Russakan ihmeelliset seikkailut

Russakka eli saksalainen torakka eli tavallinen torakka on sellainen eläinkunnan edustaja, joka tuo harvalle ihmiselle - tuskin edes innokkaimmille eläinten oikeuksien advokaateille - mieleen positiivisia ajatuksia. Se on kuitenkin kaikessa iljettävyydessään äärimmäisen mielenkiintoinen otus, joka on täysin riippuvainen meistä ihmisistä, sillä sen ei tiedetä elävän missään päin maailmaa itsenäisenä.   

Russakan kuvasi aikanaan jo nykyaikaisen eliöiden luokittelujärjestelmän kehittänyt Carl von Linné, joka myös arveli, että se oli peräisin jostain muualta kuin Euroopasta. Ja viisas mies hän tosiaan oli, sillä tutkimus on osoittanut torakan olevan peräisin Aasiasta ja vieläpä selvittänyt miten se on levinnyt ympäri maailmaa. 

Mitokondrioiden geenejä analysoimalla on osoitettu, että russakka on lähinnä sukua aasialaistorakalle, joka kuvattiin alkujaan Japanissa, mutta joka on sittemmin levinnyt myös Yhdysvaltoihin. Russakan matkaa Aasiasta on selvitetty kartoittamalla 17 maasta kerätyistä 281 näytteestä genomisia samankaltaisuuksia. 

Niiden väliset sukulaisuussuhteet osoittavat, että russakat saavuttivat maailmanlaajuisen levinneisyyden kahdessa aallossa, joissa molemmissa niitä auttoivat ihmiset. Kaikki alkoi kuitenkin vasta sen jälkeen, kun russakan esivanhemmat eriytyivät aasiantorakasta noin 2100 vuotta sitten. 

Tämä tapahtui luultavasti Intiassa tai Myanmarissa russakoiden sopeutuessa syömään ihmisten ruokaa. Tämän taidon opittuaan russakka siirtyi Lähi-itään noin 1200 vuotta sitten - samaan aikaan kahden islamilaisen kalifaatin, Umaijadien ja Abbasidien, kaupan ja sodankäynnin laajenemisen kanssa. Russakan kulukuvälineinä olivat todennäköisesti ihmisten mukanaan kuljettamat leipäkorit. 

Seuraavassa aallossa lajin esiintymisalue laajeni Kaakkois-Aasiaan noin 390 vuotta sitten. Tämä tapahtui hollantilaisten ja brittiläisten Itä-Intian kauppakomppanioiden kolonialistisen kaupan myötä. Ja lopulta kauppalaivat toivat russakat Eurooppaan ehkä noin 300 vuotta sitten. 

Sen jälkeen höyrylaivat ja parantunut asuminen - lämmitys ja putkisto luovat lämpimät, kosteat olosuhteet, joista torakat pitävät - mahdollistivat russakoiden leviämisen ympäri maailman. Valloittamatta on enää Etelämanner.

Edellä lyhyesti kuvaamani russakan tarina kertoo siitä, kuinka luonnonvalinta hyödyntää sille avautuvia mahdollisuuksia. Ensin maanviljelyn tuottama ruuan yltäkylläisyys synnytti uudenlaisen ekologisen lokeron, joka mahdollisti joidenkin torakoiden erikoistumisen nauttimaan ihmisten ravinnosta. 

Ihmisen tarjoamien palveluiden myötä russakat olivatkin sitten valmiita kulkemaan näiden mukana kaikkialle maailmaan. Sekä sopeutumaan elämiseen mitä erilaisimmissa olosuhteissa - kunhan vain paikalla on joku tarjoamassa niille leipää ja lämpöä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Susi jo syntyessään - vai onko sittenkään?
Hampaattomia naaraita ja kuolevia uroksia
Afrikan kasvava väestö lisää hyttysten kiinnostusta

Kylmäävän kylmää

Huomenna alkavasta tammikuusta on ennusteiden mukaan tulossa poikkeuksellisen kylmä. Uutisoinnissa on väläytelty jopa 50 pakkasasteen lukemaa, vaikka todennäköisemmin jäämmekin "vain" -45 asteeseen. 

Hauskana yksityiskohtana MTV3 on näyttänyt myös uutispätkän vuodelta 1999, jolloin nähtiin kaikkien aikojen pakkasennätys -51,5 astetta. Näihin lukuihin tuskin päästään ensi kuussa kahdestakaan syystä: ensinnäkin ennätysasema Kittilän Pokassa on siirretty lämpimämpään kohtaan ja toiseksi vielä sitäkin kylmempiä lämpötiloja näyttänyt Sallan Naruskan mittausasema on poistettu kokonaan virallisista mittauspisteistä.

Joka tapauksessa - mikäli ennusteet osuvat oikeaan - on edessämme poikkeuksellisen kylmiä säitä. Se tarkoittaa vaikeuksia liikenteelle ja tarvetta paksuille vaatteille, mutta myös testiä yhä enemmän tuulivoimaan nojaavalle suomalaiselle sähköntuotannolle. 

Toivoa sopii, että maastamme löytyy riittävästi sähköntuotantokapasiteettia myös silloin, kun tarve on suuri, mutta tuulivoimalat pois pelistä. Ja ettei sähkön hinta nouse ensi kuussa niin korkeaksi, etteivät hatarimmissa mökeissä asuvat - ja siten kansan vähävaraisimmat - ihmiset pysty maksamaan tulevaa sähkölaskuaan.

* * *

Kirjoittelin muutama päivä sitten pohjoisen napajään nopeasta laajenemisesta viime viikkoina. Se on jatkunut edelleen ja eilisen tiedon perusteella arktisen merijään laajuus on ajankohtaan nähden ollut viimeksi nykyistä suurempi vuonna 2003. Siis 20 vuotta sitten. 

Käytän tässä samalla tilaisuuden kommentoida muutama kuukausi takaperin paljon uutisia herättäneen eteläisen merijään laajuutta. Esimerkiksi viime heinäkuussa uutisoitiin tutkijoiden olevan huolissaan siitä, että "Antarktikselta on kadonnut Argentiinan verran meri­jäätä". 

Huoli on ollut sikäli aiheellinen, että eteläisen merijään laajuus on lähes koko tämän vuoden ajan ollut kunakin ajankohtana mittaushistoriansa pienin. Tilanne on kuitenkin muuttunut viime viikkoina nopeasti ja tällä hetkellä se on laajempi kuin vuosina 1979, 2005, 2016, 2018, 2021 ja 2022. 

Kuten arvoisa lukijani varmasti huomasi, on noiden suppeimpien merijäiden joukossa myös mittaushistorian ensimmäinen vuosi. Tämä voi viimeaikaista uutisointia seurannelle olla yllätys, mutta tuskin jäätutkijoille: heillähän on koko ajan ollut hyvin tiedossa, ettei eteläisen merijään laajuudella ole juurikaan tekemistä globaalin ilmakehän lämpötilan kanssa toisin kuin arktista ympäröivällä napajäällä.

Näillä hyisillä uutisilla toivotan teille - arvoisat lukijani - oikein hyvää uutta vuotta! Ja kiitän ajatusteni lukemisesta ja kommentoimisesta kuluneena vuonna.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Näkyykö islantilaisen tulivuoren purkaus pohjoisessa?
Itkevät yliopisto-opiskelijat
Selitys pohjoisen merijään sulamisen pysähtymiselle

Etelämannerta ympäröivä jääpeite on pienin 44 vuoteen - entä sitten?

Huomasin Verkkouutisissa pienen jutun Antarktiksen jääpeitteen ennätyksellisestä sulamisesta. Sen mukaan mannerta ympäröivä merijääpeite on sulanut ennätyspieneksi ja "vähentynyt merkittävästi 2010-luvulta alkaen".

Myös Iltalehti julkaisi muutama päivä sitten jutun, jonka otsikossa kerrottiin, että "Etelämannerta ympäröivä merijää on sulanut ennätyksellisen nopeasti". Jutussa saksalainen professori arveli, että "merijään nopea väheneminen viimeisen kuuden vuoden aikana on melko huomattavaa, sillä jääpeite ei muuttunut juuri lainkaan sitä edeltäneiden 35 vuoden aikana".

Antarktiksen merijäätä ei ole aiemmin pidetty kovinkaan merkittävänä ilmaston lämpenemisen indikaattorina (toisin kuin pohjoista merijäätä, jota minäkin olen seuraillut). Siksi kiinnostuin katsomaan, kuinka tuoreet mediatiedot suhtautuvat NSIDC:n julkaisemaan merijään laajuus- ja pinta-alatietoon.

Käytin tuota tietoa hyväkseni siten, että piirsin merijään laajuudesta ja pinta-alasta vuosien 1979-2023 tammikuiden tilastojen perusteella seuraavan kuvan. 

Kuvasta nähdään, että pinta-ala ja laajuus seuraavat toisiaan varsin tarkasti, kuten olettaa saattaa. Siitä saattaa nähdä myös sen, että jään laajuus on saavuttanut huippunsa vuonna 2015 ja pinta-ala vuonna 2014. Sitä ennen tilastoa luonnehtii vuosittaisen vaihtelun lisääntyminen ajan myötä. 

Lisäksi kuviosta saattaa nähdä, että vuosien 2014-2015 jälkeen jää on sulanut nopeasti saavuttaen miniminsä kuluvana vuonna. Ja kun tarkastellaan tuoreinta päivätietoa voidaan nähdä, että sen minimilaajuus on jo nyt pienempi kuin koskaan aiemmin 44 vuotisessa mittaushistoriassa. 

Jos palaan nyt tuohon uutisointiin, niin voidaan todeta, että Verkkouutisten väite jään vähentymisestä merkittävästi 2010-luvulta alkaen pitää sinänsä paikkansa. Tosin uutisessa olisi voinut mainita, että sitä ennen eli vuosikymmenen puolivälissä se oli kasvanut mittaushistoriansa suurimmaksi - näin olisi voinut välttyä siltä mielikuvalta, että Kokoomuksen verkkolehden uutisoinnissa olisi harrastettu ns. kirsikanpoimintaa. 

Myös Iltalehden välittämän saksalaisprofessorin väite jään nopeasta sulamisesta voidaan todeta paikkansa pitäväksi. Sen sijaan sen jatko-osa Antarktisen merijään muuttumattomuudesta nyt nähtyä nopeaa sulamista aiemmin voidaan hylätä ilmiselvästi virheellisenä. 

* * *

Minusta on kaiken kaikkiaan ikävää, että ilmastoon liittyvistä tilastoista uutisoidaan usein harhaanjohtavasti, kuten tässäkin käsittelemissäni tapauksissa. Ja erityisen ikävää se on silloin, kun siihen syyllistyvät tutkijat, joiden tehtävänä on tuottaa tieteellistä tietoa sekä välittää sitä mahdollisimman totuudenmukaisena päätöksenteon tueksi.

Jäätilastojen suhteen en kuitenkaan ole havainnut samanlaista datan manipulointia kuin maanpinnan lämpötilojen mittaamisessa. Raportoin niistä paljonkin tämän blogin alkuvuosina (esimerkki, toinen ja kolmas), kunnes maanpinnan mittaustilastojen epäluotettavuudesta järkyttyneenä siirryin seuraamaan lähinnä ilmastomallien ennustaman pohjoisen napajään sulamisen etenemistä. 

Sen suhteen todettakoon, että viimeksi asiasta kirjoittaessani olin ilmastomallien ennusteiden puolesta toiveikas ja kysyin: "venyykö viime viikkojen ilmastomallien mukainen arktisen merijään pienenemistrendi kuukausiksi tai jopa vuosiksi?" 

Vastaus kysymykseeni näyttäisi olevan varovaisen kielteinen, sillä tuoreimman päivittäisen mittaustiedon perusteella pohjoisen napajään laajuus näyttäisi olevan lievässä kasvussa suhteessa aiempien vuosien samaan ajankohtaan ja juuri tällä hetkellä mittaushistorian neljänneksi pienin - käytyään tammikuussa ja helmikuun alussa toiseksi pienimpänä. Muutokset eivät kuitenkaan ole kovin suuria, ja tilanne voi siksi vielä muuttua - nopeastikin - joten jatkan seurantaa tulevina päivinä, viikkoina kuukausina ja vuosina.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kanadan rajut metsäpalot ovatkin tavanomaisia
Valaistusta suomalaiseen uutispimentoon
Länsi-Antarktiksen jääkentät yllättivät tutkijat

Kanadan rajut metsäpalot ovatkin tavanomaisia

Yle uutisoi pari päivää sitten Kanadan metsäpaloista ja mainitsi niistä jo aiemmin raportoidessaan maan länsiosien ennätyshelteistä. Ainakin minulle syntyi tämän uutisoinnin seurauksena käsitys, jonka mukaan Kanadan metsäpalot olisivat poikkeuksien rajuja ja kytköksissä ilmastonmuutokseen. 

Niinpä päätin tutkia asiaa hiukan ja päädyin löydösteni seurauksena kirjoittamaan aamuisen Etelä-Afrikkaa koskevan ajatukseni lisäksi tämän - päivän toisen - blogimerkinnän. Ensin löysin nimittäin tiedon, jonka mukaan vuoden 1980 jälkeen suurimmat kanadalaiset metsäpalot ovat olleet vuosina 1989 ja 1995, jolloin tulipalot tuhosivat yli 7 000 000 hehtaaria metsää. 

Sen jälkeen vastaani tuli tilanneraportti, jonka mukaan Kanadan tämänvuotisten metsäpalojen pinta-ala vastaa melko tarkalleen viimeisen kymmenen vuoden saman ajankohdan keskiarvoa jääden hiukkasen sen alle. Tämän jälkeen jäin tuijottamaan tietokoneeni kuvaruutua suu ammollaan.

Avoimeksi kysymykseksi tässä jäi tietenkin se, minkä takia meidän suomalaisten halutaan Ylellä saavan väärän käsityksen kanadalaisista metsäpaloista. Ja sen jälkeen on tietenkin kysyttävä, että onko tämä syy - mikä se sitten onkaan - hyväksyttävä toteutettavaksi verovaroilla. 

* * *

Kun ilmastonmuutoksesta nyt taas tuli puhe, en voi olla kommentoimatta - ilmastomallien perusteella nopeimmin lämpenevän arktiksen - merijään laajuuden viimeaikaista kehitystä. Ja vähän eteläisenkin.

Tiedot löytyvät NSIDC:n ylläpitämiltä internetsivuilta, joilla olevien kuvaajien avulla voi seurata jään laajuutta päivittäin. Viimeksi heinäkuun alussa asiasta kirjoittaessani mainitsin, että pohjoinen napajää on sulanut vuodenaikaan nähden mittaushistorian pienimmäksi eli olin tuolloin "äärimmäisen kiinnostunut siitä, että olisiko teoria maapallon ilmaston nopeasta lämpenemisestä juuri nyt saamassa tukea".

Tuon kirjoitukseni jälkeen pohjoinen merijää pysyi jonkin aikaa ajankohtaan nähden mittaushistorian pienimpänä, mutta noin viikko sitten sen sulaminen hidastui selvästi, minkä seurauksena tämän hetken tilaston mukaan pohjoinen napajää on enää vuonna 1979 alkaneen historian neljänneksi pienin. Siten näyttää siltä, ettei median innokkaasti raportoima pohjoisen pallonpuoliskon kesäinen helleaalto sittenkään näy kovin voimakkaasti arktiksella. 

Tulin samalla katsoneeksi myös antarktiksen merijään laajuutta. Sieltä löytyikin yllätys, sillä sen laajuus on ajankohtaan nähden koko mittaushistorian kuudenneksi suurin. 

Tämän olisi voinut kuvitella olevan sen verran yllättävä asia, että joku media olisi halunnut siitä uutisoida, mutta en ole huomannut sellaista tehdyn. Niinpä suomalaisten valtava enemmistö on autuaan tietämätön antarktiksen merijään poikkeuksellisen suuresta laajuudesta - ja todennäköisesti kuvittelee sen olevan sulamassa nopeasti.

En oikeastaan tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. En ainakaan haluaisi kuvitella, että journalistit ovat epärehellisiä. Toisaalta vielä vähemmän tahtoisin nähdä ilmaston kehitystä tutkivien kollegoideni olevan sellaisia. 

Ehkä siksi on syytä olla syyttelemättä mitään tahoa. Todeta vain, että faktoja löytää se joka hakee. Ja itse kukin voi tehdä omat johtopäätöksensä niiden perusteella.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pohjoinen helleaalto sulattaa myös arktista napajäätä
Titaaninen ilmastomittari
Metsien haravoimisesta Suomessa

Valaistusta suomalaiseen uutispimentoon

Moskovassa on Ylen mukaan ollut tänä talvena ennätyksellisen lämmin tammikuu. Ja sitä edelsi ennätyslämmin joulukuu.

Myös Etelä-Suomessa lienee ollut ennätyslämmin tammikuu, vaikka en olekaan huomannut asiaa vielä julistetun mediassa, eikä asia tätä kirjoitettaessa näy myöskään Ilmatieteen laitoksen lämpötilahistoriasta kertovalla nettisivulla olevassa graafissa. Ehkä siksi, että kuunvaihde sattui viikonlopulle.

Kun vielä lisäämme uutiset Australiaan palanneista helteistä ja metsäpaloista, näyttää siltä, että globaali ilmastonmuutos on ottanut pitkän loikan eteenpäin ja maailma on tuhoutumassa ihan lähiaikoina. Niinpä odottelin innolla kuukauden päättymistä ja globaalille ilmaston lämpenemiselle erityisen herkän pohjoisen napajään kuukausittaisia pinta-alatietoja.

Tänään tuo odotus palkittiin, kun NSIDC:n tiedot putkahtivat nettiin tarkasteltaviksi.

Kuvassa näkyy siis pohjoisen merijään tammikuun keskipinta-ala vuodesta 1979 vuoteen 2020. Kuten näemme, ei tammikuu ole ollut erityisen lämmin maapallon pohjoisimmissa osissa, vaan pikemminkin varsin keskimääräinen.

Tarkalleen ottaen napajään pinta-ala oli tämän tilastohistorian 19. pienin. Tai toisinpäin sanoen 23. suurin.

Koska asia on mielenkiintoinen, katsoin huvikseni myös Antarktiksen jääkenttien pinta-alat, koska myös niiden sulamisesta puhutaan paljon - melkein tasan vuosi sitten sen jopa kerrottin sulavan ennätysvauhtia.

Näemme, että myös eteläisellä napajäällä on muutaman vuoden mittainen ennätyssulaminen hiipunut ja jään pinta-ala on kääntynyt kasvuun. Niinpä jäätikkö oli viime kuussa enää mittaushistorian 12. pienin ja ainakin helmikuun ensimmäisen päivän perusteella suhteessa aiempiin vuosiin edelleen kasvamaan päin.

Kysymys tietenkin kuuluu, että mitä meille uutisoidaan globaalista ilmastonmuutoksesta ja mitä ei. Onko suomalainen media välittänyt kansalaisille oikean käsityksen sen kulusta, vai onko sen pohjalta syntynyt kuva sittenkin jollain tavalla harhainen?

Asia ei tietenkään ole merkityksetön, sillä samaan aikaan monissa länsimaissa - Suomi etunenässä - ollaan kansalaisia ja yrityksiä ajamassa ahdinkoon ilmaston lämpenemiseen vedoten. Kuten kaikki muistamme, ollaan esimerkiksi maaseudulla välttämättömän autoilun kuluja nostamassa, lihansyönnistä maalataan suurta syntiä ja jopa asuntojen lämpötiloja pitäisi laskea.

Siksi ja juuri siksi olisi median tehtävänä välittää kansalaisille oikeaa tietoa päätöksiin vaikuttavista syistä. Ei riitä, että ilmastonmuutoksen uhan takia poikkeuksellisen runsaasta tutkimusrahoituksesta nauttiva tiedeyhteisön osa kertoo tietokonemallien ennakoivan helteistä tulevaisuutta, vaan myös oikeat mittaustulokset tulisi uutisoida ilman tarkoitushakuista valintaa etenkin silloin, kun ne ovat maalaisjärjellä helposti ymmärrettäviä. Tällaisista tuloksista käyvät hyviksi esimerkeiksi mm. edellä esitetyt mittaustulokset pohjoiselta ja eteläiseltä napa-alueelta.

Muita hyviä esimerkkejä löysin helposti googlaamalla. Siis sellaisia säätietoja, joita en ole huomannut suomalaisen median uutisoineen, vaikka niillä olisi luullut olevan kohtuullista uutisarvoa. Ja jotka olisivat auttaneet kansalaisia asettamaan oikeisiin mittasuhteisiin Moskovan, Suomen ja Australian vastaavat uutiset.

Kaipasin siis uutisointia esimerkiksi Kanadan preerioita viime joulukuussa vaivanneista 10-15 astetta normaalia kylmemmistä säistä. Ja Vancouverin viime kuun poikkeuksellisesta lumipeitteestä.

Vielä aiheellisempaa olisi ollut uutisointi Kiinan joulukuisesta kylmyysaallosta, joka eteni Thaimaahan vaatien ainakin kolmen ihmisen hengen. Puhumattakaan Etelä-Afrikan kaikkien aikojen kylmyysennätyksestä viime elokuussa.

Loppukevennykseksi todettakoon, että ei suomalaista mediaa sentään ihan sataprosenttisesti harhaanjohtavaksi voi sanoa. Uutisoihan Yle toissaviikolla sentään siitä, että Floridan kylmyysaallon seurauksena antoivat sikäläiset viranomaiset kansalaisilleen varoituksen puista putoilevaista iguaaneista. Parempihan sekin kuin ei mitään - vaikka ei tuossa jutussa mitään globaalista ilmastonmuutoksesta puhuttukaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mainio uutinen jääkarhuille ja muille huolestuneille
Skuuppi, joka jäänee mediapimentoon
Professorin ajatukset maapallon toiselle puolelle

Arktisen merijään laajuus ei ole supistunut vuoden 2012 jälkeen

Kesä alkaa olla ohi ja sen merkkinä elämme syyskuuta: seuraavina viikkoina luontomme puhkeaa poikkeukselliseen värikkääseen loistoon joka saavuttanee huippunsa lokakuussa. Tämän kirjoituksen kannalta oleellista on se, että myös pohjoinen merijää saavuttaa minimikokonsa.

Tänä vuonna napajäähän liittyi pitkään erityistä jännitystä: saavuttaisiko se pienimmän kokonsa sitten vuoden 2012. Näin siksi, että sen laajuus oli tänä vuonna pitkiä jaksoja pienimmillään ajankohtaan nähden. Nyt lienee kuitenkin selvää, ettei tuota ennätystä tulla saavuttamaan, vaikka varmuus tästä on käsillämme vasta muutaman viikon kuluttua. 

Kuukausitilastot napajään minimipinta-alasta saadaan lokakuussa. Sen sijaan NSIDC julkaisee päivittäin pohjoisen merijään laajuuden, joten päätin tänä aamun tarkastella sen kehitystä vuosien saatossa. 

Tämä on erityisen mielenkiintoista siksi, että pohjoisen napajää edustaa ilmastotieteilijöiden mukaan eräänlaista koelaboratoriota, jossa ilmastonmuutos tapahtuu nopeammin kuin missään muualla. Siten voimme sen kokoa tarkastelemalla saada parhaan mahdollisen käsityksen siitä kuinka ilmastonmuutos on edennyt.

Ensin katsoin sitä, millä aikaväleillä jään laajuuden ennätykset on lyöty. Vuoden 1979 ensimmäisen pinta-alalukema lyötiin kahden vuoden kuluttua eli vuonna 1981. Sen jälkeen ennätyksiä on syntynyt vuosina 1984, 1990, 1995, 1999, 2002, 2005, 2007 ja 2012. Toisin sanoen ennätysvälit ovat olleet kaksi, kolme, kuusi, viisi, neljä, kolme, kolme, kaksi ja viisi vuotta. 

Vuoden 2012 jälkeen ennätystä on kuitenkin odotettu seitsemän vuotta eli pidempään kuin kertaakaan aiemmin. Kysymys kuuluu tietenkin, että onko tälle aikavälille muita selityksiä kuin kiihtyvän ilmaston lämpenemisen hidastuminen tai jopa pysähtyminen.

Yhden vastauksen voisi löytää noiden ennätysvuosien portaista. Voisihan ajatella, että mikäli vuonna 2012 jää suli poikkeuksellisen paljon aiempiin vuosiin nähden, johtuisi ennätyksen lyömisen viivästyminen siihen tarvittavan sulamisen aiempaa suuremmasta harppaustarpeesta.

Näin ei kuitenkaan ole, sillä vuonna 2007 silloinen ennätys lyötiin yli 50 prosenttia suuremmalla sulamisella kuin vuoden 2012 ennätyksen syntyessä. Tarvitaan siis muita selityksiä, etenkin jos ja kun pohjoinen napajää ei tänäkään vuonna saavuta minimilaajuuttaan eli ennätysväli kasvaa vähintään kahdeksaan vuoteen. 

En tässä ryhdy sen enempää pohtimaan selityksiä havainnoilleni. Mutta esitän kuitenkin pari mahdollisuutta. 

Ehkä arktinen alue ei sittenkään ole sellainen koelaboratorio, joka sen pitäisi ilmastonmuutosmallien mukaan olla. Silloin havaintoni voisivat olla pikemminkin satunnaisvaihtelua eikä niihin kannattaisi kiinnittää huomiota sen enempää kuin eteläisen pallonpuoliskonkaan jäätiköihin, jotka ovat olleet pienimmillään vuosina 1993, 1997, 2011, 2017 ja 2018. Pohjoisen napajään vastaavat viisi "kaikkien aikojen" (siis vuodesta 1997) minimivuotta ovat 2007, 2011, 2012, 2015 ja 2016, eli sen tilasto tukee paljon paremmin lämpenevän ilmaston hypoteesia kuin eteläinen vastineensa.

Toinen mahdollisuus on, että arktinen alue todellakin on ilmastonmuutoksen laboratorio ja osoittaa ilmaston lämpenemisen hidastuneen tai jopa pysähtyneen vuoden 2012 jälkeen. Tätä tukevat myös aiemmin esittämäni laskelmat pohjoisen napajään ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden välisestä tilastollisesta riippuvuudesta. 

Mikäli tämä toinen mahdollisuus osoittautuu oikeaksi, osoittaa se myös ilmastomalleissa olevan perustavanlaatuisia virheitä. Eli ettei kasvihuonekaasujen pitoisuudella ilmakehässä ole sellaista merkitystä kuin noihin malleihin on kirjattu.

Mutta ei mennä asioiden edelle, vaan todetaan tässä vaiheessa ainoastaan se, että edessämme on mielenkiintoinen tilastohavainto, joka haastaa nykyiset käsityksemme ilmaston lämpenemisestä. Ainakin jääkarhut iloitsisivat asiasta, mikäli joku osaisi kertoa siitä niille. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Helteisen heinäkuun ennätysmurskajaiset

Grönlannissa koirat juoksevat vedessä

Napajää ei tue yhteyttä globaalin lämpenemisen ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden välillä

Länsi-Antarktiksen jääkentät yllättivät tutkijat

Tämän aamun Helsingin Sanomat kertoi, että maailman ilmatieteen järjestön WMO:n arvion mukaan maapallon keskilämpötila lämpenee nykymenolla todennäköisesti kolme astetta, vaikka jo kahtakin astetta pidetään kriittisenä rajana. Niinpä ilmastonmuutoksen torjuntaan olisi panostettava rajusti lisää.

Uutisesta palasi mieleeni viikko sitten lukemani Nature-tiedelehden tutkimusartikkeli, jossa kerrottiin, että kaikissa Länsi-Antarktiksen jääpeitettä kuvaavissa malleissa on oletettu sen vetäytynyt tasaisesti viimeisen 11 500 vuoden ajan. Nyt saatujen tulosten mukaan näin ei ole kuitenkaan tapahtunut, vaan jään reuna on jo aiemmin käväissyt satoja kilometrejä kauempana rannikosta (sisämaahan päin) kuin tällä hetkellä vain palatakseen myöhemmin takaisin.

Tutkimus on sikäli erittäin merkityksellinen, että se osoittaa jälleen kerran, etteivät ilmastotieteeseen liittyvät mallit ole läheskään täydellisiä, vaikka niiden pohjalta onkin tehty merkittäviä poliittisia päätöksiä. Lisäksi juuri Länsi-Antarktiksen jääpeitteen muutoksia on uutisoitu kotimaisessakin mediassa kerta toisensa jälkeen, joskus myös liittäen ne suoraan ilmaston lämpenemiseen. Ja nyt on siis opittu, ettei Länsi-Antarktikselta sittenkään ole kuultu mitään uutta.

Jälleen kerran aiheeseen tartuttuani innostuin myös katsomaan NASA:n sivuilta Länsi-Antarktiksen Faradayn mittausaseman lämpötilatiedot. Alla kuvakaappaus löydöksestäni.

Näyttäisi siis siltä, etteivät Länsi-Antarktiksen lämpötilatkaan ole juuri nyt mitenkään huimassa nousussa. Suunta on pikemminkin ollut päinvastainen viimeisten kymmenen vuoden aikana, vaikka toki koko kuvan trendi onkin nouseva. Ja myös erittäin vaihteleva.

Jääkäämme siis jännityksellä odottamaan mitä Länsi-Antarktiksen jääpeitteelle tapahtuu tulevaisuudessa. Sekä samalla toivomaan, että suomalainen elinkeinoelämä onnistuisi hyödyntämään mahdollisimman tehokkaasti niitä mahdollisuuksia, joita edelleen poliittisessa nosteessa oleva kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen sille tarjoaa.

Sillä, kuten alussa siteeraamani HS:n artikkelikin toteaa, "ilmastopolitiikka ei ole pelkkiä kustannuksia, vaan se tuo myös mahdollisuuksia".

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pohjoisen napajään helmikuinen koko oli pienempi kuin kertaakaan vuoden 1978 jälkeen
Heli Saavalaisen juttu vaatii oikaisun
Globaaleihin keskilämpötiloihin uusi normaali seuraavien 24 vuoden aikana?

12 000 vuoden lämpömittari tarjosi yllätyksen

Nature julkaisi raportin, jossa kerrottiin Antarktiksen jäässä olevista ilmakuplista löytyneiden jalokaasujen konsentraatiosta. Tai oikeastaan siitä, että niiden perusteella oli tehty toistaiseksi tarkin aikasarja globaalien valtamerten pintavesien lämpötiloista noin 20 000 - 8 000 vuotta sitten.

Tämän historiallisen lämpömittarin taustalla on muutama hyvin perusteltu oletus. Ensinnäkin maapallon ilmakehän oletettiin (ja tiedetään) olevan globaalisti sekoittunut, toiseksi jalokaasujen oletettiin (ja tiedetään) olevan inerttejä eli ne eivät juurikaan reagoi muiden yhdisteiden kanssa. Ja kolmanneksi jalokaasujen liukenemisen veteen (valtameriin) oletettiin (ja tiedetään) olevan suoraan riippuvainen sen lämpötilasta.

Raportin suurin merkitys on siinä, että nyt julkaistu historiallinen lämpötilavaihtelu auttaa ilmastotutkijoita kehittämään ja kalibroimaan mallinsa entistä paremmiksi, minkä seurauksena myös tulevaisuuteen ulottuvat skenaariot ovat aiempaa luotettavampia. Ja niiden pohjalta tehtävät käytännön ratkaisut siten paremmin perusteltuja.

Ottaen huomioon sen suunnattoman taloudellisen kustannuksen, joka Pariisin ilmastosopimuksesta on seurannut (ja seuraa) eri valtioille - ja erityisesti Suomen kaltaisille kehittyneille maille - on uutinen luonnollisesti hyvä. Olisihan se kurjaa, mikäli lämpenemisen torjuntaan käytettäisiin turhaan valtavia määriä rahaa.

Mutta mitä Nature-lehden artikkelin julkaisseet tutkijat sitten löysivät?

Ensinnäkin he havaitsivat, että globaali valtamerten pintavesien lämpötila korreloi erittäin hyvin Antarktisen alueen lämpötilojen kanssa. Toiseksi valtamerten lämpötila korreloi erittäin täsmällisesti ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kanssa - siis ilman viivettä kumpaankaan suuntaan - paitsi nuoremmalla Dryas-jaksolla.

Tuolloin, noin 12 000 vuotta sitten, valtameret lämpenivät noin 1,7 kertaa nopeammin kuin nykyisin - ja tuo lämpeneminen pysähtyi satoja vuosia aiemmin kuin ilmakehän lämpeneminen ja hiilidioksidipitoisuuden kasvu. Tutkijoilla ei ollut selitystä näihin nuoremman Dryas-kauden tapahtumiin, mutta havainto osoittaa, ettei nykyinen valtamerten lämpenemisnopeus ole maapallon historiassa ainutlaatuista - ja että globaaleja ilmastomalleja tulee sen takia edelleen kehittää.

Koska  tässä käsitellyn tutkimuksen mukaan Antarktiksen alueella näyttäisi olevan keskeinen merkitys maapallon valtamerten (ja ilmaston) lämpötilojen kehittymiselle, päätin kopioida alle NASA:n nettisvulta Antarktiksen mannerjään koon historiallisen kehityksen.

Kuvasta nähdään, että toisin kuin pohjoisnavan jääpeite, on etelämantereen jäämassan laajuus kasvanut tilaston alkamisesta jatkuvasti noin vuoteen 2015 asti, minkä jälkeen se on pienentynyt nopeasti.

Jatkossa tulee siten olemaan mielenkiintoista nähdä, miten tämä vaikuttaa valtamerten ja ilmakehän lämpötilojen kehitykseen tulevina vuosina. Ja jatkuuko Antarktiksen jääpeitteen koon nopea pieneneminen myös tulevina vuosina, vai palautuuko se kasvihuonepäästöjen jatkuvasta kasvusta huolimatta vielä ennalleen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mikä ajaa kehitysmaalaisia Euroopan Unioniin?
Kuinka ilmastonmuutos näkyy arktisessa jääpeitteessä?
Hiilidioksidi ja lämpötila seuraavat toisiaan

Pingviinit, ilmastonmuutos ja tieteellinen tutkimus

Äntiikin aikana kuulut filosofit opettivat oppilailleen loogista ajattelua. Tällä tavalla ihmiskunnan käsitys maailmasta tarkentui huomattavasti verrattuna aiempaan tilanteeseen, jossa asioita tarkasteltiin vain yksittäisinä tapahtumina tai merkkeinä yliluonnollisesta puuttumisesta erilaisiin asioihin.

Looginen ajattelu ja sen jatkeet kuten matematiikka on säilyttänyt merkityksensä näihin päiviin saakka. Se ei kuitenkaan yksin ole ollut riittävä maailman ymmärtämiseksi, vaan tueksi on tarvittu empiiristä tutkimusta. Paraskaan logiikka ei ole oikein, elleivät havainnot reaalimaailmasta tue sitä. Niinpä tämä yhdistelmä on nykymaailmassa tärkein menetelmä siinä työssä, jonka tarkoituksena on erilaisten asioiden ymmärtäminen.

Nykyaikaisessa tieteessä käytettävissä olevista havainnoista johdetaan looginen selitys, eli hypoteesi, tutkittavalle asialle. Ennen kuin hypoteesin oikeellisuudesta voidaan sanoa mitään, on sitä testattava sellaisella aineistolla, jota ei ole käytetty hypoteesin laatimiseen. Hyvän hypoteesin pohjalta pitää siis pystyä laatimaan ennusteita. Mikäli testi johtaa hypoteesin ennustamaan tulokseen, vahvistuu hypoteesi. Mikäli taas ei, se tulee hylätä tai ainakin sitä tulee korjata. Puhutaan hypoteesin falsifioimisesta. Tämän idean muokkasi nykyiseen muotoonsa tieteenfilosofi Karl Popper.

Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, joka valaisee hypoteesipohjaista tieteenteon mallia erinomaisesti. Länsi-Antarktiksen niemimaalla elää kaksi pingviinilajia, joista jää- eli adélie-pingviini elää jäätiköllä ja myssypingviini enemmän vapaassa vedessä. Niinpä tutkijat olivat tehneet sen loogisen johtopäätöksen, että mikäli jää hupenee, runsastuu myssypingviinipopulaatio jääpingviinipopulaation kustannuksella.

Pingviinitutkijoiden loogista hypoteesia on nyt päästy testaamaan, koska Länsi-Antarktiksen niemimaalla on viime aikoina ollut hyvin lämmin ja jäät ovat sulaneet nopeasti. Vastoin odotuksia myssypingviinit eivät kuitenkaan ole hyötyneet muutoksesta, vaan molemmat pingviinipopulaatiot ovat alueella vaikeuksissa. Syynä on se, että ilmojen lämmetessä molempien lajien ruokanaan käyttämät krillit ovat myös vähentyneet. Näin pingviinien keskinäisen suhteen rakennettu hypoteesi on jouduttu hylkäämään, ja luomaan uusi hypoteesi, jonka mutaan krillipopulaatio on tärkein tekijä noiden kahden lajin menestymiselle.

Viime vuosina paljon huomiota herättänyt ilmastonmuutos on tieteenfilosofiselta kannalta mielenkiintoinen. Se perustuu monimutkaisiin ilmastomalleihin, jotka on koostettu suuresta määrästä erilaisia ilmastoon vaikuttavia ilmiöitä kuvaavia matemaattisia malleja. Popperilaisittain ilmastonmuutosmalli on yksi monimutkainen hypoteesi, jota testataan tulevalla ilmastolla. Käytännössä 2000-luvun lämpötilakehityksenä kaikkien tuntema testi ei ole noudattanut tätä mallia odotetusti, kuten kirjoitin aiemmin.

Mallia ei ole kuitenkaan hylätty, vaan sen käyttäytymistä on tarkasteltu tarkemmin ja huomattu, että se itse asiassa ennustaa lyhyehköjä ajanjaksoja, jotka muistuttavat 2000-luvuin ensimmäisen vuosikymmenen lämpötiloja. Näin luotiin uusi hypoteesi, jonka mukaan lämpeneminen jatkuu viimeistään vuoteen 2013 mennessä.

2000-luvun ilmaston kehittymiselle on löydetty myös toinen selitys. Sen mukaan emme ole huomioineet riittävästi kaikkia mahdollisia tekijöitä, kuten rikin lisääntymistä ilmassa. Kun samalla vielä ilmaston lämpenemiseen vaikuttavat luonnolliset tekijät ovat normaalia heikompia, on syntynyt edellisen kanssa kilpaileva, mutta yhtä lailla falsifioitava hypoteesi, jonka mukaan kasvihuonekaasujen aikaansaama lämpeneminen on peittynyt näiden muiden tekijöiden alle. Myös tätä pääsemme testaamaan kunhan rikipäästöt saadaan kuriin ja ilmaston lämpenemiseen vaikuttavat tekijät palaavat normaalitasolle.

Ilmastonmuutoksen kannalta tässä on kuitenkin oleellista havaita, että molemmat edellä kuvaamani hypoteesit perustuvat kaikkeen siihen tietoon, jota meillä on käytettävissämme ennusteiden tekohetkellä. Siten niitä ei voi tällä hetkellä pitää totuuksina ilmastonmuutoksesta, vaan ainoastaan mahdollisina selityksinä. Mikäli jompi kumpi saa tukea tulevasta ilmaston kehityksestä se vahvistuu ja tulee muodostamaan jatkossa parhaan mahdollisen tieteellisen tiedon tästä asiasta.

Lopuksi on kuitenkin huomattava, etteivät näiden kahden mallin ennusteet kuitenkaan kata kaikkia mahdollisia tulevaisuudenkuvia, sillä molempien mukaan ilmasto lämpenee ennemmin tai myöhemmin. Tästä seuraa se, että mikäli ilmasto vastoin kaikkia odotuksia ei alakaan lämpenemään uudelleen, vaan muuttuu pysyvästi (ottamatta kantaa siihen mikä on pysyvän kriteeri) viileneväksi tai jää pitkäksi aikaa nykyisen lämpöiseksi, voidaan koko ihmisen aiheuttamaan kasvihuonekaasujen lisääntymiseen perustuva ilmastonmuutosmalli todeta perusteiltaan virheelliseksi. Sellaisessa tapauksessa nykyiset ilmastonmuutosmallit voidaan joki hylätä tai ainakin ryhtyä etsimään niistä sitä kohtaa, joka tuottaa virheellisen ennusteen. Tässä prosessissa vain yksi asia on varmaa: tämän prosessin aikana ymmärryksemme maapallon ilmastoon vaikuttavista tekijöistä lisääntyy!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ilmastotutkijoiden ennuste puolitiessä
Selityksenä rikki?
Monisoluisuuden evoluution yksinkertaisuudesta
Kuinka kissa latkii maitoa?
Onko ihmisen evoluutio pysähtynyt?