Puolueiden julkiselle tuelle tarvitaan vain yksi momentti

Suomen uutiset teki jutun poliittisten nuorisojärjestöjen saamista tukirahoista. Ja täytyy kyllä myöntää, että tämä tilasto on – lievästi sanottuna – ajatuksia herättävä. 

Sen mukaan suurimpia avustusten saajia ovat Keskusta- ja Kokoomusnuoret 10,4 miljoonan euron potilla. Heitä seuraavat Sosialidemokraattiset nuoret 8,4:llä miljoonalla eurolla. Seuraavina tulevat Vasemmisto- ja RKP-nuoret nuoret 4,8 ja 3,3 miljoonalla eurolla. Vihreätkin nuoret saavat 1,9 miljoonaa euroa ja hännänhuippuina tulevat Perussuomalainen Nuoriso/Nuoret 877 000 € ja KD-Nuoret 877 ja 814 tuhannen euron tuella. 

* * *

Näitä summia voi verrata esimerkiksi puolueiden kannatukseen, kansanedustajien määriin tai nuorisojärjestöjen jäsenmääriin. Kaksi ensimmäistä lienevät melko tarkasti arvoisten lukijoideni tiedossa, mutta viimeksi mainitut luvut tuskin. 

Siksi ajattelin listata kunkin järjestön Wikipediasivulla ilmoitetun jäsenmäärän alla olevaan taulukkoon ja suhteuttaa tukisumman sen mukaisesti.

Taulukosta huomataan, että suurimman tuen jäsentä kohden saavat Keskustanuoret. Vastaavasti pienintä tukea julkisista varoista myönnetään Perussuomalaisille nuorille. Ero on noin 23-kertainen! 

* * *

Tämä ero ei selity puolueiden yleisellä suosiolla, koska Perussuomalaiset on sekä tämän hetken kannatukseltaan että eduskuntapaikkojen määrällä mitaten Keskustaa suurempi puolue. Ei siis ihme, että Suomen uutiset tarttui tähän aiheeseen. 

Omalta osaltani totean, että Suomen uutisissa ehdotettu nuorisojärjestöjen erillisen tuen lopettaminen olisi erinomainen ratkaisu monessakin mielessä. Se ensinnäkin poistaisi ylle kirjaamani epäsuhdan, mikäli emopuolueet niin tahtoisivat. 

Lisäksi poliittisten puolueiden saamaan – ja veronmaksajien kustantamaan – puolueiden kokonaistukeen liittyvä byrokratia vähenisi hiukkasen, kun pohdittavaksi tulisi kahden sijaan vain yksi momentti kutakin puoluetta kohti. Ja samalla puolueiden saaman tuen seuranta sen kustantajille – suomalaisille veronmaksajille – olisi helpompaa.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sananvapaus voitti Pinja Vuorisen tapauksessa: hyväksyvätkö mediat sen seuraukset?
Mistä saksalainen äärivasemmisto on tehty?
Vallankumouksellinen vasemmisto kylvää väkivaltaa ja niittää tukea

Kommentti ministeri Rydmanin rahoituspäätökseen

Ministeri Wille Rydman (ps) päätti myöntää rahoituksen vain puolelle niistä sosiaalityön alan rahoitushankkeista, jotka tieteellinen asiantuntijaraati oli ehdottanut rahoitettavaksi. Perusteena hän käytti omaa vakuuttuneisuuttaan niiden hyödyllisyydestä.

Ministerin päätös on herättänyt paljon puheenporinaa, joten myös minä päätin ottaa kantaa hänen toimintaansa. Teen sen tutkijana, jonka työ perustuu niin ikään tutkimussuunnitelman sisältäviin hakemuksiin, joissa esitetään, mihin ja miksi rahoitusta tarvitaan. 

* * *

Rahoitushakemuksia tehdään erillisten hakukuulutuksen perusteella. Niissä kerrotaan millaista tietoa rahoittaja haluaa tuotettavan, ja usein on kirjattu myös yksityiskohtaisia vaatimuksia siitä, millä tavalla tietoa halutaan tuotettavan.

Hakemuksessa puolestaan kerrotaan mitä tieteellisen tiedon puutteita sen aiheeseen liittyy, miksi ne ovat ongelmallisia, millä tavalla näitä tiedon aukkoja aiotaan paikata ja mitä hyötyä – tieteellistä tai yhteiskunnallista – tehtävästä tutkimuksesta seuraa. Rahoittaja puolestaan käyttää hyväkseen asiantuntijoita, jotka arvioivat tutkimuksen laatua ja sopivuutta arvioimalla näitä kriteereitä. 

* * *

Rydmanin rahanjakoon puuttumisen kannalta on huomattava, että hänellä on epäilemättä kohtuullisen hyvä kyky arvioida  esitetyissä hankkeissa saatavien tutkimustulosten käytännön tarpeellisuutta, joskin myös se on luultavasti heikompi kuin varsinaisilla alan asiantuntijoilla. Sen sijaan on syytä epäillä hänen osaamistaan sen arvioimisessa, että onko suunniteltu tutkimus uutta tieteellistä tietoa tuottavaa tai ovatko sen odotetut tulokset saavutettavissa esitetyllä tavalla. 

Nyt nähdyssä tapauksessa Rydman poimi rahoitettavat hankkeet sellaisten esitysten joukosta, jotka olivat läpäisseet tieteellisen asiantuntijaryhmän käsittelyn. Siten hänen päätöksensä ei johtanut toteuttamiskelvottomien hankkeiden rahoittamiseen. Eli rahaa ei kaadettu suoraan kaivoon, mikä pantakoon merkille positiivisena asiana.

Samoin voidaan nähdä, että Rydmanin oman vakuuttuneisuutensa varassa tekemät päätökset perustuvat ensi sijassa sellaisiin seikkoihin, jotka ovat kenen tahansa asiaan perehtyneen henkilön arvioitavissa ja jopa maallikolle yleensä kohtuullisen ymmärrettäviä. Siten minun nähdäkseni ministeri tuskin teki tässä yhteydessä päätöksissään suoranaisia "oikeusmurhia", vaan kaikki rahoitetut hankkeet olivat tieteellisesti korkeatasoisia. 

* * *

Voidaan myös kysyä, kuinka poikkeuksellista Rydmanin toiminta oli. Tässä meitä auttaa esimerkiksi Suomen Akatemian rahanjaon tuntemus. Myös se käyttää asiantuntijamenettelyä, jonka lopputuloksena on jokaiselle tutkimushakemukselle annettava arvosana. 

Sen jälkeen kokonaisuus menee rahoittajan toimikunnan eli virkamiesten arvioitavaksi ja – yllätys, yllätys – rahoja myönnetään sekä hankkeen asiantuntijoilta saaman arvosanan että muiden syiden perusteella. Toisin sanoen myös Suomen Akatemia sivuuttaa rahaa jakaessaan osittain rahanjaossaan tieteellisten asiantuntijoidensa näkemyksen pudottamalla – samoin kuin Rydman – joitakin näiden parhaiksi arvioimia hanke-esityksiä tieteellisesti heikommilla esityksillä esimerkiksi aluepoliittisin perustein.  

Tiedän tämä ärsyttävän erittäin paljon monia syrjäyttämisen kohteeksi joutuneita tutkijoita, mutta käytännöstä tästä asiasta ei ole nostettu meteliä, koska käytäntö on etukäteen kaikkien tiedossa. Ja hakijat ovat siten voineet varautua siihen jo tutkimussuunnitelmia tehdessään.

* * *

Myös Europan Unionin tietellisessä puiteohjelmarahoituksessa on käytössä samankaltainen mekanismi. Hankkeiden tieteellinen tarpeellisuus ja laatu arvioidaan asiantuntijoiden toimesta, mutta rahoituksen myöntäminen ei perustu pelkkään tieteelliseen laatuun, vaan siinä huomioidaan esimerkiksi tutkimusryhmän sukupuolijakaumaa ja sen jäsenten maantieteellistä edustavuutta. 

Tästäkään ei kukaan ole nostanut sen suurempaa meteliä – vaikka se monia harmittaakin – koska asia on jo etukäteen kaikkien tiedossa. Ja siten he ovat voineet varautua siihen huomioimalla myös arviointiprosessin epätieteellisen osan jo hakemusta tehdessään. 

* * *

Edellä esittämälläni perusteella katsoisin, ettei Rydmanin toiminta ole sinänsä lähtökohtaisesti mitenkään tavatonta, mutta sisältää tutkijoiden oikeusturvan kannalta ongelman. Tämä juontaa siitä, ettei ministerin henkilökohtainen puuttuminen ollut hakijoiden tiedossaan etukäteen, eikä heillä siten ollut mahdollisuutta varautua siihen hakemusta laatiessaan. 

Toinen ongelma saattaa liittyä jaetun rahan määrään. Eli jos se oli ilmoitettu jo etukäteen, mutta leikkautui jälkikäteen, ei prosessia voida tältä osin pitää hyvän hallintotavan mukaisena. 

Näin ollen pidän Rydmanin puuttumista tutkimusrahojen jakopäätökseen – siten kuin hän teki – hyvän hallintotavan vastaisena. Se ei tarkoita, etteikö ministeri voisi varata itselleen viimeistä sanaa rahoituksen jakamisessa tai lopulta jaettavan rahamäärän suuruudesta päättämisessä. 

Kyllä ministeri voi hyvin ottaa itselleen tällaisen roolin, mutta tutkijoiden oikeusturvan kannalta olisi tärkeää, että tämän rooli ja jaettavan rahoituksen kokonaismäärän ehdollisuus olisi heidän tiedossaan jo etukäteen. Ja että hakijat pystyisivät näin huomioimaan ministerin roolin jo tehtävän työn tarpeellisuutta ja/tai hyödyllisyyttä kuvatessaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä: 
Suomalaisen korruption vahvan ytimen puolustustaistelu
Wille Rydmanin ehdottamat STEA-avustusten kriteerit ovat tarkoituksen- ja oikeudenmukaisia
Mika Meranon kritiikki ja Suomen Akatemian velvollisuus

Pekka Aittakumpu ja penistyöpaja

Helsinki pride ja Helsingin nuorisotoimi järjestävät tänään 13-17-vuotiaille tytöille penistyöpajan, jossa voi ommella itselleen miehen sukupuolielintä muistuttavan jötkäleen, packerin. Sellaista voi pitää jalkojensa välissä ja kuvitella olevansa poika. 

Ilmoituksen mukaan "työpaja on hyvä tapa saada ilmaiseksi käyttöön sukupuolta vahvistavia tarvikkeita ja oppia ompelemaan niitä itse... Työpaja on suunnattu 13-17-vuotiaille transmaskuliinisille ja muille sukupuoleltaan moninaisille tai sitä pohtiville nuorille, jotka käyttävät packereita tai haluavat päästä kokeilemaan packingia."

Sateenkarikaupan mukaan "packerit ovat etenkin transmiesten ja transmaskuliinien käyttämiä penisproteeseja, jotka lievittävät dysforiaa ja vahvistavat sukupuolikokemusta. Niitä on saatavilla erilaisiin tarkoituksiin. Pehmeät packerit tuovat luonnollista pullotusta housuihin, STP-packerilla onnistuu seisten pissaaminen ja play-packerilla petipuuhat. Osa packereista yhdistelee eri käyttötarkoituksia."

* * *

Työpajan nosti esille kansanedustaja Pekka Aittakumpu (ps), jonka mukaan työpajan järjestäjät "ohjaavat lapsia epäilemään sukupuoltaan ja sukupuoli-identiteettiään, vaikka sellaisesta on aiheutunut monille lapsille mielenterveyden ongelmia". Tällainen syyte on luonnollisesti vakava ja ansaitsee sekä medianäkyvyyttä että vaatii vastauksen.

Toistaiseksi en ole huomannut suomalaismedioiden – Suomen uutisia lukuun ottamatta – tarttuneen asiaan. Nähtäväksi siis jää, raportoivatko ne siitä tapahtuman jälkeen, vai jättävätkö sen salaisuudeksi kansan suurelta enemmistöltä.

* * *

Omalta osaltani kaipaisin tieteellistä tietoa siitä, miten seksuaalisten poikkeavuuksien yhä suurempi näkyminen uutisvirrassa ja viihteessä vaikuttaa nuorten mielenterveyteen ja seksuaalisen suuntautumisen kehittymiseen. Näin erityisesti nyt, kun Suomen uutistenkin mainitsema – aiemmin itsekin käsittelemäni – suomalaistutkimus osoittaa, että ainakin radikaalit ratkaisut ovat mielenterveyden kannalta pikemminkin haitallisia kuin hyödyllisiä. 

Lisäksi – liittyen ajankohtaiseen aiheeseen – olisi syytä harkita ovatko tässä käsitellyn työpajan kaltaiset teini-ikäisille suunnatut tapahtumat sellaisia, joiden tukeminen julkisin varoin on perusteltua. Vai tulisiko supistuvat verovarat ohjata vähemmän kyseenalaisiin tarkoituksiin?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sukupuolenkorjaus ei auta vaan pahimmillaan jopa pahentaa tilannetta
Onko homoseksuaalisuus luonnollinen ja terve seksuaalisuuden variaatio?
Tukevasti tiellä kohti surkastumista

Mika Meranon kritiikki ja Suomen Akatemian velvollisuus

Perussuomalaisten helsinkiläinen varavaltuutettu Mika Merano julkisti eilen pamfletin, jossa arvioidaan suomalaisen – lähinnä Suomen Akatemian – tiedepolitiikkaa. Sen perimmäinen sanoma on, että lähinnä, mutta ei pelkästään, humanististen tieteiden julkiseen rahoitukseen on sekoittunut wokeltavaa politiikkaa, minkä seurauksena rahoitettavaksi on päätynyt kelvottomia hankkeita. 

Koska pamfletti herätti jo etukäteen keskustelua, jonka seurauksena Suomen Akatemia lähetti jopa jonkinlaisen varoituskirjeen tutkijoille, ajattelin nostaa tässä esille Meranon oman pääviestin suomalaiselle tiedeyhteisölle. Minun ymmärtääkseni se kuuluu näin: tiede on erittäin tärkeää ja siksi tutkijoiden tulisi ottaa vastuu omien tieteenalojensa uskottavuudesta vaatimalla poliittisesti värittyneiden agendatutkimusten poistamista julkisen rahoituksen piiristä.

Lisäksi Merano vaati, että tutkimusrahoituksen viime kädessä veroistaan kustantavalla tavallisella kansalla tulee olla mahdollisuus ymmärtää, mitä heidän rahoillaan on tehty ja saavutettu. Ja siksi jokaisen rahoitetun hankkeen tuloksista ja merkityksestä tulisi saattaa julkisesti nähtäväksi kansantajuinen raportti. 

* * *

Nähtäväksi jää, onko Meranon pamfletilla vaikutusta Suomen Akatemian toimintaan. Omalta osaltani totean, että hänen ulostulonsa on hyvin perusteltu ja sellaisena sen soisi tulevan huomioiduksi suomalaisessa tiedepolitiikassa. 

Siksi pamfletissa listatuksi tulleiden – kelvottomiksi väitettyjen – hankkeiden vetäjillä ja rahoituspäätökset tehneellä Suomen Akatemialla on suorastaan velvollisuus tulla puolustamaan tekemisiään. Siis kertomaan miksi rahoitetut hankkeet olivat tärkeitä suomalaiselle ja kansainväliselle tiedeyhteisölle, minkälaista tieteellistä tietoa niillä haluttiin saavuttaa ja miten niiden löydöksiä oli tarkoitus hyödyntää. Tai vaihtoehtoisesti tunnustaa, että Meranon kritiikki oli aiheellista. 

Ihan lopuksi totean, että olen johtanut Suomen Akatemian rahoittamia projekteja, joten tiedän, että ainakin minua rahoittaneet toimikunnat ovat aina vaatineet tuomaan esille edellä mainitsemani asiat sekä tutkimussuunnitelmaan että myös hankkeen loppuraporttiin. Siten tämän tehtävän, eli näiden asioiden viestiminen kansantajuisella kielellä, ei pitäisi olla kenellekään tutkijalle – tai edes Suomen Akatemian toimihenkilöille – kovin vaativa tehtävä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tutkijatohtori Daria Krivonos, kansanedustaja Wille Rydman ja Suomen Akatemian tehtävä
Tieteestä ja sen tarpeellisuudesta
Suomen Akatemian roolista tieteen rahoittajana