Amazonin pedofiiliset seksilelut

Ihmettelin eilisiltana sitä, ettei Yle vihjannut millään tavalla sitä, minkälainen ihminen oli syyllistynyt viiteentoista alaikäisiin kohdistuneeseen seksuaalirikokseen. Tänä aamuna huomasin myös Uutissuomalaisen tehneen asiasta jutun, joka niin ikään vaikenee tämän rikollisen taustoista. 

Lisäksi Uutissuomalainen näytti julkaisseen artikkelin, jonka mukaan Ruotsin hallitus on nostanut esille kansainvälisen nettikaupan jättiläisen Amazonin kauppaamat lasta esittävät seksinuket. Tämän toimenpiteen taustalla oli lasten oikeuksia ajavan ChildX-järjestön rikosilmoitus, jonka mukaan nukkekauppa normalisoi lasten hyväksikäyttöä.

* * *

Jäin jälkimmäisen uutisen huomattuani itsekseni miettimään, että mitä on mahtanut liikkua niiden ihmisten parissa, jotka ovat osallistuneet siihen prosessiin, joka johti näiden seksilelujen ottamiseen Amazonin myyntivalikoimaan.

Tässä pohdinnassani päädyin kolmeen mahdollisuuteen. Ensimmäinen on se, että nämä ihmiset ovat itsessään pedofiileja - tai ainakin tuntevat kiinnostusta lapsiseksiin. Toinen on kiilusilmäinen ahneus, jonka seurauksena minkäänlaisesta moraalista ei ole väliä silloin, kun kauppatavaralle löytyy ostajia.

Kolmas mieleeni juolahtanut vaihtoehto on silkka tyhmyys. Ehkäpä nämä ihmiset - tai ainakin jotkut heistä – ovat niin ymmärtämättömiä, etteivät he ole ymmärtäneet seksilelujen esittävän lapsia – tai ainakaan sitä, että sellaiset lelut edistävät pedofiliaa. 

* * *

Tosiasia taitaa kuitenkin olla, että kaupaksi käyvä tavara löytää aina myyjänsä ja myyjä ostajansa. Ja siksi lasta imitoivien seksilelujen valmistajat ja myyjätkin epäilemättä löytävät asiakkaansa myös tulevaisuudessa täysin riippumatta siitä, mitä Ruotsin hallitus tai Amazon tekevät. 

Tästä huolimatta Amazonin lapsiseksilelu-episodi johti omalla kohdallani siihen, että tein päätöksen olla hankkimatta puheena olevasta verkkokaupasta yhtään minkäänlaisia tuotteita. Ymmärrän kyllä, etten näin toimimalla – moraaliposeerauksella – pysty estämään lasten hyväksikäyttöä, mutta ainakin voin tuntea mielihyvää siitä, että vältyn päätökseni seurauksena tukemasta sellaista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Pojat seksuaalisen väkivallan kohteena
Ylen toimitus salasi jälleen SDP:n lapsipornokytköksen
Vihreää kauhukomediaa

Pieniä asioita ja moraalitonta ahneutta

Petteri Orpon (kok) hallitus aikoo poistaa sekä työntekijä- että työnantajapuolen järjestöjen jäsenmaksujen verovähennysoikeuden. Näin saataisiin 190 miljoonaa euroa lisää verotuloja käytettäväksi veronkevennyksiin.

190 miljoonaa ei tietenkään ole kovin paljon verrattuna valtion noin 90 000 miljoonan euron menoihin. Puhumattakaan sen reilusta 173 000 miljoonan euron velasta. Mutta on se kuitenkin jotain.

On nimittäin kysyttävä, että miksi ihmeessä tavallisen suomalaisen veronmaksajan maksettavaksi on joskus menneisyydessä päätetty ohjata osa yritysten ja työntekijöiden edunvalvontajärjestöjen rahoituksesta. Eikä juuri sellaisen toiminnan - oikeastaan enemmän kuin lähes minkään muun asian - tulisi tapahtua etuaan ajavien omalla kustannuksella? 

* * *

Toinen tuore uutinen kertoi, että hallitus aikoo alkavalla viikolla keventää yhteisöveroa kahdella tai kolmella prosenttiyksiköllä. Sen seurauksena osakeyhtiöille, osuuskunnille sekä tietyin edellytyksin liikelaitoksille, julkisyhteisöille, yhdistyksille, laitoksille, säätiöille ja asunto-osakeyhtiöille jää hiukan enemmän rahaa käytettäväksi niiden varsinaiseen toimintaan ja olemassaolon tarkoitukseen.

Myös tätä voi pitää järkevänä ratkaisuna, joka toivottavasti maksaa itsensä takaisin lisääntyvänä taloudellisena toimeliaisuutena ja sitä kautta syntyvänä verotettavien tulojen kasvuna. Onhan esimerkiksi OECD todennut yritysten verottamisen olevan talouskasvun suhteen kaikista haitallisin verotuksen muoto. Siis jopa haitallisempi kuin työtuloon kohdistuva verotus.

On siis syytä toivoa hallituksen tekevän ennakoidun päätöksensä ja sen johtavan odotettuihin seurauksiin ja sitä kautta kuittaavan ne noin 1,5-2,1 tuhannen miljoonan euron tulonmenetykset julkiselle sektorille, mitkä aiheutuvat yhteisöverokannan laskemisesta. Tosin myös tässä asiassa on tunnustettava, ettei kyse ole kovin isosta asiasta, mikäli se suhteutetaan esimerkiksi alussa mainitsemiini valtion 90 tuhannen miljoonan euron menoihin tai 173 tuhannen miljoonan euron velkataakkaan.

* * *

Lopuksi kiinnitän huomionne - arvoisat lukijani - Helsingin sanomien julkaisemaan mielipidekirjoitukseen, jossa puhutaan verohelpotuksen antamisesta hyvätuloiselle ihmiselle. Kirjoittajan mukaan "ne ovat täysin moraalitonta ahneutta". 

Kirjoitus osoittaa kuinka pitkälle sosialistinen ajattelu on edennyt suomalaisten mielenkuvissa. Me emme pidä millään tavalla moitittavana sitä, jos ihmisen yrittämisellä tai työnteolla hankkimista tuloista otetaan lähes puolet yhteiseen käyttöön - vaikkapa alussa mainitsemani edunvalvontajärjestöjen toiminnan rahoittamiseksi - mutta mikäli tätä sosialisoitavaa osuutta vähän pienennetään, on kyse täysin moraalittomasta ahneudesta. 

Ehkäpä siksi ei ole syytä ihmetellä sitäkään, että Suomessa vain harvat ryhtyvät yrittäjiksi. Ja niistäkin, jotka siihen ryhtyvät, vieläkin harvemmat tavoittelevat yrityksilleen kasvua ja rikastumista. Tai kummastella sitä, että työntekijät arvostavat vapaa-aikansa korkeammalle kuin palkallisen työnteon. 

Meneehän jo alle 5 000 euroa kuukaudessa ansaitsevalta suomalaiselta jokaisesta hankitusta lisäeurosta yli 50 prosenttia "yhteiseen hyvään" eikä tässä ole edes huomioitu välillisiä veroja kuten arvonlisävero, joka leikkaa vielä noin neljänneksen ihmisten käytettävissä olevan tulon ostovoimasta. Eikä yrittämiseen tai työntekoon taida kannustaa sekään, että  niitä, jotka tästä yhteiskunnan harjoittamasta tulojen kuppaamisesta huolimatta jaksavat tehdä pitkää päivää - tai jopa tarjota muille ihmisille töitä - panetellaan maan suurimmasta sanomalehdestä moraalittomiksi ja ahneiksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maahanmuuttajayrittäjien veronkierto ja osinkoverotus
Ilmainen veronkevennys ja metsähakkuiden vähentämisen miljardilasku
Esimerkki on annettu, mutta seuraako Suomi?

Häpeällisen vähäinen 250 miljardin dollarin lahja

Kuten kaikki tiedämme, on jouluaatto tasan kuukauden kuluttua. Ja että silloin saapuu joulupukki jakamaan lahjoja kaikille kilteille lapsille - ja jakaa niitä vähän tuhmemmillekin - eikä vaadi vastineeksi mitään.

Tiedämme myös, että jotkut lapset kirjoittavat sivukaupalla lahjatoiveita ja pettyvät, kun eivät saakaan kaikkea toivomaansa. Tämä tuottaa joulupukille - ja hänen tontuilleen pahan mielen - mutta siitä huolimatta hän palaa vuoden kuluttua uusien lahjojen kanssa.

Ilmeisesti kehittyvissä maissa ja saarivaltioissa on kuultu joulupukista ja arveltu, että länsimainen veronmaksaja on sen inkarnaatio. Ja siksi niiden asukkaat haluavat lahjaksi riihikuivaa rahaa - ja vieläpä tuplasti enemmän kuin sen 250 miljardia dollaria, jonka länsimaat olivat perjantaihin mennessä luvanneet.

Näin voisi ajatella ainakin siitä, että rahaa saamassa olleiden kehittyvien maiden ja saarivaltioiden edustajat kävelivät ulos ilmastokokouksen neuvotteluista YK:n ilmastokokouksessa Azerbaidzhanin Bakussa, koska heidän mielestään 250 miljardin dollarin "ehdotukset ovat häpeällisiä". Niin sanotut kansalaisjärjestöt ilmeisesti jakoivat tämän näkemyksen, koska ne vaativat, että on "parempi jättää koko sopimus tekemättä kuin tehdä huono sopimus, ja tämä on hyvin, hyvin huono sopimus". 

O tempora, o mores! Eikö ahneudella ole mitään häpyä eikä rajaa?

Tämän näytelmän jälkeen olisin halunnut Suomen vetävän tarjouksensa pois ja ilmoittavan, ettei suomalainen veronmaksaja ole joulupukki. Eikä hän jaa rahojaan sellaisille ihmisille, jotka halveksivat hänen lahjaansa. Ja vieläpä sellaista hyvän tahdon osoitusta, jonka maksamiseksi hänen pitäisi ottaa uutta lainaa entisten päälle.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kokouksessa nostettiin ilmastorahoituksen määrää vielä 50 miljardilla. Näin siitä huolimatta, että maailman 45 vähiten kehittyneen maan ryhmä ilmoitti tyytymättömyytensä tämänkin lahjan kokoon. 

Siis vähän kuin pikkulapsi, joka pettyy joululahjaksi saamiinsa kymmeneen lahjapakettiin koska joulupukille osoitetulle listalle oli kirjattu sata toivetta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Eksistentiaalinen uhka ja älyllinen epärehellisyys
Voiko kehitysmaalaiset lahjoa, Maria Ohisalo?
Marinin hallituksen hinta

Sarjaraiskaajan vapauttamisesta kokonaisena

Olaus Petri kokosi 1500-luvulla tuomarien noudatettavaksi tarkoitettuja eettisiä ohjeita. Yksi niistä on tänäkin päivänä erittäin tunnettu. Tai oikeastaan osa siitä. 

Tämä hyvin tunnettu osa kuuluu seuraavasti: "mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan". Se tuli mieleeni lukiessani MTV3:n juttua 12-vuotiaasta tytöstä, jonka vasta vapautunut seksuaalirikollinen raiskasi. 

Hannu Väinö Olavi Linnanto alias Mikko Tapani Linnanto oli ennen 12-vuotiaan väkivaltaista hyväksikäyttöä ehtinyt saada tuomiot raiskauksesta ja väkisinmakaamisesta, sekä niiden lisäksi mm. erilaisista liikenne- ja omaisuusrikoksista. Siitä huolimatta hovioikeus alensi hänen käräjäoikeudessa saamaansa - luvalla sanoen miehen taustan huomioon ottaen naurettavan lyhyttä viiden vuoden tuomiota - neljään vuoteen. 

Edellä kuvatun jälkeen Linnanto ei suinkaan ole parantanut tapojaan, vaan on tuomittu seksuaalirikoksista kaiken kaikkiaan kuudesti vuosina 1997, 1999, 2003, 2007, 2018 ja 2020. Tällä hetkellä kärsittävänä olevan raiskaustuomion pituus on vain kolme vuotta, minkä jälkeen mies on jälleen vapaa pilaamaan uusien naisten tai lasten elämät.  

* * *

Alussa mainitun tuomarinohjeen antaja Olaus Petri oli alhaista sukujuurta, kotoisin Örebrosta ja omana aikanaan tunnettu uskonpuhdistajana ja pappina. Hän oli myös käänsi Raamatun ruotsiksi, joten häntä pidetään uskonpuhdistajana ja ruotsin kirjakielen perustajana vähän samaan tapaan kuin Mikael Agricolaa Suomessa. 

Hän teki merkittävää työtä myös historiankirjoituksen parissa ja siinä roolissa analysoi aiempaa laajemmin syy-seuraussuhteita, vaati kaikkien henkilöiden toiminnan puolueetonta kuvaamista ja sovelsi edeltäjiään ja aikalaisiaan vahvempaa lähdekritiikkiä. Hän ei kirjoittanut ajan tavan mukaan latinaksi, vaan kirjoitti käyttäen selvää ja yksinkertaista ruotsin kieltä. Häntä pidetään yleisesti Pohjoismaiden merkittävimpänä renessanssiajattelijana.

Petri toimi aikanaan Tukholman raadin äänivaltaisena sihteerinä ja kuningas Kustaa Vaasan kanslerina, vaikka ehti jo sitä ennen kritisoida valtakunnan mahtimiehen toimittamaa katolisen kirkon omaisuuden takavarikoimista. Sehän ei päätynyt pelkästään valtiolle, vaan suurelta osin kuninkaan henkilökohtaiseksi varallisuudeksi. Tämä ei siis kuitenkaan estänyt kuningasta nostamasta Olausta merkittävään asemaan.

Petri jatkoi kanslerin tehtävässään aiempaan tapaan periaatteen miehenä. Ja se johti lopulta välirikkoon Kustaa Vaasan kanssa, joka laati itse syytekirjelmän Olausta vastaan. Siinä hän kuvasi tämän sopineen kansleriksi "suunnilleen yhtä hyvin kuin friisiläinen lehmä sopii kehräämään silkkiä tai aasi tappamaan luteita". 

Tämän välirikon aiheutti - ei enempää eikä vähempää kuin - Olaus Petrin kiinnostus ja perehtyneisyys lakiin ja oikeuteen, joista hän julkaisi jo ennen kuuluisia tuomarinohjeitaan pienen kirjasen. Se saattoi kuninkaan epäilemään kanslerinsa tähdänneen myös itseensä korostamillaan oikeusperiaatteilla. 

Olaus oli kirjoittanut myös ruotsalaista kronikkaa ilman kuninkaan lupaa. Siinä hän arveli kuninkaan hallinnon toimien olleen ainakin osasyynä 1500-luvulla esiintyneisiin kapinoihin valtakunnassa ja mainitsi maan hallitsijoiden olleen useammin "Ladonrikkojia" kuin "Ladonlukkoja" - ylistäen keskiaikaista kuningasta Mauno Ladonlukkoa.

Olaus Petri tuomittiin veljensä kanssa kuolemaan vuonna 1540 ja heidät kuljetettiin kahleissa Tukholmaan. Siellä kaupungin raati puolusti entistä jäsentään ja tarjosi veljesten armahtamisesta kuninkaalle 500 kultarahaa. Maalliselle mammonalle perso kuningas otti tarjouksen vastaan ja peruutti tuomion.

Lopulta miesten välille tuli jonkinlainen sovinto ja Petri nimitettiin kirkkoherraksi. Taustalla oli tämän vaikeneminen vuosina 1542-43 käydyn kapinan aikana. Ja jo sitä ennen oli kuningas pyytänyt häntä kronikoimaan oman hallitusaikansa antaen ohjeet mitä siihen tulisi kirjoittaa. Tästä kunniasta Olaus kuitenkin kieltäytyi.

Kaiken kaikkiaan jälkipolville on jäänyt epäselväksi se, mistä syystä Olaus Petri sai pitää henkensä, vaikka Kustaan tunnetulla luonteella kuolemantuomion toteuttaminen ei olisi paljon tätä hetkauttanut. Ehkäpä kyse oli Olauksen maineesta Ruotsin uskonpuhdistajana? Tai siitä, että valtakunnassa oli vain vähäisessä määrin oppineita, joita kuitenkin tarvittiin modernisoituvassa valtakunnassa? 

Tai ehkä Petrin pelasti hänen takinkäännöksensä korkean vainoojan edesstä. Tai ehkä oli vain niin, että Olauksen pelasti se tosiasia, ettei hän koskaan vaatinut Kustaan pudottamista valtaistuimelta, vaan ainoastaan arvosteli tämän toimia.

* * *

No niin. Nyt eksyin sellaisille sivuraiteille, jollaisia ei voitane antaa anteeksi edes ainekirjoitusta rustaavalle lukiolaiselle. Palattakoon siis takaisin alussa kuvaamaani rikokseen ja sen oikeuskäsittelyyn. 

Olaus Petrin kuuluisa ohje nimittäin kuului kokonaisuudessaan näin: "mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään". Toisin sanoen hän totesi sen ilmiselvän tosiasian, että laki hyväksytään ja sitä kunnioitetaan vain, mikäli se vastaa ihmisten käsitystä oikeudesta ja kohtuudesta. 

Omalta osaltani totean sellaisen henkilön vapauttamisen, joka on kuudesti pilannut viattoman ihmisen elämän, vääräksi ja kohtuuttomaksi päätökseksi. Sekä tästä syystä pidän maamme lakeja ja niiden tulkintaa oikeuslaitoksessamme sarjaraiskaajien kohdalla epäoikeudenmukaisina ja ihmiselämää halveksivina ja kaikkea muuta kuin kohtuullisina. 

Enkä tämän takia voi mitenkään hyväksyä suomalaisten lainsäätäjien ja oikeuden toimintaa heidän suhteensa. Kuolemantuomiota en kuitenkaan kannata, mutta en myöskään sarjaraiskaaja Linnannon vapauttamista etsimään uusia uhreja sairaiden halujensa tyydyttäjiksi. Pidettäköön hänet loppuikänsä suljettuna tyrmään tai kastroitakoon peruuttamattomasti, mutta hänen vapauttamisensa kokonaisena - se ei ole oikeus eikä kohtuus.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota
Arian Juhana Rezaji tarjosi oppimateriaalia Eva Biaudetille ja Erna Bodströmille
Ottaisimmeko mallia keskiaikaisesta naisrauhasta?

Ahne saa palkkansa

Eduskunnan kansliatoimikunta päätti yksimielisesti esittää valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) pääjohtaja Tytti Yli-Viikarin erottamista. Päätös oli odotettu ja oikea sen perusteella, mitä tiedämme hänen yliviikaroinnistaan korkeassa virassa.

Tältä osin tapaus on siis jonkinlainen epäuutinen. Sen sijaan mielenkiintoista on Yli-Viikarin haluttomuus tunnustaa tekosiaan ja sen sijaan teeskennellä väärinkohdeltua pyhimystä. Tästä kertovat omaa karua kieltään seuraavat Yli-Viikarin kommentit.

"Katson, että kansliatoimikunta ei ole tuonut esille selkeitä juridisia perusteita lausunnossaan, jossa se esittää pääjohtajan irtisanomista".

"Totean, kuten vastineessani kansliatoimikunnalle, että tarkastusviraston taloudenhoidossa ei ole tapahtunut sellaisia puutteita, jotka vaatisivat kenenkään tarkastusviraston virkamiehen osalta virkamiesoikeudellisia toimia".

"Minun kantani on se, että juridisia perusteita sälyttää sitä vastuuta yksinomaan tai pelkästään pääjohtajalle ei ole. Asiathan pitää katsoa niin, että pääjohtaja vastaa strategisesta johtamisesta, kokonaisuudesta."

Yli-Viikarin erottamisesta täydellisen luottamuspulan takia päättää eduskunnan täysistunto tänään keskiviikkona. Tätä luottamuspulaa tuskin ainakaan vähentää pian entiseksi muuttuvan pääjohtajan edelle kopioimistani kommenteista heijastuva arrogantismi ja haluttomuus tai kyvyttömyys ottaa minkäänlaista vastuuta tolkuttomasta ahneudesta. 

Päinvastoin. Ne suorastaan alleviivaavat niitä syitä, miksi pääjohtaja on menettänyt luottamuksensa. 

Niinpä tämän päivän jälkeen avoimeksi jää oikeastaan vain kaksi asiaa. Niistä ensimmäinen on se, onko Yli-Viikarilla luottamusta hoitaa pakastevirkaansa, vai onko hän menettänyt myös siihen tarvittavan luottamuksensa. Ellei, kaipaisin kyllä julkisuuteen hyviä perusteluita hänen tulevalta esimieheltään, sillä tietoon tulleiden seikkojen perusteella en itse palkkaisi häntä edes kotini siivoojaksi. 

Toiseksi. Avoimeksi jäänevät ikuisiksi ajoiksi ne syyt, miksi nykyinen oikeuskansleri Tuomas Pöysti on vuosien kuluessa ajanut Yli-Viikaria yhä korkeampiin tehtäviin. Saiko mies jotain hyvää tämän vastineeksi? Vai onko tapahtunut ainoastaan osoitus oikeuskanslerin kauniisti sanoen rajallisista kyvyistä arvioida ihmisten valmiuksia korkeiden virkojen hoitamiseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Marinin aamiaiset paljastivat
Ahneus ja kateus
Tilaisuus teki varkaita myös juristeista

Marinin aamiaiset paljastivat

Viime päivinä on kovasti päivitelty pääministeri Sanna Marinin (sd) veronmaksajien piikkiin syömiä aamiaisia. Tapauksessa on ilmeisesti ollut kyse virkamiesten epäasiallisista ohjeista, joita pääministeri ei ymmärtänyt olla noudattamatta, vaikka olisi kannattanut. 

Tapaus vahvisti siten käsitystä siitä, ettei SDP:n äärimmäistä vasemmistoa edustava pääministeri ole ainakaan aivan ruudinkeksijöiden terävimmästä päästä, vaan yksinkertaisesti tyypillinen omia etujaan maksimoiva poliitikko. Asialla ei olisi muuten merkitystä, mutta tämä lienee yksi selittävä tekijä joillekin Marinin ihmetystä herättäneille toimille (esimerkki, toinen).

Marinin inhimillistä luonnetta koskevan vahvistuksen lisäksi aamiaistapaus paljasti karusti Suomen Sosialidemokraattisen puolueen jakaantumisen. Se tapahtui entisen pääministeri Paavo Lipposen (sd) vaimon Päivi Lipposen (sd) suulla, kun tämä ilmoitti, että "minä maksoin perheemme ruuat. Siivosin, kokkasin ja pyykkäsin – ihan itse. Maksoimme jopa vuokraa asunnosta, mitä ei ole kukaan jälkeemme tehnyt."

Lausunto on sikäli ymmärrettävä, että Paavo ja Päivi Lipponen ovat edustaneet SDP:n Kokoomukselle läheistä oikeistosiipeä siinä missä Marinia ei erota Vasemmistoliitosta kuin puolueen jäsenkirja. Toistaiseksi puolueen jakautuminen oikeistoon ja vasemmistoon ei kuitenkaan ole juuri näkynyt hallitustyöskentelyssä - ehkä siksi, ettei siellä ole kuin vihervasemmistoa, yhden asian ruotsalaiset ja aina pettävä pönkäpuolue.

Tilanne on kuitenkin mielenkiintoinen seuraavaa hallitusta aikanaan koottaessa. Siinähän pääministeriksi ovat tarjolla demareiden lisäksi Perussuomalaisten ja Kokoomuksen puheenjohtajat. Siinä joukossa tulipunainen Marin ei nyt varsinaisesti herätä luottamusta, eikä hallitusohjelman muodostaminen hänen kanssa siten tule olemaan helppoa. 

Tästä syystä meidän kaikkien suomalaisten kannalta olisi parasta, jos SDP:n sisäinen valtataistelu johtaisi puheenjohtajan vaihtumiseen lipposlaista ajatusmaailmaa edustavaan oikeistodemariin. Näin maahan olisi mahdollista synnyttää vahva hallituskoalitio korjaamaan sitä tuhoa, jonka Marinin kauhukabinetti joka tapauksessa jättää jälkeensä.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tietämätön populistinen sosialisti
Voi että me naurettiin...
Sanna Marin neuvotteli rahahanan ahneimmille

Pitäisikö koronavirusrokotteet sosialisoida?

Sosiologi ja akatemiatutkija Salla Sariola vaati Helsingin Sanomissa lääkeyhtiöiden patenttien purkamista, jotta myös afrikkalaiset saisivat rokotteita koronavirusta vastaan. Hän perusteli tätä kahdella syyllä.

Niistä jälkimmäinen oli se, että "koronavirus ei noudata kansallisia rajoja, miljardien ihmisten jääminen ilman rokotteita vaarantaa pandemian saamisen hallintaan". Tämä on totta ja ikävää - ellei suorastaan vaarallista.

Sen sijaan sosiologin toinen perustelu oli lievästi sanottuna typerä. Tai no, sanotaan että se oli ammennettu sosialistisesta maailmankuvasta, jossa on oikeutettua ottaa tarvittaessa yhteiseen käyttöön se, jonka joku on omilla ponnistuksillaan saanut aikaiseksi. 

Tarkoitan hänen vaatimustaan rokoteyhtiöiden patenttisuojan murtamisesta, jotta lääkkeitä voitaisiin toimittaa edullisesti edellä mainitun mustan maanosan ihmisille, koska näillä ei ole niihin varaa. Toki afrikkalaisten rokotteisiin on yritetty länsimaissa kerätä rahoitusta, mutta maksuhalukkuutta ei ole ollut riittävästi. 

Niinpä sosiologimme on tullut siihen johtopäätökseen, että maksakoon rokotteiden kehittäjä puuttuvan summan saamatta jääneinä tuloina. Toisin sanoen sosialisoitakoon tämän saavutukset yhteisen hyvän takia, koska juuri nyt ei ole varaa niistä maksaakaan. 

Sosiologilta jäi kuitenkin muutama asia huomaamatta. Ensinnäkin esimerkiksi Neuvostoliiton, Kiinan, Nicaraguan ja Venezuelan historiat ovat osoittaneet, että sosialistinen tapa hoitaa taloutta johtaa pitkällä aikavälillä yleiseen surkeuteen, köyhyyteen ja kurjuuteen. 

Näin siksi, että - toiseksi - ihmisten innovaatioita ja ahkeruutta ajaa ennen kaikkea ahneus eli voitonhimo. Ellei vaativasta työstä saa palkkaa, ei siihen juuri kukaan viitsi myöskään ryhtyä - ei edes ylevien periaatteiden takia.

Kolmanneksi olisi huomioitava oikeusvaltion periaatteet, vaikka puhummekin kansainvälisistä asioista. Niihin kuuluu oleellisena osana se, että kullakin hetkellä noudatetaan olemassa olevia lakeja. On vaikea ajatella, että lain muuttaminen siten, että ensin odotetaan jonkun tekevän työn ja sitten muutetaan lakeja tuloksen sosialisoimiseksi, koska ei siitä oikein viitsitä maksaakaan, olisi oikeutettua. 

Mielipiteensä ilmaissut sosiologi tuskin on ainoana asialla, vaan vastaavat vaatimukset lienevät yleisiä muuallakin maailmassa. Näin siksi, että innovaatioiden sosialisointi on jo kertaalleen toteutettu silloin, kun afrikkalaisille järjestettiin AIDS-lääkkeitä. Ja sillähän sosiologimmekin perustelee vaatimustaan.

Nähtäväksi jää, kuinka koronavirusrokotteiden Afrikkaan suuntautuvien halpavientiaikeiden käy. Joka tapauksessa on selvää, että mikäli lääkeyhtiöiden innovaatioiden sosialisoinnista eli patenttisuojan rikkomisesta tulee yleinen tapa, hidastaa se myös tulevaisuuden epidemioihin liittyvien lääkkeiden kehitystä.

Pienten liikevoittojen vaikutuksesta lääketeollisuuteen on olemassa erinomainen esimerkki. Se on maailmaa uhkaavien antibioottiresistenttien bakteerien yleistyminen. Tämä johtuu siitä, ettei lääkeyhtiöiden kannata investoida suuria summia uusien antibioottien kehittämiseen, koska niistä ei ole nykytilanteessa odotettavissa kovinkaan kummoista liiketoimintaa - saati liiketulosta.

Viime kädessä kysymys on siis siitä, että haluammeko ajaa virusrokotteiden ja -lääkkeiden kehityksen samaan jamaan. Ja siten vaihtaa afrikkalaisten ja muiden ihmisten välisen kurjuuden kaikkien ihmisten kurjuudeksi vain siksi, että haluamme mustan mantereen asukkaidenkin saavan lääkkeensä, mutta emme halua maksaa niistä oikeaa hintaa?  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tuotekehityksen hinta ja suomalaiset päättäjät
Koska rajoitustoimet kannattaa purkaa?
EU:ssa kuolee 25000 ihmistä vuodessa välinpitämättömyyden seurauksena

Mistä EU:n komission ehdottamassa elpymisrahastossa on kyse?

EU:n komissio esitti eilen 750 miljardin euron elpymisrahastoa, jonka kautta jäsenmaat voisivat saada lainoja ja suoraa tukea koronaviruksen aiheuttamasta talouden seisahduksesta toipumiseen. Tämän toteuttamiseksi Unioni ottaisi elpymisrahastoa varten lainan, jonka jäsenmaat maksaisivat takaisin samassa suhteessa kuin maat yleensä osallistuvat unionin budjettiin.

Ylen lainaaman uutistoimisto Reutersin tietojen mukaan Italian osuus olisi 173 miljardia, josta tukea olisi 82 miljardia ja 91 miljardia lainaa. Espanjan osuus olisi 140 miljardia, josta tukea olisi 77 miljardia ja 63 miljardia lainaa. Suomen osuus tuista olisi noin 3,5 miljardia euroa, joiden saamiseksi maksuosuudeksemme muodostuisi noin 8,5 miljardia euroa plus osuutemme lainan koroista.

On tietenkin totta, että Suomen talous nojaa vahvasti EU-maihin suuntautuvaan vientiin ja siksi elpymisrahaston nettovaikutus ei olisi edellisistä luvuista laskettu 5 miljardin + korkomenojen suuruinen tappio. Parhaassa tapauksessa komission ehdottama manööveri saattaisi muodostua Suomelle jopa kannattavaksi, vaikka asian osoittaminen jääkin jälkikäteiseksi - ja silloinkin epävarmaksi tutkimustulokseksi.

Käytännössä komission ehdotuksen taustalla on pyrkimys pelastaa Italiaan leväperäisiä sijoituksia tehneet ranskalaiset pankit sekä Espanjaan huolettomasti sijoitetut saksalaisvarat kaikkien EU-kansalaisten yhteisellä solidaarisuustaksvärkillä vähän samaan tapaan kun torpparit saattoivat aikanaan menettää varallisuuttaan isäntätilan kulujen ylitettyä käytettävissä olleet varat. Jälkimmäisestä on hyvä kuvaus esimerkiksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla teoksessa.

Iltalehden jutun mukaan suomalaispuolueista SDP näyttäisi olevan varsin kritiikittä komission linjausten takana, vaikka puheenjohtaja Antti Rinne kiemurtelikin Iltalehden haastattelussa. Myös Keskusta on valmis noudattamaan komission tahtoa. Sen sijaan Perussuomalaiset katsovat, ettei ranskalaisten ja saksalaisten varojen pelastaminen suomalaisten veronmaksajien selkänahasta kerätyillä verovaroilla ole oikein.

Tilanne on hyvin samantapainen kuin Kreikan kaaduttua EU-maiden syliin. Silloinkin pelastusoperaation päämääränä oli ennen kaikkea saksalaisten ja ranskalaisten pankkien pelastaminen. Erona on oikeastaan vain se, että Kreikan yhteydessä suomalaisia harhautettiin luulemaan, että kreikkalaiset maksaisivat lainansa joskus takaisin - nyt ei sen sijaan kainostella, vaan eteläeurooppaaisille ollaan tarjoamassa riihikuivaa rahaa saksalais- ja ranskalaisvarallisuuden pelastamiseksi.

Kreikkapaketin yhteydessä totesin, että "tutkimusten mukaan ihmiset ovat myös valmiita rankaisemaan niitä, jotka eivät noudata yhdessä sovittuja pelisääntöjä. Näin myös silloin, kun rankaisemisesta seuraa rankaisijalle kustannuksia, mutta ei hyötyä. Erityisesti halutaan rangaista sellaisia, jotka pyrkivät hyötymään muiden yhteistyöstä kantamatta itse kortea kekoon. Tätä taustaa vastaan katsottuna suomalaiset EU-tukien vastaisesti ajattelevat ihmiset käyttäytyvät lajillemme tyypillisesti. Tosiasiahan on, etteivät ongelmiin joutuneet maat" - tällä kertaa lähinnä Italia ja Espanja - "joutuneet luonnonkatastrofin tai sodan runtelemiksi, vaan ajoivat itse itsensä vaikeuksiin holtittomalla taloudenhoidollaan". 

Erityisesti on syytä huomata, että etenkin Italian, mutta myös Espanjan, julkiset taloudet ovat olleet jo pitkään vaikeuksissa. Siten nyt puheena olevan tukipaketin laukaisemaa koronavirusta ei voi pitää niiden ongelmien perimmäisenä syynä vaan pikemminkin sinä kortena, joka katkaisi kamelin selän. 

Ja siksi myöskin ranskalaisten ja saksalaisten sijoituksiin liittyvän riskin on täytynyt olla sikäläisten pankkien ja sijoittajien tiedossa - ja niiden tuoton sen mukaista eli turvallisiin maihin tehtyjä sijoituksia parempituottoista. Toisin sanoen olemme juuri nyt matkalla pelastamassa ahneuksissaan suuria riskejä ottaneiden toimijoiden sijoituksia koronaviruksen varjolla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Merkelin/Macronin yhteisvastuulainan hinta olisi Suomelle kova

Korona valaisee valuuttaunionin luonnetta

Ei se hullu ole joka pyytää...

Ahneus ja kateus

Ihmisen ahneus on mielenkiintoinen asia. Ihminenhän voi sen avulla saavuttaa hyvän toimeentulon ja sitä kautta mukavan elintason. Loogisesti ajatellen voisi siten kuvitella, että kun ihmisellä on isot tulot ja arvostettu asema, hänen houkutuksensa rikollisesti hankittuun rahaan katoaa. Kutsukaamme tätä terveeksi ahneudeksi.

Toisaalta joskus minusta on näyttänyt siltä, että mitä enemmän ihmisellä on rahaa ja omaisuutta, sitä ahneemmaksi hän käy. Ja sitä kautta riskeeraa myös jo saavuttamansa hyvän, joka luonnollisesti katoaa, jos käy käry rikoksella ansaitun rahan hankkimisesta. Olkoon tämä pohjatonta ahneutta.

Talouselämä-lehti kertoi, että Comptelin toimitusjohtaja Juhani Hintikka on saanut syytteet johtamansa yrityksen osakkeisiin liittyvien sisäpiiritietojen väärinkäytöstä. Hintikka luonnollisesti kiistää syytteet, joten joudumme odottamaan oikeuden päätökseen ja todennäköisesti valituskierteen loppumiseen ennen kuin tiedämme asiasta totuuden.

Tapaus ja koko asiakokonaisuus ovat kuitenkin siksi mielenkiintoiset, että on syytä tehdä ymmärrysharjoitus siihen liittyen. Hintikan tulot ovat nimittäin melkoiset: hänen ansiotulonsa vuodelta 2016 olivat kokonaista 815 477 euroa. Ja päälle vielä rippunen pääomatuloja.

Toimitusjohtajana Hintikalla on lisäksi epäilemättä ollut käytössään jatkuvasti sisäpiiritietoa. Niinpä nyt jää nähtäväksi onko Hintikan ahneus alussa mainituista jälkimmäistä lajia. Siis pohjatonta ahneutta.

Vai onko sittenkin niin, ettei hän ole suinkaan käyttänyt tilaisuutta hyödyntää käytössään olevaa sisäpiiritietoa, vaan on visusti pidättäytynyt sellaisesta, koska riski jo saavutetun hyvän menettämisestä on olemassa. Tällöin Hintikan ahneus olisi alun luokittelun mukaista ensimmäistä lajia eli tervettä ahneutta.

Joka tapauksessa on selvää, että Hintikan tapauksessa on kyse isoista asioista. Suomalaisten yksityisellä sektorilla työskentelevän keskipalkka on 3 503 euroa kuukaudessa eli noin 44 000 euroa vuodessa.

Siten Hintikan vuosiansio vastaa tavallisen yksityisen sektorin työntekijän 18 vuoden palkkaa. Tai professoreiden noin kymmenen vuoden palkkaa. Ja on lähestulkoon yhtä suuri kuin alimpaan ansiotulokymmenykseen kuuluvien koko työuran kokonaisansiot.

Jääkäämme siis suurella mielenkiinnolla odottamaan kuinka Hintikan käy. Ja mikäli langettava tuomio tulee, välttäkäämme vahingonilo ja ihmetelkäämme sen sijaan sitä hullunrohkeutta, millä Hintikka riskeerasi hyvän tulotasonsa.

Jos Hintikka taas selviää voittajana, toivokaamme, ettei syytteen nostaminen ole perustunut ainakaan Hintikkaan kohdistuneeseen kateuteen. Sillä kyllähän oikeustapaus joka tapauksessa tulee jättämään tahran Hintikan maineeseen.

Edellä mainittu kateushan on myös mielenkiintoinen ilmiö. Sanotaan, että sitä on kahta lajia. Kainuulaista, jonka tuntee siitä, että jos naapurilla menee hyvin, on se jotenkin saatava loppumaan niin, että tällä menee jatkossa yhtä huonosti kuin itsellä.

Ja sitten on pohjalaista kateutta. Sen tuntee siitä, että jos naapurilla menee hyvin, niin osoittaahan se - ryökäle sentään - että myös itsellä voi mennä yhtä hyvin. Ja johtaa sitten tuumasta toimeen eli intoon yrittää ja ahkeroida.

Edellä mainitut tunnetaan myös suomalaisena ja amerikkalaisena kateutena. Joka tapauksessa niistä pääsemme siihen, miksi ahneus ja kateus toimivat taloudellisen toimeliaisuuden moottoreina. Ahneus ja halu näyttää muille saavat ihmiset yrittämään - mikäli siitä saa palkkion eli palkan. Tällaisen kannustimen puutehan lienee ollut tärkein syy siihen, että 1900-luvun sosialistinen kokeilu päättyi taloudelliseen katastrofiin.

Kainuulainen kateus puolestaan ajaa yhteisön alenevaan kierteeseen, jossa muita paremmin menestyneet on saatava pudotettua jalustaltaan. Tämä asia puolestaan lienee ollut merkittävä silloin, kun Lenin ja kumppanit kaatoivat tsaarin hallinnon ja etenkin tuhosivat Venäjän hyvinvoivan keskiluokan. Ja lienee edelleen yksi poliittisen vihervasemmiston ääneen lausumattomista motiiveista.

Pohjaton ahneus on puolestaan keskeinen tekijä siinä, kun taloustoiminta ajautuu harmaalle alueelle tai jopa rikolliselle tielle. Se kyllä saa aikaiseksi taloudellista toimeliaisuutta, mutta johtaa lopulta parhaiten menestyneiden väärinkäytöksiin. Lieneekö tämä tapa taustalla silloin, kun yritykset hakeutuvat kartelleihin tai rikollisjoukot tappelevat huumereviireistään?

Lopuksi on terve ahneus. Sekin toimii moottorina taloudelle, mutta ei hairahdu väärinkäytöksiin. Terve ahneus lieneekin se motivaattori, jonka varassa suunnittelematon ja kaoottinen markkinatalous voitti viime vuosisadan ideologisessa kilpailussa järjestelmällisen ja suunnitteluun perustuvan sosialismin.

Vaarana tässä ahneuden lajissa on kuitenkin aina se, että vähemmän menestyvien kainuulainen kateus kasvaa epästabiloiden yhteiskunnan. Eikä rehellisenkään ahneen kantti välttämättä kestä silloin, kun palkkio pohjattomasta ahneudesta on liian suuri.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onko syyllinen veroja pakoileva vai järjestelmän rakentaja?
EU:lta miljoonia euroja Suomen köyhille
Mielenosoitukset Wall Streetiltä Helsinkiin ja Roomaan

Onko syyllinen veroja pakoileva vai järjestelmän rakentaja?

Tietovuoto on paljastanut suuren määrän veroparatiisien kautta tapahtunutta liiketoimintaa. Suurin osa siitä on ollut aivan laillista, mutta paljastuksiin liittyy myös laittomuuksia.

Läntisessä naapurissa kohutaan erityisesti yhdestä lakien mukaan toimineen henkilön tapauksesta. Kyse on Ruotsin elinkeinoelämän hallituksen puheenjohtaja Leif Östlingistä, joka on vaimonsa kanssa perustanut jo vuonna 2005 Maltalle konsulttiyhtiön.

Paheksuntaa on lisännyt erityisesti Östlingin asenne, koska hän on haastattelussa todennut maksaneensa "veroja tuhannen veronmaksajan edestä". Ja lisäksi ihmetellyt, että "mitä hittoa saan rahojeni vastineeksi?"

Kohu on luonnollisesti ymmärrettävä. Kyseessä on yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa oleva vauras henkilö, johon epäilemättä kohdistuu kateutta joten lehdistö on saanut asiasta maukkaan journalismin aiheen. Ja onhan totta sekin, ettei verottaja yleensä ottaen katso veroastetta vaan verottaa ihmisiä kattaakseen päätetyt julkiset menot - sellaisessa tilanteessa yhden onnistunut verosuunnittelu lisää muiden verotaakkaa.

Se mitä tällaisissa jutuissa yleensä - ja tälläkin kertaa - unohdetaan liittyy poliittisiin toimijoihin. Laillisesti verosuunnittelua harrastavat henkilöt toimivat kuten toimivat siksi, että poliitikot ja virkamiehet ovat rakentaneet kelvottoman järjestelmän.

Siksi terävimmän kritiikin pitäisi osua laillista verosuunnittelua harrastavien sijasta poliittisiin toimijoihin. Edes Euroopan Unioni ei ole tässä asiassa puhdas, vaan siihen kuuluu paljonkin eri tavoin toimivia veroparatiiseja. Siis sellaisia kuin Jersey-saaret, Irlanti, Hollanti, Luxemburg tai Malta. 

Samat poliitikot voisivat ryhtyä myös toimenpiteisiin muualla sijaitsevien veroparatiisipalveluita tarjoavien maiden, kuten nyt keskiössä olevan

Olisiko EU-maiden kansalaisilla siis oikeus poliitikkoihin, jotka toimisivat - eivätkä vain puhuisi - näiden ja myös muualla maailmassa toimivien paratiisien laillisen aseman lopettamiseksi. Etenkin kun samaiset poliitikot puhuvat päivästä toiseen kansalaisten verotaakkaa koventavista toimista kuten fossiilisista energialähteistä luopumisesta tai humanitaarisen maahanmuuton ylläpitämisestä.

Vaihtoehtoisesti - tai vaikka yhtäaikaisesti - EU-maiden poliitikot voisivat ryhtyä toimiin veroparatiisien houkuttelevuuden vähentämiseksi. Siis saattaa voimaan lakeja ja käytäntöjä, jotka vähentäisivät kaikkiin kohdistuvaa verotaakkaa. Ja joilla olisi veronmaksajien enemmistön hyväksyntä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Verotuksen oikeutus ja pimittäminen
Panama-vuodosta seuraavia ajatuksia
Osoittaako McDonalds suomalaisten ymmärtävän?

EU:lta miljoonia euroja Suomen köyhille

Iltalehti kertoi tänään, että Suomi saa EU:n ruokarahastosta 22,5 miljoonaa euroa vuosille 2014 - 2020. Rahaa tarvitaan siksi, että Suomessa on 20 000 - 25 000 ruoka-avun varassa elävää ihmistä.

Kuten jonkin aika sitten kerroin, maksaa Suomi subventiota Iso-Britannian jäsenmaksualennuksesta 147 miljoonaa euroa vuodessa. Jos maksu olisi joka vuosi sama, tarkoittaisi tämä vuosille 2014 - 2020 reilua miljardia euroa. Tosin maan pääministeri David Cameron on kieltäytynyt maksamasta tänä vuonna koko yllättävän suureksi kasvanutta jäsenmaksuaan, joten Suomen subventio-osuus saattaa hieman kasvaa.

Kaikkiaan Suomen nettomaksu EU:lle nousee reilusti yli miljardin euron. Eli seitsemänä ruoka-apuvuonna noin kahdeksaan miljardiin euroon. Sen vastineeksi olemme saaneet monenlaista etua, kuten kalliiksi tulevan julkisen sektorin hankintalain, kestävyysvajetta paikkaavat vapaasti liikkuvat Itä-Euroopan romanit sekä mainion varallisuuden sijoituspaikan veroja pelkääville isorikkaille.

Kyllä suomalaisen nälkää näkevän köyhän kannatta siis iloita jokapäiväisestä ruoka-avusta, jonka rahoittamiseen EU on hyväntahtoisuudessaan myöntänyt edellä mainitut 22,5 miljoonaa. Ilman EU-jäsenyyttä olisivat köyhien ruokamuruset saattaneet jäädä kokonaan saamatta. Silloin Suomen köyhillä voisi mennä yhtä huonosti kuin kehitysmaalaisilla, joiden hätää lievittääkseen Suomi maksaa vuosittain reilun miljardin euron verran kehitysapua.

Lopuksi vielä taulukko edelle kirjatuista rahasummista. Viimeisenä sarakkeena eri rahasummien prosentuaalinen vertailu suhteessa EU:lta nyt saatuun ruoka-apuun: esimerkiksi Suomen nettomaksu ja maamme antama kehitysapu ovat noin 350-kertaiset suhteessa nyt uutisoituun ruoka-apuun.

Rahoituslaji		Rahoitus vuodessa (miljoonaa euroa)	Rahoitus seitsemässä vuodessa (miljoonaa euroa)	Rahoitus prosentteina EU:lta nyt saadusta ruoka-avusta
EU:n ruoka-apu Suomelle		3,2	22,5	100
Suomen subventio Iso-Britannialle EU-jäsenmaksusta		147	1 029	4 593
Suomen nettomaksu EU:n jäsenyydestä		1 150	8 050	35 937
Suomen maksama kehitysapu		1 102	7 714	34 437

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Faktoja Kreikan ja Iso-Britannian tukieuroista
Kuinka humanitaarinen kriisi kesytetään?
Suora valta itsenäisen Suomen itsenäisille kansalaisille


JK Arvoisaa lukijaani saattaa kiinnostaa myös tämä välittömästi bloggaukseni jälkeen ilmestynyt uutinen, jonka mukaan Eurooppaan on jäsenmaksuvaroin tuotettu myös aavelentokenttiä.

Mielenosoitukset Wall Streetiltä Helsinkiin ja Roomaan

Yhdysvalloista Wall Streetiltä ja Espanjasta alkanut nykyaikaista kapitalismia vastustava mielenosoitusaalto on levinnyt niin muualle Yhdysvaltoihin, Suomeen kuin moneen muuhunkin maahan. Italiassa se on tänään leimahtanut voimakkaammin kuin missään tätä ennen.

Uskoisin, että mielenosoitusten perimmäinen syy on se epäoikeudenmukaisuuden tunne, joka on seurannut viime aikoina vallinneesta Suomen 1500-luvun loppua muistuttavasta ahneudesta. Se, jolla on ollut varaa, on hyödyntänyt mahdollisuutensa täysin mitoin. Näin ympäri läntistä maailmaa on hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen kärjistynyt entisestään.

Tosiasiahan on, että varsinkin USA - Iso-Britannia akselilla ovat väestön luokkaerot olleet selvästi suuremmat kuin esimerkiksi pohjoismaissa. Niinpä siinä, missä Wall Streetillä on protestoitu suurpankkien toimintaa ja talouden alamäkeä, ja Espanjassa korruptiota ja työttömyyttä vastaan, näyttäisi Suomessa liikkeessä on mukana myös  Eurooppalaiseen kriisinhallintapolitiikkaa kritisoivia tahoja.

Ehkäpä näissä mielenosoituksissa syvimpänä pohjavirtana ja eri maita yhdistävänä tekijänä on monien ihmisten kokema voimattomuus maailman tapahtumia kohtaan. Kansalaisia ei kuunnella päätöksenteossa, eikä omaisuuksien kasautuminen yhä harvempien taskuihin tunnu oikeudenmukaiselta. Nuorille ihmisille nykytilanne näyttää lähinnä toivottomalta tulevaisuudelta.

Kyseessä on siis syvimmiltään demokraattisen päätöksenteon kriisi. Ehkäpä juuri siitä syystä Suomessa mielenosoitukset jäivät laimeiksi. Meillähän protesti kanavoitui juuri keväisten vaalien kautta. Siellä perussuomalainen puolue keräsi äänet niiltä, jotka esimerkiksi vastustivat poliittista korruptiota, järjetöntä paskavesilakia, eivät halunneet muuttaa yhteiskuntaamme monikulttuuriseksi eivätkä halunneet Suomen ryhtyvän asiansa huonosti hoitaneiden maiden tai heidän vastuuttomien lainoittajiensa pelastajaksi.

Yhteiskunnallisen kehityksen jatkumisen osalta Suomessa on oleellista, kokeeko kansa perussuomalaisten tekevän sitä, miksi heidän on eduskuntaan valittu. Noin 20 prosentin kannatuksella ja etenkin hallituksen ulkopuolelle jouduttuaan he eivät pysty ohjaamaan suoraan Suomen politiikkaa. Vaikutus kuitenkin tuntuu epäsuorasti, eikä Suomen ratkaisuja Kreikkalainojen vakuuksista tai Bulgarian ja Romanian sulkemisesta Schengen-alueen ulkopuolelle voi ymmärtää muuten kuin hallituspuolueiden piirissä koetun perussuomalaisten  entistä suuremman jytkyn pelolla. Myös maahanmuuttoasiat ovat nousussa parlamentaariseen käsittelyyn, kuten aiemmin kirjoitin.

Tässä tilanteessa on syytä olla tyytyväinen. Suomen eduskunta on, hiukan onnekkaalla vaalien ajankohdalla, ja omilla toimillaan pystynyt ainakin osin poistamaan niitä syitä, jotka Italiassa johtivat leimahdukseen. Mutta pelkkä hetkellinen muutos yhteiskunnan hallitsemisessa ei auta, vaan yhteiskuntarauha voi olla taattu ainoastaan, mikäli jatkossa kansan ääntä kuunnellaan tosissaan ja tehden poliittisia ja taloudellisia päätöksiä sen mukaisesti.

Yksi suuri, ja ratkaisematon, ruutitynnyri on yhteiskunnan taloudellinen epätasa-arvoistuminen. Tämä edellyttää tilanteen ymmärtämistä myös maan taloudelliselta eliitiltä, enkä ole lainkaan varma riittääkö heillä sellaiseen ymmärrystä oman lyhytnäköisen ahneutensa ohi. Toisaalta myös monien etenkin nuorten suomalaisten asenteessa on korjattavaa, sillä suomalaista hyvinvointia ei voida ylläpitää downshiftaamalla, vaan oikein oivaltamalla, ahkeroimalla ja raa´asti yrittämällä.

Toivokaamme siis viisautta kaikille suomalaisille päättäjille, jotta maamme tulevaisuus rakennettaisiin demokraattisin ja rauhanomaisin keinoin, eikä ulkoparlamentaarisin manööverein!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Malttia vaurastumiseen!
Ratkaistaanko talousongelmat laillistamalla perheväkivalta?
Klaus Fleming ja 2000-luvun Suomi