Kommentti ministeri Rydmanin rahoituspäätökseen

Ministeri Wille Rydman (ps) päätti myöntää rahoituksen vain puolelle niistä sosiaalityön alan rahoitushankkeista, jotka tieteellinen asiantuntijaraati oli ehdottanut rahoitettavaksi. Perusteena hän käytti omaa vakuuttuneisuuttaan niiden hyödyllisyydestä.

Ministerin päätös on herättänyt paljon puheenporinaa, joten myös minä päätin ottaa kantaa hänen toimintaansa. Teen sen tutkijana, jonka työ perustuu niin ikään tutkimussuunnitelman sisältäviin hakemuksiin, joissa esitetään, mihin ja miksi rahoitusta tarvitaan. 

* * *

Rahoitushakemuksia tehdään erillisten hakukuulutuksen perusteella. Niissä kerrotaan millaista tietoa rahoittaja haluaa tuotettavan, ja usein on kirjattu myös yksityiskohtaisia vaatimuksia siitä, millä tavalla tietoa halutaan tuotettavan.

Hakemuksessa puolestaan kerrotaan mitä tieteellisen tiedon puutteita sen aiheeseen liittyy, miksi ne ovat ongelmallisia, millä tavalla näitä tiedon aukkoja aiotaan paikata ja mitä hyötyä – tieteellistä tai yhteiskunnallista – tehtävästä tutkimuksesta seuraa. Rahoittaja puolestaan käyttää hyväkseen asiantuntijoita, jotka arvioivat tutkimuksen laatua ja sopivuutta arvioimalla näitä kriteereitä. 

* * *

Rydmanin rahanjakoon puuttumisen kannalta on huomattava, että hänellä on epäilemättä kohtuullisen hyvä kyky arvioida  esitetyissä hankkeissa saatavien tutkimustulosten käytännön tarpeellisuutta, joskin myös se on luultavasti heikompi kuin varsinaisilla alan asiantuntijoilla. Sen sijaan on syytä epäillä hänen osaamistaan sen arvioimisessa, että onko suunniteltu tutkimus uutta tieteellistä tietoa tuottavaa tai ovatko sen odotetut tulokset saavutettavissa esitetyllä tavalla. 

Nyt nähdyssä tapauksessa Rydman poimi rahoitettavat hankkeet sellaisten esitysten joukosta, jotka olivat läpäisseet tieteellisen asiantuntijaryhmän käsittelyn. Siten hänen päätöksensä ei johtanut toteuttamiskelvottomien hankkeiden rahoittamiseen. Eli rahaa ei kaadettu suoraan kaivoon, mikä pantakoon merkille positiivisena asiana.

Samoin voidaan nähdä, että Rydmanin oman vakuuttuneisuutensa varassa tekemät päätökset perustuvat ensi sijassa sellaisiin seikkoihin, jotka ovat kenen tahansa asiaan perehtyneen henkilön arvioitavissa ja jopa maallikolle yleensä kohtuullisen ymmärrettäviä. Siten minun nähdäkseni ministeri tuskin teki tässä yhteydessä päätöksissään suoranaisia "oikeusmurhia", vaan kaikki rahoitetut hankkeet olivat tieteellisesti korkeatasoisia. 

* * *

Voidaan myös kysyä, kuinka poikkeuksellista Rydmanin toiminta oli. Tässä meitä auttaa esimerkiksi Suomen Akatemian rahanjaon tuntemus. Myös se käyttää asiantuntijamenettelyä, jonka lopputuloksena on jokaiselle tutkimushakemukselle annettava arvosana. 

Sen jälkeen kokonaisuus menee rahoittajan toimikunnan eli virkamiesten arvioitavaksi ja – yllätys, yllätys – rahoja myönnetään sekä hankkeen asiantuntijoilta saaman arvosanan että muiden syiden perusteella. Toisin sanoen myös Suomen Akatemia sivuuttaa rahaa jakaessaan osittain rahanjaossaan tieteellisten asiantuntijoidensa näkemyksen pudottamalla – samoin kuin Rydman – joitakin näiden parhaiksi arvioimia hanke-esityksiä tieteellisesti heikommilla esityksillä esimerkiksi aluepoliittisin perustein.  

Tiedän tämä ärsyttävän erittäin paljon monia syrjäyttämisen kohteeksi joutuneita tutkijoita, mutta käytännöstä tästä asiasta ei ole nostettu meteliä, koska käytäntö on etukäteen kaikkien tiedossa. Ja hakijat ovat siten voineet varautua siihen jo tutkimussuunnitelmia tehdessään.

* * *

Myös Europan Unionin tietellisessä puiteohjelmarahoituksessa on käytössä samankaltainen mekanismi. Hankkeiden tieteellinen tarpeellisuus ja laatu arvioidaan asiantuntijoiden toimesta, mutta rahoituksen myöntäminen ei perustu pelkkään tieteelliseen laatuun, vaan siinä huomioidaan esimerkiksi tutkimusryhmän sukupuolijakaumaa ja sen jäsenten maantieteellistä edustavuutta. 

Tästäkään ei kukaan ole nostanut sen suurempaa meteliä – vaikka se monia harmittaakin – koska asia on jo etukäteen kaikkien tiedossa. Ja siten he ovat voineet varautua siihen huomioimalla myös arviointiprosessin epätieteellisen osan jo hakemusta tehdessään. 

* * *

Edellä esittämälläni perusteella katsoisin, ettei Rydmanin toiminta ole sinänsä lähtökohtaisesti mitenkään tavatonta, mutta sisältää tutkijoiden oikeusturvan kannalta ongelman. Tämä juontaa siitä, ettei ministerin henkilökohtainen puuttuminen ollut hakijoiden tiedossaan etukäteen, eikä heillä siten ollut mahdollisuutta varautua siihen hakemusta laatiessaan. 

Toinen ongelma saattaa liittyä jaetun rahan määrään. Eli jos se oli ilmoitettu jo etukäteen, mutta leikkautui jälkikäteen, ei prosessia voida tältä osin pitää hyvän hallintotavan mukaisena. 

Näin ollen pidän Rydmanin puuttumista tutkimusrahojen jakopäätökseen – siten kuin hän teki – hyvän hallintotavan vastaisena. Se ei tarkoita, etteikö ministeri voisi varata itselleen viimeistä sanaa rahoituksen jakamisessa tai lopulta jaettavan rahamäärän suuruudesta päättämisessä. 

Kyllä ministeri voi hyvin ottaa itselleen tällaisen roolin, mutta tutkijoiden oikeusturvan kannalta olisi tärkeää, että tämän rooli ja jaettavan rahoituksen kokonaismäärän ehdollisuus olisi heidän tiedossaan jo etukäteen. Ja että hakijat pystyisivät näin huomioimaan ministerin roolin jo tehtävän työn tarpeellisuutta ja/tai hyödyllisyyttä kuvatessaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä: 
Suomalaisen korruption vahvan ytimen puolustustaistelu
Wille Rydmanin ehdottamat STEA-avustusten kriteerit ovat tarkoituksen- ja oikeudenmukaisia
Mika Meranon kritiikki ja Suomen Akatemian velvollisuus

Uutta väkeä, mutta minkälaista?

Suomen väkiluku kasvoi viime vuonna 16 910 henkilöllä. Samalla myös Suomen kansalaisuuden saaneiden määrä saavutti uuden ennätyksen, sillä sellainen myönnettiin 14 168 Suomessa vakinaisesti asuneelle ulkomaiden kansalaiselle. Määrä on edellisvuoteen verrattuna 2 656 suurempi.

Uusien kansalaisten joukossa on eniten irakilaisia: kokonaista 1 960 henkilöä. Seuraavana tulivat 1 494 venäläistä, 1 282 syyrialaista ja 1 075 afgaania. Ja heidän jälkeensä somalit, turkkilaiset, virolaiset, ukrainalaiset, thaimaalaiset ja iranilaiset. 

* * *

Uusien Suomen kansalaisten suhteen oleellista ei ole määrä vaan laatu. Siksi nyt tehtyjen päätösten kannalta oleellinen kysymys on se, että kokevatko kansalaisuuden saaneet ihmiset olevansa suomalaisia sanan kulttuurisessa ja henkisessä merkityksessä. Ja ovatko he omaksuneet suomalaisen arvopohjan ja elämäntavat. 

Jos asia on näin, ei meillä vanhoilla suomalaisilla ole mitään hätää. Mutta mikäli uudet kansalaisemme tuntevat ja kokevat edelleen olevansa irakilaisia, venäläisiä, syyrialaisia, afgaaneja, somaleita ja niin edelleen, saattaa heille myönnetty kansalaisuus johtaa yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Tässä suhteessa oli mielenkiintoista, että suurin osa maamme uusista kansalaisista halusi säilyttää myös vanhan kansalaisuutensa. Syyt siihen vaihtelevat varmasti, mutta saattaa olla, että – ainakin osalla uusista suomalaisista – se tarkoittaa, että he kokevat identiteettinsä edelleen joksikin muuksi kuin suomalaisiksi. 

* * *

Tässä yhteydessä on todettava, että hallituksen lanseeraama uusi kansalaisuuslaki astui voimaan viime joulukuun 17. päivänä, joten se ei ole ehtinyt juurikaan vaikuttaa uusiksi suomalaisiksi halunneiden henkilöiden hakemusten käsittelyyn. Sen tarkoituksena on joka tapauksessa parantaa kansalaisiksi hyväksyttyjen henkilöiden laatua edellyttämällä muun muassa selvästi aiempaa korkeampaa nuhteettomuutta sekä osoitettua kykyä huolehtia omasta toimeentulostaan.

Nähtäväksi jää, miten uusi laki vaikuttaa kuluvana vuonna Suomen kansalaisuuden saavien ulkomaalaisten määrään ja lähtömaiden järjestykseen. Ja aikanaan myös siihen, sopeutuvatko uuden lain mukaan kansalaisuuden saaneet henkilöt yhteiskuntaamme edeltäjiään paremmin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomi on maailman vähiten kurja maa
Tytti Tuppuraisen maahanmuuttopoliittiset näkemykset eivät edusta suomalaisia eivätkä eurooppalaisia arvoja
Al-Holin "suomalaiset" ja Syyrian tulevaisuus

Tavoitteena malalaotsaisten johtajien järjestö

Eilisillan järkyttävän terrorismikirjoitukseni jälkeen voisin tietenkin palata takaisin rauhanomaisempiin aiheisiin. En kuitenkaan tee niin, vaan siirryn Australiasta palestiinalaisiin.

Näyttää nimittäin siltä, että olin viimevuotisessa kirjoituksessani oikeassa arvellessani, että Israel on päättänyt tuhota Hamasin johtajia sitä mukaa kun se on mahdollista. Tällä kertaa vuorossa oli järjestön aseellisen siiven asetuotannosta vastaavan johtaja.

Nähtäväksi jää, onnistuuko juutalaisvaltio näivettämään järjestön tällä strategialla. Luulisi kuitenkin, että vaikka se ei onnistuisikaan siinä määrällisesti, tulisi tulosta ainakin laadullisesti. Onhan selvää, että jos ja kun Hamasin johtotehtäviin ryhtyminen on muuttunut kuolemanloukuksi – aiemmin tavallisen rikastumisen sijaan – sitä jäisivät tavoittelemaan vain kaikista matalaotsaisimmat kiihkoilijat.

Jos olen oikeassa, tarkoittaa tämä Hamasin ja sen terroristisen kyvykkyyden nopeaa laskemista. Ja sen seurauksena pidemmällä aikavälillä – ehkä – myös järjestön suosion laskemista tavallisten palestiinalaisten parissa. 

Siksi kysymys kuuluukin, että onko minun länsimaisesta viitekehyksestä pohtimani logiikka oikein? Vai onko muslimeiden maailmankuva niin erilainen, ettei edelle kirjoittamani päde. 

Jälkimmäisessä tapauksessa Hamas onnistuu edelleen houkuttelemaan johtajikseen älykkäitä ihmisiä. Mikäli näin on, jää meidän länsimaalaisten pohdittavaksi kysymys siitä, mitä se kertoo palestiinalaisista ja heidän henkisistä kyvyistään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Haluavatko palestiinalaisterroristit rauhan?
Palestiinalaiset ovat kyvyttömiä oppimaan
Hamasin johtajakysymys: riittävätkö luvassa olevat neitsyet?

Suomeen tarvitaan laadukas eutanasialainsäädäntö

Eduskunnan  sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsenien enemmistö näyttäisi kannattavan armokuoleman eli eutanasian sallimista myös Suomessa. Tämä on ehdottomasti hyvä asia, vaikka toki tarkoitukselliseen ihmisten surmaamiseen liittyy myös ongelmia. 

Oman elämäni aikana olen joutunut pohtimaan asiaa useammankin sellaisen ihmiskohtalon valossa, joissa elossa pysyminen ei ole ollut arvokasta tai edes henkilön itsensä mielestä toivottavaa. Enkä näe, että haluaisin missään tilanteessa joutua sellaiseen tilanteeseen. 

Toisaalta ymmärrän hyvin, että eutanasiaan saattaa liittyä monenlaisia väärinkäytöksiä. Samoin tiedostan sen, ettei lääkärin tai sairaanhoitajan ensisijainen tehtävä – saati kutsumus – ole ihmisten surmaaminen vaan heidän parantamisensa. 

* * *

Näistä syistä Suomeen mahdollisesti – toivottavasti – säädettävää eutanasilakia ei saa tehdä hutiloiden eikä juuttuen kylläpäs/eipäs-tyyppiseen väittelyyn. Eli ensin on päätettävä eutanasian sallimisesta, ja mikäli vastaus on kyllä, paneuduttava sen jälkeen huolehtimaan siihen liittyvän lainsäädännön mahdollisimman korkeasta laadusta.

Tässä prosessissa ensiarvoisen tärkeää on ottaa oppia niistä valtioista, joissa eutanasia on jo nyt sallittu. Ja tuoda niistä hyvät puolet suomalaiseen eutanasiaan ja samalla ehkäistä ilmenneet ongelmat.

Lopputulokseksi ei tule hyväksyä kuin sellainen laki, joka jättää päätösvallan yksiselitteisesti ja ainoastaan täydessä ymmärryksessä olevan ihmisen oman tahdon varaan. Eikä pakota yhtäkään terveydenhuollon työntekijää osallistumaan eutanasian täytäntöönpanoon vastoin hänen omaa – ilman painostusta annettua – suostumustaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mikseivät suomalaiset saa eutanasiaa kotimaassaan?
Helsingin Sanomat Vihreiden ja Vasemmistoliiton asialla
Kuinka haluaisit kuolla?

Nouseeko Suomen talous, kun Uudenkaupungin autotehdas alkaa valmistaa aseita?

Eilisen uutisen mukaan Uudenkaupungin autotehdas – eli Valmet Automotive - siirtyy kokonaisuudessaan suomalaiseen omistukseen. Ja samalla se ryhtyy hakemaan uutta kasvua aseteollisuudesta. 

Nähtäväksi jää, minkälaisia aseita tehdas tulee tekemään, mutta asiasta kertoneen uutisen mukaan kyse on pikemminkin alihankinnasta kuin oman malliston kehittämisestä. Tässä suhteessa uusikaupunkilaisten valttikorttina on valmius tuottaa automatisoiduilla tuotantolinjoillaan nopeasti korkealaatuisia tuotteita. 

Nyt tehdyt ratkaisut ovat mitä todennäköisimmin järkeviä ainakin lyhyellä aikavälillä eli niin kauan kuin Euroopan valtiot aseistautuvat uudelleen Venäjän uhkaa vastaan tai tuottavat aseita toimitettavaksi Ukrainaan. Toimeksiantajia haetaan sekä Suomesta että muualta maailmasta, eikä maamme NATO-jäsenyys ainakaan heikennä tehtaan asemaa kansainvälisessä kilpailussa. 

* * *

Valmet Automotiven ilmoitus oli tervetullut Suomen nykyisessä taloustilanteessa, jonka yhtenä perimmäisenä ongelmana on ollut uusien avausten vähäisyys. Juuri sellaisesta on kuitenkin kysymys tässä puheena olevassa uutisessa, vaikka onkin todennäköistä, että ennen eilen kuultua ilmoitusta on asiaa pohjustettu mahdollisten asiakkaiden kanssa jo aiemmin. Siten uskoisin, että Uudestakaupungista tiedotetaan varsin pian yhdestä tai useammasta toimeksiannosta – mahdollisesti Patrialta, jonka tuotteille näyttäisi olevan tällä hetkellä erityisen vahvaa kysyntää.

Jos ja kun Uudenkaupungin asetuotanto lähtee pikaisesti käyntiin, sillä on todennäköisesti vahva psykologinen vaikutus myös Suomen muulle teollisuudelle ja sijoittajille. Ja ehkäpä sitä kautta maamme lähes 20 vuotta jatkunut talouskurimuskin alkaa vihdoin hellittää (kuten tämä kuvaaja näyttäisi ennakoivan). 

Taloudellinen kasvu puolestaan tarjoaisi Petteri Orpon (kok) hallitukselle tervetullutta vetoapua nyt, kun hallituskauden puoliväli on jo ylitetty, eikä siihen osallistuvien puolueiden kannatus ole näyttänyt minkäänlaista kasvun merkkiä vaan on pikemminkin romahtanut. Näin siitä huolimatta, että Orpon kabinetti on tehnyt juuri sellaista politiikkaa, josta pari vuotta sitten julkaistussa hallitusohjelmassa aikanaan sovittiin – ja joka perustuu vuoden 2023 vaaleissa annettuihin vaalilupauksiin. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Orpon, Keskisarjan ja koko hallituksen on syytä rauhoittua
Ei niin hyvää, ettei jotain pahaa
Positiivisia uutisia

Ryhdistäytyykö EU vai taistellaanko vain viimeiseen ukrainalaiseen?

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskiyn mukaan Israelin ja Hamasin välinen verinen kahakka on vienyt huomiota hänen maansa kohtaamalta hyökkäykseltä. Tämä on tietenkin itsestäänselvyys, mutta ei ainakaan akuutisti tarkoita sitä, etteivätkö länsimaat edelleen jatkaisi Ukrainan tukemista. 

Venäjä on puolestaan ilmaissut jatkavansa Ukrainan vastaista sotaansa niin kauan, kuin länsi väsyy. Eikä tätä liene syytä epäillä, etenkään kun hyökkäyksen kohteeksi joutuneet ukrainalaiset eivät onnistuneet kesähyökkäyksessään toivotulla tavalla.

Tästä asiasta voidaan vetää muutamia johtopäätöksiä. 

Ensinnäkin on selvää, ettei Ukrainalle toimitetun länsimaisen aseistuksen laadullinen ylivoima suhteessa venäläiseen kalustoon ole niin suuri, kuin olen itsekin olettanut. Jos se olisi, eivät venäläiset olisi pystyneet rajaamaan hyökkäystä niin tehokkaasti kuin on tapahtunut. 

Toiseksi, länsimaiden on tässä tilanteessa pohdittava vakaasti omia päämääriään Ukrainassa. Karusti sanottuna vaihtoehtoja on kolme: joko jatkaa edelleen Ukrainan tukemista tavalla, jonka lopputuloksena on taistelu, jossa läntisiä arvoja puolustetaan viimeiseen ukrainalaiseen asti tai tehdä jokin oleellinen muutos, jotta sota saataisiin toivottuun päätökseen ensi kesän aikana. 

Entä se kolmas vaihtoehto. Se on antaa Venäjän voittaa ja tunnustaa se ikävä tosiasia, ettei meistä länsimaalaisista ole huolehtimaan niistä, jotka haluavat osaksi meidän yhteisöämme. Tällä asialla on yhä enemmän merkitystä, koska USA:ssa kiinnostus Ukrainan sotaan on nopeasti laimenemassa.

Tämän kolmannen vaihtoehdon toteutuminen tarkoittaisi myös Suomelle vakavaa paikkaa. Tokihan me NATO:n jäsenenä eroamme Ukrainasta kuin yö päivästä, mutta kuka takaa, ettei Venäjä päättäisi Ukraina-menestyksen innoittamana - tai sokaisemana - kokeilla myös Suomen tai Baltian saattamista takaisin "suuren isänmaan" yhteyteen?

No nyt tuli kaksi päällekkäistä listausta, joista ensimmäisen - länsimaiden johtopäätöksiä koskeva - kolmas kohta tulee tässä. Se on oppitunti toisesta maailmansodasta. 

Historiaa tuntevat muistavat, että Stalinin Neuvostoliitto kärsi musertavia tappioita Saksan hyökättyä itään vuonna 1941, mutta toteutti samalla valtavan urakan siirtämällä teollisuutensa Siperiaan. Ja ryhtymällä sen turvin asetuotantonsa kasvattamiseen siten, että se tuotti tankkeja, aseita ja lentokoneita Saksaa enemmän jo samana vuonna 1941. Ja tämä ero vain kasvoi sodan loppua kohden. 

Tämä onnistuminen epäilemättä muistetaan erinomaisesti myös Putinin Venäjällä, eikä siksi ole epäilystäkään, etteikö Venäjällä riittäisi aseita myös Ukrainan rintamille. Ja siksi Zelenskiyn armeijan vastahyökkäyksen onnistuminen viime kesää paremmin tulevana vuonna on vähintäänkin epävarmaa. Ja tästä syystä länsimaiden aseellisen tuen kehittäminen on entistäkin tärkeämpää. 

Kaiken edelle kirjoittamani perusteella on selvää, että erityisesti EU-maiden rooli on ratkaiseva. Se tarkoittaa sitä, että jos Ukrainan halutaan voittavan Putinin aloittaman sodan - ja länsimaihin tulevaisuudessa kohdistuvan uhan jäävän merkityksettömäksi - on juuri näiden maiden nostettava aivan oleellisesti sekä apunsa määrää että toimitettavien sotatarvikkeiden laatua. Jälkimmäiseen liittyen on lisäksi huolehdittava ukrainalaisten koulutuksesta uusien aseiden käyttöön.

Todellisuudessa ei ole realistista olettaa, että EU-kansalaiset suostuivat siirtymään puhtaaseen sotatalouteen Ukrainan takia. Siksi edelle kirjoittamieni muutosten on tapahduttava mieluummin nyt kuin pian. Ja ne on ajoitettava siten, että laadullisesti parhaat aseet käyttäjineen ovat Ukrainan armeijan käytössä viimeistään kesäkauden alkaessa.  

Suomalaisena ihmisenä toivon sydämestäni, että edelle kirjoittamani ymmärtäisivät kaikki EU-maiden johtajat ja ryhtyisivät yksituumaisesti toimeen auttaakseen Ukrainan voittoon. Mutta jos olisin vedonlyöjä, en valitettavasti uskaltaisi panna senttiäkään likoon ukrainalaisten voiton puolesta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kuka taisteli ketä vastaan ja kenen puolella?
Toistaako ranskalainen sotahistoria itseään Ukrainassa?
Puolustuskyvytön

Menettääkö USA johtoasemansa Kiinalle?

USA:n ja Kiinan suhteet kokivat kolauksen Yhdysvaltain edustajainhuoneen puhemiehen Nancy Pelosin vierailtua Taiwanissa. Eikä tilannetta ainakaan parantanut se, että perään lähti delegaatio USA:n edustajainhuoneesta.

Vierailujen seurauksena oli Kiinan asevoimien pullistelua, mutta ei kuitenkaan sotilaallista iskua. Syy sille on selvä: USA on sitoutunut Taiwanin puolustamiseen ja on sotilaallisesti - ja erityisesti sotilasteknisesti - idän jättiläistä vahvempi. Eikä Kiinan johtaja Xi Jinping ole yhtä tyhmä kuin Venäjän Vladimir Putin, joka tuhosi oman tulevaisuutensa hyökkäämällä Ukrainaan. 

Kysymys kuitenkin kuuluu, että kuinka kauan voimme olla varmoja sotilasteknisen ja muun ylivoiman säilymisestä länsimailla? 

Kirjoitin jo yksitoista vuotta sitten kiinalaisten pyrkimyksestä tieteensä tason kohottamiseen. Ja uudelleen vuonna 2017 maan tieteen ja talouden välisen synergian merkityksestä tässä pyrkimyksessä.

Siksi oli mielenkiintoista lukea Amerikan johtavasta tiedelehdestä analyysi kiinalaisen tieteen ja tutkimuksen tämänhetkisestä tilasta. Siinä kerrottiin japanilaisen tutkimuslaitoksen havainneen Kiinan nousseet yhdellä tärkeällä tieteen mittarilla Yhdysvaltain ohi. 

Tuo mittari on eniten siteerattujen tieteellisten julkaisujen lukumäärä: siinä mukana ovat vain artikkelit, joiden viittausmäärä on yhden prosentin joukossa. Koska viittausten määrä korreloi vahvasti tutkimusraportin löydösten merkityksen kanssa, tarkoittaa tämä, että kiinalaiset ovat nyt pystyneet tuottamaan amerikkalaisia enemmän erityisen tärkeitä tutkimustuloksia. 

Ainakin toistaiseksi amerikkalainen tiede kuitenkin johtaa Kiinaa muilla kriteereillä arvioituna, kuten esimerkiksi tohtorintutkintojen määrällä. On kuitenkin selvää, ettei kiinalaisen tieteen nousu pääty tähän hetkeen. Nähtäväksi jää siten, milloin maan tieteellinen taso näkyy myös sen sotilasteknologiassa ja missä vaiheessa se uskaltaa - tai ainakin sen pelätään lännessä uskaltavan - uhmata myös amerikkalaisten sotilasmahtia.

Tällöin maailma saattaa jälleen muuttua kaksinapaiseksi paikaksi, jossa kaksi sotilaallisesti tasaveroista blokkia elävät kauhun tasapainossa ja ehkäpä käyvät jopa Korean tai Vietnamin sodan kaltaisia rajoitettuja taisteluita maapallon eri kolkkien hallinnasta. Tällöin Taiwanin tilanne kävisi entistäkin tukalammaksi - etenkin kun USA:n sitoutuminen sen puolustamiseen saattaisi käydä nykyistä heikommaksi, koska taistelujen lopputulosta ei voitaisi ennakoida.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vanhat normit säilyvät ja näkyvät pitkään
Kiina nousee tutkimuksen ja talouden välisen positiivisen kierteen varassa
Kiinan tie

Kuinka usein syöt ulostetta?

Suomalainen pikaruokaketju Hesburger arvostaa kotimaisuutta ja turvallisuutta. Siksi se hankkii jatkossa smoothie-marjansa kotimaiselta toimittajalta.

Taustalla ovat ulkomaisten pakastemarjojen usein sisältämät ulosteperäiset noro- ja hepatiitti A-virukset. Kotimaisissa marjoissa näitä ei ole.

Arvoisan lukijani kannattaakin muistaa tämä kesällä miettiessään käykö metsässä keräämässä marjansa itse, hankkiiko torilta tai kaupasta hintavia kotimaisia marjoja kotipakastimeensa vai korvaako ne halvoilla ulkomaisilla pakastemajoilla talven aikana.

Minun ei tarvitse miettiä, sillä syön marjani mieluummin ilman ulosteviruksia kuin niiden kanssa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pyttipannuprotestista tuottajien omaan aktiivisuuteen
Parasta mutta vanhentunutta ruokaa?
Älä syö narsisseja!

ABC kriisissä?

Osuuskaupparyhmän ABC-ketju on viime vuosien aikana valloittanut pallosalaman lailla suomalaiset huoltoasemamarkkinat. En tiedä onko syitä siihen tutkittu oikein tieteellisesti, mutta minun käsittääkseni se perustui muutamaan oivallukseen.

Tärkein oli siistien ja tilavien WC-tilojen luominen. Ennen ABC-ketjuja huoltoasemien saniteettitilat olivat pääsääntöisesti likaisia, ahtaita ja haisevia.

Lisäksi uusissa ABC-asemissa WC-tilojen sijoittelu oli sisäänkäynnin vieressä, jolloin asemalle saattoi poiketa pelkästään tarpeiden tekemistä varten ilman että kukaan henkilökuntaan kuuluva kiinnitti huomiota käyntiin. Ei ollut tarvetta ostaa jotain turhaa pelkästään WC-käynnin takia, kuten ennen ketjun nousua oli tapana.

Toinen merkittävä seikka oli ABC-ketjun ruoka, joka varsinkin alkuun oli hinta-laatu -suhteeltaan erinomaista. Muistan itse ensi kertaa ABC:llä käydessäni hämmästelleeni ruuan herkullisuutta.

Olihan edellinen syöntiyritykseni eteläpohjalaisella Shellillä ollut peräti karmea: minä ja puolisoni ostimme eri eläinten lihaksi kutsutun annoksen ja molempien lautasella oli täsmälleen samanlainen pahvinmakuinen lihalätystkä. Tällaisten kokemusten perusteella syntyi käytäntö, että etenkin oudommilla seuduilla kulkiessa pysähdyimme ABC-asemalle syömään, koska ruuan laatu on siellä taattu; ja kilpailijoiden tiloissa ruokailuun liittyi riski kelvottomasta ruoka-annoksesta.

Kolmantena ABC:n nousun taustalla olevana seikkana oli kohtuullisen hyvän ruokakaupan sijoittaminen saman katon alle. Näin matkustaja sattoi ostaa huoltoasemalta edulliseen ruokakaupan hintaan erilaisia ostoksia silloin jos ei halunnut käyttää kahvilapalveluita. Samalla monilla paikkakunnilla nämä kaupat kilpailivat tehokkaasti vanhojen kauppaliikkeiden kanssa - ja houkuttivat ihmiset täyttämään siinä yhteydessä myös kulkuneuvojensa tankin.

Ja vielä on mainittava neljäs seikka: alkujaan ABC:n hinnat olivat hyvin edulliset. Listahinta vastasi usein muiden huoltoasemien hintoja, jolloin bonusten kanssa laskettuna hintataso oli todella alhainen.

Nyt meille on kerrottu, että ABC-ketjun nousukiito on 16 vuoden jälkeen lopulta katkennut. Samassa uutisessa brändiasiantuntija arvelee, että syynä on keskinkertaisuus ja ketjumaisuus. En ole vakuuttunut.

Minä etsisin syitä muualta. Kilpailijoiden taso on noussut, ja monet niistä ovat seurannet ABC-ketjujen osoittamaa tietä siisteydessä ja ruuan tasossa. Samalla moni ABC-ketjun läpilyönnin avaintekijöistä on menestyksen myötä väljähtänyt. Näin ketju ei enää erotu muiden joukosta - ei ainakaan yhtä selvästi.

ABC-huoltoasemien WC-tilat sijaitsevat toki edelleen asiakasystävällisellä paikalla, mutta niiden siisteyden taso on pudonnut vuosi vuodelta. Ei se vielä ole katastrofaalinen, mutta ei myöskään eroa edukseen muiden huoltamoketjujen siistiytyneistä saniteettitiloista.

Myöskään ruoka ei enää tarjoa elämyksiä. Ei sekään ole varsinaisesti kehnoa, mutta jälkipolveani siteeraten "taas ABC-ruokaa". Eli liian monet annokset ovat kovasti saman makuisia. ja jos niitä on vuosien aikana sillon tällöin syönyt, eivät ne enää tahdo maistua. Toisin sanoen hinta-laatu -suhde on romahtanut.

ABC:n yhteydessä olevat ruokakaupat ovat kuitenkin pitäneet pintansa, joten niiden suhteen ei ole valittamista. Sen sijaan ABC:n polttoaineiden hintataso on poikkeuksellisen korkea niille, joiden kuukausittaiset ostomäärät osuuskaupoista eivät ole kovin suuret. Jopa suurilla ostomäärillä polttonesteiden hinnat jäävät huoltamoiden keskitasolle.

Itse osuuskaupan asiakasomistajana toivoisinkin huoltamoketjujen kiinnittävän huomiotaan erityisestä tähän tekstiin kirjoittamiini asioihin. Ja myös kilpailijoiden miettivän samoja tekijöitä. Näin suomalaisen autoilijoita palvelevan huoltoasemaverkoston jo nyt kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen korkea taso voisi parantua edelleen; ja matkustusmukavuus pitkien etäisyyksien maassamme säilyisi edelleen mainiona.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä.
Yrittämisen kannukset kuntoon!
Iloitkaamme irtisanomisesta
Kansalaiset haluavat ensisijaisesti metsien monimuotoisuutta - entä sitten?