Humanisteilla on näytön paikka

Tunnettu irakilaisrikollinen Milan Jaff on palautettu Irakiin. Samalla maastamme poistettiin myös viisi muuta kurdi- ja arabitaustaista irakilaista. 

Uutinen on tietenkin aivan erinomainen meidän suomalaisten kannalta, eikä se vaikuta käytännössä lainkaan maassamme elävien irakilaistaustaisten ihmisten kokonaismäärään. Suomessa asui nimittäin viime vuonna 30 346  irakilaistaustaista henkilöä, joista 23 120 oli syntynyt Irakissa ja 7 226 Suomessa. 

Tästä joukosta 13 993:lla oli vain Irakin kansalaisuus, 10 607:llä kaksoiskansalaisuus ja 5 746 pelkästään Suomen kansalaisuus. Toisin sanoen Suomeen on syntynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana pysyvä irakilaistaustainen väestönosa. 

Ikävä kyllä irakilaiset esiintyvät vankasti yliedustettuna erityisesti väkivalta- ja seksuaalirikosten tekijöiden joukossa. Siksi on kysyttävä, että mitä Suomessa voitaisiin tehdä, jotta tämä väestönosa omaksuisi suomalaisen elämäntavan – mukaan luettuna siihen sisältyvän lainkuuliaisuuden?

* * * 

Tähän mennessä on opittu, ettei tähän tavoitteseen päästä ainakaan hyysäämällä ja tarjoamalla erityisetuuksia. Enkä usko, että tavoitetta saavutettaisiin pelkästään rikolliseksi osoittautuneiden rangaistuksia koventamalla. 

Eikä minulla ole myöskään esittää mitään muuta toimivaa ja Suomen nykyisen lainsäädännön mukaista ratkaisua. Onneksi maassamme kuitenkin koulutetaan joukoittain väkeä (esimerkki) erilaisilla humanististen tieteiden aloilla, joten asiantuntemusta luulisi maassamme ainakin olevan. Vain toimivat ratkaisut ovat puuttuneet.

Siksi kehotankin kaikkia suomalaisia humanististen tieteiden korkeasti koulutettuja osaajia näyttämään taitonsa. Eli ohjaavan suomalaispoliitikot sellaisiin ratkaisuihin, jotka ovat taloudellisesti toteutettamiskelpoisia ja johtavat irakilaisten sekä monien muiden humanitaaristen maahanmuuttajien kohdalla pahalta näyttävien rikostilastojen katoamiseen. 

Samalla suomalaiset saisivat vastinetta niille taloudellisille uhrauksille, joita he ovat tehneet ylläpitääkseen humanitaarista tutkimusta ja koulutusta maassamme. Eli vanhan sanonnan mukaisesti: nyt on humanisteille tarjolla todellinen näytön paikka, joka kaiken muun hyvän lisäksi voisi kääntää alan romahtaneen suosion jälleen nousuun!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Irakilaisinaisella oli asiaa
Mika Meranon kritiikki ja Suomen Akatemian velvollisuus
Milan Jaffin taru Suomessa on ohi

Mika Meranon kritiikki ja Suomen Akatemian velvollisuus

Perussuomalaisten helsinkiläinen varavaltuutettu Mika Merano julkisti eilen pamfletin, jossa arvioidaan suomalaisen – lähinnä Suomen Akatemian – tiedepolitiikkaa. Sen perimmäinen sanoma on, että lähinnä, mutta ei pelkästään, humanististen tieteiden julkiseen rahoitukseen on sekoittunut wokeltavaa politiikkaa, minkä seurauksena rahoitettavaksi on päätynyt kelvottomia hankkeita. 

Koska pamfletti herätti jo etukäteen keskustelua, jonka seurauksena Suomen Akatemia lähetti jopa jonkinlaisen varoituskirjeen tutkijoille, ajattelin nostaa tässä esille Meranon oman pääviestin suomalaiselle tiedeyhteisölle. Minun ymmärtääkseni se kuuluu näin: tiede on erittäin tärkeää ja siksi tutkijoiden tulisi ottaa vastuu omien tieteenalojensa uskottavuudesta vaatimalla poliittisesti värittyneiden agendatutkimusten poistamista julkisen rahoituksen piiristä.

Lisäksi Merano vaati, että tutkimusrahoituksen viime kädessä veroistaan kustantavalla tavallisella kansalla tulee olla mahdollisuus ymmärtää, mitä heidän rahoillaan on tehty ja saavutettu. Ja siksi jokaisen rahoitetun hankkeen tuloksista ja merkityksestä tulisi saattaa julkisesti nähtäväksi kansantajuinen raportti. 

* * *

Nähtäväksi jää, onko Meranon pamfletilla vaikutusta Suomen Akatemian toimintaan. Omalta osaltani totean, että hänen ulostulonsa on hyvin perusteltu ja sellaisena sen soisi tulevan huomioiduksi suomalaisessa tiedepolitiikassa. 

Siksi pamfletissa listatuksi tulleiden – kelvottomiksi väitettyjen – hankkeiden vetäjillä ja rahoituspäätökset tehneellä Suomen Akatemialla on suorastaan velvollisuus tulla puolustamaan tekemisiään. Siis kertomaan miksi rahoitetut hankkeet olivat tärkeitä suomalaiselle ja kansainväliselle tiedeyhteisölle, minkälaista tieteellistä tietoa niillä haluttiin saavuttaa ja miten niiden löydöksiä oli tarkoitus hyödyntää. Tai vaihtoehtoisesti tunnustaa, että Meranon kritiikki oli aiheellista. 

Ihan lopuksi totean, että olen johtanut Suomen Akatemian rahoittamia projekteja, joten tiedän, että ainakin minua rahoittaneet toimikunnat ovat aina vaatineet tuomaan esille edellä mainitsemani asiat sekä tutkimussuunnitelmaan että myös hankkeen loppuraporttiin. Siten tämän tehtävän, eli näiden asioiden viestiminen kansantajuisella kielellä, ei pitäisi olla kenellekään tutkijalle – tai edes Suomen Akatemian toimihenkilöille – kovin vaativa tehtävä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tutkijatohtori Daria Krivonos, kansanedustaja Wille Rydman ja Suomen Akatemian tehtävä
Tieteestä ja sen tarpeellisuudesta
Suomen Akatemian roolista tieteen rahoittajana