Pohjoinen merijää oli joulukuussa keskikokoinen

Vuoden vaihduttua saatiin jälleen uutta tietoa pohjoisen merijään pinta-alan muutoksista. Siitä syystä piirsin seuraavan kuvan napajään joulukuisen pinta-alan vuosittaisesta kehityksestä. 

Kuvasta nähdään, että arktisen merijään pinta-ala oli suurempi kuin kertaakaan sitten vuoden 2014. Ja koko aikasarjan 22. suurin eli 22. pienin. Eli se oli täsmälleen keskikokoinen suhteessa koko tilastohistoriaan. 

Toiseen kuvaan piirsin pohjoisen napajään vuotuisen keskipinta-alan. 

  

Kuvasta näkyy, että jään vuotuinen keskikoko oli suurempi kuin kertaakaan vuoden 2015 jälkeen. Lisäksi voidaan laskea, että se oli koko aikasarjan 34. suurin eli 10. pienin.

Toisin sanoen muuta maailmaa nopeammin lämpeneväksi väitetyn arktiksen joulukuisen jääpeitteen koon muutoksella ei näyttäisi olevan minkäänlaista trendiä vuodesta 1978 vuoteen 2021. Sen sijaan jääpeitteen vuosittaisessa pinta-alassa voidaan nähdä laskeva trendi, joskin myös se näyttäisi ainakin toistaiseksi olevan päättymässä.

Joulukuun ja koko vuoden tilastojen trendierot tulevat ymmärrettäväksi seuraavasta kuvasta, johon olen piirtänyt jääpeitteen vuosien 2011-2021 keskimääräisen kuukausittaisen pinta-alan suhteen vuosien 1978-2010 pinta-alaan. Siitä näkee, että viimeisen 11 vuoden aikana jääpeitteen kesä- ja syyskuukausien aikainen pinta-ala on viime aikoina ollut erityisen pieni suhteessa tilastohistorian alkupuoleen. Sen sijaan joulu- ja tammikuiden aikana ei näyttäisi tapahtuneen oleellisia muutoksia.

Jatkossa tuleekin olemaan mielenkiintoista nähdä, millä tavalla pohjoisen merijään koko kehittyy alkaneena vuonna. Ja tukeeko se nykyistä paremmin ilmastomalleja, joiden mukaan arktis on lämpepenemässä erityisen nopeasti eli merijään pinta-ala sulaisi kiihtyvällä tahdilla siten, että pohjoinen jäämeri velloisi täysin jäättömänä 2030 tai 2050 luvulla, jolloin jääkarhut joutuisivat veden varaan, elleivät ne osaisi siirtyä ajoissa kuivalle maalle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Arktiksen ilmaston ja Australian ilmastohistorian muutoksia
Hyviä uutisia Glasgowsta ja muualta
Pohjoisen merijään sulaminen siirtyi 20 vuodella

Arktiksen ilmaston ja Australian ilmastohistorian muutoksia

Tulin taas katsahtaneeksi Australian keskiosien merkillisen eläväisen ilmastohistorian omaavan Alice Springsin lämpötilatilastoa. Ja pettymyksekseni huomasin sen jälleen muuttuneen. Tällä kertaa seuraavanlaiseksi.

Suurin muutos edelliseen Alice Springsin ilmastohistorialliseen dokumentointiini viime talvelta on vuoden 2020 lämpötilapiikin romahtaminen noin yhdellä asteella, mutta muitakin variaatioita näytti olevan runsaasti. Seuraava kuva - jossa nämä lämpötilojen kuvaajat on asetettu päällekkäin - selventänee asiaa. Nykyinen eli yllä oleva tilasto on kuvassa mustalla ja 10 kuukauden takainen ruskealla värillä.

Tälläkään kerralla minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi Australian ilmastohistoria on jälleen kerran muuttunut. Kokonaiskuva on kuitenkin kymmenen kuukauden takaista selvästi enemmän jatkuvaa ilmaston lämpenemistä tukeva - mutta ei yhtä selvästi kuin vastaava tilasto elokuulta 2019. 

Arvoisa lukija saattaa ajatella, ettei edelle kirjoittamani ole omiaan lisäämään luottamusta australialaisten kykyyn mitata lämpötiloja. Mutta siitä huolimatta - tai ehkäpä juuri siksi - on mainiota, että olen tullut dokumentoineeksi näitä muutoksia tähän blogiin jo lähes vuosikymmenen ajan. 

* * *

Kun nyt kerran palasin ilmastotilastoihin, sallittakoon myös katsaus ilmastomallien mukaan muuta maailmaa nopeammin lämpenevän arktista ympäröivän pohjoisen napajään pinta-alatilastoihin. Sieltä viimeisin tieto kertoo, että kuluneen vuoden marraskuussa se olisi ollut keskimäärin mittaushistorian 28 suurin. Tai toisin sanoen tilaston 16 pienin. Tässä vielä edellä linkittämäni tilaston pohjalta piirtämäni kuva.

Näyttää siis siltä, ettei jääkarhuilla ole edelleenkään tarvetta kovin suureen huoleen huomisesta. Etenkään kun syyskuun vuosittaisessa jään koon minimivaiheessa tilanne oli lähes yhtä hyvä suhteessa aiempiin vuosiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tilasto ja sen selitykset
Ilmastonmuutos ja sen tilastot
Kasvihuonekaasut eivät liity napajään koon muutoksiin

Tilasto ja sen selitykset

Kuten arvoisa lukijani tietää, kävi pohjoinen merijää tämän vuoden minimikoossaan muutama viikko sitten. Siksi esitän seuraavassa kuvassa NSIDC:n tilastoihin perustuvan kuvaajan jäätikön syyskuisen (eli minimi-) pinta-alan kehityksestä vuosina 1979 - 2021. 

Kuvasta näkyy, että jo aiemmin raportoimani jääkentän koon trenditön kehitys jatkui kuluvanakin vuonna. Napajäähän on kyllä sulanut nopeasti reilun kymmenen vuoden jaksolla 1990-luvun puolivälistä hiukan yli tämän vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliin, muttei ole sen jälkeen jatkanut kuihtumistaan. 

Palaan aiheeseen tällä kertaa siitä syystä, etten ole huomannut suomalaisen valtamedian kirjoitelleen napajään tämän vuoden suhteellisen suuresta minimikoosta riviäkään. Näin siitä huolimatta, että vuosi sitten jään käytyä suhteellisen pienessä koossa aiheeseen kyllä tartuttiin. MTV3 julkaisi jopa ennusteen, jonka mukaan "10 vuoden päästä saatetaan nähdä täysin sula pohjoisnapa".

Jotenkin lohdullista on kuitenkin se, että tiedeyhteisö vaikenemisen sijaan keskustelee asiasta. Niinpä Nature-lehden toimituksen tekemässä jutussa kerrottiin alan tutkijoiden selityksistä sille, miksi jään sulaminen jäi tänä vuonna tavallista vähemmäksi. 

NSIDC:n tutkija arveli pohjoisen jään olevan tämän vuoden suuresta pinta-alastaan huolimatta joka tapauksessa pienenevällä trendillä, koska "luonnollinen vaihtelu on edelleen olemassa, vaikka ilmasto lämpenee ja merijään koko on yleisessä laskusuunnassa". Lisäksi hän muistutti - aivan oikein - että "tämä vuosi mukaan lukien arktisen jään 15 pienintä kokoa ovat olleet 15 viime vuonna".

Montanalainen jääkarhututkija puolestaan totesi, että arktisen jään "kaikkien vuosien keskiarvo laskee tasaisesti maapallon keskimääräisen keskilämpötilan noustessa". Ja jatkoi, että "paremmat jäävuodet ovat yhä poikkeavampia pitkän aikavälin trendissä". Ilmeisesti kolmannes koko tilastohistoriasta ei hänen mielestään ole "pitkän aikavälin trendi".

Naturen jutussa napajään tämän vuoden suurta minimikokoa selitettiin sillä, että arktisilla alueilla oli tänä vuonna tavallista viileämpi ja pilvisempi kesäkausi, mikä johtui osittain pohjoisen pallonpuoliskon alhaisesta ilmanpaineesta. Tämä johtui siitä, että kesä- ja heinäkuussa heikko matalapaine keski-arktisella alueella esti lämpimämpien etelätuulten ulottumisen alueelle. 

Tämä piti ilman kylmänä ja hidasti jään sulamista. Matalapaine aiheutti myös auringonvaloa peittävien pilvien muodostumista, mikä niin ikään saattoi hidastaa jään sulamista.

Elokuussa taas Alaskan Beaufortin ja Tšukinmeren pohjoispuolelle muodostui matalapaine, jolloin ilman lämpötila oli 2- 3 °C keskimääräistä alhaisempi. Lisäksi viime vuoden talvituulet olivat työntäneet vanhempaa eli paksumpaa jäätä molempiin meriin.

NSIDC:n tutkija totesikin, että "kesää kohti edettäessä jää oli paksumpaa kuin viime vuosina, mikä  teki siitä hieman kestävämmän. On kuitenkin myös todennäköistä, että asiaan liittyy myös ilmastonmuutos, jonka seurauksena vanhempaa jäätä on kaiken kaikkiaan vähemmän ja jääpeite on ohuempi. Lisäksi tuulten ja virtausten on helpompi työnnellä ohuempaa jäätä ympäriinsä.”

Lopuksi jääkarhututkija arveli, että "huonojen jäävuosien lisääntymisestä johtuva laskeva suuntaus määrittää jääkarhujen ja muiden merijäästä riippuvaisten villieläinten lopullisen kohtalon". 

Nähtäväksi jää, kuinka oikeaan NSIDC:n ja Montanan yliopiston tutkijat osuvat näkemyksissään jään jatkuvasti sulavasta trendistä ja jääkarhujen synkästä kohtalosta. Omalta osaltani jäin ihmettelemään, ettei haastattelusta ilmennyt ensimmäistäkään epäilyä siitä, että havainnoilla saattaisi olla jotain tekemistä ilmastomallien mahdollisten heikkouksien kanssa. 

Mistä tulikin mieleeni aiempi kirjoitukseni, jossa siteerasin Science-lehden artikkelia, jonka mukaan nykyiset ilmastomallit ovat pahasti virheellisiä, koska hiilidioksidin ja lämpötilan välinen yhteys on todellisuudessa heikompi kuin mitä malleihin on kirjattu. Ja siksi mallien ajoittain epäuskottavia ennusteita joudutaan keinotekoisesti rajaamaan, kunnes niihin on saatu koodatuksi paremmat yhtälöt.

Tämäkin muuten oli uutinen, jota en ole nähnyt siteerattavan suomalaisessa valtamediassa. Onkohan sellaista havainnut joku lukijoistani?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
IPCC julkaisi raportin ja minä löysin muunneltua totuutta
Ilmastomallit ovat virheellisiä, joten niiden tuloksia ryhdytään korjailemaan
HS maalasi vihreällä pensselillä epärehellisiä kauhukuvia

Jääkarhupopulaatioiden genetiikkaa

Tätä ajatusta kirjoittaessani on pohjoisen merijään laajuus kääntynyt kasvuun ensimmäistä kertaa kesän jälkeen. Niinpä ajattelin kertoa tuoreesta jääkarhujen elämästä kertovasta tutkimustiedosta.

Kyse on Proceedings of the Royal Society B-sarjassa julkaistusta raportista, joka perustuu jääkarhujen populaatiogeneettisiin analyyseihin näytteistä, jotka on kerätty Norjan Huippuvuorilta vuosina 1995-2016. Sen mukaan jääkarhujen geneettinen monimuotoisuus väheni näinä vuosina kolmesta kymmeneen prosenttiin riippuen laskutavasta. Lisäksi eri alueiden jääkarhupopulaatioiden väliset geneettiset erot kasvoivat 200 prosentilla. 

Tutkijoiden mukana syynä näihin muutoksiin on ollut Barentsinmeren jääpeitteen pieneneminen viime vuosikymmeninä. Tilastojen mukaan esimerkiksi jäättömän kauden pituus on vuosina 1979-2014 lisääntynyt 41 päivällä. 

Samalla jääkarhuille optimaalisten olosuhteiden on todettu siirtyneen kohti pohjoista kaikkina vuodenaikoina. Itse Huippuvuorilla jääkarhut ovat siirtyneet aiempaa enemmän kuivalle maalle syömään lintuja ja niiden munia sen sijaan, että olisivat viettäneet aikaansa jäällä metsästämässä hylkeitä.   

Kuten tiedämme, ovat jääkarhut olleet keskeinen maskotti niille tahoille, jotka ovat varoitelleet meitä ilmastonmuutosten vaaroista. Onhan se salaperäinen ja muhkea eläin, mutta omakohtaisia kokemuksia siitä ei ole juuri muilla kuin aivan pohjoisimmilla kansoilla. Niinpä ihmisillä lienee pohjoisten jääkenttien nallekarhusta varsin romantisoitu kuva. 

Tämä vuosi lienee kuitenkin ollut jääkarhuille varsin suotuisa: alussa mainitsemani arktisen merijään laajuuden kääntyminen kasvuun toissapäivänä tapahtui tilanteessa, jossa se oli suurempi kuin jään vuosittainen minimikoko on ollut kertaakaan sitten vuoden 2014. 

Lisäksi jääpeite oli noin 40 prosenttia laajempi kuin se oli minimissään vuonna 2012, jolloin ilmastotutkijat veikkasivat jääkenttien sulavan kokonaan jo lähivuosina (tähän päivään mennessä?) tai ainakin vuosien 2030 ja 2040 välillä. Toki nämä puheet on sittemmin peruttu ja jään sulamisarvio siirretty 2050-luvulle. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pohjoinen helleaalto sulattaa myös arktista napajäätä
Mainio uutinen jääkarhuille ja muille huolestuneille
Arktisen merijään laajuus ei ole supistunut vuoden 2012 jälkeen

Joulukuussa ei lyöty lämpöennätyksiä

Yle kertoi, että vuosi 2019 oli Suomessa 0,9 astetta vuosien 1981–2010 keskiarvoa lämpimämpi. Se ei ole paljon, mutta joulukuun keskilämpö oli maassamme peräti 3–6 astetta tavanomaista korkeampi. Sellaista meillä ei koeta kuin kerran 10-30 vuodessa, joskin viimeksi sama tapahtui Etelä-Suomessa vuonna 2017 ja Lapissa vuonna 2011.

Mistään ennätyksistä ei kuitenkaan ole kyse, sillä Ilmatieteen laitoksen mukaan Helsingin Kaisaniemessä (tilastojen) lämpimin joulukuu koettiin vuonna 2006, jolloin elohopea osoitti keskimäärin 4,0 °C lämpöä (vuonna 2019 "vain" 2,6 °C). Sodankylässä lämpimintä oli vuonna 1929, jolloin keskilämpö oli -2,2 °C, kun viime kuussa se oli -5,6 °C.

Koska Ilmastonmuutos on globaali eikä lokaali ilmiö ja näkyy ilmastotieteilijöiden mukaan parhaiten ja nopeimmin maapallon pohjoisimmissa osissa, tarkasteltakoon tässä samalla lämpötilojen indikaattoriksi hyvin käyvää arktisen merijään pinta-alaa.

Siihen liittyvät tilastot löytyvät täältä, joten piirsin kuvan eri vuosien joulukuisista lukemista.

Kuvassa herättää huomiota selvä epäjatkuvuuskohta tilaston alkupuolella. En tiedä mistä se johtuu, mutta se ei näy yhtä selvästi napajään laajuutta koskevassa tilastossa (paitsi vuoden 1987 puuttuvana lukuna), eikä myöskään muiden kuukausien tilastoissa.

Niin tai näin. Jos unohdamme tuon tilaston epäjatkuvan alkupään, huomaamme, että vuoden 2019 joulukuu ei ollut pohjoisella napa-alueella mitenkään erityisen lämmin. Päin vastoin, jään pinta-ala oli keskimäärin suurempi kuin vuosina 2006, 2007, 2010, 2012, 2016, 2017 ja 2018. Lisäksi se oli tilaston mukaan viime joulukuuta suurempi epäjatkuvuuskohtaa edeltävinä vuosina 1984 ja 1985.

Jos kuitenkin tarkastellaan koko vuoden 2019 napajään keskimääräistä kokoa, voimme todeta pohjoisen merijään koon olleen keskimäärin varsin pieni. Seuraavaan kuvaan on piirretty napajään vuosittaiset keskimääräiset pinta-alat (laskettuna kuukausittaisten pinta-alojen keskiarvona).

Näemme, että napajää on ollut kulunutta vuotta keskimäärin pienempi vain vuosina 2007 ja 2016. Tämä johtui siitä, että jään pinta-ala oli varsin pieni vuoden 2019 huhtikuusta marraskuuhun, vaikka se ei saavuttanutkaan uutta kuukausittaista minimipinta-alaa yhtenäkään kuukautena. Toisaalta jään pinta-ala oli kohtuullisen suuri tammikuusta maaliskuuhun ja jälleen joulukuussa.

Näyttää siis siltä, että huolimatta Suomen lämpimästä joulukuusta, ei globaali ilmasto viime vuonna ottanut jättiharppausta kohti kuumempaa ilmastoa. Tai ainakaan sellainen ei näkynyt arktisella merijäällä.

Jääkäämme siis jännityksellä odottamaan mitä pohjoisen napa-alueen jää kertoo meille ilmastonmuutoksen etenemisestä alkaneena vuotena. Saavutetaanko esimerkiksi ensi syyskuussa jään uusi minimikoko, jotta 10-20 vuoden kuluttua tapahtuvaksi ennustettu napajään täydellinen sulaminen ja jääkarhujen äärimmäinen ahdinko näyttäisivät hiukan todennäköisemmiltä kuin juuri nyt?

Aiempia ajatuksia samasa aihepiiristä:
2010-luku on ollut mittaushistorian lämpimin vuosikymmen
Mainio uutinen jääkarhuille ja muille huolestuneille
Arktisen merijään laajuus ei ole supistunut vuoden 2012 jälkeen

WWF valeuutisten sylttytehtaana

Mietin tänä aamuna pitkään, mistä kirjoittaisin. Lopulta päädyin tuomaan esiin Ylen uutisen, jossa kerrotaan WWF:n koululaisten harhaanjohtamisesta - siis heille tehdystä kuvamanipulaatiosta, jossa jääkarhu ja sen poikanen ovat pienenpienellä jäälautalla, vaikka alkuperäisessä kuvassa ne seisovat laajalla jääkentällä. Näin siitä huolimatta, että asia tuli mainituksi jo eilisen kirjoitukseni keskusteluketjussa - tosin Iltalehden alkuperäiseen uutiseen viitaten - ja olen muutenkin kirjoittanut viime aikoina paljon ilmastonmuutoksesta.

Nämä kaksi uutista välittävät WWF:stä vähemmän mairittelevan kuvan, vaikka sen viestintäjohtaja sanoikin pahoittelevansa - ei kuvan julkaisemista vaan sitä, ettei sen luonnetta kuvayhdistelmänä ole mainittu. Pahoittelun krokotiilinkyynelmäistä luonnetta kuvasi kuitenkin se, että hän oli vasta nyt huomaavinaan, että "esimerkiksi koululainen ei erota sitä, mikä on mainoskuva, mikä uutiskuva".

Kun on jäänyt kiinni koululaisten huijaamisesta, on pyrkimys vahinkojen minimoimiseen selittelemällä tietenkin ymmärrettävää. Lienee kuitenkin lähes varmasti niin, että jääkarhukuvan muokkaus tehtiin vakaassa tarkoituksessa ja nimenomaisesti koululaisten ilmastoahdistuksen lisäämiseksi.

WWF:n viestintäjohtaja väitti myös, että "lyömme jatkuvasti faktoja tiskiin varsinaisessa uutisviestinnässämme". Tämä pitänee osittain paikkansa, mutta en ole huomannut järjestön tuovan esiin kuin ilmastonmuutoshypoteesia tukevia faktoja. Se on siis jättänyt kertomatta ne tosiasiat, jotka ovat sen kannalta ongelmallisia.

Esimerkiksi sen, ettei arktisen napajään koko ole pienentynyt seitsemään vuoteen vaan oli esimerkiksi toissapäivänä noin 16 prosenttia laajempi kuin lokakuun 4. päivänä vuonna 2012. Tai että jääkarhut ovat eläneet myös edellisen interglasiaalin aikana, jolloin arktiksen ilmasto oli 2-4 astetta nykyistä lämpimämpi ja napajää mitä todennäköisimmin suli pois joka kesä.

Minusta on ikävää, että WWF:n kaltaiset järjestöt käyttävät epärehellisiä keinoja johtaakseen ihmisiä harhaan. Toki vielä ikävämpää on alan tutkimukseen ilmiselvästi pesiytynyt epärehellisyys.

Lopputuloksena tästä epärehellisyydestä on vaikeus muodostaa objektiivinen kuva ilmaston lämpenemisen todellisuudesta. Onhan selvää, että jos ihmisen rooli tässä asiassa on ratkaiseva, tulee se ilmi myös rehellisten analyysien ja tiedottamisen kautta. Sen sijaan huijaaminen ja siitä kiinni jääminen herättävät epäilyjä koko asiaa kohtaan ja - mikäli kauhukuvat ovat todellisia - johtavat lopulta korjaavien toimenpiteiden viivästymiseen kuten sadussa paimenpojasta ja sudesta.

Tai mikä vielä pahempaa - mikäli ihmisellä ei todellisuudessa ole merkittävää roolia ilmaston viimeaikaisessa lämpenemisessä, on saatu syntymään taloudellista kehitystä haittaava kalabaliikki, josta kovimman hinnan maksavat maailman vähävaraiset. Sekä ne nuoret, jotka ahdistuvat näistä kauhukuvista ja jättävät esimerkiksi lapset hankkimatta sen takia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hämmentäviä ilmastouutisia
Ylimenopäivä on pohjimmiltaan valeuutinen
Ilmaston mittaamista vai tilastohuijausta?

Arktisen merijään laajuus ei ole supistunut vuoden 2012 jälkeen

Kesä alkaa olla ohi ja sen merkkinä elämme syyskuuta: seuraavina viikkoina luontomme puhkeaa poikkeukselliseen värikkääseen loistoon joka saavuttanee huippunsa lokakuussa. Tämän kirjoituksen kannalta oleellista on se, että myös pohjoinen merijää saavuttaa minimikokonsa.

Tänä vuonna napajäähän liittyi pitkään erityistä jännitystä: saavuttaisiko se pienimmän kokonsa sitten vuoden 2012. Näin siksi, että sen laajuus oli tänä vuonna pitkiä jaksoja pienimmillään ajankohtaan nähden. Nyt lienee kuitenkin selvää, ettei tuota ennätystä tulla saavuttamaan, vaikka varmuus tästä on käsillämme vasta muutaman viikon kuluttua. 

Kuukausitilastot napajään minimipinta-alasta saadaan lokakuussa. Sen sijaan NSIDC julkaisee päivittäin pohjoisen merijään laajuuden, joten päätin tänä aamun tarkastella sen kehitystä vuosien saatossa. 

Tämä on erityisen mielenkiintoista siksi, että pohjoisen napajää edustaa ilmastotieteilijöiden mukaan eräänlaista koelaboratoriota, jossa ilmastonmuutos tapahtuu nopeammin kuin missään muualla. Siten voimme sen kokoa tarkastelemalla saada parhaan mahdollisen käsityksen siitä kuinka ilmastonmuutos on edennyt.

Ensin katsoin sitä, millä aikaväleillä jään laajuuden ennätykset on lyöty. Vuoden 1979 ensimmäisen pinta-alalukema lyötiin kahden vuoden kuluttua eli vuonna 1981. Sen jälkeen ennätyksiä on syntynyt vuosina 1984, 1990, 1995, 1999, 2002, 2005, 2007 ja 2012. Toisin sanoen ennätysvälit ovat olleet kaksi, kolme, kuusi, viisi, neljä, kolme, kolme, kaksi ja viisi vuotta. 

Vuoden 2012 jälkeen ennätystä on kuitenkin odotettu seitsemän vuotta eli pidempään kuin kertaakaan aiemmin. Kysymys kuuluu tietenkin, että onko tälle aikavälille muita selityksiä kuin kiihtyvän ilmaston lämpenemisen hidastuminen tai jopa pysähtyminen.

Yhden vastauksen voisi löytää noiden ennätysvuosien portaista. Voisihan ajatella, että mikäli vuonna 2012 jää suli poikkeuksellisen paljon aiempiin vuosiin nähden, johtuisi ennätyksen lyömisen viivästyminen siihen tarvittavan sulamisen aiempaa suuremmasta harppaustarpeesta.

Näin ei kuitenkaan ole, sillä vuonna 2007 silloinen ennätys lyötiin yli 50 prosenttia suuremmalla sulamisella kuin vuoden 2012 ennätyksen syntyessä. Tarvitaan siis muita selityksiä, etenkin jos ja kun pohjoinen napajää ei tänäkään vuonna saavuta minimilaajuuttaan eli ennätysväli kasvaa vähintään kahdeksaan vuoteen. 

En tässä ryhdy sen enempää pohtimaan selityksiä havainnoilleni. Mutta esitän kuitenkin pari mahdollisuutta. 

Ehkä arktinen alue ei sittenkään ole sellainen koelaboratorio, joka sen pitäisi ilmastonmuutosmallien mukaan olla. Silloin havaintoni voisivat olla pikemminkin satunnaisvaihtelua eikä niihin kannattaisi kiinnittää huomiota sen enempää kuin eteläisen pallonpuoliskonkaan jäätiköihin, jotka ovat olleet pienimmillään vuosina 1993, 1997, 2011, 2017 ja 2018. Pohjoisen napajään vastaavat viisi "kaikkien aikojen" (siis vuodesta 1997) minimivuotta ovat 2007, 2011, 2012, 2015 ja 2016, eli sen tilasto tukee paljon paremmin lämpenevän ilmaston hypoteesia kuin eteläinen vastineensa.

Toinen mahdollisuus on, että arktinen alue todellakin on ilmastonmuutoksen laboratorio ja osoittaa ilmaston lämpenemisen hidastuneen tai jopa pysähtyneen vuoden 2012 jälkeen. Tätä tukevat myös aiemmin esittämäni laskelmat pohjoisen napajään ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden välisestä tilastollisesta riippuvuudesta. 

Mikäli tämä toinen mahdollisuus osoittautuu oikeaksi, osoittaa se myös ilmastomalleissa olevan perustavanlaatuisia virheitä. Eli ettei kasvihuonekaasujen pitoisuudella ilmakehässä ole sellaista merkitystä kuin noihin malleihin on kirjattu.

Mutta ei mennä asioiden edelle, vaan todetaan tässä vaiheessa ainoastaan se, että edessämme on mielenkiintoinen tilastohavainto, joka haastaa nykyiset käsityksemme ilmaston lämpenemisestä. Ainakin jääkarhut iloitsisivat asiasta, mikäli joku osaisi kertoa siitä niille. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Helteisen heinäkuun ennätysmurskajaiset

Grönlannissa koirat juoksevat vedessä

Napajää ei tue yhteyttä globaalin lämpenemisen ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden välillä

Helteisen heinäkuun ennätysmurskajaiset

Kulunut heinäkuu oli EU:n maailman lämpötilaa tarkkailevan Copernicus-verkoston mukaan mittaushistorian lämpimin. Sen mukaan se ylitti aiemman, vuoden 2016 ennätyksen, 0,04 celsiusasteella.

Tällainen maapallon lämpötilaestimaatti on tietenkin epätarkka. Mutta otetaan kuitenkin vakavasti se, mitä meille on uutisoitu ja katsotaan miten se näkyy maapallon nopeimmin lämpenevällä eli arktisella alueella.

Lähteenä käytän jälleen National Snow and Ice Data Centerin eli NSIDC:n nettisivuja, joilta löytyy tieto pohjoisen jääpeitteen pinta-alasta ("reikäjuusto ilman reikiä") ja laajuudesta ("reikäjuusto reikineen"). Jälkimmäisestä löytyy myös päivittäinen seuranta.

Päivittäisen seurannan mukaan pohjoisen napajään laajuus oli pienempi kuin se oli ollut vuoden 2012 heinäkuun 8. päivästä lähtien kuun loppuun saakka. Vuosi 2012 on oleellinen vertailukohta, sillä tuolloin saavutettiin jään laajuuden koon minimiennätys. Tämän mukaisesti myös tämän vuoden heinäkuussa jään laajuuden keskiarvo oli vuodesta 1979 alkaneen tilaston pienin.

Sen sijaan kun katsotaan samasta tilastosta pohjoisen merijään pinta-alaa jää heinäkuu 2019 hiukan tämän tilaston ennätysvuodesta 2012. Lähelle menee myös aiempi ennätysvuosi 2007. Näiden vuosien heinäkuiden aikana napajäiden pinta-alat ovat olleet 5,10, 5,09 ja 5,13 miljoonaa neliökilometriä. Vertailun vuoksi: viime vuoden heinäkuussa se oli 6,76 ja pinta-alan ennätysvuonna 1996 peräti 7,44 miljoonaa neliökilometriä.

Nähtäväksi jää millä tavalla maapallon ilmaston lämpeneminen jatkuu loppuvuoden aikana. Joka tapauksessa sekä jääpeitteen laajuus että sen pinta-ala ovat tänä kesänä olleet suunnilleen samassa linjassa vuoden 2012 kanssa. Siis sen vuoden, kun jääpeite saavutti ylivoimaisesti mittaushistorian pienimmän kokonsa syyskuussa.

Meitä kilpailuhenkisiä tietenkin jännittää erityisesti se, saavutetaanko uusi ennätys. Tosin tuo ennätys lienee syntyessäänkin varsin väliaikainen, sillä esimerkiksi keskiajan lämpökaudella ainakin Suomessa lämpötilat olivat pitkään nykyisissä lukemissa - ja reilut 5000 vuotta sitten paljon nykyistä lämpimämpi ilmasto mahdollisti mäntymetsien kasvun tunturien huipuilla satoja metrejä nykyistä puurajaa korkeammalla.

Vielä lämpimämpää oli edellisellä interglasiaalikaudella ennen viime jääkautta. Niinpä jääkarhutkin voivat katsoa luottavaisesti omaan tulevaisuuteensa, koska laji on aiemminkin selvinnyt paljon nykyistä lämpimämmässä ilmastossa, jossa pohjoinen napajää on kesän aikana mitä todennäköisimmin sulanut kokonaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tuhoaako poliittinen korrektius ilmaston?
Aatteesta ja aatteettomasta ilmastopopulismista
Grönlannissa koirat juoksevat vedessä

Jääkarhujen epäselvä kohtalo

Yle julkaisi mielenkiintoisen pikku-uutisen. Sen mukaan Kanadan uhanalaisten villieläinten tilaa käsittelevän komitean puheenjohtaja Graham Forbes arveli jääkarhujen olevan vaarassa kadota pohjoisen napajään mukana. Sen sijaan paikalliset alkuasukkaat eli inuiitit olivat optimistisempia ja olettivat jääkarhuja elävän kotiseuduillaan myös tulevaisuudessa.

Uutinen oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että Forbesilla pitäisi olla käytettävissään kaikki tieteellinen tieto (kuten luultavasti nykyisin myös inuiiteilla). Siksi hän lienee kuullut myös siitä, että edellisellä interglasiaalikaudella maapallon ilmasto oli selvästi nykyistä lämpimämpi. Kuten myös pian viimeisen jääkauden jälkeen yli 5000 vuotta sitten.

Kysymys siis kuuluu, että jos jääkarhut ovat selvinneet yli noiden lämpökausien, niin mikseivät ne selviäisi myös nyt lämpenemässä olevassa ilmastossa?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vuoristoniluri luo Suomelle kilpailuetua
11 300 vuotta ilmastohistoriaa
Katastrofismi ja ilmastonmuutos