Jari Hurri kirjoitti siitä, kuinka Suomen on jossain vaiheessa valittava puolensa siinä kiistassa, jossa Etelä-Euroopan maat haluavat pohjoiseurooppalaisten tukevan heidän koronakriisin takia raunioitunutta talouttaan. Hurrin mukaan asiassa on tiivistetysti kyse siitä, että "jos Suomi ottaa vastatakseen osan joidenkin muiden EU-maiden talousvastuista, näiden muiden maiden julkisen talouden asema kohenee mutta Suomen heikkenee, ja talousvyötä on näissä muissa maissa mahdollista löysentää mutta Suomessa sitä on vastaavasti kiristettävä."
Hurri ei kuitenkaan maininnut, että perimmältään kyse ei ole pelkästä koronakriisistä, vaan mihin tahansa valuuttaunioniin valetusta tosiasiasta, että niiden eri osien taloudellisen tehokkuuden eroja ei voi korjata muokkaamalla valuuttakursseja. Ja siksi kaikissa valuuttaunioneissa tarvitaan mekanismeja rahavirtojen ohjaamiseksi rikkaammilta alueilta köyhemmille.
Totesin tämän jo lähes kymmenen vuotta sitten Kreikan talousromahduksen yhteydessä, eikä asia ole siitä muuttunut miksikään. Eikä myöskään Kreikka ole maksanut tukiaan takaisin, kuten aikanaan veikkasinkin. Eikä näin tule käymään myöskään koronaviruksen takia eteläisen Euroopan talouteen syydettävien eurojen suhteen.
Tämä kaikki on hyvä ymmärtää myös Suomessa, mikäli lähdemme Etelä-Euroopan yhteisvastuullisen tukemisen tielle. Ja sen jälkeen painaa työtä kahta kauheammin, jotta oma elintaso säilyisi.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kykeneekö EU mihinkään?
Fantastista, sanoisi Angela
Kreikasta Italiaan, Espanjaan ja Ranskaan
Näytetään tekstit, joissa on tunniste talouskriisi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste talouskriisi. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 13. toukokuuta 2020
tiistai 16. kesäkuuta 2015
Onko suomalainen sisimmässään sosialisti?
Työmarkkinajärjestöt tekivät maltillisen palkkaratkaisun. Se on hyvä ja helpottaa Suomen taloudellisen kilpailukyvyn palauttamista.
Alhainen palkkaratkaisu ei kuitenkaan ole se keino, jonka varaan meidän tulee rakentaa maamme tulevaisuus. Sen tien päässä on vähitellen koko kansakunnan elintason laskeminen suhteessa muuhun maailmaan. En usko, että Suomessa kenelläkään on halua kilpailla palkkatason alhaisuudessa kehitysmaiden kanssa.
Sen sijaan meidän tulee tavalla tai toisella nostaa työn tuottavuutta. Järkevin keino olisi kehitellä uusia tuotteita, osaamista ja innovaatioita vientimarkkinoille niin, että maahamme kohdistuisi rahavirta muualta maailmasta. Tätä voidaan kutsu työn tuottavuuden todelliseksi kasvattamiseksi.
Toisin sanoen meidän tulisi pyrkiä tuottamaan sellaisia myyntiartikkeleita tai palveluja, joista maailman ihmiset ovat valmiita maksamaan hyvän hinnan, eikä kukaan muu tuota vastaavia. Ja myös hyödyntää uudenlaisia innovaatioita julkisissa palveluissa, jotta niiden kustannustaso saataisiin mahdollisimman alhaiseksi rasittamasta veronmaksajia.
Epämiellyttävämpi keino on lisätä työn tuottavuutta nykyisissä työpaikoissa. Se voi tarkoittaa pidempiä työpäiviä, vähäisempiä vuosilomia tai suurempaa ahkeruutta samaa korvausta vastaan. Tätähän meille on ehdotettu, mutta vapaa-aikaan tottunut nykyihminen näyttää suhtautuvan nihkeästi jopa kahdeksan tunnin työpäivän palauttamiseen tai vapaa-ajan lyhentämiseen esimerkiksi arkipyhät poistamalla.
Kurjin tie talouden korjaamiseksi ovat leikkauslistat, jotka vähentävät julkisia menoja (ainakin lyhyellä tähtäimellä) ja siten lisäävät työttömyyden kasvaessa työn tarjontaa alentaen aikanaan myös palkkatasoa. Myös näitä listoja on kehitelty hallituksen piirissä ja ikävintä niissä on säästöjen kohdistuminen kaikista heikoimmassa asemassa oleviin, kuten lapsiin ja vanhuksiin. Tämä on leikkauslistapolitiikassa väistämätöntä, koska suuret kulut ja siis myös säästömahdollisuudet ovat siellä.
Ikävä kyllä leikkauslistojen kautta sulkeutuu ympyrä innovaatiopolitiikkaan sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Näin siksi, että myös tutkimus, kasvatus ja koulutus ovat suuria julkisia menoeriä ja sellaisina leikkauslistojen luontevia kohteita. Niihin koskemalla teemme entistä epätodennäköisemmäksi suomalaisen työn todellisen tuottavuuden lisäämisen, vaikka saavutammekin hetkellisiä säästöjä.
Julkinen keskustelu ja reagointi hallituksen linjauksiin on paljastanut mielenkiintoisen piirteen suomalaisten arvomaailmasta. Keskustelussa on noussut korostetusti esiin sekä edellä mainittu julkisten menojen leikkausten kohdistumisongelma että intohimoinen halu osallistaa ongelmanratkaisuun maan rikkaat kiristämällä heidän verotustaan. Jopa heidän vapaaehtoiset talkoonsa nähdään ongelmana.
Tämän ainakin julkisuudessa valtavirtaa edustavan ajatusmallin mukaan suomalainen ihminen on siis olemassa valtiota varten. Ensisijaista on julkisten palvelujen rahoitus ja ihmisten vapaus sekä oikeus oman työnsä tuloksiin ovat siihen nähden alisteiset.
Toisin sanoen suomalaisten mielissä kenen tahansa hankkima tulo on viime kädessä otettavissa valtiolle "hyviin tarkoituksiin". Tämä ajatusmaailma voidaan ilmaista yhdellä sanalla "sosialismi".
Suomalaisten ajatustapa muistuttaa entisaikojen kuninkaita ja mahtimiehiä, jotka alistivat kansoja valtansa alle kerätäkseen heiltä veroja valtansa ja hovinsa ylläpitämiseksi. Pohjolassa rahvas säilytti muodollisen vapautensa, mutta jo Keski-Euroopassa kansa alistettiin maaorjuuteen ilman muutto-oikeutta ainoana tehtävänään tuottaa herralleen verotuloja.
Vastaavasti entisessä itäblokissa kansa alistettiin palvelemaan suurta sosialistista internationaalia ja vallankumousta. Venäjällä kansainvälisyys toki tarkoitti suurta sosialistista isänmaata, joka veisi ilosanoman kaikkialle muualle maailmaan.
Toki suomalaisten ajattelussa on paljonkin eroja entisaikojen kuninkaisiin ja mahtimiehiin tai neuvostojohtajiin. Tosin nytkin äänekkäimpiä ovat ne, joiden omasta leipäpuusta ollaan leikkaamassa (esimerkki). Mutta se ei ole tässä oleellista. Keskeistä on ajatus yksilön alistamisesta suuremman tahdon alle.
Ajatus on ehkä ymmärrettävä ("hyvää tarkoittava"), mutta siiinä unohdetaan ihmisen luonto ja todellisuus. Eli se tosiasia, että jos minä teen innovaation, otan yrittäjäriskin tai omistaudun palkkatyölleni muita syvemmin, kuuluu uhraukseni tuottama lisäarvo minulle itselleni. Ja että se on juuri tämä lisäarvo, joka saa minut yrittämään kovemmin kuin tekisin pelkän yhteisen hyvän eteen.
Tämän osoitti viimeistään sosialistisen järjestelmän häviö vapaalle maailmalle. Mutta saman osoitti myös aikanaan jo sääty-yhteiskunnan murtuminen taloudellisen liberalismin edessä. Ihminen tuntee kyllä empatiaa, mutta se ei ole häntä ensisijaisesti eteenpäin ajava voima.
Tämä ei tarkoita, etteikö vapaassa maailmassa - 1970-lukulaisittain "ei-sosialismissa" - tulisi pitää huolta heikompiosaisista tai koulutuksesta. Kyllä sivistynyt ihminen ymmärtää, ettei hänen menestyksensä ole mahdollista ilman ympärillä olevaa toimivaa yhteiskuntaa monelaisine rakenteineen. Tai ettei yletön köyhyys tuota turvallisia katuja. Tai ettei rahaton työläinen osta hänen työnsä hedelmiä.
Sen sijaan keskeistä on ymmärtää, ettei talous kukoista ilman innovaattorin, yrittäjän tai työntekijän saamaa palkkiota. Ja ettei verotusta kannata nostaa ilman, että maksaja kokee saavansa rahoilleen vastinetta. Ja ettei väestön elättäminen julkisilla tulonsiirroilla johda hyvinvointiin vaan pikemminkin elämän tarkoituksettomuuteen ja lieveilmiöihin. Siitä kertonevat omaa karua kieltään työelämän ulkopuolelle jääneiden nuorten mielenterveysongelmat.
Lopuksi toivotan Sipilän hallitukselle ja työmarkkinajärjestöille menestystä yhteiskuntasopimusneuvotteluihin. Toivottavasti niiden yhdeksi lähtökohdaksi osataan ottaa ihmisten vapaus ja heidän hankkimansa varallisuuden kunnioitus. Samalla luodaan pohja suomalaisen yhteiskunnan kestävälle kehitykselle pitkälle tulevaisuuteen.
Ainakin hallituksen linjausten perusteella ajatus näyttäisikin olevan ainakin osittain esittämäni suuntainen. Sen sijaan en ole havainnut vastaavaa viisautta sen enempää työntekijä- kuin työnantajapuolenkaan ulostuloissa. Ellei sellaiseksi lasketa nyt tehtyä maltillista palkkasopimusta.
Tätä taustaa vastaan toivonkin, että teot kertoisivat työmarkkinajärjestöistämme enemmän kuin kaikki ne järjettömät sanat, joita he ovat alkukesän aikana päästelleet ilmaan. Vastakkainasettelulla ei tässä tilanteessa voita kukaan suomalainen, mutta yhteistyöllä ja tekemisen meininkiä nostavilla ihmisen oikeutta ja vapautta kunnioittavilla ratkaisuilla voidaan voittaa - ei enempää eikä vähempää kuin hyvä tulevaisuus.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Epä-älyllinen kritiikki saa mediatilaa
Kyllä kansa tietää
Välinpitämätön kolumnisti
Alhainen palkkaratkaisu ei kuitenkaan ole se keino, jonka varaan meidän tulee rakentaa maamme tulevaisuus. Sen tien päässä on vähitellen koko kansakunnan elintason laskeminen suhteessa muuhun maailmaan. En usko, että Suomessa kenelläkään on halua kilpailla palkkatason alhaisuudessa kehitysmaiden kanssa.
Sen sijaan meidän tulee tavalla tai toisella nostaa työn tuottavuutta. Järkevin keino olisi kehitellä uusia tuotteita, osaamista ja innovaatioita vientimarkkinoille niin, että maahamme kohdistuisi rahavirta muualta maailmasta. Tätä voidaan kutsu työn tuottavuuden todelliseksi kasvattamiseksi.
Toisin sanoen meidän tulisi pyrkiä tuottamaan sellaisia myyntiartikkeleita tai palveluja, joista maailman ihmiset ovat valmiita maksamaan hyvän hinnan, eikä kukaan muu tuota vastaavia. Ja myös hyödyntää uudenlaisia innovaatioita julkisissa palveluissa, jotta niiden kustannustaso saataisiin mahdollisimman alhaiseksi rasittamasta veronmaksajia.
Epämiellyttävämpi keino on lisätä työn tuottavuutta nykyisissä työpaikoissa. Se voi tarkoittaa pidempiä työpäiviä, vähäisempiä vuosilomia tai suurempaa ahkeruutta samaa korvausta vastaan. Tätähän meille on ehdotettu, mutta vapaa-aikaan tottunut nykyihminen näyttää suhtautuvan nihkeästi jopa kahdeksan tunnin työpäivän palauttamiseen tai vapaa-ajan lyhentämiseen esimerkiksi arkipyhät poistamalla.
Kurjin tie talouden korjaamiseksi ovat leikkauslistat, jotka vähentävät julkisia menoja (ainakin lyhyellä tähtäimellä) ja siten lisäävät työttömyyden kasvaessa työn tarjontaa alentaen aikanaan myös palkkatasoa. Myös näitä listoja on kehitelty hallituksen piirissä ja ikävintä niissä on säästöjen kohdistuminen kaikista heikoimmassa asemassa oleviin, kuten lapsiin ja vanhuksiin. Tämä on leikkauslistapolitiikassa väistämätöntä, koska suuret kulut ja siis myös säästömahdollisuudet ovat siellä.
Ikävä kyllä leikkauslistojen kautta sulkeutuu ympyrä innovaatiopolitiikkaan sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Näin siksi, että myös tutkimus, kasvatus ja koulutus ovat suuria julkisia menoeriä ja sellaisina leikkauslistojen luontevia kohteita. Niihin koskemalla teemme entistä epätodennäköisemmäksi suomalaisen työn todellisen tuottavuuden lisäämisen, vaikka saavutammekin hetkellisiä säästöjä.
* * *
Julkinen keskustelu ja reagointi hallituksen linjauksiin on paljastanut mielenkiintoisen piirteen suomalaisten arvomaailmasta. Keskustelussa on noussut korostetusti esiin sekä edellä mainittu julkisten menojen leikkausten kohdistumisongelma että intohimoinen halu osallistaa ongelmanratkaisuun maan rikkaat kiristämällä heidän verotustaan. Jopa heidän vapaaehtoiset talkoonsa nähdään ongelmana.
Tämän ainakin julkisuudessa valtavirtaa edustavan ajatusmallin mukaan suomalainen ihminen on siis olemassa valtiota varten. Ensisijaista on julkisten palvelujen rahoitus ja ihmisten vapaus sekä oikeus oman työnsä tuloksiin ovat siihen nähden alisteiset.
Toisin sanoen suomalaisten mielissä kenen tahansa hankkima tulo on viime kädessä otettavissa valtiolle "hyviin tarkoituksiin". Tämä ajatusmaailma voidaan ilmaista yhdellä sanalla "sosialismi".
Suomalaisten ajatustapa muistuttaa entisaikojen kuninkaita ja mahtimiehiä, jotka alistivat kansoja valtansa alle kerätäkseen heiltä veroja valtansa ja hovinsa ylläpitämiseksi. Pohjolassa rahvas säilytti muodollisen vapautensa, mutta jo Keski-Euroopassa kansa alistettiin maaorjuuteen ilman muutto-oikeutta ainoana tehtävänään tuottaa herralleen verotuloja.
Vastaavasti entisessä itäblokissa kansa alistettiin palvelemaan suurta sosialistista internationaalia ja vallankumousta. Venäjällä kansainvälisyys toki tarkoitti suurta sosialistista isänmaata, joka veisi ilosanoman kaikkialle muualle maailmaan.
Toki suomalaisten ajattelussa on paljonkin eroja entisaikojen kuninkaisiin ja mahtimiehiin tai neuvostojohtajiin. Tosin nytkin äänekkäimpiä ovat ne, joiden omasta leipäpuusta ollaan leikkaamassa (esimerkki). Mutta se ei ole tässä oleellista. Keskeistä on ajatus yksilön alistamisesta suuremman tahdon alle.
Ajatus on ehkä ymmärrettävä ("hyvää tarkoittava"), mutta siiinä unohdetaan ihmisen luonto ja todellisuus. Eli se tosiasia, että jos minä teen innovaation, otan yrittäjäriskin tai omistaudun palkkatyölleni muita syvemmin, kuuluu uhraukseni tuottama lisäarvo minulle itselleni. Ja että se on juuri tämä lisäarvo, joka saa minut yrittämään kovemmin kuin tekisin pelkän yhteisen hyvän eteen.
Tämän osoitti viimeistään sosialistisen järjestelmän häviö vapaalle maailmalle. Mutta saman osoitti myös aikanaan jo sääty-yhteiskunnan murtuminen taloudellisen liberalismin edessä. Ihminen tuntee kyllä empatiaa, mutta se ei ole häntä ensisijaisesti eteenpäin ajava voima.
Tämä ei tarkoita, etteikö vapaassa maailmassa - 1970-lukulaisittain "ei-sosialismissa" - tulisi pitää huolta heikompiosaisista tai koulutuksesta. Kyllä sivistynyt ihminen ymmärtää, ettei hänen menestyksensä ole mahdollista ilman ympärillä olevaa toimivaa yhteiskuntaa monelaisine rakenteineen. Tai ettei yletön köyhyys tuota turvallisia katuja. Tai ettei rahaton työläinen osta hänen työnsä hedelmiä.
Sen sijaan keskeistä on ymmärtää, ettei talous kukoista ilman innovaattorin, yrittäjän tai työntekijän saamaa palkkiota. Ja ettei verotusta kannata nostaa ilman, että maksaja kokee saavansa rahoilleen vastinetta. Ja ettei väestön elättäminen julkisilla tulonsiirroilla johda hyvinvointiin vaan pikemminkin elämän tarkoituksettomuuteen ja lieveilmiöihin. Siitä kertonevat omaa karua kieltään työelämän ulkopuolelle jääneiden nuorten mielenterveysongelmat.
* * *
Lopuksi toivotan Sipilän hallitukselle ja työmarkkinajärjestöille menestystä yhteiskuntasopimusneuvotteluihin. Toivottavasti niiden yhdeksi lähtökohdaksi osataan ottaa ihmisten vapaus ja heidän hankkimansa varallisuuden kunnioitus. Samalla luodaan pohja suomalaisen yhteiskunnan kestävälle kehitykselle pitkälle tulevaisuuteen.
Ainakin hallituksen linjausten perusteella ajatus näyttäisikin olevan ainakin osittain esittämäni suuntainen. Sen sijaan en ole havainnut vastaavaa viisautta sen enempää työntekijä- kuin työnantajapuolenkaan ulostuloissa. Ellei sellaiseksi lasketa nyt tehtyä maltillista palkkasopimusta.
Tätä taustaa vastaan toivonkin, että teot kertoisivat työmarkkinajärjestöistämme enemmän kuin kaikki ne järjettömät sanat, joita he ovat alkukesän aikana päästelleet ilmaan. Vastakkainasettelulla ei tässä tilanteessa voita kukaan suomalainen, mutta yhteistyöllä ja tekemisen meininkiä nostavilla ihmisen oikeutta ja vapautta kunnioittavilla ratkaisuilla voidaan voittaa - ei enempää eikä vähempää kuin hyvä tulevaisuus.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Epä-älyllinen kritiikki saa mediatilaa
Kyllä kansa tietää
Välinpitämätön kolumnisti
sunnuntai 31. toukokuuta 2015
Tekikö ministeri Lindström mestarillisen avauksen vai oman maalin?
Akateemisessa todellisuudessani moni on ihmetellyt paperitehtailla ja laboranttiopiskelijana kannuksensa hankkineen Jari Lindströmin nimitystä oikeus- ja työministeriksi. Etenkiin kun mies on avoimesti kertonut poliittiseksi innoittajakseen edesmenneen Tony Halmeen.
Toki Lindsröm on jo näyttänyt kykyjään toimiessaan edellisessä eduskunnassa reilun vuoden ajan Perussuomalaisten ryhmänjohtajana. Ja tietenkin oman puolueensa piirijärjestön puheenjohtajana. Mutta siitä huolimatta nimitystä on siis yleisesti ihmetelty.
Tänään Lindström sitten pudottikin varsinaisen pommin vaatimalla työnantajajärjestöjä aktiivisuuteen yhteiskuntasopimuksen aikaansaamiseksi. Muussa tapauksessa hallitus voi palauttaa työnantajille Kela-maksut hoidettaviksi.
Ilmeisesti Lindströmin avaus on asiasisällöltään varsin painava, sillä EK:n Jyri Häkämies reagoi heti yhtä lapsellisesti kuin työntekijäpuolen edustajat aiemmin yhteiskuntasopimusvaatimuksiin. Eli ryhtymällä pohdiskelemaan kuinka paljon Kela-maksujen palauttaminen työnantajile maksaisi.
Minä en usko hetkeäkään, että Lindströmin tarkoituksena on palauttaa työnantajien harteille Kela-maksuja. Sen sijaan hän yrittää löytää keinot siihen, että työelämäjärjestöt lopultakin ryhtyisivät yhdessä miettimään, mitä ne voisivat tehdä Suomen talouselämän virkistämiseksi. Sen aikaansaamiseksi kun tarvitaan molemmat osapuolet.
Pääministeri Sipilä sen enempää kuin valtiovarainministeri Stubb tai puheenjohtaja Soinikaan eivät ole tätä kirjoitettaessa ottaneet kantaa Lindströmin ulostuloon. Toivon sillä kuitenkin olevan heidän hyväksyntänsä, koska muussa tapauksessa uuden hallituksen lupaavasti alkanut taival tai ainakin sen toimintakyky saattaa katketa viime aikoina rummutetun keskinäisen luottamuksen katoamiseen.
Sinänsä on harmi, ettei Kela-maksujen siirtoa työnantajille huomattu ottaa mukaan jo hallitusohjelmaan. Silloin se ei olisi vaikuttanut yhtä selvästi uhkaukselta kuin näin esitettynä. Tyylipisteitä Lindströmille ei siis voi kovin paljon antaa, mutta sillä ei ole väliä mikäli uhkaus johtaa koko kansakuntaa hyödyttävän yhteiskuntasopimuksen syntyyn.
Kaikkien pitäisi tässä tilanteessa muistaa, että viime kädessä talouden tehostuminen on niin työnantajan kuin työntekijänkin etu. Ja etenkin isojen poikien pöydissä ilman edustajaa olevien työttömien ja muiden yhteiskunnan haavoittuvimpien tuki ja turva. Konkurssitaloudestahan eivät hyödy kuin onnekkaat keinottelijat ja hämärämiehet.
Mutta katsotaan nyt, kuinka peli etenee. Ryhtyvätkö kaikki puhaltamaan samaan hiileen vai tekikö Lindström ensimmäisessä julkisuuteen nousseessa avauksessaan ainoastaan oman maalin?
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Professorin panostussuunnitelma-ajatuksia
Nyt on tekemisen meininki!
Saate hallitusneuvottelijoille
JK Juha Sipilä ei ilmeisesti ollut tietoinen Lindströmin avauksesta. Hallituksen sisäistä luottamusta tämä ulostulo tuskin kuitenkaan lisää, vaikka Sipilä (ja myös Stubb) adoptoisikin avauksen. Jäädään siis odottamaan jatkokertomusta.
Toki Lindsröm on jo näyttänyt kykyjään toimiessaan edellisessä eduskunnassa reilun vuoden ajan Perussuomalaisten ryhmänjohtajana. Ja tietenkin oman puolueensa piirijärjestön puheenjohtajana. Mutta siitä huolimatta nimitystä on siis yleisesti ihmetelty.
Tänään Lindström sitten pudottikin varsinaisen pommin vaatimalla työnantajajärjestöjä aktiivisuuteen yhteiskuntasopimuksen aikaansaamiseksi. Muussa tapauksessa hallitus voi palauttaa työnantajille Kela-maksut hoidettaviksi.
Ilmeisesti Lindströmin avaus on asiasisällöltään varsin painava, sillä EK:n Jyri Häkämies reagoi heti yhtä lapsellisesti kuin työntekijäpuolen edustajat aiemmin yhteiskuntasopimusvaatimuksiin. Eli ryhtymällä pohdiskelemaan kuinka paljon Kela-maksujen palauttaminen työnantajile maksaisi.
Minä en usko hetkeäkään, että Lindströmin tarkoituksena on palauttaa työnantajien harteille Kela-maksuja. Sen sijaan hän yrittää löytää keinot siihen, että työelämäjärjestöt lopultakin ryhtyisivät yhdessä miettimään, mitä ne voisivat tehdä Suomen talouselämän virkistämiseksi. Sen aikaansaamiseksi kun tarvitaan molemmat osapuolet.
Pääministeri Sipilä sen enempää kuin valtiovarainministeri Stubb tai puheenjohtaja Soinikaan eivät ole tätä kirjoitettaessa ottaneet kantaa Lindströmin ulostuloon. Toivon sillä kuitenkin olevan heidän hyväksyntänsä, koska muussa tapauksessa uuden hallituksen lupaavasti alkanut taival tai ainakin sen toimintakyky saattaa katketa viime aikoina rummutetun keskinäisen luottamuksen katoamiseen.
Sinänsä on harmi, ettei Kela-maksujen siirtoa työnantajille huomattu ottaa mukaan jo hallitusohjelmaan. Silloin se ei olisi vaikuttanut yhtä selvästi uhkaukselta kuin näin esitettynä. Tyylipisteitä Lindströmille ei siis voi kovin paljon antaa, mutta sillä ei ole väliä mikäli uhkaus johtaa koko kansakuntaa hyödyttävän yhteiskuntasopimuksen syntyyn.
Kaikkien pitäisi tässä tilanteessa muistaa, että viime kädessä talouden tehostuminen on niin työnantajan kuin työntekijänkin etu. Ja etenkin isojen poikien pöydissä ilman edustajaa olevien työttömien ja muiden yhteiskunnan haavoittuvimpien tuki ja turva. Konkurssitaloudestahan eivät hyödy kuin onnekkaat keinottelijat ja hämärämiehet.
Mutta katsotaan nyt, kuinka peli etenee. Ryhtyvätkö kaikki puhaltamaan samaan hiileen vai tekikö Lindström ensimmäisessä julkisuuteen nousseessa avauksessaan ainoastaan oman maalin?
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Professorin panostussuunnitelma-ajatuksia
Nyt on tekemisen meininki!
Saate hallitusneuvottelijoille
JK Juha Sipilä ei ilmeisesti ollut tietoinen Lindströmin avauksesta. Hallituksen sisäistä luottamusta tämä ulostulo tuskin kuitenkaan lisää, vaikka Sipilä (ja myös Stubb) adoptoisikin avauksen. Jäädään siis odottamaan jatkokertomusta.
perjantai 23. tammikuuta 2015
Kreikan absurdit vaalit
Kreikan vaalikamppailu on huipentumassa juuri nyt. Tämän huomaa siitä, että historiallista vaalivoittoa hakevan Syriza-puolueen puheet kovenevat päivä päivältä.
Esille on nyt noussut mm. se, että puolue haluaa itselleen ehdottoman enemmistön, jonka varassa Syriza pystyisi yksinään hallitsemaan maata. Se vaatii myös 162 miljardin korvauksia saksalaisten toisen maailmansodan aikana tekemien hirmutekojen seurauksena.
Lisäksi Syriza aikoo vesittää monet jo tehdyistä talousuudistuksista. Esimerkiksi minimipalkkaan lupaillaan 50 prosentin korotusta ja julkiselta sektorilta jo irtisanottuja luvataan ottaa takaisin veronmaksajien elätettäväksi. Samaan aikaan puolue ilmoittaa haluavansa pysyä eurojärjestelmässä.
Käytännössä Kreikan tulisi eurossa pysyäkseen pystyä neuvottelemaan muiden unionimaiden kanssa sopimus siitä, ettei sen tarvitse lyhentää velkojaan eikä edes maksaa niistä korkoja. Näin siis parhaassakin tapauksessa, jolloin talous ei romahtaisi lopullisesti Syrizan "talousuudistusten" seurauksena. Nythän se olisi elinkelpoinen, ellei velkoja olisi.
Syrizan talousyhtälö on luonnollisesti mahdoton, joten vaalit näyttävät kreikkalaisten realismin tason. Syrizan voiton jälkeen maan vaihtoehdot olisivat lähinnä siinä, että puolue jättää radikaalit uudistukset tekemättä ja pitäytyy tiukassa talouspolitiikassa tai sitten se tekee uudistuksensa ja erotetaan eurosta.
Ensimmäiseen vaihtoehtoon liitettäisiin todennäköisesti EU:n vastaantulona velanmaksun lykkääminen niin kauas, että inflaatio hoitaa korottomaksi sovittavat lainat pois, jolloin esimerkiksi suomalaisilta jäävät Kreikalle myönnetyt tukirahat saamatta takaisin. Jälkimmäisestä vaihtoehdosta puolestaan seuraisi paluu drakmaan, jonka arvo asettuisi selvästi euroa alemmaksi ja parantaisi aikanaan maan kilpailukykyä.
Samalla Syriza voisi jättää yksipuolisella päätöksellään maan velat maksamatta. Sen seurauksena syntyisi paljon puhetta ja ääneen julmistelua, mutta tuskin sen kummempaa.
Aika yksin näyttää kuinka käy, mutta meidän eurooppalaisten on syytä muistaa kuinka ikävään tilanteeseen voi kokonainen kansakunta ajautua silloin kun hallinto on täysin korruptoiotunut ja sitä lainoittavat ulkomaiset pankit, jotka luottavat veronmaksajien kuittaavan riskit, mikäli ne toteutuvat. Tästähän Kreikan ajautumisessa nykyiseen ahdinkoonsa oli viime kädessä kyse.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Fantastista, sanoisi Angela
Kreikka aloittii prosessin, jonka lopuksi se jättää velkansa maksamatta
Faktoja Kreikan ja Iso-Britannian tukieuroista
Esille on nyt noussut mm. se, että puolue haluaa itselleen ehdottoman enemmistön, jonka varassa Syriza pystyisi yksinään hallitsemaan maata. Se vaatii myös 162 miljardin korvauksia saksalaisten toisen maailmansodan aikana tekemien hirmutekojen seurauksena.
Lisäksi Syriza aikoo vesittää monet jo tehdyistä talousuudistuksista. Esimerkiksi minimipalkkaan lupaillaan 50 prosentin korotusta ja julkiselta sektorilta jo irtisanottuja luvataan ottaa takaisin veronmaksajien elätettäväksi. Samaan aikaan puolue ilmoittaa haluavansa pysyä eurojärjestelmässä.
Käytännössä Kreikan tulisi eurossa pysyäkseen pystyä neuvottelemaan muiden unionimaiden kanssa sopimus siitä, ettei sen tarvitse lyhentää velkojaan eikä edes maksaa niistä korkoja. Näin siis parhaassakin tapauksessa, jolloin talous ei romahtaisi lopullisesti Syrizan "talousuudistusten" seurauksena. Nythän se olisi elinkelpoinen, ellei velkoja olisi.
Syrizan talousyhtälö on luonnollisesti mahdoton, joten vaalit näyttävät kreikkalaisten realismin tason. Syrizan voiton jälkeen maan vaihtoehdot olisivat lähinnä siinä, että puolue jättää radikaalit uudistukset tekemättä ja pitäytyy tiukassa talouspolitiikassa tai sitten se tekee uudistuksensa ja erotetaan eurosta.
Ensimmäiseen vaihtoehtoon liitettäisiin todennäköisesti EU:n vastaantulona velanmaksun lykkääminen niin kauas, että inflaatio hoitaa korottomaksi sovittavat lainat pois, jolloin esimerkiksi suomalaisilta jäävät Kreikalle myönnetyt tukirahat saamatta takaisin. Jälkimmäisestä vaihtoehdosta puolestaan seuraisi paluu drakmaan, jonka arvo asettuisi selvästi euroa alemmaksi ja parantaisi aikanaan maan kilpailukykyä.
Samalla Syriza voisi jättää yksipuolisella päätöksellään maan velat maksamatta. Sen seurauksena syntyisi paljon puhetta ja ääneen julmistelua, mutta tuskin sen kummempaa.
Aika yksin näyttää kuinka käy, mutta meidän eurooppalaisten on syytä muistaa kuinka ikävään tilanteeseen voi kokonainen kansakunta ajautua silloin kun hallinto on täysin korruptoiotunut ja sitä lainoittavat ulkomaiset pankit, jotka luottavat veronmaksajien kuittaavan riskit, mikäli ne toteutuvat. Tästähän Kreikan ajautumisessa nykyiseen ahdinkoonsa oli viime kädessä kyse.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Fantastista, sanoisi Angela
Kreikka aloittii prosessin, jonka lopuksi se jättää velkansa maksamatta
Faktoja Kreikan ja Iso-Britannian tukieuroista
maanantai 5. tammikuuta 2015
Fantastista, sanoisi Angela
Saksan pääministeri Angela Merkel olisi valmis heittämään Kreikan ulos eurojärjestelmästä, mikäli maa ei jatka luotottajiensa määräämää säästölinjaa.
Suomessa Antti Rinne ilmaisi olevansa sitä mieltä, että Kreikka pystyy hoitamaan velkansa, mikäli poliittista tahtoa löytyy. Olli Rehn puolestaan haluaisi pidentää Kreikan maksuaikoja entisestään. Sen sijaan Timo Soinin mielestä Kreikka ei tule maksamaan velkojansa, ellei maksuaikoja venytetä sataan vuoteen nollakorolla.
Minä olen samaa mieltä kaikkien kanssa. Jos Kreikka ei maksa velkojaan, on se tietenkin heitettävä ulos eurojärjestelmästä, kuten Angela totesi. Ja kuten Antti jutusteli, niin kyllä Kreikka voisi maksaakin velkansa, jos poliittinen tahtoa löytyisi useiksi vuosikymmeniksi.
Mutta kun ei löydy, ei ainakaan ellei Ollin ehdotusta laina-aikojen pidentämisestä toteuteta. Tosin ajan pitäisi olla todella pitkä ja samalla tulisi varmistaa lähellä nollaa oleva korko, kuten Timo asian muotoili. Se tarkoittaisi käytännössä Kreikan velkojen osoittaista anteeksiantoa.
Samalla muistutan arvoisaa lukijaani siitä, että Angelan toimintaa selittää paljolti se, että Saksa saavutti tavoitteensa jo Kreikan velkakriisin (ensimmäisessä) akuutissa vaiheessa, jolloin vaikeuksiin joutuneet saksalaiset pankit pelastettiin.
Hänen kannaltaan kyseessä on siis hienosti onnistuneesta saksalaisen pankkikriisin kustannusten siirtämisestä muille euromaille, josta nyt operaation viimeisessä vaiheessa aiheutuu saavutettuun voittoon nähden pieni lisäkulu myös operaation voittajalle. Siis saksalaisille (ja myös ranskalaisille), jotka välttyivät pelastamasta holtittomasti toimineita pankkejaan yksin.
Tavallisten kreikkalaisten kannalta koko operaatio on ollut ikävä. Mutta koska maa on demokratia, tulivat he aikanaan ihan itse valinneeksi johtajikseen kelvottomia poliitikkoja. Noiden vaalien äänestyspäätösten seurauksia nyt maksellaan.
Omista virheistä huolimatta lienee kreikkalaisten poliittiselle tahdolle korjata tehtyjä virheitä tullut lopullinen raja vastaan. Ellei euroerolla ja sen seurauksilla uhkailu ja pelottelu sittenkin estä kreikkalaisia äänestämästä äärivasemmistolaista Syrizaa valtaan ja lopettamasta toivotonta vyönkiristystään.
Suomelle tästä tulee joka tapauksessa katastrofi, sillä kyllä kreikkalaisten poliittinen tahto loppuu ennemmin tai myöhemmin. Saatavamme jäävät siis saamatta aivan varmasti joko osittain tai kokonaan, ja maksun hoitavat veronmaksajat. Kyse on vain ajankohdasta, jolloin asia varmistuu.
Fantastista, sanoisi Angela - jos tuntisi paremmin Jyrki Kataisen retoriikkaa.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kreikka aloittii prosessin, jonka lopuksi se jättää velkansa maksamatta
EU:lta miljoonia euroja Suomen köyhille
Suuri kusetus
Suomessa Antti Rinne ilmaisi olevansa sitä mieltä, että Kreikka pystyy hoitamaan velkansa, mikäli poliittista tahtoa löytyy. Olli Rehn puolestaan haluaisi pidentää Kreikan maksuaikoja entisestään. Sen sijaan Timo Soinin mielestä Kreikka ei tule maksamaan velkojansa, ellei maksuaikoja venytetä sataan vuoteen nollakorolla.
Minä olen samaa mieltä kaikkien kanssa. Jos Kreikka ei maksa velkojaan, on se tietenkin heitettävä ulos eurojärjestelmästä, kuten Angela totesi. Ja kuten Antti jutusteli, niin kyllä Kreikka voisi maksaakin velkansa, jos poliittinen tahtoa löytyisi useiksi vuosikymmeniksi.
Mutta kun ei löydy, ei ainakaan ellei Ollin ehdotusta laina-aikojen pidentämisestä toteuteta. Tosin ajan pitäisi olla todella pitkä ja samalla tulisi varmistaa lähellä nollaa oleva korko, kuten Timo asian muotoili. Se tarkoittaisi käytännössä Kreikan velkojen osoittaista anteeksiantoa.
Samalla muistutan arvoisaa lukijaani siitä, että Angelan toimintaa selittää paljolti se, että Saksa saavutti tavoitteensa jo Kreikan velkakriisin (ensimmäisessä) akuutissa vaiheessa, jolloin vaikeuksiin joutuneet saksalaiset pankit pelastettiin.
Hänen kannaltaan kyseessä on siis hienosti onnistuneesta saksalaisen pankkikriisin kustannusten siirtämisestä muille euromaille, josta nyt operaation viimeisessä vaiheessa aiheutuu saavutettuun voittoon nähden pieni lisäkulu myös operaation voittajalle. Siis saksalaisille (ja myös ranskalaisille), jotka välttyivät pelastamasta holtittomasti toimineita pankkejaan yksin.
Tavallisten kreikkalaisten kannalta koko operaatio on ollut ikävä. Mutta koska maa on demokratia, tulivat he aikanaan ihan itse valinneeksi johtajikseen kelvottomia poliitikkoja. Noiden vaalien äänestyspäätösten seurauksia nyt maksellaan.
Omista virheistä huolimatta lienee kreikkalaisten poliittiselle tahdolle korjata tehtyjä virheitä tullut lopullinen raja vastaan. Ellei euroerolla ja sen seurauksilla uhkailu ja pelottelu sittenkin estä kreikkalaisia äänestämästä äärivasemmistolaista Syrizaa valtaan ja lopettamasta toivotonta vyönkiristystään.
Suomelle tästä tulee joka tapauksessa katastrofi, sillä kyllä kreikkalaisten poliittinen tahto loppuu ennemmin tai myöhemmin. Saatavamme jäävät siis saamatta aivan varmasti joko osittain tai kokonaan, ja maksun hoitavat veronmaksajat. Kyse on vain ajankohdasta, jolloin asia varmistuu.
Fantastista, sanoisi Angela - jos tuntisi paremmin Jyrki Kataisen retoriikkaa.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kreikka aloittii prosessin, jonka lopuksi se jättää velkansa maksamatta
EU:lta miljoonia euroja Suomen köyhille
Suuri kusetus
maanantai 29. joulukuuta 2014
Kreikka aloittii prosessin, jonka lopuksi se jättää velkansa maksamatta
Kreikan parlamentti ei tänään pystynyt valitsemaan presidenttiä. Niinpä edessä on uudet parlamenttivaalit 25. tammikuuta. Tällä hetkellä noiden vaalien voittajaksi odotetaan Syriza-puoluetta, joten odotusten toteutuessa Kreikka tulee irtisanoutumaan niistä säästötoimista, jotka muu EU on sille määrännyt.
Niinpä edessä on pikainen mutta likainen vaalikampanja, johon todennäköisesti poltetaan tavalla tai toisella myös muiden EU-maiden rahaa. Kreikkalaisia pelotellaan ja heitä maanitellaan. Mutta mikäli tämä ei onnistu, lienee edessä Kreikan velkojen maksamatta jättäminen sekä potkiminen ulos ainakin eurojärjestelmästä ja todennäköisesti koko Unionista.
Tässä vaiheessa, siis ennen kuin vaalien tulos on tiedossa, haluaisin kuitenkin muistuttaa siitä, mitä kirjoitin kesäkuussa 2011. Näin siksi, että tuolloisen näkemykseni mukaan toiminen olisi säästänyt sekä Kreikan kansan että meidät EU:n veronmaksajat paljolta pahalta. Tai arvioikaa itse.
"Tässä tilanteessa Kreikalle pitäisi vain suoda oikeus jättää velkansa...maksamatta (eli viedä se saneeraukseen) ja tukea tappiolle jääviä pankkeja...antamalla pankkien järjestää EU- ynnä muille tukijamaille suunnattuja osakeanteja. Näin riskejä ottaneiden pankkien omistajat maksaisivat virheistään omistusosuuden pienentymisenä menettämättä kuitenkaan koko pankkia.
Samalla Kreikka tulisi irrottaa euromaiden joukosta, jolloin uudelleen käyttöön otettava drakma voisi rauhassa devalvoitua palauttaen Kreikalle kilpailukyvyn.... Näin maa saisi ongelmansa hoidetuksi yhdessä tai kahdessa vuosikymmenessä.
Edellä kuvaamallani tavalla Euroopan taloudelle tulevat kokonaisvahingot jäisivät selvästi pienemmiksi kuin millään muulla esillä olleella tavalla toimien. Bonuksena saattaisi käydä niin, että... ehkä kreikkalaisetkaan eivät tuntisi olevansa kovin väärinkohdeltuja. Samoin kaiken maksumiehinä toimivat Pohjois-Euroopan maiden veronmaksajat voisivat tuntea oikeuden tapahtuvan, kun myös rikkaat mutta holtittomat pankkiirit joutuisivat kärsimään vastuuttomasta toiminnastaan. Ja ehkäpä aikanaan jaloilleen nousevien pankkien talouskehitys mahdollistaisi osakkeiden merkintöihin käytettyjen varojen takaisin saamisenkin..."
Ja lainaanpa vielä pätkän omasta tekstistäni marraskuulta 2012, koska näin jälkikäteen EU:n talouskehitystä vasten arvioituna se tuntuu suorastaan profeetalliselta.
Niinpä edessä on pikainen mutta likainen vaalikampanja, johon todennäköisesti poltetaan tavalla tai toisella myös muiden EU-maiden rahaa. Kreikkalaisia pelotellaan ja heitä maanitellaan. Mutta mikäli tämä ei onnistu, lienee edessä Kreikan velkojen maksamatta jättäminen sekä potkiminen ulos ainakin eurojärjestelmästä ja todennäköisesti koko Unionista.
Tässä vaiheessa, siis ennen kuin vaalien tulos on tiedossa, haluaisin kuitenkin muistuttaa siitä, mitä kirjoitin kesäkuussa 2011. Näin siksi, että tuolloisen näkemykseni mukaan toiminen olisi säästänyt sekä Kreikan kansan että meidät EU:n veronmaksajat paljolta pahalta. Tai arvioikaa itse.
"Tässä tilanteessa Kreikalle pitäisi vain suoda oikeus jättää velkansa...maksamatta (eli viedä se saneeraukseen) ja tukea tappiolle jääviä pankkeja...antamalla pankkien järjestää EU- ynnä muille tukijamaille suunnattuja osakeanteja. Näin riskejä ottaneiden pankkien omistajat maksaisivat virheistään omistusosuuden pienentymisenä menettämättä kuitenkaan koko pankkia.
Samalla Kreikka tulisi irrottaa euromaiden joukosta, jolloin uudelleen käyttöön otettava drakma voisi rauhassa devalvoitua palauttaen Kreikalle kilpailukyvyn.... Näin maa saisi ongelmansa hoidetuksi yhdessä tai kahdessa vuosikymmenessä.
Edellä kuvaamallani tavalla Euroopan taloudelle tulevat kokonaisvahingot jäisivät selvästi pienemmiksi kuin millään muulla esillä olleella tavalla toimien. Bonuksena saattaisi käydä niin, että... ehkä kreikkalaisetkaan eivät tuntisi olevansa kovin väärinkohdeltuja. Samoin kaiken maksumiehinä toimivat Pohjois-Euroopan maiden veronmaksajat voisivat tuntea oikeuden tapahtuvan, kun myös rikkaat mutta holtittomat pankkiirit joutuisivat kärsimään vastuuttomasta toiminnastaan. Ja ehkäpä aikanaan jaloilleen nousevien pankkien talouskehitys mahdollistaisi osakkeiden merkintöihin käytettyjen varojen takaisin saamisenkin..."
Ja lainaanpa vielä pätkän omasta tekstistäni marraskuulta 2012, koska näin jälkikäteen EU:n talouskehitystä vasten arvioituna se tuntuu suorastaan profeetalliselta.
"Euroopan poliittisten ja taloudellisten johtajien pelko Kreikan euroeron seurauksista perustuu puutteelliseen analyysiin, jossa romahduksen seurauksia on tarkasteltu yksipuolisesti ja liian lyhyellä aikavälillä. Sen seurauksena Etelä-Euroopan maiden luoma talouden epävarmuus mitä luultavimmin näivettää eurooppalaista taloutta vielä vuosikymmeniä eteenpäin, emmekä pääse nauttimaan luonnollisen talouskasvun luomasta hyvinvoinnista, joka seuraisi Kreikan euroeroa muutaman vuoden viiveellä. "
Euroopan taloudelle Syrizan voitto siis tietäisi pienen viiveen jälkeen nousukiidon alkua. Samoin Kreikalle itselleen. Sen sijaan koko kriisin aiheuttaneet saksalaiset ja ranskalaiset pankinomistajat ovat jo päässeet kuin koira veräjästä, eikä heitä taideta enää saada vastuuseen toimistaan.
Lopuksi on todettava, että Kreikan vaalien tuloksella ja mahdollisella säästökuurien lopettamisella tulee olemaan merkittävä rooli Suomen seuraaville eduskuntavaaleille. Syrizan voitto tulee nostamaan Perussuomalaisten ja ehkä Sipilän Keskustankin kannatusta kun taas Uuden demokratian voitto hyödyttäisi Euroopan liittovaltiokehitykseen vahvasti sitoutuneita Kokoomusta ja SDP:tä.
Euroopan taloudelle Syrizan voitto siis tietäisi pienen viiveen jälkeen nousukiidon alkua. Samoin Kreikalle itselleen. Sen sijaan koko kriisin aiheuttaneet saksalaiset ja ranskalaiset pankinomistajat ovat jo päässeet kuin koira veräjästä, eikä heitä taideta enää saada vastuuseen toimistaan.
Lopuksi on todettava, että Kreikan vaalien tuloksella ja mahdollisella säästökuurien lopettamisella tulee olemaan merkittävä rooli Suomen seuraaville eduskuntavaaleille. Syrizan voitto tulee nostamaan Perussuomalaisten ja ehkä Sipilän Keskustankin kannatusta kun taas Uuden demokratian voitto hyödyttäisi Euroopan liittovaltiokehitykseen vahvasti sitoutuneita Kokoomusta ja SDP:tä.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
keskiviikko 10. joulukuuta 2014
Säästötoimien sietämätön vaikeus
Tänään tuli eteeni kaksi uutista liittyen valtion tutkimuslaitoksiin. Ensimmäisessä kerrottiin paikallisen eläinlääkäriseuran huolesta koska Eviran Seinäjoen laboratoriotoiminta lakkautetaan. Toisessa uutisessa kerrottiin vuodenvaihteessa aloittavasta uudesta Luonnonvarakeskuksesta, jossa on lähes 40 yksikköä.
Luonnonvarakeskuksen pääjohtaja Mari Walls kertoi tutkimusrahoituksen vähenemisen tarkoittavan seinistä tinkimistä. Siis joidenkin toimipaikkojen lakkauttamista.
Aika näyttää kuinka sujuvasti uusi luonnonvarajohtaja saa säästetyksi seinistään. Varmaa on kuitenkin, että mikäli lopettamiset koskevat pieniä maaseutuyksiköitä, tullaan kaikki seudun toimijat mobilisoimaan tuon päätöksen kiertämiseksi. Siis aivan samoin kuin ensimmäisessä uutisessa Evirasta kerrottiin.
Eviran tapaus kertookin lähinnä siitä, kuinka vaikeaa Suomen julkiselta sektorilta on säästää. Seinäjoella ei sentään olla luopumassa mistään korvaamattomasta vaan eläinlääkärien huoli joidenkin näytteiden tarpeeksi nopeasta analysoinnista voidaan varmasti hoitaa yksikön ylläpitämistä halvemmalla vaikka helikopterilähetyksin vaihtoehtoisiin laboratorioihin. Tutkimuslaboratorion ylläpitäminen kun on todella kaukana ilmaisesta, vaikka se rahoitettaisiinkin verovaroista.
Toivotan siis sekä Eviralle että Luonnonvarakeskukselle menestystä yhteisten verovarojen uudelleensuuntamisessa seinien vuokrista laitosten olemassaolon tarkoittamaan toimintaan. Ja paikalliselle siltarumpupolitiikalle kuoliniskua nykyisen taloustilanteen saneleman tilanteen seurauksena.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Julkisen sektorin liiat virkamiehet
Myrsky viskilasissa paljasti valtionhallinnosta oivan säästökohteen
Luonnonvaraministeriön esteenä on vihreiden pikkupolitikointi
Luonnonvarakeskuksen pääjohtaja Mari Walls kertoi tutkimusrahoituksen vähenemisen tarkoittavan seinistä tinkimistä. Siis joidenkin toimipaikkojen lakkauttamista.
Aika näyttää kuinka sujuvasti uusi luonnonvarajohtaja saa säästetyksi seinistään. Varmaa on kuitenkin, että mikäli lopettamiset koskevat pieniä maaseutuyksiköitä, tullaan kaikki seudun toimijat mobilisoimaan tuon päätöksen kiertämiseksi. Siis aivan samoin kuin ensimmäisessä uutisessa Evirasta kerrottiin.
Eviran tapaus kertookin lähinnä siitä, kuinka vaikeaa Suomen julkiselta sektorilta on säästää. Seinäjoella ei sentään olla luopumassa mistään korvaamattomasta vaan eläinlääkärien huoli joidenkin näytteiden tarpeeksi nopeasta analysoinnista voidaan varmasti hoitaa yksikön ylläpitämistä halvemmalla vaikka helikopterilähetyksin vaihtoehtoisiin laboratorioihin. Tutkimuslaboratorion ylläpitäminen kun on todella kaukana ilmaisesta, vaikka se rahoitettaisiinkin verovaroista.
Toivotan siis sekä Eviralle että Luonnonvarakeskukselle menestystä yhteisten verovarojen uudelleensuuntamisessa seinien vuokrista laitosten olemassaolon tarkoittamaan toimintaan. Ja paikalliselle siltarumpupolitiikalle kuoliniskua nykyisen taloustilanteen saneleman tilanteen seurauksena.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Julkisen sektorin liiat virkamiehet
Myrsky viskilasissa paljasti valtionhallinnosta oivan säästökohteen
Luonnonvaraministeriön esteenä on vihreiden pikkupolitikointi
perjantai 7. marraskuuta 2014
Euroopan Unionin jäsenmaksuista ja veloista
Suomi hoitaa tunnetusti aina maksunsa ja velkansa. Oli kyse sitten Euroopan Unionista tai sotakorvauksista.
Iso-Britannia sen sijaan on neuvotellut itselleen alennuksen EU:n jäsenmaksuun. Ja nyt, kun sen talous koheni odotettua enemmän, se neuvotteli itselleen alennuksen lisääntyneen maksukykynsä takia nousseeseen maksuosuuteensa.
Kreikka sen sijaan ei halua enää uusia tukiaisia. Siksi sille tarjotaan varmuusluottoa, vaikka kaikki tietävätkin, ettei Kreikka tule koskaan maksamaan jo nyt kertyneitä velkojaan takaisin.
Näin se EU-maiden tai oikeastaan Unionin kansalaisten välinen yhteisymmärrys kasvaa. Ja usko EU:n tasapuolisuuteen,
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä meidän pitäisi oppia eurovaaleista?
Romaneille parempi tulevaisuus Euroopassa
Mitäs minä sanoin?
Iso-Britannia sen sijaan on neuvotellut itselleen alennuksen EU:n jäsenmaksuun. Ja nyt, kun sen talous koheni odotettua enemmän, se neuvotteli itselleen alennuksen lisääntyneen maksukykynsä takia nousseeseen maksuosuuteensa.
Kreikka sen sijaan ei halua enää uusia tukiaisia. Siksi sille tarjotaan varmuusluottoa, vaikka kaikki tietävätkin, ettei Kreikka tule koskaan maksamaan jo nyt kertyneitä velkojaan takaisin.
Näin se EU-maiden tai oikeastaan Unionin kansalaisten välinen yhteisymmärrys kasvaa. Ja usko EU:n tasapuolisuuteen,
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä meidän pitäisi oppia eurovaaleista?
Romaneille parempi tulevaisuus Euroopassa
Mitäs minä sanoin?
torstai 5. kesäkuuta 2014
Perussuomalaiset konservatiivien ja reformistien joukkoon
Vastavalitut perussuomalaiset päättivät liittyä brittien pääministeripuolueen kanssa samaan konservatiivien ja reformistien ryhmään Euroopan parlamentissa. Ryhmän jäseniä yhdistää erityisesti EU-kriittisyys.
Näin sai vastauksensa median ennen eurovaaleja innolla esillä pitämä kysymys perussuomalaisten europuolueesta. Ratkaisun perusteella perussuomalaiset eivät rakenna europolitiikkaansa äärioikeistolaiseksi luonnehdittujen ryhmien tukeen, vaan assosioituvat yhteen brittiläisen demokratian pitkäaikaisen valtionhoitajapuolueen kanssa.
Ratkaisua valtakirjansa uusinut Sampo Terho perustelee puolueensa kahden mepin vaikutusvallan maksimoimisella. Samalla voitaneen unohtaa Terhon, Halla-ahon tai ylipäänsä puolueen leimaaminen rasisteiksi tai fasisteiksi, sillä on vaikea kuvitella että David Cameronin puolue lähtisi yhteistyöhön sellaisten kanssa.
Perussuomalaisen puolueen ohella konservatiivien ja reformistien ryhmään liittyvät äärikonservatiivinen Puolan laki- ja oikeuspuolue sekä Tanskan eurovaaleissa suurimman äänisaaliin kalastanut erittäin maahanmuuttokriittinen kansanpuolue. Lisäksi ryhmään liittyy vielä joukko muita europarlamentaarikkoja.
Näin konservatiivien ja reformistien meppimäärä ylittää yhteenlasketun vihreiden (suomalaisista Hautala) ja äärivasemmiston (Kyllönen) koon europarlamentissa, joten Terho lienee oikeassa ryhmänsä merkityksen ja vaikutusvallan suhteen.
Lienee kuitenkin myös niin, että jotkut Halla-ahoa tiukemmin maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevat henkilöt ovat ratkaisuun pettyneitä. He olisivat halunneet perussuomalaiset muiden maahanmuuttokriittisten kanssa samaan ryhmään. Tällöin brittipuolueista liittolaiseksi olisi valikoitunut eurovaalien suuri voittaja Yhdistyneen kuningaskunnan itsenäisyyspuolue eli UKIP.
Tämä olisi tarjonnut perussuomalaisten poliittisille vastustajille eväät raskaiden leimakirveiden heilutteluun, mikä olisi aiheuttanut ongelmia puolueen julkisuuskuvien kanssa - riippumatta siitä olisivatko leimat aiheellisia. Seuraavia eduskuntavaaleja ajatellen nyt tehty ratkaisu lienee siis soinilaisten kannalta optimaalinen.
Koska muut suomalaiset puolueet ovat löytäneen liittolaisensa jo ennen vaaleja, en kommentoi niiden ratkaisuja sen enempää. Sen sijaan jään suurella mielenkiinnolla odottamaan europarlamentin työn alkamista - erityisesti sitä, mitä muutoksia uudenlainen parlamentin kokoonpano aiheuttaa sen toimintaan.
Selvää lienee kuitenkin, että EU:n liittovaltiokehityksen tiellä on nyt monin verroin enemmän esteitä kuin ennen vaaleja. Samoin EU:n ongelmalliseksi osoittaneelle maahanmuuttopolitiikalle saattaa löytyä kokonaan uudenlaisia ratkaisumalleja. Viimeksi mainitussa asiassa Jussi Halla-aholla olisi elämänsä paikka nousta yhdeksi parlamentin johtohahmoista.
Tärkeintä tässä kaikessa on kuitenkin muistaa, että EU:n talous tulisi saada viimeinkin nousuun. Erityisesti on toivottava, ettei kriisimaiden taholta synny uusia uutispommeja, vaan ne saisivat talouden tasapainottamisen jälkeen myös velkojensa takaisinmaksun alulle. Tätä olen tosin epäillyt aiemmin, mutta toivottavasti olen väärässä.
Joka tapauksessa on selvää että ilman kriisimaiden talouden tervehtymistä valuu koko Unioni kurjuuteen. Tällöin on vaarana, että sisäisten jännitteiden kasvaessa vaarantuvat myös EU:n tärkeimmät hyödyt eli talouden rattaiden pyörimisen kannalta tärkeä vapaakauppa-alue ja sotien ehkäisemisen kannalta tärkeä eri jäsenmaiden välinen taloudellinen riippuvuus ja yhteenkuuluvuuden tunne.
En usko, että tällaista tulevaisuutta toivoo kukaan eurooppalainen, ei edes pahin EU-kriitikko.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä meidän pitäisi oppia eurovaaleista?
Eurovaalien mielenkiintoisimmat nyanssit
Halla-aho-sitaatteja Husulle ja muille kiinnostuneille
Näin sai vastauksensa median ennen eurovaaleja innolla esillä pitämä kysymys perussuomalaisten europuolueesta. Ratkaisun perusteella perussuomalaiset eivät rakenna europolitiikkaansa äärioikeistolaiseksi luonnehdittujen ryhmien tukeen, vaan assosioituvat yhteen brittiläisen demokratian pitkäaikaisen valtionhoitajapuolueen kanssa.
Ratkaisua valtakirjansa uusinut Sampo Terho perustelee puolueensa kahden mepin vaikutusvallan maksimoimisella. Samalla voitaneen unohtaa Terhon, Halla-ahon tai ylipäänsä puolueen leimaaminen rasisteiksi tai fasisteiksi, sillä on vaikea kuvitella että David Cameronin puolue lähtisi yhteistyöhön sellaisten kanssa.
Perussuomalaisen puolueen ohella konservatiivien ja reformistien ryhmään liittyvät äärikonservatiivinen Puolan laki- ja oikeuspuolue sekä Tanskan eurovaaleissa suurimman äänisaaliin kalastanut erittäin maahanmuuttokriittinen kansanpuolue. Lisäksi ryhmään liittyy vielä joukko muita europarlamentaarikkoja.
Näin konservatiivien ja reformistien meppimäärä ylittää yhteenlasketun vihreiden (suomalaisista Hautala) ja äärivasemmiston (Kyllönen) koon europarlamentissa, joten Terho lienee oikeassa ryhmänsä merkityksen ja vaikutusvallan suhteen.
Lienee kuitenkin myös niin, että jotkut Halla-ahoa tiukemmin maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevat henkilöt ovat ratkaisuun pettyneitä. He olisivat halunneet perussuomalaiset muiden maahanmuuttokriittisten kanssa samaan ryhmään. Tällöin brittipuolueista liittolaiseksi olisi valikoitunut eurovaalien suuri voittaja Yhdistyneen kuningaskunnan itsenäisyyspuolue eli UKIP.
Tämä olisi tarjonnut perussuomalaisten poliittisille vastustajille eväät raskaiden leimakirveiden heilutteluun, mikä olisi aiheuttanut ongelmia puolueen julkisuuskuvien kanssa - riippumatta siitä olisivatko leimat aiheellisia. Seuraavia eduskuntavaaleja ajatellen nyt tehty ratkaisu lienee siis soinilaisten kannalta optimaalinen.
Koska muut suomalaiset puolueet ovat löytäneen liittolaisensa jo ennen vaaleja, en kommentoi niiden ratkaisuja sen enempää. Sen sijaan jään suurella mielenkiinnolla odottamaan europarlamentin työn alkamista - erityisesti sitä, mitä muutoksia uudenlainen parlamentin kokoonpano aiheuttaa sen toimintaan.
Selvää lienee kuitenkin, että EU:n liittovaltiokehityksen tiellä on nyt monin verroin enemmän esteitä kuin ennen vaaleja. Samoin EU:n ongelmalliseksi osoittaneelle maahanmuuttopolitiikalle saattaa löytyä kokonaan uudenlaisia ratkaisumalleja. Viimeksi mainitussa asiassa Jussi Halla-aholla olisi elämänsä paikka nousta yhdeksi parlamentin johtohahmoista.
Tärkeintä tässä kaikessa on kuitenkin muistaa, että EU:n talous tulisi saada viimeinkin nousuun. Erityisesti on toivottava, ettei kriisimaiden taholta synny uusia uutispommeja, vaan ne saisivat talouden tasapainottamisen jälkeen myös velkojensa takaisinmaksun alulle. Tätä olen tosin epäillyt aiemmin, mutta toivottavasti olen väärässä.
Joka tapauksessa on selvää että ilman kriisimaiden talouden tervehtymistä valuu koko Unioni kurjuuteen. Tällöin on vaarana, että sisäisten jännitteiden kasvaessa vaarantuvat myös EU:n tärkeimmät hyödyt eli talouden rattaiden pyörimisen kannalta tärkeä vapaakauppa-alue ja sotien ehkäisemisen kannalta tärkeä eri jäsenmaiden välinen taloudellinen riippuvuus ja yhteenkuuluvuuden tunne.
En usko, että tällaista tulevaisuutta toivoo kukaan eurooppalainen, ei edes pahin EU-kriitikko.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä meidän pitäisi oppia eurovaaleista?
Eurovaalien mielenkiintoisimmat nyanssit
Halla-aho-sitaatteja Husulle ja muille kiinnostuneille
tiistai 27. toukokuuta 2014
Mitä meidän pitäisi oppia eurovaaleista?
Euroopan parlamenttiin valittiin runsaasti unioniin kielteisesti suhtautuvia ehdokkaita. Jopa Ranskassa ja Iso-Britanniassa EU-vastaiset puolueet nousivat suurimmiksi puolueiksi. Myös Suomessa menestyi EU-kriittinen Perussuomalainen puolue, vaikka ei saanutkaan realisoiduksi Gallup-kannatustaan.
Itse asiassa EU-vastaisten puolueiden vaalimenestys jäi monin paikoin pahasti suutariksi, kuten Suomen perussuomalaisten tai Hollannin vapauspuolueen odotuksiin nähden heikko menestys osoittavat. Syynä tähän on mitä ilmeisimmin nyky-EU:n toimintaan eniten pettyneiden ihmisten vielä muitakin äänioikeutettuja alhaisempi äänestysaktiivisuus.
Vaalien jälkeisessä julkisuudessa on puhuttu paljon niistä ristiriidoista, joita EU-kriittisten puolueiden välillä on. Esimerkiksi uuden perussuomalaisen europarlamentaarikon eilinen kommentti siitä, ettei hänen puolueensa voisi olla samassa ryhmässä kuin Unkarin Jobbik tai Kreikan kultainen aamunsarastus uutisoitiin näyttävästi.
Samoin on mediassa pohdittu paljon sitä, miten hankalaksi EU-parlamentin toiminta muodostuu vaalien jälkeen. Ja tietenkin on sivukaupalla kauhisteltu näihin puolueisiin liitettyjä vastenmielisiä piirteitä.
Minusta tämä kokonaisuus kertoo lähinnä siitä, miten sokea maamme poliittinen eliitti ja media ovat todellisuudelle. Eihän demokraattisessa vaalissa kukaan voi äänestää väärin, vaan järjestelmän perusideana on nimenomaisesti se, että kansalla on mahdollisuus vaalien kautta kertoa vallanpitäjille tahtonsa, jota näiden tulisi saamansa mandaatin mukaisesti noudattaa.
Näiden eurovaalien osalta olisi siis pohdittava, miksi kansa on antanut näin vahvan tuen puolueille, jotka hankaloittavat parlamentin toimintaa tai joita muuten vain pidetään vastenmielisinä. Ja jotka eivät ole olleet merkittävässä roolissa, kun nykyisen kaltaista EU:ta on rakennettu. Ja joiden kannatus itse asiassa jäi todellista kokoaan pienemmäksi heidän äänestäjäkuntansa laiskuuden takia.
Kun tuon pohdinnan tulokset aikanaan selviävät, olisi poliittisten päättäjien ja miksei julkisen sanankin tehtävänä ryhtyä korjaamaan näin havaittuja virheitä Euroopan Unionin toiminnassa. Tavoitteena tulisi tietenkin olla entistä parempi Euroopan Unioni.
Ensimmäinen syy vaalitulokseen löytynee EU:n epäonnistumisesta talouskasvun luomisen suhteen. Toinen eräiden eurooppalaisten maiden poliittisten järjestelmien korruptoitumisen ja valehtelun synnyttämistä paikallisista talouskriiseistä Etelä-Euroopan maissa; sekä epäoikeudenmukaiseksi koetusta kriisinhallinnasta.
Kolmas ilmiselvä megaterndi koskee Afrikan ja lähi-idän väestöräjähdyksestä johtuvan massamaahanmuuton hallinnan epäonnnistumista. Monien EU-maiden anteliaan maahanmuuttopolitiikan luomien virheellisten odotusten seurauksena Välimereen kuolee joukoittain ihmisiä ja Euroopan suurissa kaupungeissa syntyy ennen näkemättömiä etnisiä jännitteitä, jotka voivat pahimmillaan johtaa seuraavina vuosikymmeninä jopa sisällissotiin tai etnisiin puhdistuksiin.
Toivoisin siis tämän tekstin alkuun kirjoittamani hallintospekulaatioiden ja kauhistelujen sijaan näkeväni teräviä analyysejä EU:n talouden tervehdyttämisestä, korrupion kitkemisestä, velkakriisin purkamisesta sekä maahanmuuttopolitiikan järkeistämisestä. Enkä pelkästään analyysejä, vaan tosiasioiden tunnustamiseen perustuvia päätöksiä ja ongelmien syihin tehokkaasti vaikuttavia toimia.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vaalitaktiikkaa perussuomalaisten hajottamiseksi
Mitäs minä sanoin?
Holtittoman maahanmuuttopolitiikan vaarat realisoituivat Ruotsissa
Itse asiassa EU-vastaisten puolueiden vaalimenestys jäi monin paikoin pahasti suutariksi, kuten Suomen perussuomalaisten tai Hollannin vapauspuolueen odotuksiin nähden heikko menestys osoittavat. Syynä tähän on mitä ilmeisimmin nyky-EU:n toimintaan eniten pettyneiden ihmisten vielä muitakin äänioikeutettuja alhaisempi äänestysaktiivisuus.
* * *
Vaalien jälkeisessä julkisuudessa on puhuttu paljon niistä ristiriidoista, joita EU-kriittisten puolueiden välillä on. Esimerkiksi uuden perussuomalaisen europarlamentaarikon eilinen kommentti siitä, ettei hänen puolueensa voisi olla samassa ryhmässä kuin Unkarin Jobbik tai Kreikan kultainen aamunsarastus uutisoitiin näyttävästi.
Samoin on mediassa pohdittu paljon sitä, miten hankalaksi EU-parlamentin toiminta muodostuu vaalien jälkeen. Ja tietenkin on sivukaupalla kauhisteltu näihin puolueisiin liitettyjä vastenmielisiä piirteitä.
Minusta tämä kokonaisuus kertoo lähinnä siitä, miten sokea maamme poliittinen eliitti ja media ovat todellisuudelle. Eihän demokraattisessa vaalissa kukaan voi äänestää väärin, vaan järjestelmän perusideana on nimenomaisesti se, että kansalla on mahdollisuus vaalien kautta kertoa vallanpitäjille tahtonsa, jota näiden tulisi saamansa mandaatin mukaisesti noudattaa.
Näiden eurovaalien osalta olisi siis pohdittava, miksi kansa on antanut näin vahvan tuen puolueille, jotka hankaloittavat parlamentin toimintaa tai joita muuten vain pidetään vastenmielisinä. Ja jotka eivät ole olleet merkittävässä roolissa, kun nykyisen kaltaista EU:ta on rakennettu. Ja joiden kannatus itse asiassa jäi todellista kokoaan pienemmäksi heidän äänestäjäkuntansa laiskuuden takia.
Kun tuon pohdinnan tulokset aikanaan selviävät, olisi poliittisten päättäjien ja miksei julkisen sanankin tehtävänä ryhtyä korjaamaan näin havaittuja virheitä Euroopan Unionin toiminnassa. Tavoitteena tulisi tietenkin olla entistä parempi Euroopan Unioni.
* * *
Ensimmäinen syy vaalitulokseen löytynee EU:n epäonnistumisesta talouskasvun luomisen suhteen. Toinen eräiden eurooppalaisten maiden poliittisten järjestelmien korruptoitumisen ja valehtelun synnyttämistä paikallisista talouskriiseistä Etelä-Euroopan maissa; sekä epäoikeudenmukaiseksi koetusta kriisinhallinnasta.
Kolmas ilmiselvä megaterndi koskee Afrikan ja lähi-idän väestöräjähdyksestä johtuvan massamaahanmuuton hallinnan epäonnnistumista. Monien EU-maiden anteliaan maahanmuuttopolitiikan luomien virheellisten odotusten seurauksena Välimereen kuolee joukoittain ihmisiä ja Euroopan suurissa kaupungeissa syntyy ennen näkemättömiä etnisiä jännitteitä, jotka voivat pahimmillaan johtaa seuraavina vuosikymmeninä jopa sisällissotiin tai etnisiin puhdistuksiin.
Toivoisin siis tämän tekstin alkuun kirjoittamani hallintospekulaatioiden ja kauhistelujen sijaan näkeväni teräviä analyysejä EU:n talouden tervehdyttämisestä, korrupion kitkemisestä, velkakriisin purkamisesta sekä maahanmuuttopolitiikan järkeistämisestä. Enkä pelkästään analyysejä, vaan tosiasioiden tunnustamiseen perustuvia päätöksiä ja ongelmien syihin tehokkaasti vaikuttavia toimia.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vaalitaktiikkaa perussuomalaisten hajottamiseksi
Mitäs minä sanoin?
Holtittoman maahanmuuttopolitiikan vaarat realisoituivat Ruotsissa
torstai 13. lokakuuta 2011
Malttia vaurastumiseen!
Aikanaan poikkeuksellisen kiistelty poliitikko ja myöhemmin lähes Suomen diktaattori, Urho Kekkonen, kysyi aikanaan "onko maallamme malttia vaurastua". Minun nuoruudessani tämä ei ollut päällimmäinenä Kekkosen poliittisella agendalla, vaan enemmän puhuttiin ulkopolitiikasta, jota käytettiin myös surutta sisäpoliittisena lyömäaseena.
Tänä päivänä Paasikiven-Kekkosen linja on kauan sitten kadonnut poliittisesta kielenkäytöstä. Sen sijaan edellä lainaamani Kekkosen viisaus näyttää säilyneen kirkkaana kansakunnan kollektiivisessa muistissa.
Tarkoitan tällä tänään syntynyttä palkkasopimusta, joka osoittaa suomalaisen yhteiskunnan vahvuuden jälleen kerran. Kun meitä uhkaa joku ulkoinen tekijä, osaamme löytää yhteisen sävelen, jolla Suomi säilyttää hyvinvointinsa. Ja suuntaa kohti yhä valoisampaa tulevaisuutta. Tämä nähtiin niin talvisodassa kuin 1990-luvun vaihteen lamassakin. Ja kuvaahan Topelius samaa ilmiötä jo Välskärin kertomuksissa - liittyen nälkävuosiin.
Nähdäkseni juuri kriisitilanne-käyttäytyminen erottaa meidät suomalaiset (ja meidän kulttuurimme) monista muista kansakunnista. Toki me olemme hyvinä aikoina ihan samalla tavalla omaa etuamme tavoittelevia kuin muidenkin maiden kansalaiset. Mutta tarpeen tullen osaamme kuitenkin tinkiä omista eduista ja tuottaa yhteistä hyvää. Ainakin tavallisen kansan tasolla.
Tähän kirjoituksen aiheen antaneeseen sopimukseen liittyen YLE laski tehdyn ratkaisun seuraukset; joiden voitiin todeta käytännössä ylläpitävän nykyisen ostovoiman myös tulevaisuudessa. Kun vielä ratkaisuun sisältyy klausuuli, jonka mukaan tehty sopimus voidaan olosuhteiden muuttuessa nostaa uudelleen pöydälle, on kyseessä selvästi kriisinodotusajan paketti, jossa molemmat osapuolet kantavat vastuuta. Tämä on aivan erinomainen asia ja osoittaa edelle kirjoittamani oikeaksi.
Nyt nähdyn perusteella uskonkin, että Suomella on hyvät mahdollisuudet selvitä Etelä-Euroopan aiheuttamasta talouskriisistä vähäisemmin vaurioin kuin moni muu maa. Tai ellei vähäisin vaurioin, niin ainakin kriisin jälkeinen talouden nopealle nousulle on hyvät edellytykset. Aivan niin kuin kävi edellisenkin suuren laman jäljiltä.
Kekkosen opetusta mukaillen on kuitenkin hyvä muistuttaa myös siitä, että säilyttääksemme tässä kuvailemani kansallisen yhtenäisyyden myös tulevissa kriisitilanteissa, tulisi myös yhteiskunnan vahvimpien ymmärtää tinkiä omista eduistaan. 1990-luvun laman jälkeen maan tavaksi muodostuneelle ahneudelle on saatava rajat, jotta tulevaisuudessakin voitaisiin välttää samankaltainen yhteiskunnan kriisiytyminen kuin monissa kovaa libertarismia harvoittavissa maissa. Sellaisen seuraukset voivat pahimmillaan olla järkyttävät, ja pienimmilläänkin syövät sitä yhteisen hyvän hakuisuutta, jota suomalaiset jälleen kerran ovat osoittaneet.
Aiampia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ratkaistaanko talousongelmat laillistamalla perheväkivalta?
Harmaa talous
Kenen tauti hoidetaan?
Klaus Fleming ja 2000-luvun Suomi
Tänä päivänä Paasikiven-Kekkosen linja on kauan sitten kadonnut poliittisesta kielenkäytöstä. Sen sijaan edellä lainaamani Kekkosen viisaus näyttää säilyneen kirkkaana kansakunnan kollektiivisessa muistissa.
Tarkoitan tällä tänään syntynyttä palkkasopimusta, joka osoittaa suomalaisen yhteiskunnan vahvuuden jälleen kerran. Kun meitä uhkaa joku ulkoinen tekijä, osaamme löytää yhteisen sävelen, jolla Suomi säilyttää hyvinvointinsa. Ja suuntaa kohti yhä valoisampaa tulevaisuutta. Tämä nähtiin niin talvisodassa kuin 1990-luvun vaihteen lamassakin. Ja kuvaahan Topelius samaa ilmiötä jo Välskärin kertomuksissa - liittyen nälkävuosiin.
Nähdäkseni juuri kriisitilanne-käyttäytyminen erottaa meidät suomalaiset (ja meidän kulttuurimme) monista muista kansakunnista. Toki me olemme hyvinä aikoina ihan samalla tavalla omaa etuamme tavoittelevia kuin muidenkin maiden kansalaiset. Mutta tarpeen tullen osaamme kuitenkin tinkiä omista eduista ja tuottaa yhteistä hyvää. Ainakin tavallisen kansan tasolla.
Tähän kirjoituksen aiheen antaneeseen sopimukseen liittyen YLE laski tehdyn ratkaisun seuraukset; joiden voitiin todeta käytännössä ylläpitävän nykyisen ostovoiman myös tulevaisuudessa. Kun vielä ratkaisuun sisältyy klausuuli, jonka mukaan tehty sopimus voidaan olosuhteiden muuttuessa nostaa uudelleen pöydälle, on kyseessä selvästi kriisinodotusajan paketti, jossa molemmat osapuolet kantavat vastuuta. Tämä on aivan erinomainen asia ja osoittaa edelle kirjoittamani oikeaksi.
Nyt nähdyn perusteella uskonkin, että Suomella on hyvät mahdollisuudet selvitä Etelä-Euroopan aiheuttamasta talouskriisistä vähäisemmin vaurioin kuin moni muu maa. Tai ellei vähäisin vaurioin, niin ainakin kriisin jälkeinen talouden nopealle nousulle on hyvät edellytykset. Aivan niin kuin kävi edellisenkin suuren laman jäljiltä.
Kekkosen opetusta mukaillen on kuitenkin hyvä muistuttaa myös siitä, että säilyttääksemme tässä kuvailemani kansallisen yhtenäisyyden myös tulevissa kriisitilanteissa, tulisi myös yhteiskunnan vahvimpien ymmärtää tinkiä omista eduistaan. 1990-luvun laman jälkeen maan tavaksi muodostuneelle ahneudelle on saatava rajat, jotta tulevaisuudessakin voitaisiin välttää samankaltainen yhteiskunnan kriisiytyminen kuin monissa kovaa libertarismia harvoittavissa maissa. Sellaisen seuraukset voivat pahimmillaan olla järkyttävät, ja pienimmilläänkin syövät sitä yhteisen hyvän hakuisuutta, jota suomalaiset jälleen kerran ovat osoittaneet.
Aiampia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ratkaistaanko talousongelmat laillistamalla perheväkivalta?
Harmaa talous
Kenen tauti hoidetaan?
Klaus Fleming ja 2000-luvun Suomi
keskiviikko 31. elokuuta 2011
Kreikkalaisten pankkien osakkeista lainan vakuutena
Juuri eilen kirjoitin niistä motiiveista, jotka ohjaavat eri euromaiden toimintaa Kreikan talouskriisin yhteydessä. Samalla ehdotin, jälleen kerran, Kreikan päästämistä selvitystilaan ja sitä luotottaneiden pankkien pelastamista merkitsemällä niiden osakkeita.
Tänään aamulla minulle sitten selvisi, että suomalaisten lainojen takauksiksi olisi tulossa kreikkalaisten pankkien osakkeita. Muuten hyvä, mutta ongelman muodostaa se, ettei Kreikka mitä todennäköisimmin selviä kuiville edes euromaiden tuella. Sen annettaneen mennä konkurssiin välittömästi, kun saksalaisten ja ranskalaisten pankkien omistajien riskit on sosialisoitu eurooppalaisten veronmaksajien maksettavaksi.
Tässä yhteydessä saattaa sitten käydä niin, että Kreikan valtion ohella selvitytilaan joutuvat myös maan pankit, jolloin Suomen takuut muuttuvat arvottomiksi. Nähdäkseni siis varsin arveluttavia takuita meille nyt tarjotaan.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ei se hullu ole joka pyytää...
Suuri kusetus
Tänään aamulla minulle sitten selvisi, että suomalaisten lainojen takauksiksi olisi tulossa kreikkalaisten pankkien osakkeita. Muuten hyvä, mutta ongelman muodostaa se, ettei Kreikka mitä todennäköisimmin selviä kuiville edes euromaiden tuella. Sen annettaneen mennä konkurssiin välittömästi, kun saksalaisten ja ranskalaisten pankkien omistajien riskit on sosialisoitu eurooppalaisten veronmaksajien maksettavaksi.
Tässä yhteydessä saattaa sitten käydä niin, että Kreikan valtion ohella selvitytilaan joutuvat myös maan pankit, jolloin Suomen takuut muuttuvat arvottomiksi. Nähdäkseni siis varsin arveluttavia takuita meille nyt tarjotaan.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ei se hullu ole joka pyytää...
Suuri kusetus
tiistai 30. elokuuta 2011
Ei se hullu ole joka pyytää...
Palaan pitkän tauon jälkeen Kreikan tukipakettiin. Syynä on se, ettei valtamediassa ole vieläkään (ainakaan minun silmiini) tuotu esiin eri toimijoiden loogisia ja siis todennäköisiä motiiveja.
Aloitetaan Kreikasta. Maan talous on sekaisin ja kuralla, eikä sen talous tasapainottuisi edes siinä tapauksessa, että sen lainat armahdettaisiin - tai se kieltäytyisi maksamasta niitä. Maan hallituksella on siis intressi pitää tilanne mahdollisimman pitkään nykyisellä tolalla. Sillä aikaa tämän kahden suvun hallitseman näennäisdemokratian eliitti voi kahmia itselleen vielä viimeiset edut eikä kansan tarvitse tosissaan kiristää vyötään.
Entä Italia, Espanja, Portugali, Irlanti, Viro ja mahdolliset muut euroalueen nettosaajat. Niiden ei kannata puuttua EU:n tarjoamien tukien virtaan, sillä eurooppalaisen rahapolitiikan järkevöittäminen saattaisi riskeerata niidenkin nauttimat tukirahat. Näissä maissa on siis parempi olla tässä tilanteessa hiljaa ja nauttia siitä mitä EU niille tarjoaa.
Saksa, Ranska ja muut sellaiset maat, joissa toimivat pankit tai vakuutuslaitokset ovat rahoittaneet Kreikkaa suurilla summilla luonnollisesti haluavat kaikki euromaat ja mielellään kenet tahansa muunkin maksamaan tukea. Muussa tapauksessahan niiden pitäisi itse pelastaa holtittomasti Kreikkaan rahaa lainanneet pankkinsa. Motiivina on siis tässäkin tapauksessa pelkkä pyrkimys hyötyä muiden rahoista.
Erityisvivahteen näiden lainoittajamaiden käyttäytyminen saa vielä siitä, että pelastettavana ovat paitsi pankit itsessään, myös niiden suuromistajat (ja heidän omaisuutensa). En liene kovin väärässä, jos arvelen jälkimmäisten mitä todennäköisimmin olevan poliittisten johtajien tuttuja tai kavereita. Tämä koskee myös EKP:n pankkiireja kuten pääjohtaja Trichetiä, joka ajaa tukirahoja Kreikalle kuin käärmettä pyssyyn niin pankkimiehenä kuin ranskalaisena.
Entä Suomi? Miksi suomalaiset kokevat Kreikan tukemisen eri tavalla kuin kaikki muut?
Ensinnäkään Suomella tai sen luottolaitoksilla ei ole suuria saatavia eikä siis myöskään juuri mitään voitettavaa Kreikan pelastamisoperaatiossa. Toiseksi, suomalaiset ovat EU:n nettomaksajia, joilla on intressi katsoa rahankäytön perään. Pelkästään nämä kaksi seikkaa asemoivat Suomen tässä asiassa ainutlaatuiseksi euromaiden joukossa. Lisäksi psykologisesti tärkeää lienee se, että Suomella on pitkä historia (sotakorvaukset, 1990-luvun pankkikriisi) itsensä nostamisesta omin voimin - ei tunnu reilulta joutua kaiken sen jälkeen toisten holtittoman toiminnan maksajaksi.
Näyttää siis siltä, että euromaat toimivat kukin omien intressiensä mukaisesti. Totuutta ei kuitenkaan kukaan europoliitikko halua sanoa. Eikä edes media. Toivottavasti Persujen pelko kuitenkin pitää Urpilaisen ryhdikkäänä ja saa tämä pitämään loppuun asti kiinni takauksista.
Tai ellei, toistan vanhan ehdotukseni siitä, että helpointa olisi vain sosialisoida ongelmapankit merkitsemällä niiden osakkeita EU:lle uutta pääomaa vastaan. Ja antaa Kreikan mennä selvitystilaan. Näin pankit pelastuisivat ja eurooppalaiset veronmaksajat saisivat takauksensa pankkien osakkeina. Ainoastaan virhepäätöksiä tehneet pankinomaistajat menettäisivät omaisuuttaan - mutta juuri niinhän kapitalismissa kuuluu ollakin.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suuri kusetus
Kreikan parlamentti päätti säästää
Lajityypillistä käytöstä
Aloitetaan Kreikasta. Maan talous on sekaisin ja kuralla, eikä sen talous tasapainottuisi edes siinä tapauksessa, että sen lainat armahdettaisiin - tai se kieltäytyisi maksamasta niitä. Maan hallituksella on siis intressi pitää tilanne mahdollisimman pitkään nykyisellä tolalla. Sillä aikaa tämän kahden suvun hallitseman näennäisdemokratian eliitti voi kahmia itselleen vielä viimeiset edut eikä kansan tarvitse tosissaan kiristää vyötään.
Entä Italia, Espanja, Portugali, Irlanti, Viro ja mahdolliset muut euroalueen nettosaajat. Niiden ei kannata puuttua EU:n tarjoamien tukien virtaan, sillä eurooppalaisen rahapolitiikan järkevöittäminen saattaisi riskeerata niidenkin nauttimat tukirahat. Näissä maissa on siis parempi olla tässä tilanteessa hiljaa ja nauttia siitä mitä EU niille tarjoaa.
Saksa, Ranska ja muut sellaiset maat, joissa toimivat pankit tai vakuutuslaitokset ovat rahoittaneet Kreikkaa suurilla summilla luonnollisesti haluavat kaikki euromaat ja mielellään kenet tahansa muunkin maksamaan tukea. Muussa tapauksessahan niiden pitäisi itse pelastaa holtittomasti Kreikkaan rahaa lainanneet pankkinsa. Motiivina on siis tässäkin tapauksessa pelkkä pyrkimys hyötyä muiden rahoista.
Erityisvivahteen näiden lainoittajamaiden käyttäytyminen saa vielä siitä, että pelastettavana ovat paitsi pankit itsessään, myös niiden suuromistajat (ja heidän omaisuutensa). En liene kovin väärässä, jos arvelen jälkimmäisten mitä todennäköisimmin olevan poliittisten johtajien tuttuja tai kavereita. Tämä koskee myös EKP:n pankkiireja kuten pääjohtaja Trichetiä, joka ajaa tukirahoja Kreikalle kuin käärmettä pyssyyn niin pankkimiehenä kuin ranskalaisena.
Entä Suomi? Miksi suomalaiset kokevat Kreikan tukemisen eri tavalla kuin kaikki muut?
Ensinnäkään Suomella tai sen luottolaitoksilla ei ole suuria saatavia eikä siis myöskään juuri mitään voitettavaa Kreikan pelastamisoperaatiossa. Toiseksi, suomalaiset ovat EU:n nettomaksajia, joilla on intressi katsoa rahankäytön perään. Pelkästään nämä kaksi seikkaa asemoivat Suomen tässä asiassa ainutlaatuiseksi euromaiden joukossa. Lisäksi psykologisesti tärkeää lienee se, että Suomella on pitkä historia (sotakorvaukset, 1990-luvun pankkikriisi) itsensä nostamisesta omin voimin - ei tunnu reilulta joutua kaiken sen jälkeen toisten holtittoman toiminnan maksajaksi.
Näyttää siis siltä, että euromaat toimivat kukin omien intressiensä mukaisesti. Totuutta ei kuitenkaan kukaan europoliitikko halua sanoa. Eikä edes media. Toivottavasti Persujen pelko kuitenkin pitää Urpilaisen ryhdikkäänä ja saa tämä pitämään loppuun asti kiinni takauksista.
Tai ellei, toistan vanhan ehdotukseni siitä, että helpointa olisi vain sosialisoida ongelmapankit merkitsemällä niiden osakkeita EU:lle uutta pääomaa vastaan. Ja antaa Kreikan mennä selvitystilaan. Näin pankit pelastuisivat ja eurooppalaiset veronmaksajat saisivat takauksensa pankkien osakkeina. Ainoastaan virhepäätöksiä tehneet pankinomaistajat menettäisivät omaisuuttaan - mutta juuri niinhän kapitalismissa kuuluu ollakin.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suuri kusetus
Kreikan parlamentti päätti säästää
Lajityypillistä käytöstä
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
Kreikan parlamentti päätti säästää
Kreikan parlamentti hyväksyi tänään julkiseen talouteensa 30 miljardin euron pienennykset. Se tarkoittaa siis sitä, että jokaiselle kreikkalaiselle tarjotaan noin 2788 euron arvosta vähemmän julkisia palveluja kuin ennen tätä päätöstä. Mikäli päätös todella viedään käytäntöön, on odotettavissa todella kovia muutoksia kaikille julkisen talouden sektoreille. Se, kuinka paljon tästä kohdistuu millekin sektorille päätetään huomenna.
Siksi vielä ei kannatakaan riemuita. Itse päätösten lisäksi pitää kansa saada toteuttamaan ne. Näin siksi, etteivät kreikkalaisten toimet viime päivinä ole herättäneet erityistä luottamusta. Talouden korjaamista on vastustettu mellakoimalla ja jopa pahoinpitelemällä maahanmuuttajia. Myöskään veronmaksu ei ole ainakaan pitkään aikaan ollut arvostettua. Ja jo aiemmin Kreikka on osoittautunut...hmh...epäluottamusta herättäväksi. Niinpä uskoisin huomisten päätösten johtavan erilaisiin mielipiteenilmaisuihin, jotka voivat jatkua pitkäänkin.
Mutta näillä eväillä mennään. Ja toivotaan, että Kreikka saa hoidetuksi lainansa. Tämänpäiväisellä parlamentin päätöksellä varmistui vasta se, että euromaat maksavat sille 12 miljardin euron erän sovitusta 100 miljardin euron tukipaketista. Ja että saksalaiset ja ranskalaiset pankit pääsevät huoahtamaan helpotuksesta ainakin vähäksi ajaksi; ja ehkä myöskin siirtämään osan riskilainoistaan muille innokkaille sijoittajille. Toivottavasti niiden joukossa ei ole ketään suomalaisen veronmaksajan rahoilla toimivaa tahoa.
Elämme suuren eurooppalaisen tragikomedian aikana, josta lopullista totuutta tuskin paljastetaan koskaan tavalliselle kansalle. Toivottavasti sille ei myöskään jää käteen kovin kalliiksi osoittautuvaa Mustaa Pekkaa. Tarkkaavaisuutta siis itse kullekin!
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kreikka ja EU-poliitikot
Tehdään oikein!
Portugalin valtionvelka ja muita omituisuuksia
Siksi vielä ei kannatakaan riemuita. Itse päätösten lisäksi pitää kansa saada toteuttamaan ne. Näin siksi, etteivät kreikkalaisten toimet viime päivinä ole herättäneet erityistä luottamusta. Talouden korjaamista on vastustettu mellakoimalla ja jopa pahoinpitelemällä maahanmuuttajia. Myöskään veronmaksu ei ole ainakaan pitkään aikaan ollut arvostettua. Ja jo aiemmin Kreikka on osoittautunut...hmh...epäluottamusta herättäväksi. Niinpä uskoisin huomisten päätösten johtavan erilaisiin mielipiteenilmaisuihin, jotka voivat jatkua pitkäänkin.
Mutta näillä eväillä mennään. Ja toivotaan, että Kreikka saa hoidetuksi lainansa. Tämänpäiväisellä parlamentin päätöksellä varmistui vasta se, että euromaat maksavat sille 12 miljardin euron erän sovitusta 100 miljardin euron tukipaketista. Ja että saksalaiset ja ranskalaiset pankit pääsevät huoahtamaan helpotuksesta ainakin vähäksi ajaksi; ja ehkä myöskin siirtämään osan riskilainoistaan muille innokkaille sijoittajille. Toivottavasti niiden joukossa ei ole ketään suomalaisen veronmaksajan rahoilla toimivaa tahoa.
Elämme suuren eurooppalaisen tragikomedian aikana, josta lopullista totuutta tuskin paljastetaan koskaan tavalliselle kansalle. Toivottavasti sille ei myöskään jää käteen kovin kalliiksi osoittautuvaa Mustaa Pekkaa. Tarkkaavaisuutta siis itse kullekin!
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kreikka ja EU-poliitikot
Tehdään oikein!
Portugalin valtionvelka ja muita omituisuuksia
torstai 16. kesäkuuta 2011
Kreikka ja EU-poliitikot
Näyttää käyvän vielä entistäkin paljon selvemmäksi, ettei Kreikkaa voida pelastaa. Sen pitää vain antaa mennä vararikkoon ja pelastaa vaikeuksiin joutuneet pankit tukijamaille tai vakausrahastolle suunnatulla osingonjaolla, jolloin ne siirtyvät osittain EU:n haltuun ja ohjaukseen. Näin taloudellinen riski toteutuu virheinvestointeja tehneille sijoittajille, mutta pankkijärjestelmä ei kaadu.
Itse olen viime aikoina ihmetellyt sitä intoa, mikä motivoi eurooppalaisia talouselämän päättäjiä ja poliitikkoja pidentämään Kreikan kärsimyksiä. Enkä ole keksinyt siihen muuta syytä, kuin että jonkun siitä täytyy hyötyä. Ja paljon.
Ilman muuta suurimpia hyötyjiä näyttäisivät olevan Kreikkaan sijoituksia tehneet sijoittajat, eli erityisesti saksalaisten ja ranskalaisten pankkien omistajat. Heidän hyötynsä tulee siitä, että mitä kauemmaksi Kreikan vararikkoa saadaan siirretyksi, sitä enemmän ne saavat siirrettyä velkojaan veronmaksajien harteille. Olemme jo kuulleet, että EKP:llä on saatavia kymmeniä miljardia, ja summa lienee pikemminkin kasvussa kuin nousussa.
Kaukana ei ole ajatus, että Kreikkaan sijoittaneiden ja toisaalta innokkaimmin Kreikkaan tukia vaativien EU-poliitikkojen väliset taloussuhteet tulisi tutkia. En pitäisi mahdottomana, että sieltä saattaisi löytyä samantapaisia kytköksiä kuin Suomen vaalirahakohun aikana havaittiin.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tehdään oikein!
Formula-rata Kreikkaan
Poliitikot ja Kreikka
Itse olen viime aikoina ihmetellyt sitä intoa, mikä motivoi eurooppalaisia talouselämän päättäjiä ja poliitikkoja pidentämään Kreikan kärsimyksiä. Enkä ole keksinyt siihen muuta syytä, kuin että jonkun siitä täytyy hyötyä. Ja paljon.
Ilman muuta suurimpia hyötyjiä näyttäisivät olevan Kreikkaan sijoituksia tehneet sijoittajat, eli erityisesti saksalaisten ja ranskalaisten pankkien omistajat. Heidän hyötynsä tulee siitä, että mitä kauemmaksi Kreikan vararikkoa saadaan siirretyksi, sitä enemmän ne saavat siirrettyä velkojaan veronmaksajien harteille. Olemme jo kuulleet, että EKP:llä on saatavia kymmeniä miljardia, ja summa lienee pikemminkin kasvussa kuin nousussa.
Kaukana ei ole ajatus, että Kreikkaan sijoittaneiden ja toisaalta innokkaimmin Kreikkaan tukia vaativien EU-poliitikkojen väliset taloussuhteet tulisi tutkia. En pitäisi mahdottomana, että sieltä saattaisi löytyä samantapaisia kytköksiä kuin Suomen vaalirahakohun aikana havaittiin.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tehdään oikein!
Formula-rata Kreikkaan
Poliitikot ja Kreikka
torstai 23. joulukuuta 2010
Halutaanko Soini hallitukseen?
Gallupit ennustavat perussuomalaisille kaikkien aikojen vaalivoittoa. Mikäli se toteutuu ennustetusti, on Timo Soinilla ja ehkä parilla muullakin hänen puolueensa merkkihenkilöllä edessään mitä todennäköisimmin osallistuminen maan hallitsemiseen.
Seuraavan hallituksen haasteet tulevat kuitenkin olemaan kovat. Päättymässä olevaa taantumaa on hoidettu huolettomalla velkaantumisella. Sen seurauksena valtiontalous on pahasti kuralla ja saatava tasapainoon; ovat ensi vaalikauden taloussuhdanteet millaiset tahansa. Nämä paineet näkyvät hyvin esimerkiksi Hetemäen raportissa ja etenkin siihen liittyneessä keskustelussa.
Sinänsä Suomen talous näyttää tällä hetkellä kehittyvän lupaavasti, mutta mikäli EU:n talouskriisi toden teolla puhkeaa ovat velkaisen Suomen hallituksen eväät todella vähissä. Pahimmillaan saatetaan joutua tilanteeseen, missä koko EU lähtee vapaaseen pudotukseen ja Suomi sen mukana. Siinä ei sitten auta vaikka johdossa olisi taloustieteen nobelisti, mutta kokoomuksen, SDP:n ja keskustan suunnasta talouspolitiikan mahdollinen epäonnistuminen yritetään varmuudella vierittää uudelle hallituspuolueelle.
Ensi vaalikaudella Suomen talouden riskit ovat itse asiassa niin suuret, että vanhat hallituspuolueet saattavat jopa haluta Soinin hallitukseen - siis mikäli vaalivoitto toteutuu. Tarkoituksena niillä on silloin tietenkin palauttaa perussuomalaiset pienpuolueeksi. Tämä on kuitenkin riskipeliä, sillä Soini on tunnettu pelimies ja taitava retoorikko.
Sinänsä on arvoitus riittävätkö Soinin talouskyvyt edes ilman EU:n laajuista kriisiä. Kun puolueen kannatusta nostanut Jussi Halla-ahokaan ei ole profiloitunut talousmiehenä, voi yhtälö olla hankala. Mutta kuten sanottu, on Timo Soini ministerinä vielä pelaamaton kortti, joka saattaa joko pettää tai olla jopa valttiässä. Eikä mikään estä häntä hankkimasta talousosaamista muualta puolueestaan tai jopa sen ulkopuolelta.
Seuraavan hallituksen haasteet tulevat kuitenkin olemaan kovat. Päättymässä olevaa taantumaa on hoidettu huolettomalla velkaantumisella. Sen seurauksena valtiontalous on pahasti kuralla ja saatava tasapainoon; ovat ensi vaalikauden taloussuhdanteet millaiset tahansa. Nämä paineet näkyvät hyvin esimerkiksi Hetemäen raportissa ja etenkin siihen liittyneessä keskustelussa.
Sinänsä Suomen talous näyttää tällä hetkellä kehittyvän lupaavasti, mutta mikäli EU:n talouskriisi toden teolla puhkeaa ovat velkaisen Suomen hallituksen eväät todella vähissä. Pahimmillaan saatetaan joutua tilanteeseen, missä koko EU lähtee vapaaseen pudotukseen ja Suomi sen mukana. Siinä ei sitten auta vaikka johdossa olisi taloustieteen nobelisti, mutta kokoomuksen, SDP:n ja keskustan suunnasta talouspolitiikan mahdollinen epäonnistuminen yritetään varmuudella vierittää uudelle hallituspuolueelle.
Ensi vaalikaudella Suomen talouden riskit ovat itse asiassa niin suuret, että vanhat hallituspuolueet saattavat jopa haluta Soinin hallitukseen - siis mikäli vaalivoitto toteutuu. Tarkoituksena niillä on silloin tietenkin palauttaa perussuomalaiset pienpuolueeksi. Tämä on kuitenkin riskipeliä, sillä Soini on tunnettu pelimies ja taitava retoorikko.
Sinänsä on arvoitus riittävätkö Soinin talouskyvyt edes ilman EU:n laajuista kriisiä. Kun puolueen kannatusta nostanut Jussi Halla-ahokaan ei ole profiloitunut talousmiehenä, voi yhtälö olla hankala. Mutta kuten sanottu, on Timo Soini ministerinä vielä pelaamaton kortti, joka saattaa joko pettää tai olla jopa valttiässä. Eikä mikään estä häntä hankkimasta talousosaamista muualta puolueestaan tai jopa sen ulkopuolelta.
Lisäksi Soini saattaa saada hallitukseen joutuessaan tukea yllättävältä suunnalta. EU:n vakaus kun näyttää olevan tärkeää kiinalaisille, jotka pian taitavat omistaa koko maailman. Kiinalaisten interventio saattaa hyvinkin vakauttaa tilanteen ja johtaa orastavan talouskasvun täyteen kukkaan; oikeastaan riippumatta hallituksen omista tekemisistä. Tällöin tulevassa hallituksessa istuminen vakiinnuttaisi Soinin aseman suomalaisen politiikan merkkimiehenä.
Elämme siis poliittisesti mielenkiintoisia aikoja!
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Kuinka verorahat turvataan?
Kirjoitin jo aiemmin Irlannin talouskriisistä todeteten että se pitää hoitaa, mutta ei vakuudettomasti. Samaan ajatukseen on sittemmin päätynyt esimerkiksi Jyrki Katainen. Aiemmassa kirjoituksessani jätin lainatakuun muodon avoimeksi, joten palaan tässä asiaan.
Katainen on ehdottanut, että vakuudet voitaisiin ajatella saatavan Irlannin omaisuudenhoitoyhtiön kautta. Hän ei ole tarkemmin täsmentänyt ehdotustaan, ja tuntematta tämän yhtön toimintaa on myös minun vaikea ottaa kantaa kuinka pitävä tällainen takuu olisi. Enkä tiedä miten tuollainen takaus toimisi käytännössä.
Irlannin tukea on perusteltu sillä, että Irlannin pelastaminen estää kriisin eskaloitumisen muualle Eurooppaan; ja hyödyntää sitä kautta myös meitä suomalaisia veronmaksajia. Siten Suomen valtion (kuten muidenkin Euroopan valtioiden) kannattaa ottaa yksityistä sijoittajaa suurempia riskejä sijoittaessaan rahaa Irlantiin.
Tätä taustaa vastaan suomalaisen rahan siirtäminen pitäisi ajatella normaalina riskisijoituksena. Suomalaisten veronmaksajien varojen turvaamiseksi meidän ei kannata antaa lainaa, vaan vaihtaa suomalaisten veronmaksajien rahaa suoraan tuettavien organisaatioiden omistusta vastaan. Tällä tavalla toimien tuottoa on odotettavissa, mutta ainoastaan mikäli Irlannin talouden pelastaminen onnistuu.
Käytännössähän Irlannin tukeminen on maan pankkijärjestelmän tukemista. Koska pankit ovat yrityksiä, on niillä aina jonkinlainen omistusjärjestely. Tarvitaan siis sopimus siitä, miten tätä omistusta jaetaan pankkituen antajille.
Yksinkertaisimmin Suomen valtio voi tukea osakeyhtiömuotoisia pankkeja: niiden täytyy vain päättää Suomen valtiolle suunnattavasta osakeannista, jolloin suomalainen raha muuttuu vastaavaksi osakeomistukseksi Irlantilaisessa pankissa. Osakeannin tuoton kautta pankkiin siirtynyt suomalainen raha voidaan puolestaan käyttää pankkikriisistä selviämiseen. Yksinkertaista.
Kaikki irlantilaiset pankit eivät välttämättä ole osakeyhtiöitä, joten osalle pankeista pitäisi räätälöidä erilainen
järjestely. Perusperiaate olisi kuitenkin sama: suomalainen raha vaihtuu omistusosuudeksi. Tämä ei voi olla ylivoimaista, mikäli molemmin puolin on aitoa halua selvitä käsillä olevasta kriisistä.
Ennen päätöksentekoa on vain muistettava varmistaa, ettei lähdetä tukemaan sellaisia rahoituslaitoksia, joilla ei edes tuettuna ole mahdollista muuttua voitolliseksi. Eli lunastaa aikanaan suomalaisten omistusosuutta takaisin. Tästä lunastusoikeudesta voitaisiin sopia etukäteen (sitoen se vaikka jonkin indeksin kautta määriteltyyn kurssitasoon; huomioiden samalla suomalaisille veronmaksajalle kohtuullinen tuotto sijoitukselleen) tai jättää koko asia Suomen tulevien hallitusten päätettäväksi.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lisää ruokaa Irlannin tiikerille
Poliitikot ja kreikka
Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku
Katainen on ehdottanut, että vakuudet voitaisiin ajatella saatavan Irlannin omaisuudenhoitoyhtiön kautta. Hän ei ole tarkemmin täsmentänyt ehdotustaan, ja tuntematta tämän yhtön toimintaa on myös minun vaikea ottaa kantaa kuinka pitävä tällainen takuu olisi. Enkä tiedä miten tuollainen takaus toimisi käytännössä.
Irlannin tukea on perusteltu sillä, että Irlannin pelastaminen estää kriisin eskaloitumisen muualle Eurooppaan; ja hyödyntää sitä kautta myös meitä suomalaisia veronmaksajia. Siten Suomen valtion (kuten muidenkin Euroopan valtioiden) kannattaa ottaa yksityistä sijoittajaa suurempia riskejä sijoittaessaan rahaa Irlantiin.
Tätä taustaa vastaan suomalaisen rahan siirtäminen pitäisi ajatella normaalina riskisijoituksena. Suomalaisten veronmaksajien varojen turvaamiseksi meidän ei kannata antaa lainaa, vaan vaihtaa suomalaisten veronmaksajien rahaa suoraan tuettavien organisaatioiden omistusta vastaan. Tällä tavalla toimien tuottoa on odotettavissa, mutta ainoastaan mikäli Irlannin talouden pelastaminen onnistuu.
Käytännössähän Irlannin tukeminen on maan pankkijärjestelmän tukemista. Koska pankit ovat yrityksiä, on niillä aina jonkinlainen omistusjärjestely. Tarvitaan siis sopimus siitä, miten tätä omistusta jaetaan pankkituen antajille.
Yksinkertaisimmin Suomen valtio voi tukea osakeyhtiömuotoisia pankkeja: niiden täytyy vain päättää Suomen valtiolle suunnattavasta osakeannista, jolloin suomalainen raha muuttuu vastaavaksi osakeomistukseksi Irlantilaisessa pankissa. Osakeannin tuoton kautta pankkiin siirtynyt suomalainen raha voidaan puolestaan käyttää pankkikriisistä selviämiseen. Yksinkertaista.
Kaikki irlantilaiset pankit eivät välttämättä ole osakeyhtiöitä, joten osalle pankeista pitäisi räätälöidä erilainen
järjestely. Perusperiaate olisi kuitenkin sama: suomalainen raha vaihtuu omistusosuudeksi. Tämä ei voi olla ylivoimaista, mikäli molemmin puolin on aitoa halua selvitä käsillä olevasta kriisistä.
Ennen päätöksentekoa on vain muistettava varmistaa, ettei lähdetä tukemaan sellaisia rahoituslaitoksia, joilla ei edes tuettuna ole mahdollista muuttua voitolliseksi. Eli lunastaa aikanaan suomalaisten omistusosuutta takaisin. Tästä lunastusoikeudesta voitaisiin sopia etukäteen (sitoen se vaikka jonkin indeksin kautta määriteltyyn kurssitasoon; huomioiden samalla suomalaisille veronmaksajalle kohtuullinen tuotto sijoitukselleen) tai jättää koko asia Suomen tulevien hallitusten päätettäväksi.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lisää ruokaa Irlannin tiikerille
Poliitikot ja kreikka
Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
