lauantai 10. lokakuuta 2020

Kansallisen itsekäsityksen manipuloinnista

Kansallinen itsekäsitys rakentuu sen varaan, mitä me tiedämme itsestämme. Merkittävä osa siitä on siten kansallista muistia, eli sitä miten kuhunkin yhteiskuntaan kuuluvat ihmiset arvelevat jonkin asian tapahtuneen. 

Tästä meillä Suomessa toimivat hyvänä esimerkkinä esimerkiksi Suomen armeijan sankariteot talvisodassa - lienemme kansakuntana varsin yksimielisiä esimerkiksi siitä, että venäläiset aloittivat sodan tai että suomalaiset olivat tuossa sodassa merkittävästi neuvostoliittolaisia etevämpiä, mutta joutuivat silti alakynteen resursseiltaan ja lukumäärältään ylivoimaista vihollista vastaan.

Venäläisillä on todennäköisesti tuosta sodasta kovin erilainen muistikuva. Tai sitten he eivät muista luoteiskulmansa pientä episodia lainkaan. 

Kansakunnan muisti ulottuu paljon kauemmas kuin kenenkään yksittäisen ihmisen muisti. Luulen, että me suomalaiset "muistamme" varsin hyvin myös sen, että Suomi kuului satojen vuosien ajan Ruotsiin. Tosin suuri osa maamme väestöstä taitaa (ainakin minun nuoruudessani) virheellisesti kirjoitettujen koulujen historiankirjojen perusteella arvella, että tuo maa tunnettiin virallisesti nimellä Ruotsi-Suomi, vaikka näin ei tietenkään ollut. 

Tästä pääsemmekin siihen, mikä ylläpitää kansakunnan muistia. Se on tietenkin se perimätieto, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Kehittyneissä maissa tätä perimätietoa siirretään nykyisin nuorille ennen kaikkea koulun, kulttuurin ja erilaisten medioiden toimesta.

Tähän asiaan tarttui tutkijatyhmä, joka selvitti eri kansakuntiin kuuluvien ihmisten näkemystä toisesta maailmansodasta. Heidän tutkimuksensa osoitti, että tutkimuksen kohteena olleissa sotaa käyneissä maissa asuvien ihmisten mielestä juuri heidän oman kansakuntansa merkitys oli todellista merkitystä suurempi. 

Tutkimuksessa mukana olleiden kahdeksan liittoutuneisiin kuuluneen maan asukkaiden yhteenlaskettu arvio oman maansa osuudesta sodan lopputulokseen oli yhteensä 309 prosenttia - kun se todellisuudessa olisi voinut olla maksimissaan 100 prosenttia (ja todellisuudessa sen alle, koska kaikkien liittoutuneisiin kuuluneiden maiden kansalaiset eivät olleet tutkimuksessa mukana). 

Kun kysymys muotoiltiin siten, että piti arvioida kaikkien sotaa käyneiden maiden merkitystä, laski arvio oman maan merkityksestä huomattavasti. Siitä huolimatta se oli edelleen 191 prosenttia eli lähes kaksinkertainen todellisuudessa mahdolliseen verrattuna. 

Akselivaltojen kansalaisilla puolestaan oli sellainen käsitys, että heidän maansa merkitys sodassa häviämiselle olisi ollut suurempi kuin on todellisuudessa mahdollista. Kolmen mukana olevan maan asukkaiden omalle maalleen antama merkitys oli 140 prosenttia.

Tutkimuksessa paljastui myös erittäin mielenkiintoinen ero venäläisten ja muiden maiden kansalaisten näkemyksissä Neuvostoliiton merkityksestä sodassa. Venäläiset pitivät maansa merkitystä ensimmäisessä kysymyksessä 75 prosenttisena ja toisessakin vielä 64 prosenttisena. Sen sijaan muiden maiden kansalaisten mielestä sen merkitys oli vain 20 prosenttia. 

Kaikkien maiden kansalaisten vastauksissa pidettiin amerikkalaisten merkitystä sodan voittamisessa suurimpana 27 prosentilla ja brittienkin merkitystä 19 prosenttisena. Näiden maiden omien kansalaisten mielestä heidän kotimaidensa merkitys oli 54 ja 37 (USA) sekä 51 ja 29 (Britannia) prosenttia. 

Tosiasiassa toisen maailmansodan eurooppalaiset ratkaisutaistelut käytiin Venäjällä ja nimenomaisesti Stalingradissa ja Kurskissa länsivaltojen merkityksen jäädessä sodan ratkaisutaisteluita ennen lähinnä Saksan kaupunkien ja teollisuuslaitosten pommittamiseen sekä saksalaisten joukkojen sitomiseen Pohjois-Afrikassa. Tämä merkitysero näiden maiden välillä näkyy esimerkiksi sodassa kuolleiden määrissä, jotka venäläisten, amerikkalaisten ja brittien osalta olivat 9,75 miljoonaa, 0,42 miljoonaa ja 0,38 miljoonaa. 

Tutkimus kertookin ennen kaikkea siitä, kuinka anglosaksinen viihdeteollisuus on saanut oman narratiivinsa toisen maailmansodan tapahtumista ajetuksi lähes maailmanlaajuisesti ihmisten mieliin. USA:n ja Britannian todellista oleellisesti suurempi merkitys näkyi jopa nykysaksalaisten vastauksissa. 

Tutkijat kartoittivat myös toiseen maailmansotaan liittyvää faktatietoa tutkimiensa maiden asukkaiden parissa. Noissa kysymyksissä parhaiten pärjäsivät venäläiset ja heikoimmin japanilaiset ja kiinalaiset, jotka eivät juurikaan tunteneet Euroopassa käydyn sodan tapahtumia. 

Länsimaiden suhteen merkittävää oli erityisesti se, etteivät vastaajat venäläisiä lukuun ottamatta juurikaan maininneet merkittävimpien taisteluiden joukossa Stalingradin eivätkä varsinkaan sodan käytännössä ratkaissutta Kurskin taistelua. Tämä lienee seurausta siitä, ettei angloamerikkalainen viihdeteollisuus ole ymmärrettävistä syistä sijoittanut tapahtumiaan näihin taisteluihin, vaan on kuvannut mieluummin Euroopan länsirintaman tai Tyynen meren taisteluiden tapahtumia.

Venäjällä taas suuri isänmaallinen sota on kansallinen ylpeyden aihe, jonka tapahtumia opetetaan yksityiskohtaisesti koulussa ja jota käytetään kansallisen yhtenäisyyden ylläpitämiseen. Tarvittaessa myös epärehellisen propagandan keinoin kuten me suomalaiset hyvin tiedämme. 

Kaiken kaikkiaan tutkimus siis osoitti, että kansakunnan muisti on helposti ohjailtavissa esimerkiksi viihdeteollisuuden tai maan sisäisen koulutuksen/propagandan keinoin. Se on hyvä muistaa myös meillä Suomessa, johon näyttäisi sopivan kerrallaan vain yksi narratiivi - tällä hetkellä väriltään kirkkaan punavihreä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Martti Häikiö ja punainen vallankumous
Suomi vuonna 2035 - HS:n näkemys
Vanha elokuva HS:n propagandatyökaluna

 

11 kommenttia:

  1. Hyvä ja tärkeä kirjoitus.

    Olen miettinyt monesti, mitkä ovat ne kertomukset, joita omat lapsemme kertovat. Heille Suomi on jo jotain ihan muuta kuin esimerkiksi oman sukupolveni ihmisille (synt. 1971).

    On tärkeää, selviytymisemmekin kannalta, millaisen kertomuksen osaksi päädymme, koska kertomus ohjaa myös politiikkaa ja isoja päätöksiä.

    En ihmettelisi, jos 100 vuoden päästä olisimme aivan toisenlainen maa kuin nyt. Oman kielen käyttäminen (suomi), olot, koko yhteiskunta ja asukkaat aivan toisenlaiset kuin nyt.

    VastaaPoista
  2. Itärintama saksan ja neuvostoliiton välillä oli TUHOAMIS SOTA. Eli kaikki laitettiin ns peliin. Normandialla oli suuri merkitys, mutta kyllä homma ratkaistiin idässä.

    VastaaPoista
  3. Itärintamalla on mielestäni aika tyhjää ylipäätään puhua ratkaisutaisteluista. Barbarossa-suunnitelma perustui täysin harhaiseen kuvaan vastustajan voimasta, mikä saksalaisille selvisi viimeistään Moskovan porteilla 5.12.41. Seuraavana päivänä Hitlerin päämaja ilmoitti, että hyökkäystä ei ole enää mahdollista voittaa.

    Sen jälkeen Hitlerin kaikki käskyt tähtäsivät saksalaisten joukkojen ja loppuviimein kansankin tuhoamiseen. Ensimmäiseksi hän julisti sodan USA:lle ja sen jälkeen piti huolen maksimaalisista menetyksistä niin Stalingradissa, Kurskissa kuin kaikissa loppusodan taisteluissa. Lopulta maaliskuussa 1945 tuli vielä Nerobefehl, käsky tuho Saksan infrastruktuuri. Esimerkiksi Jokisipilä: "Luomalla tarkoituksellisesti vastapuolelle kaikkien aikojen mahtavimman sotilaskoalition hän (siis AH)varmisti sen, että Saksa tulisi kärsimään sotilaallisesti mahdollisimman ankaran tappion...Vuodenvaihteessa 1941-1942 strategi- ja politiikko-Hitler väistyi lopullisesti historian hämärään tehden tietä joukkomurhaaja- ja tuhoaja-Hitlerille."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitenhän olisi käynyt jos Skasalaiset olisivat kohdelleet Ukranailaisia liittolaisina, eikä kakkosluokan ihmisinä ..

      Poista
    2. Käypä esittämässä näkemyksesi vaikkapa eversti Sampo Ahdolle. Voisit saada opetusta rehellisestä historiantutkimuksesta, jota Jokisipilän jorina ei todellakaan ole vaan puhtaasti ideologisten taka-ajatusten sanelemasta "tulkinnasta".

      Poista
    3. Osaisitko Trilisser itselläsi jotain sanottavaa, Ahto kun ei varmaankaan täällä ole?

      Poista
  4. Tieteessä tapahtuu lehdessä oli taannoin prof. Aira Kemiläisen ansiokas selvitys:
    Toinen maailmasota ja Suomen maine "lännen" arvioimana.

    Talvisotamme jää lännenkin sotahistorioissa varsin marginaaliin.

    https://journal.fi/tt/article/view/56643

    Aihe kirvoitti Kaarina Drombergin tekemään asiasta kirjallisen kysymyksen eduskunnassa.

    https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Kysymys/Documents/kk_1042+2006.pdf

    VastaaPoista
  5. Hitlerin hyökkäys Venäjälle myöhästyi ratkaisevan kuukauden kesällä 41 Mussolinin Balkan-sekoilujen takia. Kuukausi merkitsi sitä, että Moskovan tärkeää rautatiesolmua ei kyetty valtaamaan. Koko Neuvostoliiton luoteinen rintama olisi romahtanut, mikä olisi ollut Stalinille lopun alku. Kyky kuljettaa ja huoltaa joukkoja rautateitse oli tuolloin täysin ratkaiseva tekijä Itärintamalla.

    VastaaPoista
  6. Hyökkäys tosiaan myöhästyi ja jos niin ei olisi tapahtunut, jatkokin olisi saattanut olla toinen. Mutta ajatellen Leningradia ja Stalingradia, niin olisivatko saksalaiset jostain syystä pärjänneet Moskovassa paremmin?

    Mutta riippumatta hyökkäykseen lähdön ajoituksesta, saksalaiset yliarvioivat voimansa pahasti. Hitlerhän piti Neuvostoliittoa rakennuksena, joka romahtaa, kun sitä vähän potkaisee. Armeijan yleisesikunnan päällikkö kenraali Halder taas kirjoitti 3. heinäkuuta päiväkirjaansa "ei ole luultavasti liioiteltua sanoa, että Venäjän-sotaretki on voitettu kahdessa viikossa".

    VastaaPoista
  7. Tuossa Neuvostoliiton korostamisessa unohtuu pari asiaa, oikeastaan kolmekin. Ensinnäkin kuolemien määrä on vähän yksioikoinen mittari sotaponnistuksille: se korostaa sellaisen valtion ponnistuksia, joka osallistuu taisteluihin ihmishengistä välittämättä. Joku toinen valtio voi taistella kovastikin mutta toisella taktiikalla.

    Toiseksi Neuvostoliitto soti huomattavassa määrin amerikkalaisten toimittamalla kalustolla ja materiaalilla.

    Kolmanneksi näkökulma toiseen maailmansotaan on tässä kovin eurooppakeskeinen. Sillä välin kun NL tappeli Euroopassa, USA kävi kyllä aika reipasta sotaa Tyynellämerellä. NL:n panoshan Tyynenmeren sotaan oli pyöreä nolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hoover-instituutin tutkijana toiminut prof. Antony Sutton julkaisi mm. kirjat

      Western Technology and Soviet Economic Development: 1917–1930.
      Western Technology and Soviet Economic Development: 1930–1945.
      Western Technology and Soviet Economic Development: 1945–1965.
      National Suicide: Military Aid to the Soviet Union.

      Vielä v. 1972 Suttonin mukaan ei ollut olemassa neuvostoliittolaista teknologiaa:
      melkein kaikki oli tullut suoraan tai epäsuorasti Yhdysvalloista tai sen liittolaisilta:

      "The update to the text, The Best Enemy Money Can Buy, looked at the role of military technology transfers up to the 1980s.[4] Appendix B of that text contained the text of his 1972 testimony before Subcommittee VII of the Platform Committee of the Republican Party in which he summarized the essential aspects of his overall research:

      In a few words: there is no such thing as Soviet technology. Almost all — perhaps 90–95 percent — came directly or indirectly from the United States and its allies. In effect the United States and the NATO countries have built the Soviet Union. Its industrial and its military capabilities. This massive construction job has taken 50 years. Since the Revolution in 1917. It has been carried out through trade and the sale of plants, equipment and technical assistance."
      https://en.wikipedia.org/wiki/Antony_C._Sutton

      Lähes kaikki Suttonin kirjat löytyvät internetistä pdf-muodossa vapaasti ladattavina.
      Ilman lännestä tapahtunutta massiivista teknologian siirtoa 1920-1930-luvuilla Puna-armeijan aseistus olisi ollut melkein kehitysmaatasoa Operaatio Barbarossan alkaessa, ainakin Saksaan verrattuna.

      Kalergi-suunnitelma

      Poista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!