaan kirjoituksessa myös, että "rotuun tai etnisyyteen liittyvien tutkimusten tekemiselle on monta tärkeää syytä". 

Sellaisiksi se mainitsee sen, että "värillisiin ihmisiin kohdistuu syrjintää koulutuksessa, työpaikoilla ja muualla. Nämä tilanteet tarvitsevat tutkimusta, jotta ongelmat voidaan paremmin ymmärtää ja ratkaisuja löytää." Minulle jäi kirjoituksesta kuitenkin epäselväksi, tarkoittiko Nature myös sitä, että olisi tärkeää selvittää poikkeavatko jotkut ihmisryhmät muista etnisyyksistä sellaisilla tavoilla, jotka vaikuttavat positiivisesti tai negatiivisesti heidän kykyynsä toimia monietnisessä yhteiskunnassa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Poliittisesti korrektit Nigerian jorubalaiset ja Italian toskanalaiset
Kouluongelmien taustalla ovat juurisyyt, joita kukaan ei uskalla edes mainita
Pituustutkimus osoitti, etteivät kaikki ihmiset ole samanlaisia

Vaalit osoittivat miksi Viron talous kohenee, mutta Suomen ei

Suomessa järjestetään eduskuntavaalit vajaan kuukauden kuluttua. "Pikkuveljemme" Viro sen sijaan oli nopeampi ja järjesti omat vaalinsa jo viikonloppuna. 

Niiden tulokset tarjosivat mielenkiintoisen vertailukohdan meille suomalaisille. Suurimman puolueen aseman tulevaksi vaalikaudeksi saavutti nimittäin nykyisen pääministerin Reformipuolue: sillä on jatkossa hallussaan 37 paikkaa 101 paikkaisessa parlamentissa. 

Toiseksi suurimman puolueen paikka meni EKRE-puolueelle, joka sai 17 paikkaa, ja kolmannen sijan saavutti 10 paikan rökäletappion jälkeen sikäläinen keskustapuolue 16 kansanedustajallaan. Näin ollen kolmen suurimman puolueen hallussa on yhteensä 70 paikkaa, joten eteläisen naapurimme politiikkaa tulevat jatkossa hallitsemaan nämä puolueet.

Neljänneksi nousi Eesti 200 niminen puolue, joka saavutti 14 paikkaa. Sen lisäksi kansanedustajia saivat Sosiaalidemokraatit (9 paikkaa) ja Isänmaapuolue (8 paikkaa). 

Koska Viron puolueet eivät liene tuttuja kaikille suomalaisille, todettakoon tässä lyhyesti, että Reformipuolue edustaa markkinaliberaalia keskustaoikeistoa, EKRE on kansalliskonservatiivinen oikeistopuolue ja Keskustapuolue on keskustalainen sosiaaliliberaalinen populistipuolue. 

Eesti 200 on talous- ja sosiaaliliberaali puolue ja Sosiaalidemokraatit nimensä mukaisesti maltillinen vasemmistopuolue. Isänmaa taas on keskusta-oikeistolainen puolue, joka Viron toisen itsenäistymisen jälkeen johti maata. 

Kuten tarkkaavainen lukijani jo huomasikin, ovat virolaiset poliittisesti aivan eri linjoilla kuin suomalaiset. Maan äärivasemmisto ei saanut maan parlamenttiin ainuttakaan paikkaa, eikä myöskään ympäristöpuolue. Sen sijaan etenkin talousliberalismilla on erittäin vahva asema. 

Näihin eroihin suhteessa Suomeen lienee syynä se, että maalla on vielä muistissa vasta muutama vuosikymmen sitten päättynyt kokemus totalitaristisesta hallinnosta. Ja toisaalta uuden itsenäisyyden ajan talousliberaali politiikka on johtanut elintason räjähdysmäiseen kasvuun, jonka seurauksena maan kansalaisten taloudellinen vauraus ohittanee suomalaiset vielä omana elinaikanani - eikä talouden kehitystä haluta siksi rajoittaa turhalla sääntelyllä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sanna Marinin epädemokraattiset haaveet
Virosta vakava viesti
Virosta hieno esimerkki Suomelle

Taloudellisen vapauden airuet

Helsingin sanomain pääkirjoittaja kiinnitti huomiotaan siihen, kuinka poliitikot ovat ottaneet vähä vähältä taloutta omaan ohjaukseensa. Näin erityisesti Euroopan Unionissa, jossa erilaiset tukipaketit ja vihreät siirtymät ovat supistaneet merkittävästi markkinaehtoisen toiminnan pelikenttää.

Tämä muutos on johtanut - pääkirjoittajan mukaan - siihen, että "Eurooppa velkaantuu, ja markkinoiden kyky tarjota tuottavuuden kasvua heikentyy". Tähän näkemykseen on helppo yhtyä.

Pääkirjoittajan kirjoitus tuli sikäli sopivasti, että tänä aamuna tietokonetta avatessani ajattelin kirjoittaa Suomen pikkuruisesta Liberaalipuolueesta. Näin siksi, että se on saanut paljon huomiota sosiaalisessa mediassa #LeikattavaaLöytyy-kampanjallaan. 

Kyse on puolueen esille nostamista julkisista kuluista, joista voitaisiin hyvin luopua ilman, että siitä aiheutuisi sen kummempia ongelmia. Päinvastoin, julkisen talouden tervehtyminen mahdollistaisi suomalaiselle talouselämälle liikkumavaraa, joten liberaaleja voisi kutsua vaikkapa Suomen taloudellisen vapauden airuiksi.

Suomalainen poliittinen kenttä on sikäli vammainen, että sieltä puuttuu kokonaan arvokonservatiivinen vasemmisto. Myös maamme perinteinen poliittinen oikeisto siirtyi 1970-luvulta alkaen kohti arvoliberalismia, kunnes kohtuullisen arvokonservatiivinen Perussuomalainen puolue otti näin syntyneen vapaan tilan talouspolitiikan keskiviivan oikealta puolelta saaden vähitellen myös vapaata tilaa vastaavan poliittisen kannatuksen.

Suomessa tosiasiallista sisä- ja EU-politiikan valtaa käyttää hallitus, joka kootaan tyypillisesti talouspoliittisen keskirajan yli. Hallituksen kokoajana toimii kuitenkin aina vaaleissa suurimman kannatuksen saanut puolue. Tämä korostaa vaalien kokonaisvoittajan vaikutusvaltaa ja siten määrittää vahvasti myös kullakin nelivuotiskaudella harjoitettavaa politiikkaa.

Tämä on näkynyt selvästi vasemmistodemari Sanna Marinin Suomessa. Maa on velkaantunut rajusti ja samaan aikaan monilla politiikan lohkoilla on tehty varsin arvoliberaaleja ratkaisuja - erityisesti ympäristö-, kehitysapu- ja maahanmuuttopolitiikassa. Tosin joskus tuntuu siltä, että konservatismi-liberaaliakseli on viivan sijaan ympyrä, sillä arvoliberalismi johtaa helposti vapauden sijasta pakkovaltavaatimuksiin, kuten aamun lehteen sovitettu erään vegaanin henkilökuva osoitti.

Suomen itsenäisyyden aikana ei poliittinen valtavirta ole kuitenkaan oikeastaan koskaan sortunut äärimmäisyyksiin. Sen mukaisesti Marininkaan hallitus ei ole mennyt etenkään EU-politiikassaan aivan niin äärivasemmalle kuin sen apupuolueet eli Vihreät ja Vasemmistoliitto olisivat halunneet, vaan Suomi on sentään pyrkinyt - vaikkakin heikolla menestyksellä - puolustamaan omaa talouttaan Brysselin taistelukentällä. 

Tähän kokonaisuuteen pyrkivät lusikkaansa tuomaan jälleen myös liberaalit. Pidän sinänsä varsin paljon heidän poliittisista linjauksistaan. Sitä valaisemaan kopioin tähän heidän tavoitteensa mukaisesta tulevaisuuden Suomesta. 

"Tulevaisuuden Suomessa yhteiskunta on vapaampi ja vähemmän hallinnoitu ja säädelty, jotta kansalainen voi saavuttaa täyden potentiaalinsa. Jotta tähän päästään:

1. Elinkeino- ja yksilönvapauden sääntelyä on merkittävästi purettava.
2. Verotusta on kevennettävä ja sen painopiste on siirrettävä haittojen ja kulutuksen verottamiseen.
3. Julkisen sektorin kokoa on supistettava, tehokkuusvaatimuksia lisättävä, tehtäviä karsittava ja henkilöstön käytön painopiste tulee olla suoraan kansalaisia palvelevalla operatiivisella tasolla, ei keski- ja ylimmässä johdossa.
4. Ajan mittaan on siirryttävä kansalaista lähellä olevaan suoraan alueelliseen demokratiaan ja samassa yhteydessä valtion keskushallintoa on pienennettävä ja tehtäviä karsittava. Alueet ovat erilaisia ja tuntevat omat olosuhteensa parhaiten.
5. Sosiaaliturvassa on siirryttävä perustulo- tai perustilimalliin. Työelämän ulkopuolella pysyvästi oleville (kuten vanhukset ja vammaiset) tarjottava sosiaaliturva on oltava riittävä.
6. Ulko- ja turvallisuuspolitiikallaan Suomen tulee ensisijaisesti varmistaa kansalaistensa turvallisuus."

Tosiasiassa puolue sijoittuisi näillä linjauksillaan lähelle nykyistä Kokoomusta ja erityisesti Liike Nytiä. Ja sen menestys vaaleissa näkyisi todennäköisesti näiden puolueiden kannatuksessa, sillä Liberaalien potentiaaliset äänestäjät tuskin tulisivat nukkuvien puolueesta kuten lienee ainakin osin käynyt Perussuomalaisten kohdalla. 

Kun otamme huomioon suomalaisen suuria puolueita suosivan vaalijärjestelmän, johtaisi tämä poliittisen vasemmiston ja osin myös Keskustan aseman suhteelliseen vahvistumiseen. Perussuomalaisista en osaa sanoa, sillä Liberaalien maahanmuuttopolitiikka on erittäin lähellä purralaisten linjauksia ja saattaa olla, että Perussuomalaisten kannattajissa on varsinaisten arvokonservatiivien lisäksi muiden puolueiden de facto ajamaa väestönvaihtoa vastustavia talousliberaaleja. 

Nähtäväksi siis jää, kuinka uudelle suomalaiselle liberaalipuolueelle riittää ensi kevään vaaleissa kannatusta. Eli riittäkö maailman ensimmäisestä liberaalista eli Antti Chydeniuksesta sekä presidentti Kaarlo J. Ståhlbergistä ja Risto Rytistä alkaen suurmiehiä maallemme tuottaneelle aatteelle vielä kannatusta?

Hallituspolitiikan kannalta olisi kuitenkin toivottavaa, että Liberaalipuolue pystyisi solmimaan teknisiä vaaliliittoja talouspolitiikaltaan keskilinjan oikealla puolella olevien puolueiden kanssa. Näin puolueen mahdollinen menestys ei edistäisi suomalaisen vihervasemmiston tuhoisan valtakauden jatkumista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hyödyn aika
Harkimon lähtö herätti ajatuksia
Onko suomalainen sisimmässään sosialisti?

Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Tämä on kuudestoista osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen viidennessätoista kirjoituksessa kuvasin, kuinka Suomi onnistui luovimaan toisen maailmansodan jälkeen Paasikiven-Kekkosen-linjana tunnetuksi tulleen suomettumispolitiikan varjossa kohti läntistä maailmaa. Samalla nuorison koulutustaso nousi oleellisesti, mutta synnytti äärivasemmistolaisen opiskelijaliikkeen, jonka käyttövoima kuihtui elintason nousun ja maastamuuton seurauksena.

Seuraavassa vaiheessa 1980-luvun Suomi suuntasi kohti vertaansa vailla olevaa taloudellista nousua.  Sen käyttövoimana oli rahapolitiikan liberalisointi, joka salli pankeille oikeuden liikutella ulkomaisia valuuttoja ja myöntää niihin perustuen valuuttalainoja myös yrityksille, joilla ei ollut ulkomaisissa valuutoissa laskutettavia tuloja. Samalla kuitenkin jätettiin Suomen markka poliittisesti säädellyksi eli sen arvo jäi vapauttamatta markkinavoimien päätettäväksi.

Tämä ristiriita loi pohjan 1990-luvun laman poikkeukselliselle syvyydelle Suomessa. Valuuttalainojen vapautumisen seurauksena markkinoille tulvi rahaa, joka suuntautui lähinnä kotimarkkinoille. Samaan aikaan vahvan markan politiikka kuristi vientiyrityksiä ja poliittisella tasolla tiukasti kielletyt devalvaatio-odotukset nostivat kotimaisia korkotasoja. 

Niinpä Suomen markka sidottiin euron edeltäjään eli ecuun ylikorkealla kurssilla. Lopulta koko rakennelma kaatui, pankkeja meni konkurssiin ja erityisesti kotimarkkinayrityksiä sortui pakkodevalvaation jälkeen kohtuuttoman kalliiksi käyneisiin valuuttalainoihinsa, valtion velka räjähti kasvuun, vientiyritysten kilpailukyky väheni, työttömyysaste nousi tolkuttomiin mittoihin ja velkaiset ihmiset menettivät tulevaisuutensa joutuessaan vararikkoon.

Kaiken tämän seurauksena markka päästettiin lopulta kellumaan, minkä seurauksena vientiyritysten kilpailukyky parani nopeasti. Sen seurauksena Suomen talous muuttui Nokian menestyksen myötä suuryritysvetoiseksi ja alihankintavetoiseksi. Samalla suomalaiset suuryritykset alkoivat kansainvälistyä ripeästi. 

Laman syvyyteen vaikutti osaltaan myös Neuvostoliiton samaan aikaan tapahtunut romahtaminen, jonka seurauksena idänkauppa romahti. Sen seurauksena suomalaiset poliitikot jättivät käyttämättä tilaisuuden liittyä entisten Varsovan liiton jäsenten ja Neuvostoliitosta irronneiden Baltian maiden tavoin läntiseen sotilasliittoon eli NATO:n, koska se olisi osoittanut heihin vuosikymmeniä kohdistuneet suomettumisepäilyt oikeiksi. Euroopan Unioniin kuitenkin liityttiin vuonna 1995, vaikka sitä pidettiin vielä vuonna 1991 täysin epärealistisena tavoitteena.

Suuren laman jälkeen suomalainen talous muuttui aiempaa uusliberalistisemmaksi, mistä yhtenä merkkinä on työnantajan ja työntekijöiden välisen suhteen hämärtäminen yrityksen tuloihin sidottujen optiojärjestelyiden kautta. Näin palkansaajien suhteellinen asema heikkeni, eikä suurtyöttömyys mahdollistanut työntekijäpuolelle aktiivista toimintaa sen poistamiseksi. 

Tähän päättyi tämän kirjoitussarjan pohjana ollut professori Heikki Ylikankaan teos. Siinä jäivät siis käsittelemättä Nokian tuho, Suomen puolustuspoliittinen länsisuuntaus sekä näiden jälkeiset tapahtumat. Sallittakoon tähän yhteyteen kuitenkin vielä muutama kommentti niihin liittyen.

* * *

Yksi lama-ajan merkittävimmistä toimenpiteistä oli suomalaiseen koulutukseen panostaminen. Sen seuraksena maahan syntyi ennenäkemätöntä osaamista, joka mahdollisti Nokian nousun aivan poikkeukselliseen asemaan suomalaisessa taloushistoriassa. Se oli parhaimmillaan maailman selkeä markkinajohtaja alallaan noin 40 prosentin markkinaosuudella - ja vieläkin suuremmalla osuudella tuotoista - mutta ajautui sellaisena kahteen tuhoisaan virheeseen.  

Ensinnäkin Nokia menetti innovatiivisuutensa todennäköisesti virheellisen henkilöstöpolitiikan seurauksena. Siihen johti yrityksen harjoittama sisäiseen kilpailutukseen perustunut tuotekehitys, josta seurasi epäterve taistelu talon sisällä, mikä suuntasi ihmisten huomion uuden tekemisestä kilpailevan ryhmän tuotekehityksen kampittamiseen. 

Toiseksi yrityksen lähes määräävä asema markkinoilla johti voittojen maksimointiin kustannuksia minimoimalla. Tämän seurauksena yrityksen tuotteita valmistettiin halvan työvoiman maissa, joista lopulta rekrytoitiin myös tuotekehityksen työvoimaa ymmärtämättä, että länsimaiden ja kehitysmaiden välisellä elintasoerolla on myös tosiasioihin perustuvia syitä. 

Nokian tuhon myötä suomalainen talouselämä menetti lippulaivansa, jolloin vihreään kultaan perustuvat suuryritykset palasivat talouden selkärangaksi. Nokian tuhoutuessa sen osaava työvoima ei kuitenkaan ole kadonnut, vaan on jakautunut hyödyttämään useampia suomalaisia yrityksiä. 

Samaan aikaan Suomi on EU:n integraatioprosessin myötä menettänyt omaa itsenäisyyttään Brysseliin ja joutunut kriisitilanteissa rahoittamaan pienemmän tuottavuuden valtioita. Toisaalta tietotekniikan kehitys on ajanut metsäteollisuuden rahantekoautomaatin eli paperin kulutuksen alas, mikä on vastareaktiona virkistänyt näiden yritysten tuotekehitystä. 

Tässä vaiheessa karu totuus on se, ettei Suomen talous ole vieläkään saavuttanut sitä kansainvälistä asemaa, joka sillä oli Nokian suuruuden aikana. Eikä metsien talouskäyttöön EU:n tasolta kohdistuvat rajoitusvaateet ainakaan edistä sen tulevaisuutta, mikäli ne toteutuvat. 

Ulkopolitiikan osalta Venäjän Ukrainaan suuntautuneen hyökkäyksen osoitettua puolueettomuuspolitiikan onttouden tarjoutui Suomi pikavauhtia osaksi läntistä puolustusliittoa. Toteutuessaan tämä päätös varmistaa maan sotilaallisen turvallisuuden pitkälle tulevaisuuteen, mutta saattaa samalla johtaa aiempaa useammin sotkeutumiseen kansainvälisiin konflikteihin ja vahingoittaa suhteita suureen itäiseen naapuriin.

Ehkäpä suurin suomalaisen yhteiskunnan muutos on kuitenkin tapahtunut kehitysmaista länsimaihin suuntautuneen kansainvaellusaallon seurauksena. Sen ja kantaväestön lisääntymishaluttomuuden seurauksena Suomen väestöpohjan laatu tulee muuttumaan oleellisesti aiemmasta - eikä tämän fundamentaalisen muutoksen kaikkia seurauksia ole tässä vaiheessa mahdollista ennakoida. Joka tapauksessa jo nyt on selvää, että maahan on muodostunut heikosti integroituva väestönosa, joka kantaväestöä nopeammin kasvavana tulee muuttamaan koko suomalaisen yhteiskunnan perusrakennetta. 

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen talouden Feniks-lintu
Kun minä kuolen...
Nokia ja kustannukset

Hyödyn aika

Tämä on kuudes osa blogimerkintäsarjaa, jossa käyn läpi Suomen historian merkittävimmät vaiheet. Sen viidennessä kirjoituksessa kuvasin, kuinka maa siirtyi ylhäisimmän aatelin vallasta kuninkaan itsevaltiuden kautta virka-aatelin hallinnoimaan esikapitalistiseen yhteiskuntaan, jossa myös tavallisen kansan elinolot alkoivat vähitellen kohentua. 

Edellä kuvattua käännettä professori Heikki Ylikangas pitää merkittävimpänä Suomen historian käännekohtana. Ja sen kanssa tasavertaisena heti perään seurannutta 1700-luvun puolivälin tienoota - eli tämän kirjoituksen aihetta. 

Tuolloin nimittäin - poliittisesta johtoasemasta taistelevien myssyjen ja hattujen poliittisen kiistelyn lomassa - annettiin joukko äärimmäisen merkittäviä asetuksia, joiden perusteella maatilan sai jakaa useampaan osaan. Sitä ennen näin ei voinut tehdä, koska valtakoneisto pelkäsi tilojen muuttuvan sen seurauksena veronmaksukyvyttömiksi. 

Samoin sallittiin talonpojille torppien eli vuokratilojen perustaminen: tämä oikeus oli koskenut aiemmin vain aatelis- ja ratsutiloja. Ja kukkana kakussa päätettiin isojaosta eli maiden uudelleenjakamisesta tilojen kesken siten, että kunkin tilan maat sijaitsivat suurempina lohkoina aiempien yhteiseen kylvöön ja sadonkorjuuseen pakottavien kapeiden sarkojen sijasta. Näin talonpojille mahdollistui oman tilan kehittäminen muista riippumattomasti.

Tosin kävi niin, etteivät talonpojat ensi alkuun olleet lainkaan halukkaita tarttumaan mahdollisuuteen. Syynä olivat yhteismetsät, joita ei haluttu jakaa uudistilojen perustajille vaan pitää tuottoisan tervanpolton resurssina. Asiaan tuli muutos vasta, kun kruunu ilmoitti, ettei valtiovalta tule enää isojaon jälkeen puuttumaan maiden - edes metsien - jakamiseen, vaan ne jätetään itsenäisten isäntien vastuulle.

Neljäs uudistus oli väestökirjanpito, jota tarvittiin armeijan väenottoja varten, koska monet perheet olivat aiemmin huijanneet viranomaisia esimerkiksi antamalla useammalle pojalleen saman nimen, jotta he välttyisivät sotatantereelle joutumiselta. Sehän oli etenkin 1600-luvulla tarkoittanut käytännössä lähes kuolemanrangaistusta - ei niinkään taisteluiden kuin joukko-osastoja raskaasti verottavien kulkutautien takia. 

Tilojen halkominen oli kuitenkin sallittua vain, mikäli luvan hakija oli aikeissa mennä naimisiin. Toisin sanoen tehtyjen uudistusten perimmäisenä motiivina oli se, että Ruotsin valtio halusi kasvattaa väkilukuaan, koska maassa vallitsi krooninen pula työvoimasta - siis ruukeissa, manufaktuureissa ja kartanoissa. Ehkäpä talonpoikien taloudellisten mahdollisuuksien lisääminen auttaisi työvoiman määrän kasvattamisessa? 

Näin laajentuneen yksityisen omistusoikeuden seurauksena ihmiset innostuivat aiempaa enemmän taloudelliseen yritteliäisyyteen ja voitontavoitteluun. Toisin sanoen 1700-luvun puolivälissä Ruotsi ja sen myötä Suomi siirtyivät hyödyn aikakauteen.

Myös yliopistolaitos osallistui taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseen, sillä vuonna 1747 muutettiin Turun yliopiston runousopin professorin virka talousopin professuuriksi - saman kohtalon koki Uppsalassa oikeuden oppituoli. Turun akatemiasta valmistui myös yksi taloudellisen liberalismin keksijöistä eli Antti Chydenius, joka esitti teoriansa vuosikymmentä ennen kuin Adam Smith kirjasi samanlaisilla ajatuksilla itsensä maailman taloushistoriaan. 

Samalla oikeudenkäyttö alkoi muuttua ja paine rangaistusten keventämiseksi kasvoi. Myös kunnallista valtaa alettiin siirtämään kruunun virkakoneistolta takaisin pitäjänkokouksille. Ja jopa kirkko alkoi suhtautua aiempaa myötämielisemmin erilaisiin herätysliikkeisiin. 

Näin yhteiskunnan 1500-luvulta alkanut kehityssuunta kohti aatelisvallan kasvua ja äärimmäisen eriarvoista yhteiskuntaa oli peruuttamattomasti kääntynyt kohti koko kansan elintason nostamista ja demokratiaa. Ja sitä kautta alkoi vähitellen syntyä taloudellista pohjaa, joka oli aikanaan mahdollistava nykyaikaisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion syntymisen, vaikkei tämä kehitys ollutkaan suora ja polveilematon.

Sarjan kaikki kirjoitukset:
Osa I: Suomen liittyminen osaksi läntistä kulttuuria
Osa II: Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Osa III: Kansan aseman oikeudellinen ja taloudellinen heikentyminen
Osa IV: Suomen historian kurjin aika
Osa V: Voiton tavoittelu pelasti maan
Osa VI: Hyödyn aika
Osa VII: Valistusajan diktaattori edisti kapitalistista taloutta
Osa VIII: Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun
Osa IX: Valistunut itsevaltias käynnisti talouskasvun
Osa X: Suomalaisuuden synty
Osa XI: Suomalainen demokratia ja naisten tasa-arvo
Osa XII: Verinen sisällissota
Osa XIII: Äärioikeiston kapina
Osa XIV: Suomen ensimmäisen tasavallan loppu
Osa XV:Paasikiven-Kekkosen linja
Osa XVI: Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Uskonnollinen vaino lamauttaa yhteiskunnan sadoiksi vuosiksi
Vihreän suunnitelmatalouden kukkasia
Onko suomalainen sisimmässään sosialisti?

Uskonnollinen vaino lamauttaa yhteiskunnan sadoiksi vuosiksi

Suomi on liberaali länsimaa, jossa ihmisillä on perustuslaissa taattu uskonnon- ja sananvapaus. Näin ei ole kuitenkaan aina ollut, vaan vuodesta 1634 alkaen meilläkin oli vain yksi sallittu uskonto. Se oli luterilainen versio kristinuskosta. Tämä pakko katosi vähitellen alkaen vuodesta 1741, jolloin ulkomaalaisille annettiin lupa harjoittaa myös muuta protestanttista uskontoa kuin evankelis-luterilaista.

Uskonnonvapaus on kovin rajoitettua monissa maissa vielä tänäkin päivänä. Saudi-Arabiassa voi harjoittaa vain islamin uskoa ja Pohjois-Koreassa ei uskontoa voi harjoittaa lainkaan. Itse asiassa Yhdysvaltain kansainvälisen uskonnonvapauden toimikunnan mukaan 28 maata vainoaa aktiivisesti kansalaisiaan heidän uskonnollisten näkemystensä takia. Niissä asuu 57 prosenttia maailman väestöstä. 

Yhdysvaltain tiedeakatemian lehdessä julkaistiin tutkimusraportti, jossa selvitettiin uskonnollisen vainon pitkäaikaisvaikutuksia. Käytännössä tarkastelussa olivat Espanjan inkvisition 1480-1820 pitämät oikeudenkäynnit. 

Inkvisitiohan vahti ihmisten uskonnollista puhdasoppisuutta ja siten kahlitsi vapaata ajattelua. Käytännössä se yhdisti uskonnollisen vainon valtion tukemaan totalitaariseen hallintoon, joka tutki ja kontrolloi jokapäiväisen elämän kaikkia osa-alueita ruokailutottumuksista pukeutumiskoodiin, kirjoihin ja keskustelunaiheisiin. Ja rangaistavat löytyivät usein ihmisistä näiden läheisten tekemien ilmiantojen perusteella.

Tutkimus osoitti selkeästi, että ne Espanjan kunnat, joissa inkvisitio oli vahvin, ovat tänäkin päivänä taloudeltaan, koulutustasoltaan ja luottamukseltaan muuta Espanjaa heikompia. Toisin sanoen maailmankatsomuksellisen ahdasmielisyyden ja siihen liittyvän yhteiskunnallisen kontrolloinnin vaikutukset näkyvät vielä 200 vuotta niiden loppumisen jälkeen. 

Tutkimuksen tulokset selittänevät osaltaan sitä, miksi demokraattiset ja asenteiltaan liberaalit länsimaat ovat toimineet jo pitkään globaalin kehityksen vetureina. Tässä yhteydessä on todettava, että liberaaleina itseään pitävät uusvasemmistolaisten aatteiden - kuten ympäristöfanatismin tai wokelluksen - edustajat eivät tässä mielessä lukeudu liberaaleihin, vaan ovat pikemminkin ihmisten ajatuksen-, sanan- ja käytöksen vapautta kahlitsevia rakennelmia. Ja sellaisina ne ovat - ainakin edellä kuvaamani tutkimusten tulosten perusteella - valtaan mahdollisesti päästyään yhteiskunnallisesti aivan yhtä vahingollisia kuin ulkomaailman poissulkeva uskonnollinen konservatismi.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miten uskonnonvapaudesta voitaisiin luopua?
Allardtin näkemyksen mukaan valta on annettava Perussuomalaisille!
Tutkimaton tieto, tukahdutettu ajatus ja ääneen lausumaton näkemys

Vihreä mies vai "mies"

Vihreiden mies eli Atte Harjanne on talouspoliittisesti selvästi puolueessa valtaa pitäviä naisia enemmän markkinatalouden kannalla. Lisäksi hän on suhtautunut myönteisesti Vihreiden aiemmin tiukasti vastustamaan ydinvoimaan. Epäilen, että nämä olivat jalkovälin lisäksi keskeisiä syitä siihen, miksei hänestä tullut taannoin sen enempää ministeriä kuin puolueen puheenjohtajiston jäsentäkään. 

Nyt Harjanne on jälleen ilmaissut asian, jolle ei liene kovin paljon kannatusta puolueen matriarkkojen parissa. Tarkoitan hänen toivettaan Suomen pikaisesta liittymisestä Natoon. Hänen mukaansa "seuraukset siitä, että päätökseen ei kyetä sen ollessa vielä mahdollista ovat valtavan paljon vakavampia kuin siinä tapauksessa, että liitymme jotenkin etuajassa tai väärässä hetkessä."

Nostin Harjanteen esille siksi, että uskon hänen asemansa Vihreissä nousevan yhdeksi mielenkiintoisimmista poliittista seurantakohteista huomenna alkavalle vuodelle 2022. Onnistuuko hän kääntämään puolueensa kuvaa vihervasemmistolaisten naisten temmellyskenttänä vai osoittautuuko siellä eläminen siksi mahdottomaksi, että Harjanne katsoo parhaaksi vaihtaa puoluetta tai jopa siirtyä politiikasta syrjään?

Vastauksia saanemme seuraavan 12 kuukauden aikana tai viimeistään hiukan ennen kevään 2023 eduskuntavaaleja, jolloin tarjolla voisi olla ehdokkuus jossain muussa puolueessa - lähinnä Kokoomuksessa tai RKP:n suomenkielisenä ehdokkaana. Kolmas vaihtoehto voisi periaatteessa olla Vihreiden hajoaminen naisten luotsaamaksi äärivasemmistolaiseksi ja Harjanteen johtamaksi liberaalioikeistolaiseksi ympäristöpuolueeksi. 

Harjanteen jatkaminen naisten johtamassa Vihreässä puolueessa osoittaisi, että tämän kirjoituksen ensimmäisen virkkeen sana "mies" olisi liioittelua. Toinen - Kokoomukseen siirtyminen - olisi paluuta Harjanteen omille juurille ja kolmas eli RKP:hen liittyminen puhdasta poliittista opportunismia. Neljäs eli oman puolueen perustaminen taas osoittaisi Harjanteen olevan poliittisesti rohkea henkilö, joka on vainunnut poliittisen markkinaraon, jolle saattaisi hyvinkin löytyä kannatusta kansan parissa.

Näillä spekulaatioilla tahdon toivottaa rauhallista vuodenvaihdetta ja hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni sekä myös kirjoitukseni päähenkilölle eli Atte Harjanteelle. Jo yksin tämän toivotuksen takia toivon, että vuoden viimeinen ajatukseni sattuisi myös hänen silmiinsä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ei ole helppoa olla vihreä ja älyllisesti rehellinen
Vihreät päätti pysyä vasemmalla laidalla
Jatkaako Vihreät taistolaisella linjalla vai säilyykö siinä vivahdus liberaalia ympäristöpuoluetta?

Jatkaako Vihreät taistolaisella linjalla vai säilyykö siinä vivahdus liberaalia ympäristöpuoluetta?

Suomessa ympäristöpuolueen imagoa kantava puolue eli Vihreät valitsee tänä viikonloppuna itselleen johtohenkilöt. Samalla se linjaa tulevaisuutensa joko osana äärivasemmistoa tai vaihtoehtoisesti moniäänisempänä ympäristöliikkeenä.  

Taustana tälle viikonlopulle on Vihreiden joidenkin vanhempien - lähinnä miespuolisten - jäsenten puolueen nykylinjaa kohtaan nostama kritiikki kunnallisvaalien odotettua heikommasta menestyksestä. Liikkeen viime aikojen nopeasta marxilaistumisesta kertoivat esimerkiksi Pekka Saurin kritiikistään saamat kommentit, joissa häntä syytettiin - sinänsä erinomaisesti nykyvihreiden äärivasemmistolaisuutta kuvaavasti - oikeistolaisuudesta.

Sauri ihmetteli asiaa todeten, että "on se nyt melkoista, jos tuosta muuttuu oikeistolaiseksi. Jokaisen vastuullisen puolueen pitäisi huolehtia sekä menoista että tuloista." Niinpä hän haluasi suunnata puolueen linjaa kohti Suomesta puuttuvaa liberaalia demokraatiaa, joka pyrkisi yhdistämään pohjoismaisen hyvinvointimallin, elinkeinoelämän, yrittäjyyden ja ympäristönsuojelun. 

Vastassa ovat kuitenkin puoluetta hallitsevat ajatusmaailmaltaan 1970-luvun sosialistiseen totalitarismiin pyrkineitä taistolaisia lähellä olevat naiset puheenjohtaja Maria Ohisalon ja ministeri Krista Mikkosen johdolla. Eivätkä yksin he, vaan vieläkin vasemmistoradikaalimpaa politiikkaa ajavat nuoret kuten kovassa nousussa ollut Iiris Suomela. Oman lusikkansa soppaan tuovat lisäksi varsinaisen puolueen ulkopuoliset painostustahot kuten ympäristöjärjestöt.

Edessä on siten jännittävä viikonloppu, sillä sen päätökset heijastuvat pitkälle tulevaisuuteen - ja jo sitä ennen nykyisen hallituksen politiikkaan. Ja sitä kautta linjautuu osaltaan myös se, kuinka raskaan velkataakan hallitus jättää tuleville sukupolville.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreiden ärhäköityminen on hyvä asia
Vihreän suunnitelmatalouden kukkasia
Kiihkofeministinen vasemmistopuolue

Hallitus päätti yhteiskunnan avaamisesta

Hallitus teki päätöksen suomalaisen yhteiskunnan avaamisesta koronaviruspandemian jälkeen. Sen mukaan maamme avautuu normaalitilaan heti, kun 80 prosenttia yli 12-vuotiaista on saanut ns. täyden rokotesuojan eli kaksi rokotetta. 

Päätös on periaatteessa järkevä, mutta tietyllä tavalla liberaalin demokratian vastainen. Lisäksi ainakin teoriassa on mahdollista, ettei tuota prosenttilukua saavuteta koskaan, jos maasta löytyy yli 20 prosenttia ihmisiä, jotka syystä tai toisesta eivät halua rokotuttaa itseään. 

Siksi olisi ehkä ollut syytä tehdä päätös, jonka mukaan yhteiskunta avataan silloin, kun kaikilla yli 12-vuotiailla suomalaisilla olisi ollut mahdollisuus saada kaksi rokotettaan. Näin jokaisella ihmisellä olisi vastuu omasta terveydestään sen sijaan, että tuo vastuu on nyt siirretty yhteiskunnan kontolle. 

Voidaan tietenkin kysyä, miksi hallitus päätyi sellaiseen ratkaisuun kuin päätyi. Ehkä kyse oli vain tyypillisestä sosialistisesta ajattelusta, jossa yksilöiden vapaudella ja vastuulla ei ole merkitystä, eikä muunlainen vaihtoehto käynyt edes mielessä. 

Tai ehkä kyse oli siitä, että rajan kytkemistä todennettuihin rokotusmääriin haluttiin käyttää painostuskeinona, jolla ihmiset saadaan vapaaehtoisuutta nopeammin hakemaan toinen rokotteensa. Näin toimien yhteiskunnassa voidaan suojata paremmin sellaisia ihmisiä, jotka eivät terveydellisistä syistä voi ottaa koko rokotetta, vaikka haluaisivatkin.

Joka tapauksessa nyt nähdyn päätöksen seurauksena jokaiselle suomalaiselle pitäisi olla selvää, että COVID-19-pandemiasta johtuneiden yhteiskunnan rajoitusten purkaminen on sitä nopeampaa, mitä pikemmin rokotuskattavuus nousee yli asetetun rajan. Siksi näihin rajoituksiin tyytymättömät - vielä täyttä rokotussuojaa ilman olevat - ihmiset käytännössä päättävät milloin Suomi palaa normaaliaikaan.

Sen jälkeen jää nähtäväksi, miten koronavirus tarttuu väestön keskuudessa. Ja kuinka paljon sen seurauksena kuolee rokotteista vapaaehtoisesti tai terveyssyistä kieltäytyneitä ihmisiä. Hyvää tässä on se, että vapaaehtoisesti itsensä rokottamatta jättäneet ihmiset ovat tehneet tietoisen päätöksen eli ottaneet vastuun itselleen. 

Huonoa asiassa on puolestaan se, että terveyssyistä rokottamattomat joutuvat yhteiskunnan palatessa normaalitilaan joka tapauksessa kuolemanvaaraan, ilman muuta mahdollisuutta siltä suojautumiselle kuin jatkaa omaa karanteeniaan. Eli pitääkseen itsensä turvassa, näiden ihmisten on jatkettava omaehtoista karanteenia aina siihen asti, kunnes SARS-CoV-2-virukselle löytyy tehokas lääkitys. Toki sen eteen tehdään juuri nyt valtavasti tutkimusta ympäri maailman.

Taustaksi ja tämän kirjoituksen lopuksi muistutan vielä, että tähän mennessä Suomessa on kuollut 1 030 ihmistä, ja tällä hetkellä koronataudin vakavaan muotoon sairastuneista ihmisistä ylivoimaisesti suurin osa on rokottamattomia. Koko maailmassa SARS-CoV-2 on tappanut lapsuuteni Suomen asukasmäärän verran ihmisiä. Eli 4 599 807. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Karvasta oppia Uruguaysta
Tyhmiä ja vastuuttomia, mutta ei syyllisiä
Niin makaa kuin petaa - myös Intiassa

Miksi Perussuomalaiset ovat nousussa?

Helsingin Sanomat analysoi tuoreen gallupinsa merkitystä pidemmällä aikavälillä. Sinänsä asiallisen kirjoituksen loppupuolella oli väite, joka ei pidä paikkaansa, minkä seurauksena jutun analyysi ei löydä ilmeisintä syytä viime aikojen puoluekannatuksen muutoksiin.

Jutun mukaan "vanhojen valtapuolueiden on keksittävä keinot perussuomalaisten ja vihreiden kannatusnousun kääntämiseksi tai opittava elämään tilanteen kanssa. Sdp:n pitää keksiä, miten se ei jää vihreiden varjoon. Kokoomuksen pitää oppia elämään sen kanssa, että Suomessa on toinenkin suuri konservatiivinen puolue."

Huomiotani kiinnittänyt virhe oli väite nyky-Kokoomuksen konservatiivisuudesta. Elinkeinoelämän valtuuskunnan tutkimuksen mukaan puolueen äänestäjät ovat suorastaan arvoliberaaleja. Puolueen linjan voi puolestaan tarkastaa HS:n omasta jutusta, jossa kartoitettiin viime eduskuntavaalien alla eri puolueiden ehdokkaiden sijoittumista konservatiivisuuden, arvoliberaaliuden, talouspoliittisen oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden nelikenttään.

Tuossa kartassa Kokoomus on kyllä oikeistolainen eli markkinataloudelle suopea puolue, mutta ei arvokonservatiivi vaan Keskustaa hiukan arvoliberaalimpi keskitien kulkija, jolle suomalaisuus ja kulttuurimme perinteiset arvot eivät ole kovin tärkeitä. Konservatiivisia ovat nykyisistä eduskuntapuolueista sen sijaan Kristillisdemokraatit ja etenkin Perussuomalaiset.

Tästä pääsemme myös kiinni siihen syyhyn, joka on johtanut Perussuomalaisten nousuun. Sen kerää taakseen ne henkilöt, jotka arvostavat suomalaisuutta ja kulttuuriperintöämme, eivätkä kannata syvällistä muutosta elämäntapaamme, mutta ovat talouspolitiikan osalta pehmeän markkinatalouden kannalla.

Tämä tontti on aiemmin ollut pitkälti keskustan hallussa, mutta puolueen avoin halveksunta vaalikarjaa kohtaan on johtanut jo vaaleissa nähtyyn ja edelleen syvenevään äänestäjien luottamuksen menettämiseen. Asiaa ei auta, että puolue avasi tien sosialistiselle kokeilulle seuraavaksi neljäksi vuodeksi, joten on helppo yhtyä HS:n johtopäätökseen siitä, että "Keskustan tulevaisuus näyttää tuoreiden galluplukujen valossa synkältä" ja olla asiasta hyvin tyytyväinen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Perussuomalaisilla 23 prosentin etumatka seuraavaan
EVA:n tutkimus osoitti median poliittisen retoriikan ontuvuuden
Keskustan linja pitää

EVA:n tutkimus osoitti median poliittisen retoriikan ontuvuuden

Reilu viikko sitten julkaistiin mielenkiintoinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan tutkimus. Sen mukaan RKP:n, Kokoomuksen, Vihreiden ja Perussuomalaisten kannattajat ovat liberaalimpia kuin suomalaiset keskimäärin. Lisäksi tutkimus osoitti, että miehet ovat selvästi liberaalimpia kuin naiset.

EVA:n tutkimuksessa tutkittiin ihmisten suhtautumista neljään vapausluokkaan: sananvapauteen, identiteetin vapauteen, talouden vapauteen ja vapauteen holhouksesta. Näiden vertailu tarjosi myös joitakin varsin kiintoisia huomioita.

Sinänsä liberaalit Kokoomuksen äänestäjät kannattavat kyllä vahvasti talouden vapautta ja holhouksen vastaisuutta, mutta sanan- ja identiteetin vapauksilla ei ole heille kovinkaan oleellista merkitystä. Vastaavasti liberaaleina mediassa pidettyjen Vihreiden poikkeuksellinen vapaamielisyys ulottuu vain identiteetin vapauteen: he ovat varsin nuivia sekä sananvapauden että holhouksenvapauden suhteen.

Sen sijaan Perussuomalaisten kannattajien suhtautuminen identiteetin vapauteen on varsin konservatiivista, mutta kaikilla muilla akseleilla he ovat keskimääräistä liberaalimpia. Ja kokonaisuutena yksi maamme liberaaleimmista puolueiden tukijajoukoista.

Tämäkin siis vahvistaa Vihreiden ja Perussuomalaisten välisen fundamentaalisen eron ja sijoittumisen aatteellisesti mahdollisimman kauas toisistaan. Samalla näkyi selkeä ero Sinisen tulevaisuuden ja Perussuomalaisten välillä, sillä ensin mainitun kannattajat sijoittuivat kolmanneksi puolueiden konservatiivisuuslistalla.

Sinisiä edellä konservatiivisuudessaan olivat vain suomalaiset arkkikonservatiivit eli Kristillisdemokraattien ja Keskustan kannattajat. Heistä ensin mainitut ovat keskimääräistä konservatiivisempia kaikissa neljässä ulottuvuudessa ja jälkimmäinenkin kolmessa neljästä.

Perinteisistä vasemmistopuolueistamme Vasemmistoliiton kannattajat vastustivat kovasti taloudellista vapautta ja vapautta holhouksesta, mutta olivat liberaaleja identiteetin suhteen. SDP:n äänestäjäkunta poikkesi keskimääräisestä vain vastustamalla taloudellista vapautta. Puolue on siis aatteellisesti yhtä harmaa kuin puheenjohtajansa.

* * *

Kaiken kaikkiaan EVA:n tutkimus on siis erittäin mielenkiintoinen. Jopa niin, että sen tulisi asettaa suomalaisen median poliittinen retoriikka aivan uuteen asentoon. Puheet Perussuomalaisista konservatiiveina on syytä unohtaa. Samoin käsitys Vasemmistoliiton liberaaliudesta. Vihreidenkin vapaamielisyyden kanssa on vähän niin ja näin kun huomioidaan sen liberaaliuden rajoittuminen vain yhdelle akselille - sillä tosin sitten aivan ääriasentoon.

Mutta hetkinen, eikö meidän mediassamme - ja aiemmin kehumassani Helsingin Sanomien kuvassa - etenkin Perussuomalaiset ole varsin kaukana liberaaliudesta ja Vasemmistoliitto suorastaan liberaaliuden ääripäässä. Selitys on ehkä siinä, että HS:n analyysi perustui suppeaan joukkoon vaalikonevastauksia kun taas EVA:n selvitys oli huomattavasti monipuolisempi.

Tämä osoittaa myös sen, että HS:n viime vaalien kysymykset - tai niiden tulkinta - mittasivat vain pientä osaa liberaaliudesta. Ja olihan eroa vastaajissakin: EVA kysyi kannattajien ja vaalikone ehdokkaiden näkemyksiä. Mikäli ero selittyisi jälkimmäisellä, osoittaisi se osaltaan jo aiemmin havaitsemani dilemman äänestäjien oman näkemyksen ja vaalikäyttäytymisen välillä.

Lopuksi on syytä kommentoida kankaanpääläisen valtuutetun Teuvo Roskalan (ps) ultrakonservatiivista ulostuloa avioliiton sisäisistä raiskauksista. Hänen puolueensa ja etenkin sen puheenjohtaja Jussi Halla-aho otti välittömästi kantaa äänestäjäkuntansa asenneilmapiiriä vastaavalla tavalla todeten, että "takapajuisuus ei ole yhtään parempaa, vaikka se olisi kotimaista".

Halla-aho viittasi samalla siihen, että viime vuosikymmenen aikana Suomeen rantautuneet uudet kulttuurit ovat etenkin naisten vapauden suhteen lähempänä ultrakonservatiivisuutta kuin länsimaista liberaalia ja naisten oikeudet takaavaa näkemystä. Nähtäväksi jää, ymmärtävätkö suomalaiset äänestäjät tämän merkityksen seuraavissa vaaleissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihervasemmisto
Suomalaiset ovat hassusti epäloogisia
Suomalaisten asenteet maahanmuuttoon ovat kohdallaan

Elina Lepomäki, talousliberaali

Kokoomus näyttäisi kipuilevan. Ensin oli Harkimo ja sitten Lepomäen kirja. Molemmat julistavat markkinaliberalismin ilosanomaa.

Tarkalleen ottaen Suomi on nyt nousukaudella ja Kokoomuksen markkinaliberaalit toivovat puolueessaan muutosta haluamaansa suuntaan. Vastassa on edunvalvojien valtaapitävä kaarti, joka nykyisellä linjallaan on pysynyt vallassa lähes yhtäjaksoisesti aina Holkerin hallituksesta asti.

Lepomäki tuskin saa ulostulollaan Kokoomuksen suuntaa oleellisesti muutetuksi. Toisaalta hän ei myöskään lähtenyt Harkimon mukaan, ehkä siksi, ettei sillä tiellä ole vielä puoluetta. Sinisen tulevaisuuden kohtalo toimii tietenkin varoittavana esimerkkinä.

Tosiasia kuitenkin on, että Suomesta puuttuu selkeästi markkinaliberaali puolue. Historiasta puolestaan tiedämme, ettei sellaisella ole maassamme ollut kovin kaksista menestystä - edellinen yritys eli Nuorsuomalaiset kestivät vain muutaman vuoden vaikka se onnistuikin saamaan eduskuntaan kaksi kansanedustajaa.

Itse hahmottelin Harkimon tapauksen yhteydessä sellaisen puolueen ohjelmaa, jossa yhdistyisivät talousliberalismi, terve isänmaallisuus, maltillinen veropolitiikka ja keskiluokkaisuus. Ajatukseni ei liene aivan sellainen mistä Lepomäki on puhunut, mutta oman käsitykseni mukaan se saattaisi puhutella varsin monia suomalaisia.

En kuitenkaan usko, että ehdotukselleni lämmetään. Isänmaallisuus nimittäin joutuisi välittömästi punavihreyteen kallistuvan toimittajakuntamme hampaisiin eikä talousliberalismillekaan taitaisi viime kädessä löytyä montakaan mediavallan kammareissa liikuskelevaa puoltajaa.

Lepomäen kohdalla on kuitenkin annettava yksi tunnustus. Hän nimittäin puki sanoiksi sen, mikä koskee aivan jokaista puoluetta: "En rupea hurskastelemaan ja väittämään, että olisin parempi kuin kukaan toinen. Olen ihminen siinä missä kaikki kollegani. Olen ehkä valinnut himpun verran erilaisen tien vallantavoittelussani, mutta samasta puusta olemme veistettyjä: ilman valtaa on mahdoton saada mitään aikaan. Siksi poliitikolla on suorastaan velvollisuus tavoitella valtaa. Muu olisi äänestäjien pettämistä".

Sen sijaan hän ei kertonut, että valtaan pääsy ja siellä pysyminen on politiikan ammattilaisen elämän - ja siihen liittyvien henkilökohtaisten etujen - edellytys. Siinä yksi erinomainen keino on julkisuus. Julkisuus keinolla millä hyvänsä, kuten Paavo Väyrynen on toiminnallaan osoittanut.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Harkimon lähtö herätti ajatuksia
Kokoomus, rasismi ja tosiasioiden kieltäminen
Onko suomalainen sisimmässään sosialisti?

Harkimon lähtö herätti ajatuksia

Hjallis Harkimo lähti Kokoomuksesta ja lyöttäytyi yhteen Mikael Jugnerin, Risto E. J. Penttilän ja Alex Niemisen kanssa. Puoluetta ei kuitenkaan ole perusteilla - ei ainakaan vielä.

Tapauksen seurauksena mieleeni juolahti sellainen ajatus, että Suomessa voisi olla tilausta puolueelle, jossa yhdistyisivät talousliberalismi, terve isänmaallisuus, maltillinen veropolitiikka ja keskiluokkaisuus.

Tuo puolue olisi talouden vapautta edistävä, maahanmuuttokriittinen, yrittäjäystävällinen, mutta samalla palkansaajahenkinen. EU-politiikassa se ajaisi vapaakauppaunionia federalistisen liittovaltion sijasta ja Nato-kanta olisi avoimen kriittinen. Venäjä-politiikkaa määrittäisi Suomen oma etu.

Puolueen toimissa suosittaisiin tarpeellisten työperäisten, mutta hillittäisiin vaikeasti integroitavien humanitaaristen maahanmuuttajien virtaa. Lisäksi huolehdittaisiin pien- ja keskikokoisten yritysten toimintaedellytyksistä ja helpotettaisiin erityisesti niiden kykyä luoda työpaikkoja. Tutkimuksesta, koulutuksesta ja elinikäisestä oppimisesta huolehdittaisiin.

Puolueen ohjelmassa rajattaisiin hyvinvointi- ja terveyspalvelut kohtuullisen veroasteen mukaan ja kehitettäisiin sosiaaliturvaa vastikkeelliseen suuntaan. Tavoitteena ei siis olisi loputtoman turvaverkon rakentaminen, vaan sen mahdollistaminen, että ihmiset huolehtivat itse itsestään ja osallistuvat siten yhteiskunnan rakentamiseen voimiensa mukaan. Toki kaikkein heikoimmista huolehdittaisiin vastikkeetta.

Nähtäväksi jää lähteekö Harkimon porukka rakentamaan puoluetta - ja jos lähtee, niin minkälaiselle ideologialle. Edelle luonnostelemallani ohjelmalla ja uskottavuudella olisi nähdäkseni tarjolla ainakin niiden äänet, jotka uskovat ihmisten osaamiseen ja omatoimisuuteen, haluavat säilyttää suomalaisen Suomen ja ovat maltillisesti arvoliberaaleja. Luullakseni aika moni suomalainen tunnistaa itsensä juuri sellaiseksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
VR osoitti tietä pääkaupunkiseudun liikenteen kehittämiselle
Pitäisikö sosialismista olla ylpeä?
Iloinen veronmaksaja?

Onko suomalainen sisimmässään sosialisti?

Työmarkkinajärjestöt tekivät maltillisen palkkaratkaisun. Se on hyvä ja helpottaa Suomen taloudellisen kilpailukyvyn palauttamista.

Alhainen palkkaratkaisu ei kuitenkaan ole se keino, jonka varaan meidän tulee rakentaa maamme tulevaisuus. Sen tien päässä on vähitellen koko kansakunnan elintason laskeminen suhteessa muuhun maailmaan. En usko, että Suomessa kenelläkään on halua kilpailla palkkatason alhaisuudessa kehitysmaiden kanssa.

Sen sijaan meidän tulee tavalla tai toisella nostaa työn tuottavuutta. Järkevin keino olisi kehitellä uusia tuotteita, osaamista ja innovaatioita vientimarkkinoille niin, että maahamme kohdistuisi rahavirta muualta maailmasta. Tätä voidaan kutsu työn tuottavuuden todelliseksi kasvattamiseksi.

Toisin sanoen meidän tulisi pyrkiä tuottamaan sellaisia myyntiartikkeleita tai palveluja, joista maailman ihmiset ovat valmiita maksamaan hyvän hinnan, eikä kukaan muu tuota vastaavia. Ja myös hyödyntää uudenlaisia innovaatioita julkisissa palveluissa, jotta niiden kustannustaso saataisiin mahdollisimman alhaiseksi rasittamasta veronmaksajia.

Epämiellyttävämpi keino on lisätä työn tuottavuutta nykyisissä työpaikoissa. Se voi tarkoittaa pidempiä työpäiviä, vähäisempiä vuosilomia tai suurempaa ahkeruutta samaa korvausta vastaan. Tätähän meille on ehdotettu, mutta vapaa-aikaan tottunut nykyihminen näyttää suhtautuvan nihkeästi jopa kahdeksan tunnin työpäivän palauttamiseen tai vapaa-ajan lyhentämiseen esimerkiksi arkipyhät poistamalla.

Kurjin tie talouden korjaamiseksi ovat leikkauslistat, jotka vähentävät julkisia menoja (ainakin lyhyellä tähtäimellä) ja siten lisäävät työttömyyden kasvaessa työn tarjontaa alentaen aikanaan myös palkkatasoa. Myös näitä listoja on kehitelty hallituksen piirissä ja ikävintä niissä on säästöjen kohdistuminen kaikista heikoimmassa asemassa oleviin, kuten lapsiin ja vanhuksiin. Tämä on leikkauslistapolitiikassa väistämätöntä, koska suuret kulut ja siis myös säästömahdollisuudet ovat siellä.

Ikävä kyllä leikkauslistojen kautta sulkeutuu ympyrä innovaatiopolitiikkaan sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Näin siksi, että myös tutkimus, kasvatus ja koulutus ovat suuria julkisia menoeriä ja sellaisina leikkauslistojen luontevia kohteita. Niihin koskemalla teemme entistä epätodennäköisemmäksi suomalaisen työn todellisen tuottavuuden lisäämisen, vaikka saavutammekin hetkellisiä säästöjä.

* * *

Julkinen keskustelu ja reagointi hallituksen linjauksiin on paljastanut mielenkiintoisen piirteen suomalaisten arvomaailmasta. Keskustelussa on noussut korostetusti esiin sekä edellä mainittu julkisten menojen leikkausten kohdistumisongelma että intohimoinen halu osallistaa ongelmanratkaisuun maan rikkaat kiristämällä heidän verotustaan. Jopa heidän vapaaehtoiset talkoonsa nähdään ongelmana.

Tämän ainakin julkisuudessa valtavirtaa edustavan ajatusmallin mukaan suomalainen ihminen on siis olemassa valtiota varten. Ensisijaista on julkisten palvelujen rahoitus ja ihmisten vapaus sekä oikeus oman työnsä tuloksiin ovat siihen nähden alisteiset.

Toisin sanoen suomalaisten mielissä kenen tahansa hankkima tulo on viime kädessä otettavissa valtiolle "hyviin tarkoituksiin". Tämä ajatusmaailma voidaan ilmaista yhdellä sanalla "sosialismi".

Suomalaisten ajatustapa muistuttaa entisaikojen kuninkaita ja mahtimiehiä, jotka alistivat kansoja valtansa alle kerätäkseen heiltä veroja valtansa ja hovinsa ylläpitämiseksi. Pohjolassa rahvas säilytti muodollisen vapautensa, mutta jo Keski-Euroopassa kansa alistettiin maaorjuuteen ilman muutto-oikeutta ainoana tehtävänään tuottaa herralleen verotuloja.

Vastaavasti entisessä itäblokissa kansa alistettiin palvelemaan suurta sosialistista internationaalia ja vallankumousta. Venäjällä kansainvälisyys toki tarkoitti suurta sosialistista isänmaata, joka veisi ilosanoman kaikkialle muualle maailmaan.

Toki suomalaisten ajattelussa on paljonkin eroja entisaikojen kuninkaisiin ja mahtimiehiin tai neuvostojohtajiin. Tosin nytkin äänekkäimpiä ovat ne, joiden omasta leipäpuusta ollaan leikkaamassa (esimerkki). Mutta se ei ole tässä oleellista. Keskeistä on ajatus yksilön alistamisesta suuremman tahdon alle.

Ajatus on ehkä ymmärrettävä ("hyvää tarkoittava"), mutta siiinä unohdetaan ihmisen luonto ja todellisuus. Eli se tosiasia, että jos minä teen innovaation, otan yrittäjäriskin tai omistaudun palkkatyölleni muita syvemmin, kuuluu uhraukseni tuottama lisäarvo minulle itselleni. Ja että se on juuri tämä lisäarvo, joka saa minut yrittämään kovemmin kuin tekisin pelkän yhteisen hyvän eteen.

Tämän osoitti viimeistään sosialistisen järjestelmän häviö vapaalle maailmalle. Mutta saman osoitti myös aikanaan jo sääty-yhteiskunnan murtuminen taloudellisen liberalismin edessä. Ihminen tuntee kyllä empatiaa, mutta se ei ole häntä ensisijaisesti eteenpäin ajava voima.

Tämä ei tarkoita, etteikö vapaassa maailmassa - 1970-lukulaisittain "ei-sosialismissa" - tulisi pitää huolta heikompiosaisista tai koulutuksesta. Kyllä sivistynyt ihminen ymmärtää, ettei hänen menestyksensä ole mahdollista ilman ympärillä olevaa toimivaa yhteiskuntaa monelaisine rakenteineen. Tai ettei yletön köyhyys tuota turvallisia katuja. Tai ettei rahaton työläinen osta hänen työnsä hedelmiä.

Sen sijaan keskeistä on ymmärtää, ettei talous kukoista ilman innovaattorin, yrittäjän tai työntekijän saamaa palkkiota. Ja ettei verotusta kannata nostaa ilman, että maksaja kokee saavansa rahoilleen vastinetta. Ja ettei väestön elättäminen julkisilla tulonsiirroilla johda hyvinvointiin vaan pikemminkin elämän tarkoituksettomuuteen ja lieveilmiöihin. Siitä kertonevat omaa karua kieltään työelämän ulkopuolelle jääneiden nuorten mielenterveysongelmat.

* * *

Lopuksi toivotan Sipilän hallitukselle ja työmarkkinajärjestöille menestystä yhteiskuntasopimusneuvotteluihin. Toivottavasti niiden yhdeksi lähtökohdaksi osataan ottaa ihmisten vapaus ja heidän hankkimansa varallisuuden kunnioitus. Samalla luodaan pohja suomalaisen yhteiskunnan kestävälle kehitykselle pitkälle tulevaisuuteen.

Ainakin hallituksen linjausten perusteella ajatus näyttäisikin olevan ainakin osittain esittämäni suuntainen. Sen sijaan en ole havainnut vastaavaa viisautta sen enempää työntekijä- kuin työnantajapuolenkaan ulostuloissa. Ellei sellaiseksi lasketa nyt tehtyä maltillista palkkasopimusta.

Tätä taustaa vastaan toivonkin, että teot kertoisivat työmarkkinajärjestöistämme enemmän kuin kaikki ne järjettömät sanat, joita he ovat alkukesän aikana päästelleet ilmaan. Vastakkainasettelulla ei tässä tilanteessa voita kukaan suomalainen, mutta yhteistyöllä ja tekemisen meininkiä nostavilla ihmisen oikeutta ja vapautta kunnioittavilla ratkaisuilla voidaan voittaa -  ei enempää eikä vähempää kuin hyvä tulevaisuus.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Epä-älyllinen kritiikki saa mediatilaa
Kyllä kansa tietää
Välinpitämätön kolumnisti