Nykyajan kansainvaellus Keir Starmerista Etelä-Afrikan mustaan hallintoon

Iso-Britannian pääministeri vaihtui Keir Starmerista Andy Burnhamiin. Ylen mukaan ex-pääministeri kaatui yli sadantuhannen punnan edestä vastaan ottamiinsa lahjoihin ja etuuksiin, Jeffrey Epsteinin ystävän nimittämiseen USA:n suurlähettilääksi sekä kevään paikallisvaalien huonoon menestykseen.

Jostain syystä valtiollinen mediamme ei maininnut lainkaan saarivaltioon kohditunutta tolkutonta maahanmuuttoa ja sen seurauksia. Niistä erityisesti raiskausringit ja niitä esille tuoneiden ihmisten vainoaminen ovat herättäneet närää ainakin sosiaalisessa mediassa. Ja sen seurauksena maan suosituimmaksi puolueeksi on noussut maahanmuuttokriittinen Reformipuolue, jonka suosio on tosin ollut viimeiset kuukaudet laskussa.

Nähtäväksi siis jää, miten Burnham linjaa brittiläistä politiikkaa ja yhteiskuntaa. Ja samalla se, törmääkö hän samaan ansaan kuin edeltäjänsä, vai tarttuuko tosissaan saarivaltion väestöpolitiikkaan. 

* * *

Tässä suhteessa hänelle tarjoavat esimerkin yllättäen afrikkalaiset. Nimittäin mustat eteläafrikkalaiset, jotka ovat kyllästyneet afrikkalaisiin laittomiin maahanmuuttajiin. 

Tämän seurauksena maasta on poistettu joukoittain ilman papereita siellä oleskelleita ihmisiä, joiden katsotaan vieneen työt ja täyttäneen koulut ja sairaalat. Asiaa ei ole suuremmin käsitelty Yleisradiossa, vaikka se on toki mainittu lyhyesti.

Syyksi laittomiin maassaoleskelijoihin kohdistuvaan vihaan on silloin kirjattu eteläafrikkalaisen radiojuontajan aloittama kampanja "paperittomien siirtolaisten työllistämistä vastaan". Ja kerrottu, että "viime vuosikymmeninä Etelä-Afrikka on kehittynyt demokratiaksi ja se kuuluu Afrikan talousmahteihin. Maa on myös maailman kärkeä väkivaltarikollisuuden määrässä, ja nuorisoa on massoittain työttömänä."

Tosiasiassa kyse lienee ennen kaikkea apartheid-politiikan jälkeen maata hallinneiden poliittisten johtajien epäonnistumisesta yhteiskunta- ja talouspolitiikassaan. Ja sen aiheuttamasta yhteiskunnallisesta levottomuudesta, jota valtava maahanmuuttajien määrä ei ainakaan ole vähentänyt. 

* * *

Nähtäväksi siis jää, miten Iso-Britannian uusi pääministeri suhtautuu maahanmuuttoon ja sen ongelmiin. Samoin se, että onnistuuko musta hallinto palauttamaan Etelä-Afrikan yhteiskunnallisen yhtenäisyyden ja sitä kautta ohjaamaan sen jälleen positiivisen talouskehitysen tielle.

Meille suomalaisille olisi oleellista huomata, ettei viime vuosikymmenten laajamittaisella maahanmuutolla – nykyajan kansainvaelluksella – ole ollut sen enempää Iso-Britanniassa kuin Etelä-Afrikassakaan positiivisia seurauksia. Eikä meidän siksi kannata jatkaa sillä tiellä yhtään pidempään kuin olemme jo ehtineet tekemään. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Andy Burnhamin edellytykset astua Keir Starmerin saappaisiin
Belfastin mielenosoitukset ovat varoitus suomalaisille
Mustaa hallintoa

Presidentti Zelenskyin virhe vaatii toimia

Sotimisen lisäksi Ukrainassa pyritään kitkemään maassa rehottavaa korruptiota. Eikä ihme, sillä maa oli vuonna 2024 peräti sijalla 105 sitä kuvaavan indeksin mukaan. Se tarkoittaa sitä, että ukrainalaiset ovat hiukan korruptoituneempia kuin Marokko, Dominikaaninen tasavalta tai Serbia, mutta kuitenkin algerialaisia, brasilialaisia tai malawilaisia vähemmän lahjuksille alttiita. 

Sivumennen sanoen, maailman vähiten korruptoituneita maita olivat Tanska, Suomi, Singapore ja Uusi Seelanti. Ja kehnoimpina listalta löytyvät – sijoilta 178-180 – Venezuela, Somalia ja Etelä-Sudan. 

Palataan siis Ukrainaan, joka taistelee epätoivoisesti itsenäisyydestään venäläisiä vastaan länsimaiden vahvalla tuella. Lisäksi sen johto on ilmaissut vahvan tahtonsa liittyä Euroopan Unioniin. 

Minun nähdäkseni itsekin korruption kanssa kipuilevan EU:n on ehdottomasti pidettävä kiinni – kaikesta ukrainalaisiin kohdistuvasta myötätunnosta huolimatta – siitä, ettei tähän tavoitteeseen ole mahdollista päästä ilman, että korruptio on kitketty varsin hyvin maasta. Tässä mielessä ukrainalaiset ovat oikealla tiellä, mutta valitettavan kaukana maalista.

Sikäli oli typerää, että maan presidentti Volodymyr Zelenskyi yritti kesällä rajoittaa korruptionvastaista tutkintaa, mikä herätti – niin minussa kuin epäilemättä monessa muussakin – epäilyksiä siitä, pystyykö Ukraina koskaan jättämään slaavilaista korruptioperinnettä taakseen ja siirtymään jonain päivänä osaksi länsimaista elämäntapaa. Toki hän ymmärsi kääntää kelkkansa nopeasti, mutta on selvää, että vahinko oli jo tapahtunut ja ukrainalaisiin liitetty korruptioleima saanut vahvistusta. Eikä sen pois pyyhkiminen ole helppoa, vaan vaatii paljastuksia ja rangaistuksia, jotka liittyvät myös ilmeisen korruptoituneeseen Zelenskyin lähipiiriin.

Nähtäväksi siis jää, miten ukrainalaiseen korruptioon puututaan jatkossa. Ja miten se saadaan – jos saadaan – jonain päivänä aisoihin, jotta maan EU-jäsenyydestä tulisi edes teoriassa mahdollista. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ei niin huonoa poliitikkoa, ettei hänelle tarjottaisi EU:n korkeaa pestiä
Ukrainan toinen sota
Talvisodan seurausten opetus ukrainalaisille

Fatim Diarran vihreät arvot

Kaksinaismoraali on hauska ilmiö. Se tarkoittaa Wikipedian mukaan ristiriitaa yksilön tai yhteisön moraalivaatimusten ja tekojen välillä tai moraalia, joka asettaa eri vaatimukset eri yksilöille tai ryhmille.

Tästä meille antoi mainion esimerkin kansanedustaja Fatim Diarra (vihr), joka on käyttänyt taksia jopa yhden kilometrin matkalla. Hän ei kuitenkaan koe tämän olevan ristiriidassa vihreiden arvojen kanssa, koska monella muulla kansanedustajalla on ilmastoa kuormittavammat matkustustavat.

Hän myös tarkensi suosivansa "sitä liikennevälinettä, joka on tilanteeseen kaikista järkevin".  Ja kuitenkin juuri hän edustaa juuri sitä puoluetta, joka on tehnyt kaikkensa vähentääkseen järkevien liikennevälineiden valikoimaa tekemällä Helsingin keskustan autoliikenteen mahdollisimman tahmeaksi. Ja tulee jatkossa huolehtimaan myös siitä, ettei liikenne suju edes kaupungin sisääntuloväylillä, jotka ovat tärkeitä niille pääkaupunkiseutulaisille ja ympäryskuntalaisille, joita julkinen liikenne palvelee heikosti. 

Tämä ei tietenkään ole mitenkään yllättävää, sillä Diarran puolue asettuu poliittisella kartalla laitavasemistoon, jonka ideologiaa kuvattiin jo minun lapsuudessani yleisesti sanoilla "mikä on sinun on myös minun, mutta mikä on minun, ei ole sinun".

Noin muutenhan Diarran moraalikäsitykset ovat olleet aiemminkin esillä. Mutta ei niistä tässä sen enempää kuin pelkät linkit hänen näkemyksiinsä lahjonnasta ja vihapuheesta. Näistä ainakin jälkimmäinen on ollut useasti esillä vihreiden muiden  puolueiden kannattajia syyllistävissä puheissa, mutta ensin mainittu ei käsittääkseni kuulu puolueen viralliseen agendaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Oi näitä aikoja ja kaksinaismoraalin määrää
Fatim Diarra tulisi valita Vihreiden puheenjohtajaksi puolueen uskottavuuden säilyttämiseksi
Onko kaikki nyt kunnossa?

EU:n 7,4 miljardin euron avustuspaketti on älyllistä epärehellisyyttä

Älyllinen epärehellisyys on Wikipedian mukaan epärehellisyyttä ajattelussa tai kommunikoinnissa. Siis esimerkiksi sellaisen näkökulman kannattamista, jonka itse tietää vääräksi tai harhaanjohtavaksi tai toimimista sellaisen asian puolesta, jonka todenperäisyyttä ei ole vaivautunut selvittämään tai sellaisten asiaankuuluvien seikkojen kertomatta jättäminen, jotka tietää oleelliseksi.

Samaisen lähteen mukaan retoriikka on älyllistä epärehellisyyttä, kun sitä käytetään vahvistamaan omaa agendaa tai itselle tärkeitä uskomuksia huolimatta muuta osoittavista todisteista. Ja juuri tämä tulee mieleeni kerta toisensa jälkeen, kun luen humanitaariseen maahanmuuttoon liittyviä uutisia. 

Tänään näin kävi, kun silmiini sattui otsikko, jonka mukaan "EU maksaa pian Egyptillekin siirtolaistulvan pidättelystä – huoli kahdesta rajasta". Nämä rajat ovat Sudanin ja Libyan vastaiset rajat, joiden kautta väestöä kulkee Egyptin läpi kohti Eurooppaa. 

Taustalla ovat eurooppalaisten maiden allekirjoittamat ihmisoikeussopimukset, joiden mukaan kaikilla maailman ihmisillä on oikeus pyytää turvapaikkaa, mikäli onnistuvat pääsemään rajalle. Jos ja kun näin käy, on turvapaikka myönnettävä aina silloin, kun sen tarpeettomuudesta ei ole näyttöä. 

Eikä siinä kaikki, sillä turvapaikan myöntämisen jälkeen on vastaanottavan maan tarjottava tulijoille monenlaisia palveluita ylläpidosta terveydenhuoltoon. Sen sijaan heille itselleen ei ole säädetty erityisiä velvoitteita kuten oman elämänsä kustantaminen työllä tai vastaanottavan maan kielen ja kulttuurin omaksuminen. 

Toisin sanoen EU-maat ovat allekirjoittamiensa kansainvälisten sopimusten kautta sekä turvapaikanhakijoihin kohdistuvilla käytännön toimillaan tehneet kaikkensa, jotta EU-maat olisivat mahdollisimman houkuttelevia parempaa elintasoa etsiville kehitysmaalaisille. Ja samaan aikaan ne käyttävät älyllisesti epärehellisesti rahaa siihen, etteivät nämä ihmiset kuitenkaan pystyisi esittämään turvapaikkahakemustaan.

Asialla ei olisi muuten suurtakaan väliä, mutta kauttakulkumaiden lahjonta rajojen kiinni pitämiseksi maksaa (Egyptin tapauksessa 7,4 miljardia euroa vuoden 2027 loppuun mennessä), tulijoita on lahjonnasta huolimatta runsaasti ja he aiheuttavat kohdemaissaan tolkuttomia kustannuksia. Ja mikä tärkeintä, älyllisesti epärehellinen Unioni voisi omalla päätöksellään muuttaa maahanmuuttopolitiikkansa sellaiseksi, ettei se houkuttaisi yhteiskuntaan sopeutumattomia elintasopakolaisia. 

Avainasioita tässä voisivat olla 1) turvapaikan tarpeen osoittamisvelvollisuuden siirtäminen hakijalle, 2) positiivisten päätösten rajaaminen vain henkilökohtaista vainoa kokeneille (eikä esimerkiksi lähtömaan yleisen sekasorron perusteella) ja 3) ylläpidon muuttaminen vastikkeelliseksi vaatimalla vastineeksi työtä, vastaanottavan maan kielen ja kulttuurin opiskelua sekä aiempien elintapojen haitallisista piirteistä luopumista. Lisäksi pitäisi huolehtia siitä, että hylätyn päätöksen saaneet hakijat palautetaan joko kotimaahansa tai eristetään muulla tavoin vastaanottavasta yhteiskunnasta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nettomaksajia ja veronmaksajien taakkoja
Orwellilainen tulkinta pakolaissopimuksista
Britannian Ruandalaki viitoittaa koko Länsi-Euroopan tulevaisuuden

Voiko kehitysmaalaiset lahjoa, Maria Ohisalo?

Vihreiden Maria Ohisalo otti kantaa kehitysapuun. Hänen mukaansa "kehitysyhteistyö ei ole mitään Kankkulan kaivoon heitettyä rahaa, kuten ainakin yksi hallitusneuvotteluissa mukana olevista puolueista näyttää ajattelevan... Toivon todella, että Säätytalolla ymmärretään kehitysyhteistyön arvo muuna kuin vain euroina. Se on turvallisuuskysymys.”

Tällä hän tarkoitti, että kehitysmaat pitäisi lahjoa olemaan globaalissa kilpailussa lännen puolella sen sijaan, että ne asettuisivat Kiinan ja Venäjän tueksi globaalissa idän ja lännen välisessä kilpailussa. Nopeasti ajatellen Ohisalon ajatuksessa vaikuttaisikin olevan jonkinlainen järki, sillä onhan koirakin paras kaveri sille perheenjäsenelle, joka antaa sille ruokaa ja muita herkkuja. 

Ja näinhän länsimaat ovat todellakin tehneet. Wikipedian mukaan vuonna 2019 yli miljardin euron tukea antoivat länsimaista Australia, Itävalta, Belgia, Kanada, Tanska, EU:n instituutiot, Suomi, Ranska, Saksa, Italia, Japani, Hollanti, Norja, Etelä-Korea, Espanja, Ruotsi, Sveitsi, Iso-Britannia, ja USA. Muista maista samaan joukkoon pääsivät Kiina, Intia, Arabiemiraatit, Turkki, Qatar ja Venäjä. 

Näistä suurimmat lahjoittajat olivat Kiina, USA ja Intia, joiden kaikkien kontribuutio oli yli 30 miljardia. Niiden jälkeen tulivat yli 10 miljardin lahjoituspotilla Saksa, Iso-Britannia, Japani, EU:n instituutiot, Ranska ja Qatar. Venäjän kehitysapu oli melkein täsmälleen saman suuruinen kuin Suomen. 

Kun edellä olevia listoja (tai tarkemmin Wikipedia-sivua) tarkastelee, voisi - mikäli Ohisalon logiikka pitäisi paikkansa - länsimaiden kuvitella saaneen lahjarahallaan kehitysmaiden varauksettoman tuen idän ja lännen välisessä kilpailussa. Ja etenkin suhteessa Venäjään. 

Asiaa voinee tarkastella esimerkiksi katsahtamalla, miten eri maat ovat suhtautuneet YK:ssa Venäjän hyökkäykseen Ukrainaa vastaan. Tästä asiasta kertoi viime lokakuussa Helsingin Sanomat.

Sen mukaan "YK:n yleiskokous hyväksyi keskiviikkona selvin luvuin päätöslauselman, joka tuomitsee Venäjän laittomat alueliitokset Ukrainassa. 143 maata äänesti puolesta ja 35 maata pidättäytyi äänestämästä. Vastaan äänestivät Venäjän lisäksi Valko-Venäjä, Pohjois-Korea, Nicaragua ja Syyria."

Lisäksi länsimaiden toiveesta ja lahjarahasta huolimatta "äänestyksestä pidättäytyneitä maita olivat Algeria, Armenia, Bolivia, Burundi, Eritrea, Eswatini (eli entinen Swazimaa), Etelä-Afrikka, Etelä-Sudan, Etiopia, Guinea, Honduras, Intia, Kazakstan, Keski-Afrikan tasavalta, Kiina, Kirgisia, Kongo, Kuuba, Laos, Lesotho, Mali, Mongolia, Mosambik, Namibia, Pakistan, Sri Lanka, Sudan, Tadžikistan, Tansania, Thaimaa, Togo, Uganda, Uzbekistan, Vietnam ja Zimbabwe".

Minun nähdäkseni edelle kirjoittamani tosiasiat eivät juurikaan tue Ohisalon väitettä siitä, että kehitysmaat voitaisiin lahjoa kehitysavulla asettumaan länsimaiden rinnalle maailmanpoliittisissa kysymyksissä. Pikemminkin herää ajatus siitä, että Afrikan ja muiden kehitysmaiden miehet hymyilevät huvittuneina partaansa ihmetellessään länsimaisten miesten sinisilmäisyyttä - tasa-arvo- ja wokelluskysymyksistä tietämättöminä he tuskin osaavat ajatella, ettei kyse ehkä sittenkään ole läntisistä miehistä vaan pikemminkin kaikenlaisista mariaohisaloista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Poistaako kiinalainen kapitalismi afrikkalaisten ruokapulan?
Hallitus: kehitysapu on sisäistä turvallisuutta ja uuden tiedon tuottamista tärkeämpää
Maria Ohisalolta uusi linjaus