Maailman valtameret ovat kuin Riku Illukka tai Pekka Haavisto

EU:n Copernicus-ohjelman ilmastonmuutospalvelu C3S (Copernicus Climate Change Service) on kertonut, että maailman valtameret ovat nyt kuumempia kuin koskaan mittaushistoriassa. Tai tarkemmin sanottuna maapallon merten keskimääräinen pintalämpötila napaseutujen ulkopuolella nousi viime lauantaina 21,1 celsiusasteeseen.

Tämä muotoilu herätti minussa kysymyksen siitä, mistä C3S on keksinyt tuollaisen rajauksen. Ja innoitti katsomaan, mikä mahtaa olla ilmastomallien mukaan muuta maapalloa nopeammin lämpenevän pohjoisen jääpeitteen tilanne. Tai no, oikeastaan vain raportoimaan siitä, sillä olenhan minä seurannut sitä jo vuosien ajan.

* * *

Näin elokuun lopulla olemme lähellä sitä hetkeä, jolloin tuo jääpeite saavuttaa itseäni erityisesti kiinnostavan minimipinta-alansa ja minimilaajuutensa. Se tapahtuu yleensä hiukan syyskuun puolivälin jälkeen, mutta palaan siihen vasta sitten, kun data on saatavilla. Siksi katson tässä päivittäistä tilannetta. 

Tätä kirjoitettaessa tuorein tieto pohjoisen napajään pinta-alasta on keskiviikolta 26.8., jolloin pohjoisen napajään laajuus oli 5 059 miljoonaa neliökilometriä. Tämä mittaustulos tarkoittaa, että jääpeite ei ole lähelläkään tilastohistoriansa minimiä verrattuna muiden vuosien saman ajankohdan tilanteeseen.

Kuluvan vuoden taakse jäävät nimittäin vuodet 2015, 2017, 2025, 2011, 2016, 2007, 2023, 2024, 2019, 2020 ja 2012. Toisin sanoen arkitisen jääpeitteen laajuus on juuri nyt mittaushistoriansa kahdenneksitoista pienin.

Ero vuoden 2012 tilanteeseen – jolloin jääpeite oli historiansa suppein – on melkoinen, sillä silloin jääpeitteen laajuus oli elokuun 26. päivänä 4 029 miljoonaa neliökilometriä. Tämä tarkoittaa, että se oli noin miljoona neliökilometriä eli 20 prosenttia pienempi kuin toissapäivänä. Siten Pohjoisen jäämeren lämpötila ei ole lähelläkään ennätyslukemia.

* * *

Niinpä vaikuttaa siltä, että C3S:n uutisen rajaus maapallon merten keskimääräisen pintalämpötilalle napaseutujen ulkopuolella on vähän kuin urheilutoimittaja olisi kertonut äskettäisten yleisurheilun EM-kisojen aikana, että Riku Illukka oli Eurooopan nopein juoksija sadalla metrillä mikäli lasketaan vain finaalista ulos jääneet juoksijat. Tai Pekka Haavisto voitti viime presidentinvaalit niistä ehdokkaista, joista ei tullut presidenttiä.

Noin muuten olen sitä mieltä, että tutkijoiden tulisi pyrkiä välttämään C3S:n nyt nähdyn kaltaista löydöstensä ylidramatisointia. Vaikka sellaisella saakin palstatilaa, on lopputulos kuitenkin negatiivinen eli tieteen ja siihen liittyvien uutisten uskottavuuden heikkeneminen kansalaisten parissa. Eikä se ole hyväksi sen enempää tieteelle kuin tieteellisen tiedon hyödyntäjillekään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Luvassa on pitkä ja kuuma kesä
Pohjoinen merijää sulaa sittenkin
Jos tädillä olisi munat, hän olisi...

Kommentti ministeri Rydmanin rahoituspäätökseen

Ministeri Wille Rydman (ps) päätti myöntää rahoituksen vain puolelle niistä sosiaalityön alan rahoitushankkeista, jotka tieteellinen asiantuntijaraati oli ehdottanut rahoitettavaksi. Perusteena hän käytti omaa vakuuttuneisuuttaan niiden hyödyllisyydestä.

Ministerin päätös on herättänyt paljon puheenporinaa, joten myös minä päätin ottaa kantaa hänen toimintaansa. Teen sen tutkijana, jonka työ perustuu niin ikään tutkimussuunnitelman sisältäviin hakemuksiin, joissa esitetään, mihin ja miksi rahoitusta tarvitaan. 

* * *

Rahoitushakemuksia tehdään erillisten hakukuulutuksen perusteella. Niissä kerrotaan millaista tietoa rahoittaja haluaa tuotettavan, ja usein on kirjattu myös yksityiskohtaisia vaatimuksia siitä, millä tavalla tietoa halutaan tuotettavan.

Hakemuksessa puolestaan kerrotaan mitä tieteellisen tiedon puutteita sen aiheeseen liittyy, miksi ne ovat ongelmallisia, millä tavalla näitä tiedon aukkoja aiotaan paikata ja mitä hyötyä – tieteellistä tai yhteiskunnallista – tehtävästä tutkimuksesta seuraa. Rahoittaja puolestaan käyttää hyväkseen asiantuntijoita, jotka arvioivat tutkimuksen laatua ja sopivuutta arvioimalla näitä kriteereitä. 

* * *

Rydmanin rahanjakoon puuttumisen kannalta on huomattava, että hänellä on epäilemättä kohtuullisen hyvä kyky arvioida  esitetyissä hankkeissa saatavien tutkimustulosten käytännön tarpeellisuutta, joskin myös se on luultavasti heikompi kuin varsinaisilla alan asiantuntijoilla. Sen sijaan on syytä epäillä hänen osaamistaan sen arvioimisessa, että onko suunniteltu tutkimus uutta tieteellistä tietoa tuottavaa tai ovatko sen odotetut tulokset saavutettavissa esitetyllä tavalla. 

Nyt nähdyssä tapauksessa Rydman poimi rahoitettavat hankkeet sellaisten esitysten joukosta, jotka olivat läpäisseet tieteellisen asiantuntijaryhmän käsittelyn. Siten hänen päätöksensä ei johtanut toteuttamiskelvottomien hankkeiden rahoittamiseen. Eli rahaa ei kaadettu suoraan kaivoon, mikä pantakoon merkille positiivisena asiana.

Samoin voidaan nähdä, että Rydmanin oman vakuuttuneisuutensa varassa tekemät päätökset perustuvat ensi sijassa sellaisiin seikkoihin, jotka ovat kenen tahansa asiaan perehtyneen henkilön arvioitavissa ja jopa maallikolle yleensä kohtuullisen ymmärrettäviä. Siten minun nähdäkseni ministeri tuskin teki tässä yhteydessä päätöksissään suoranaisia "oikeusmurhia", vaan kaikki rahoitetut hankkeet olivat tieteellisesti korkeatasoisia. 

* * *

Voidaan myös kysyä, kuinka poikkeuksellista Rydmanin toiminta oli. Tässä meitä auttaa esimerkiksi Suomen Akatemian rahanjaon tuntemus. Myös se käyttää asiantuntijamenettelyä, jonka lopputuloksena on jokaiselle tutkimushakemukselle annettava arvosana. 

Sen jälkeen kokonaisuus menee rahoittajan toimikunnan eli virkamiesten arvioitavaksi ja – yllätys, yllätys – rahoja myönnetään sekä hankkeen asiantuntijoilta saaman arvosanan että muiden syiden perusteella. Toisin sanoen myös Suomen Akatemia sivuuttaa rahaa jakaessaan osittain rahanjaossaan tieteellisten asiantuntijoidensa näkemyksen pudottamalla – samoin kuin Rydman – joitakin näiden parhaiksi arvioimia hanke-esityksiä tieteellisesti heikommilla esityksillä esimerkiksi aluepoliittisin perustein.  

Tiedän tämä ärsyttävän erittäin paljon monia syrjäyttämisen kohteeksi joutuneita tutkijoita, mutta käytännöstä tästä asiasta ei ole nostettu meteliä, koska käytäntö on etukäteen kaikkien tiedossa. Ja hakijat ovat siten voineet varautua siihen jo tutkimussuunnitelmia tehdessään.

* * *

Myös Europan Unionin tietellisessä puiteohjelmarahoituksessa on käytössä samankaltainen mekanismi. Hankkeiden tieteellinen tarpeellisuus ja laatu arvioidaan asiantuntijoiden toimesta, mutta rahoituksen myöntäminen ei perustu pelkkään tieteelliseen laatuun, vaan siinä huomioidaan esimerkiksi tutkimusryhmän sukupuolijakaumaa ja sen jäsenten maantieteellistä edustavuutta. 

Tästäkään ei kukaan ole nostanut sen suurempaa meteliä – vaikka se monia harmittaakin – koska asia on jo etukäteen kaikkien tiedossa. Ja siten he ovat voineet varautua siihen huomioimalla myös arviointiprosessin epätieteellisen osan jo hakemusta tehdessään. 

* * *

Edellä esittämälläni perusteella katsoisin, ettei Rydmanin toiminta ole sinänsä lähtökohtaisesti mitenkään tavatonta, mutta sisältää tutkijoiden oikeusturvan kannalta ongelman. Tämä juontaa siitä, ettei ministerin henkilökohtainen puuttuminen ollut hakijoiden tiedossaan etukäteen, eikä heillä siten ollut mahdollisuutta varautua siihen hakemusta laatiessaan. 

Toinen ongelma saattaa liittyä jaetun rahan määrään. Eli jos se oli ilmoitettu jo etukäteen, mutta leikkautui jälkikäteen, ei prosessia voida tältä osin pitää hyvän hallintotavan mukaisena. 

Näin ollen pidän Rydmanin puuttumista tutkimusrahojen jakopäätökseen – siten kuin hän teki – hyvän hallintotavan vastaisena. Se ei tarkoita, etteikö ministeri voisi varata itselleen viimeistä sanaa rahoituksen jakamisessa tai lopulta jaettavan rahamäärän suuruudesta päättämisessä. 

Kyllä ministeri voi hyvin ottaa itselleen tällaisen roolin, mutta tutkijoiden oikeusturvan kannalta olisi tärkeää, että tämän rooli ja jaettavan rahoituksen kokonaismäärän ehdollisuus olisi heidän tiedossaan jo etukäteen. Ja että hakijat pystyisivät näin huomioimaan ministerin roolin jo tehtävän työn tarpeellisuutta ja/tai hyödyllisyyttä kuvatessaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä: 
Suomalaisen korruption vahvan ytimen puolustustaistelu
Wille Rydmanin ehdottamat STEA-avustusten kriteerit ovat tarkoituksen- ja oikeudenmukaisia
Mika Meranon kritiikki ja Suomen Akatemian velvollisuus

Pekka Aittakumpu ja penistyöpaja

Helsinki pride ja Helsingin nuorisotoimi järjestävät tänään 13-17-vuotiaille tytöille penistyöpajan, jossa voi ommella itselleen miehen sukupuolielintä muistuttavan jötkäleen, packerin. Sellaista voi pitää jalkojensa välissä ja kuvitella olevansa poika. 

Ilmoituksen mukaan "työpaja on hyvä tapa saada ilmaiseksi käyttöön sukupuolta vahvistavia tarvikkeita ja oppia ompelemaan niitä itse... Työpaja on suunnattu 13-17-vuotiaille transmaskuliinisille ja muille sukupuoleltaan moninaisille tai sitä pohtiville nuorille, jotka käyttävät packereita tai haluavat päästä kokeilemaan packingia."

Sateenkarikaupan mukaan "packerit ovat etenkin transmiesten ja transmaskuliinien käyttämiä penisproteeseja, jotka lievittävät dysforiaa ja vahvistavat sukupuolikokemusta. Niitä on saatavilla erilaisiin tarkoituksiin. Pehmeät packerit tuovat luonnollista pullotusta housuihin, STP-packerilla onnistuu seisten pissaaminen ja play-packerilla petipuuhat. Osa packereista yhdistelee eri käyttötarkoituksia."

* * *

Työpajan nosti esille kansanedustaja Pekka Aittakumpu (ps), jonka mukaan työpajan järjestäjät "ohjaavat lapsia epäilemään sukupuoltaan ja sukupuoli-identiteettiään, vaikka sellaisesta on aiheutunut monille lapsille mielenterveyden ongelmia". Tällainen syyte on luonnollisesti vakava ja ansaitsee sekä medianäkyvyyttä että vaatii vastauksen.

Toistaiseksi en ole huomannut suomalaismedioiden – Suomen uutisia lukuun ottamatta – tarttuneen asiaan. Nähtäväksi siis jää, raportoivatko ne siitä tapahtuman jälkeen, vai jättävätkö sen salaisuudeksi kansan suurelta enemmistöltä.

* * *

Omalta osaltani kaipaisin tieteellistä tietoa siitä, miten seksuaalisten poikkeavuuksien yhä suurempi näkyminen uutisvirrassa ja viihteessä vaikuttaa nuorten mielenterveyteen ja seksuaalisen suuntautumisen kehittymiseen. Näin erityisesti nyt, kun Suomen uutistenkin mainitsema – aiemmin itsekin käsittelemäni – suomalaistutkimus osoittaa, että ainakin radikaalit ratkaisut ovat mielenterveyden kannalta pikemminkin haitallisia kuin hyödyllisiä. 

Lisäksi – liittyen ajankohtaiseen aiheeseen – olisi syytä harkita ovatko tässä käsitellyn työpajan kaltaiset teini-ikäisille suunnatut tapahtumat sellaisia, joiden tukeminen julkisin varoin on perusteltua. Vai tulisiko supistuvat verovarat ohjata vähemmän kyseenalaisiin tarkoituksiin?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sukupuolenkorjaus ei auta vaan pahimmillaan jopa pahentaa tilannetta
Onko homoseksuaalisuus luonnollinen ja terve seksuaalisuuden variaatio?
Tukevasti tiellä kohti surkastumista

Mielipidevaikuttamisen kustannukset eivät kuulu veronmaksajalle

Wille Rydman (ps) ja Sofia Virta (vihr) kävivät taannoin kiivaan keskustelun Ylen ajankohtaisohjelmassa. Molemmat puhuivat toistensa päälle ja väittivät vastapuolen valehtelevan. Puheenaiheena olivat hallituksen aikomukset leikata julkista tukea erilaisilta järjestöiltä. 

Ottamatta kantaa tuohon keskusteluun, oli mielenkiintoista, että Helsingin sanomat haastatteli pian sen jälkeen valtionapua noin 29 miljoonaa euroa vuodessa saavan Suomen sosiaali ja terveys -yhdistyksen eli Sosten pääsihteeriä Vertti Kiukasta siitä, mitä veronmaksaja saa – tämän mielestä – rahojensa vastineeksi. Onhan tässä tuloistaan 85 prosenttia valtiolta saavassa järjestössä mukana paljon erilaisia poliitikkoja.

* * *

Kiukaksen mukaan "ihmisten hyvinvoinnin näkökulmasta meidän perustuotteemme on ministeriöille ja eduskunnan valiokunnille annettava lausunto. Tietyissä piireissä kauheasti demonisoidaan vaikuttamistoimintaa, mutta sitä se ennen kaikkea on."

Kyse on siis järjestöstä, jonka tärkein tehtävä on ajaa taustaorganisaatioidensa etua. Toisin sanoen, se ei aja kustannuksistaan suurimman osan kuittaavien veronmaksajien eikä siis myöskään koko Suomen väestön asiaa. 

Jutusta selvisi, että Sosten lausunnot lähetetään joko ministeriöille tai puolueille. Kiukaksen mukaan tämä on ensin mainitun kannalta positiivinen asia, koska "sen sijaan, että ministeriö saa kolmekymmentä lausuntoa, se saa yhden, jossa on huomioitu jäsenjärjestöjen näkökulmat".

* * *

Professorina olen ollut silloin tällöin mukana omaa tutkimusalaani hyödyntävän ministeriön lainsäädäntötyössä sekä tehnyt uusista laeista myös tieteelliseen tietoon perustuvia lausuntoja. Siksi lienee syytä kertoa, mitä se tarkoittaa.

Omien kokemusteni perusteella itse lainsäädäntötyö lähtee liikkeelle hallitusohjelmasta, jonka pohjalta ministeriö ryhtyy valmistelemaan hallituksen haluamia muutoksia Suomen lakeihin ja asetuksiin. Se tapahtuu ministeriön virkamiesten ja heidän kutsumiensa asiantuntijoiden yhteistyönä. Ainakaan itse en ole huomannut, että tässä vaiheessa mukana olisi ollut minkään tahon edunvalvojia tai mielipidevaikuttajia. 

Näissä kokouksissa sorvataan itse lakiteksti sekä kirjataan ylös lainsäädännön perustelut. Jälkimmäinen teksti on huomattavasti pidempi kuin itse laki, ja tutkijana olen osaltani huolehtinut, että muutoksissa on huomioitu ajantasainen tieteellinen tieto. 

Tämän työn jälkeen ministeriö lähettää lakiluonnoksen lausuntokierrokselle, jossa varsinaisten toimijoiden – niin julkisten kuin yksityistenkin – lisäksi myös Sosten kaltaiset järjestöt ovat voineet kertoa mielipiteensä. Ne ovat yleensä varsin ristiriitaisia, sillä yhden tahtoessa lakiin "valkoista" vaatii toinen "punaista" ja kolmas "vihreää". 

Siten niillä – eri tahojen mielipiteillä – ei ole juurikaan vaikutusta itse lakiin, ellei esille ole noussut faktuaalisia eli todellisia ongelmia, jotka ovat jääneet valmistelutyössä huomaamatta. Sellaiset luonnollisesti korjataan, koska juuri näiden havaitsemisen varmistaminen on koko lausuntokierroksen tarkoitus. 

* * *

Palatkaamme siis Sosten tarpeellisuuteen. Se toimittaa lainsäätäjälle lobbaustietoja taustajärjestöiltään ajaakseen niiden yhteiskunnallista etua – tarvittaessa vaikka tieteellisen ja kokemusperäisen tiedon vastaisesti. Kootessaan yhteen kaikkien jäsentensä näkemykset, se joutuu sovittamaan niitä yhteen eli harjoittamaan enemmän tai vähemmän ennakkosensuuria. Tämä vähentää lakiesityksestä lausuttujen näkemysten kirjoa.

Erityisesti on huomattava, että ajaessaan jäsenjärjestöjensä etua Soste toimii väistämättä päärahoittajansa eli veronmaksajien tahtoa vastaan, mikä puolestaan näkyy parhaiten eduskunnan poliittisissa voimasuhteissa. Eikä siis Sosten kaltaisissa järjestöjen järjestöissä, jotka edustavat vain omaa jäsenistöään ja niiden intressejä. 

Tämä on samalla perustelu sille, miksi Sosten kaltaisten järjestöjen tukeminen verovaroista ei ole järkevää eikä oikeastaan edes hyväksyttävää, sillä mielipidevaikuttamisen rahoittaminen kuuluu lobbajalle itselleen. Ja siksi on hyvä, että Sosten kaltaisille järjestöille osoitettu julkinen tuki pääsee hallituksen leikkauslistalle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Petteri Orpo moraaliposeerasi
Suhteellinen ja todellinen köyhyys
Talous kuntoon kolmessa kuukaudessa ay-liikkeen vastustuksesta huolimatta

Kuka on syyllinen Suomen hiilinieluongelmiin?

Viime päivinä on taitettu paljon peistä Luonnonvarakeskuksen (Luke) hiililaskelmista, koska niihin tehtyjen muutosten jälkeen Suomen metsät ovat palanneet hiilinieluiksi. Samalla laskelmia tehneet tutkijat ovat joutuneet suorastaan sylkykupin asemaan. 

Siksi ajattelin vähän valaista, mistä tässä ongelmassa on perimmältään kysymys. Ja samalla paljastaa todelliset syylliset, sillä he eivät ole tutkijoita. 

* * *

Hiilitaselaskelmat muuttuivat merkittäviksi YK:n ilmastosopimuksen (1992) ja Kioton pöytäkirjan (1997) myötä. Niissä velvoitetaan sopimuksiin sitoutuneet maat raportoimaan LULUCF-sektorin nielut ja päästöt vuosittain. Lyhenne tarkoittaa maankäyttöa, maankäytön muutosta ja metsätaloussektorin hiilitasetta.

Luke perustettiin vuonna 2015 ja sen tehtäväksi keskitettiin samalla kasvihuonekaasupäästöjen laskenta, jota oli aiemmin tehty useammassakin organisaatiossa. Toisin sanoen kyse on ollut ja on edelleen poliittisen päätöksentekokoneiston Lukelle ja sen tutkijoille määräämästä tehtävästä, eikä laitoksessa työskentelevien tutkijoiden tai edes laitoksen johdon omaehtoisesta tieteellisestä tutkimuksesta. Eikä myöskään heidän aloitteestaan, sillä tuskin kukaan tutkija haluaisi vielä käytäntöön pahasti keskeneräisten tutkimustensa tuloksia.

Todellisuudessa kasvihuonekaasulaskelmien taustalla ovat poliitikot, jotka sopivat keskenään hienolta kuulostavasta asiasta – ymmärtämättä sen teknisen suorittamisen vaikeutta. Ja Luken tutkijat pantiin tekemään näitä laskelmia riippumatta siitä, uskoivatko he itse tulostensa olevan jonkinlaista tieteellistä faktaa. 

Lienee myös niin, että Luken tutkijat ovat tehneet tämän työn saatuaan parhaansa, jotta laskelmia saataisiin tarkemmiksi. Tämän seurauksena hiililaskennan menetelmiä ja käytäntöjä on aika ajoin muutettu vastaamaan tuoreinta tieteellistä käsitystä. 

Kuten – arvoisat lukijani – olette huomanneet, ne ovat herättäneet valtavasti huomiota johdettuaan jopa arvioiden etumerkin muuttumisiin. Ja tultuaan samalla osoittaneeksi kuinka tolkuttoman hatarista lähtökohdista kasvihuonekaasulaskentaan lähdettiin. 

* * *

Tämän ongelman puki pari päivää sitten sanoiksi Luken professori Annika Kangas kahdessa sosiaalisen median viestissään. Ensimmäisessä hän kirjoitti, että "muutos tulee siitä, että tässä välissä valmistui täydennetystä aineistosta uusi malli, jolla lasketaan puiden biomassat. Ja uusi malli ennustaa isompia latvusbiomassoja kuin vanha tietyn kokoisille puille. Eikä tämä jää viimeiseksi muutokseksi."

Toisessa viestissään hän totesi myös – epäilemättä todenmukaisesti – että "ei kukaan väitä NASAn tuloksia vääriksi. Ne eivät vaan mittaa sitä, mitä Luke mittaa. Eikä varsinkaan kukaan pidä Ruotsin tuloksia väärinä. Meidän vaan olisi pitänyt mitata 10000 maaperäkoealaa enemmän vuodessa kuin nyt jo 80-luvulta, jotta voitaisiin käyttää samoja menetelmiä kuin ne."

Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, on tähän tekstiin lisättävä vielä yhden professorin – eli Luken Hannu Ilvesniemen – perusteellisesti laadittu kommentti, jossa hän totesi, että "koska maan hiilivarastojen muutoksesta on mahdotonta saada tarkkoja arvioita, olisi tarkoituksenmukaista siirtyä kvantitatiivisiin lukuihin perustuvasta raportointikäytännöstä kuvailevampiin tarkasteluihin". 

* * *

Lupasin aluksi paljastaa todelliset syylliset. Itse asiassa tulin jo tehneeksi sen, sillä todelliset syylliset nyt käsillä olevaan ongelmaan ovat ne poliitikot, jotka ovat päättäneet kasvihuonekaasujen laskennasta ennen kuin siihen on ollut päteviä tieteellisiä keinoja. 

Tarkennettakoon tässä kuitenkin sen verran, että Suomi allekirjoitti Kioton pöytäkirjan vuonna 1998. Silloin maata johtivat SDP-taustainen presidentti Martti Ahtisaari (sd) ja pääministeri Paavo Lipponen (sd). Ympäristöministerin salkku oli Pekka Haavistolla (vihr).

YK:n ilmastosopimuksen aikana 1992 maatamme johtivat puolestaan presidentti SDP-taustainen Mauno Koivisto ja pääministeri Esko Aho (kepu). Ympäristöministerinä toimi Sirpa Pietikäinen (kok).

Ikävintä tässä kaikessa on se, että luotettavan tieteellisen tiedon puuttuessa edellä mainitut poliitikot ovat päättäneet – tai heidän johdollaan on päätetty – myös siitä, että näihin puutteellisin tiedon tehtyihin – tai jos uskomme professori Ilvesniemeä, jopa teoriassa mahdottomiin – laskelmiin on kytketty valtavien rahavirtojen ohjailu paikasta toiseen. Ja sen seurauksena rakennettu byrokratia-automaatti, joka tuottaa epäreiluja päätöksiä valtioille, niiden yrityksille ja kansalaisille.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ilmainen veronkevennys ja metsähakkuiden vähentämisen miljardilasku
Suometsäprofessori Annamari Laurén: Suomelle miljardilaskua ennakoiva malli on huonosti tehtyä tutkimusta
Hiilinieluja vai veroeuroja?