Maailman valtameret ovat kuin Riku Illukka tai Pekka Haavisto

EU:n Copernicus-ohjelman ilmastonmuutospalvelu C3S (Copernicus Climate Change Service) on kertonut, että maailman valtameret ovat nyt kuumempia kuin koskaan mittaushistoriassa. Tai tarkemmin sanottuna maapallon merten keskimääräinen pintalämpötila napaseutujen ulkopuolella nousi viime lauantaina 21,1 celsiusasteeseen.

Tämä muotoilu herätti minussa kysymyksen siitä, mistä C3S on keksinyt tuollaisen rajauksen. Ja innoitti katsomaan, mikä mahtaa olla ilmastomallien mukaan muuta maapalloa nopeammin lämpenevän pohjoisen jääpeitteen tilanne. Tai no, oikeastaan vain raportoimaan siitä, sillä olenhan minä seurannut sitä jo vuosien ajan.

* * *

Näin elokuun lopulla olemme lähellä sitä hetkeä, jolloin tuo jääpeite saavuttaa itseäni erityisesti kiinnostavan minimipinta-alansa ja minimilaajuutensa. Se tapahtuu yleensä hiukan syyskuun puolivälin jälkeen, mutta palaan siihen vasta sitten, kun data on saatavilla. Siksi katson tässä päivittäistä tilannetta. 

Tätä kirjoitettaessa tuorein tieto pohjoisen napajään pinta-alasta on keskiviikolta 26.8., jolloin pohjoisen napajään laajuus oli 5 059 miljoonaa neliökilometriä. Tämä mittaustulos tarkoittaa, että jääpeite ei ole lähelläkään tilastohistoriansa minimiä verrattuna muiden vuosien saman ajankohdan tilanteeseen.

Kuluvan vuoden taakse jäävät nimittäin vuodet 2015, 2017, 2025, 2011, 2016, 2007, 2023, 2024, 2019, 2020 ja 2012. Toisin sanoen arkitisen jääpeitteen laajuus on juuri nyt mittaushistoriansa kahdenneksitoista pienin.

Ero vuoden 2012 tilanteeseen – jolloin jääpeite oli historiansa suppein – on melkoinen, sillä silloin jääpeitteen laajuus oli elokuun 26. päivänä 4 029 miljoonaa neliökilometriä. Tämä tarkoittaa, että se oli noin miljoona neliökilometriä eli 20 prosenttia pienempi kuin toissapäivänä. Siten Pohjoisen jäämeren lämpötila ei ole lähelläkään ennätyslukemia.

* * *

Niinpä vaikuttaa siltä, että C3S:n uutisen rajaus maapallon merten keskimääräisen pintalämpötilalle napaseutujen ulkopuolella on vähän kuin urheilutoimittaja olisi kertonut äskettäisten yleisurheilun EM-kisojen aikana, että Riku Illukka oli Eurooopan nopein juoksija sadalla metrillä mikäli lasketaan vain finaalista ulos jääneet juoksijat. Tai Pekka Haavisto voitti viime presidentinvaalit niistä ehdokkaista, joista ei tullut presidenttiä.

Noin muuten olen sitä mieltä, että tutkijoiden tulisi pyrkiä välttämään C3S:n nyt nähdyn kaltaista löydöstensä ylidramatisointia. Vaikka sellaisella saakin palstatilaa, on lopputulos kuitenkin negatiivinen eli tieteen ja siihen liittyvien uutisten uskottavuuden heikkeneminen kansalaisten parissa. Eikä se ole hyväksi sen enempää tieteelle kuin tieteellisen tiedon hyödyntäjillekään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Luvassa on pitkä ja kuuma kesä
Pohjoinen merijää sulaa sittenkin
Jos tädillä olisi munat, hän olisi...

Pohjoinen merijää sulaa sittenkin

On tullut aika palata ilmakehän hiilidioksidin ja pohjoisen napajään viime vuoden syyskuun keskimäärisen pinta-alan väliseen riippuvuussuhteeseen. Tein siksi jälleen kerran regressioanalyysin näiden kahden välisestä suhteesta – vuosien 1979 ja 2025 välillä – käyttäen hiilidioksipitoisuutena Mauna Loan mittauksia ja jään pinta-alan NSIDC:n datoja. 

Vuodesta 2018 (vuoden 2017 data) alkaen vuosittain tekemäni analyysin perusajatus on johdettu seuraavista premisseistä: 1. ilmastomuutos on ilmastonmuutoshypoteesin mukaan kiihtyvä prosessi, 2. mallit ennustavat lämpötilan nousun olevan arktisella alueella muuta maapalloa nopeampaa ja 3. napajään pinta-alan muutokset toimivat hyvänä proxynä maapallon pohjoisimpien osien lämpötilamuutoksille. 

Alla olevassa kuvassa on sinisellä värillä merkitty ne vuodet, joista alkavat vuosittaiset mittaukset ovat osoittaneet tällaisen riippuvuussuhteen olemassaolon käyttämälläni kriteerillä (kahtena peräkkäisenä vuonna P<0,01). Pylväiden korkeus puolestaan osoittaa kuinka monen kyseistä ajankohtaa seuraavan vuoden jälkeen tämä tilastollinen merkitys on saavutettu. 

Punaisella on merkitty ne vuodet, joissa tällaista tilastollista merkitystä ei ole. Tällöin pylväiden korkeus osoittaa mittaukseen käytettävissä olleiden vuosien määrä. 

Kuten arvoisa lukijani huomaa, napajään minimikoko supistui aikasarjan alkuvuosina siten, että sillä oli – regressio-analyysiin mukaan – selkeä tilastollinen syy-seuraussuhde ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen. Lisäksi tämä suhde tiivistyi lähes vuosi vuodelta aina vuodesta 2001 alkaneeseen aikasarjaan asti. 

Sen jälkeen tapahtui kuitenkin muutos, sillä vaikka ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvoi edelleen tasaisesti, ei jään pinta-alan muutos saavuttanut tilastollista merkitystä ennen kuin viime vuonna. Silloin myös vuodesta 2002 alkanut havaintosarja oli tilastollisesti merkitsevä, mutta vasta kaksi kertaa pidemmän havaintosarjan perusteella kuin edellisestä vuodesta alkanut sarja. 

Tänä vuonna uutta oli se, että nyt myös vuodesta 2003 alkanut aikasarja saavutti tilastollisen merkitsevyyden. Näin ollen voidaan todeta, että pohjoinen merijää on kyllä sulanut tilastollisesti merkitsevästi myös viime vuosina, mutta prosessi ei ainakaan sen vuotuisen minimikoon perusteella ole ollut kiihtyvä, kuten ilmastomallit ovat ennustaneet.

* * *

Tässä suhteessa on mielenkiintoista myös se, että vaikka arktinen napajää jäikin tänä vuonna pienimmillään suuremmaksi kuin kuutena muuna vuonna (2007, 2012, 2016, 2020, 2003 ja 2024), suli se loka-, marras- ja joulukuussa nopeasti ja sen pinta-ala saavutti viime kuussa mittaussarjan pienimmän joulukuisen keskikokonsa. Tämä näkyy alla olevassa kuvassa (jonka alkupää on kieltämättä kysymyksiä herättävä, mutta en osaa antaa sille selitystä). 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pohjoisen merijään pinta-ala kasvoi lokakuussa suhteessa viime vuoteen
Ennuste: 2040-2050-luvulla syntyy ilmasto- ja ympäristökriisien sarja
Ylen juttu Kalifornian metsäpaloista sisälsi virheellisen väitteen

Elämme juuri nyt kylmintä aikaa lähes 500 miljoonaan vuoteen

Viime aikoina on puhuttu paljon Grönlannin jäätiköiden sulamisesta. Siksi oli mielenkiintoista lukea Saksassa työskentelevän Rebecca Adam McPhersonin ja kumppaneiden tutkimusta, jonka mukaan valtamereen laskevan grönlantilaisen 79 North -jäätikön sulaminen on hidastunut jonkin verran viime vuosina. 

Tätä ilmiötä tutkiessaan tutkijat huomasivat, että jäätikön kielekkeen alapuolisen veden lämpötilat viilenivät vuosina 2018–2021. Tutkijoiden mukaan tämä johtui Pohjois-Atlantin kierron hidastumisesta ja Atlantin välivesien viilenemisestä. 

Se puolestaan oli seurausta Euroopan ilmakehässä havaitusta ilmiöstä, jonka seurauksena kylmää arktista ilmaa valui etelään Framinsalmen kautta. Tämä ilmiö ei suinkaan ole tieteelle uusi, vaan se on aiheuttanut viimeisen puolen vuosisadan aikana myös muita merten viilenemistapahtumia ja tulee jatkossakin olemaan keskeinen tekijä Koillis-Grönlannin jäätiköiden kehityksessä.

Tutkimusta tavatessani mieleeni tuli tietenkin, että voisiko tämä sama ilmiö selittää myös sen, ettei pohjoisen napa-alueen merijää ole sulanut vuoden 2013 jälkeen. Jos näin on, pitäisi merijään sulamisen jatkua mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.  

* * *

Kun nyt innostuin kirjoittamaan ilmastotieteen tuloksista, niin jatkan samalla linjalla, mutta kovin erilaisella aiheella. Amerikkalainen Emily Judd kumppaneineen oli nimittäin tutkinut maapallon maapallon keskimääräistä pintalämpötilaa peräti viimeisten puolen miljardin vuoden aikana. 

Tämä tapahtui yhdistämällä tilastollisesti geologisia tietoja ja ilmastomallien simulaatioita. Näin voitiin osoittaa, että Maan lämpötila on vaihdellut 11°C ja 36°C välillä viimeisten 485 miljoonan vuoden aikana. 

Tämä vaihteluväli on suurempi kuin aiempien tutkimusten perusteella oli arvioitu, mutta linjassa viimeisten noin 60 miljoonan vuoden arvioiden kanssa. Tutkijoiden mukaan tämä lisää luottamusta siihen, että heidän saamansa tulokset ovat aiempia arvioita oikeampia myös varhaisempia ajanjaksoja koskien. 

Tässä käsittelemäni tutkimuksen mukaan trooppiset lämpötilat ovat vaihdelleet 22° ja 42°C välillä, joten aiemmin esitetty väite siitä, että troopiikin lämpötilalla olisi jonkinlainen kiinteä yläraja. Ja viittaa siihen, että muinainen elämä olisi kehittynyt sietämään äärimmäistä kuumuutta ja joutunut sittemmin sopeutumaan kylmempään ilmastoon. 

Kaiken kaikkiaan maapallo on viimeisten 485 miljoonan vuoden aikana viettänyt enemmän aikaa lämpimissä kuin kylmissä ilmastoissa. Juddin ja kumppaneiden mallin mukaan ilmastoa on tänä aikana ohjannut pääasiassa hiilidioksidin konsentraatio. 

Mielenkiintoisinta tässä tutkimuksessa oli kuitenkin se, että maan lämpötila on vaihdellut paljon enemmän kuin aiemmin on luultu. Tähän liittyen minua itseäni hämmästytti erityisesti kuva, jonka he julkaisivat maapallon pinnan globaalin keskilämpötilan kehityksestä. 

Kuten arvoisa lukijani havaitsee, elämme juuri nyt kylmintä aikaa lähes 500 miljoonaan vuoteen. Ja sikäli maapallon historian suhteen aivan äärimmäisissä poikkeusoloissa. Nähtäväksi siis jää, onko planeettamme tulevaisuus entistäkin kylmempi vai nousevatko sen lämpötilat jossain vaiheessa kohti maapallolle tyypillisempiä lukemia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Rypälemehu ilmastomittarina
WMO: Jäätiköiden sulamista ei voi enää estää
Onko arktinen alue lämmennyt neljä kertaa nopeammin kuin muu maailma?

Pohjois-Euroopan hikinen ja kylmä tulevaisuus

Maailman keskilämpötila oli Copernicus-ilmastopalvelun mukaan mittaushistorian toiseksi lämpimin. Ja vain 0,04 astetta kylmempi kuin viime vuonna. 

Syynä tähän oli asiasta kertoneen uutisen mukaan ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos. Sen sijaan siinä ei mainittu lainkaan ilmastoa tunnetusti lämmittävää El Niño-ilmiötä, joka on päättymässä, mikä selittänee sen, että heinäkuussa päättyi - edelleen saman uutisen mukaan - myös kolmetoista kuukautta kestänyt peräkkäisten lämpöennätysten jakso.

Heinäkuun globaalista lämpötilasta kertoneessa jutussa haastatellun Ilmatieteen laitoksen toimialajohtajan Hannele Korhosen mukaan "pitkäaikaiset mittaukset osoittavat kuitenkin kiistatta kesien lämmenneen Pohjois-Euroopassa 1900-luvun alusta lähtien".

Tässä mielessä on ollut mielenkiintoista huomata, että pohjoisen merijään pinta-ala oli historian pienimpien joukossa, heti vuosien 2020, 2012, 2019 ja 2007 jälkeen. Tämä näkyy tilaston perusteella piirtämästäni kuvasta.  

Itse asiassa kuvan perusteella näyttäisi siltä, että pohjoisen napajään heinäkuinen pinta-ala on pikemminkin vakiintunut viitisentoista vuotta sitten uudelle - aiempaa pienemmälle tasolle. Eikä siten ole sen enempää supistumassa kuin kasvamassakaan siitä huolimatta, että ilmastomallien mukaan juuri maapallon pohjoisimpien osien tulisi lämmetä muuta maapalloa nopeammin - ja merijään siten sulaa kiihtyvällä tahdilla. 

Tosin olemme saaneet viime päivinä lukea myös vaihtoehtoisesta mallinnuksesta, jonka mukaan Atlantin virtaukset olisivat joidenkin mallien mukaan romahtamassa ilmaston lämpenemisen takia, minkä seurauksena jopa Englannin rannikko olisi jäässä jo sadan vuoden kuluttua. Tämä tapahtuisi todennäköisimmin ennen vuotta 2050, mutta viimeistään vuoteen 2064 mennessä.

Toisin sanoen ilmastotieteellä on tarjottavanaan kaksi mallia, joista ensimmäisen mukaan pohjoista Eurooppaa kohtaa kuumuuskatastrofi ja toisen mukaan se kylmenee järkyttävällä tavalla. Eli yksi malli ennustaa meille hikistä ja toinen kylmää tulevaisuutta.

Nähtäväksi jää, kumpi hypoteesi tulee falsifioiduksi ja kumpi saa tukea tulevista ilmastomittauksista ja pohjoisen jääpeitteen pinta-alan kehityksestä. Juuri nyt jälkimmäinen tilasto ei tue oikein kumpaakaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Rypälemehu ilmastomittarina
Vantaan koulusurman syyt ja yllättävä havainto
Kylmä talvi

Kylmä talvi

Kulunut helmikuu oli Suomessa jonkin verran tavanomaista lämpimämpi, mutta siitä huolimatta talvikuukaudet joulukuusta helmikuun loppuun keskimäärin kylmimpiä sitten vuoden 2011. Paikkakuntaisten talvilämpötilojen vuotuiset erot ovat kuitenkin varsin suuret, joten - paremman käsityksen saamiseksi niiden kehityksestä - piirsin alla olevaan Helsingin Kaisaniemen ja Sodankylän lämpötiloja kuvaavaan kaavioon kymmenen vuoden juoksevat keskiarvot. 

Kuvasta nähdään, kuinka Helsingin keskustassa lämpötilat ovat olleet korkealla tasolla kylmän 1980-luvun jälkeen ja viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana lämmenneet entisestään. Sen sijaan usein esillä ollut 1930-luvun lämpöjakso näyttäytyy selvästi viileämpänä ajanjaksona. 

Tässä mielessä on erityisen mielenkiintoista huomata, että Lapissa tilanne on päinvastainen. Eli siellä 1930-luvun lämpöjakson talvikuukaudet olivat lämpimämpiä kuin nykyisin, vaikka talvet kylmenivätkin uudelleen jo sotavuosien aikana.

Tässä mielessä on myös mielenkiintoista listata mittaushistorian lämpimimmät talvet. Helsingissä kymmenen lämpimimmän vuoden järjestys on 2020, 2008, 1925, 1930, 2015, 1949, 1975, 1961, 1993 ja 1995 eli kaksi kärkisijaa osuu 2000-luvulle, mutta sen jälkeen tulevat viime vuosisadan alun vähälumiset vuodet.

Sodankylässä vastaavan listan järjestys on 2008, 1925, 1930, 1949, 1995, 1992, 2020, 1993, 1973 ja 2005. Toisin sanoen Etelä-Suomen lämpimin vuosi 2020 oli pohjoisessa tilastossa selvästi alempana - eli viileämpi - kuin Helsingissä. Sekä se, että tarkastelemillani paikkakunnilla kymmenen lämpimimmän vuoden listaoilla on seitsemän yhteistä ja vain kolme toisistaan poikkeavaa vuotta, jotka nekin sijoittuvat pikemminkin listojen loppu- kuin alkupuolelle.

Edellä tarkastelemieni tilastojen perusteella on selvää, että Pohjois- ja Etelä-Suomen talvet poikkeavat lämpötiloiltaan selvästi toisistaan, vaikka nähtävissä on myös samankaltaisuuksia. Tämän seurauksena ilmastomallien mukainen lämpeneminen saa selkeästi tukea Helsingin, mutta ei juurikaan Sodankylän tilastoista. 

Nähtäväksi siis jää, poistavatko tulevat talvet tämän eron. Eli jatkuuko nykyinen lämpöjakso edelleen ja nostaa myös Sodankylän talvet 1930-lukua lämpimämmiksi - ja lämmittävätkö ne Helsinkiä nykyistäkin enemmän. Vai käykö niin, että tulevaisuus tuo Sodankylän tilastojen valossa mahdolliselta - ellei suorastaan todennäköiseltä - vaikuttavan talvien viilenemisen muodostaen maamme ilmastotilastoista pikemminkin syklisen kuin jatkuvasti nousevan myös Etelä-Suomessa. 

Jälkimmäinen vaihtoehto on usein esiintynyt suomalaisten puulustotutkijoiden esityksissä. Heidän mukaansa ilmasto olisi viilenemässä oleellisesti seuraavien muutaman vuosikymmenien aikana saavuttaen pohjan suunnilleen vuosisadan puolivälissä alkaakseen sen jälkeen uuden lämpenemisen. Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla mahdollista ilmastomallien perusteella, joiden mukaan erityisesti arktisen alueen ilmasto tulee lämpenemään aivan erityisen nopeasti tulevaisuudessa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ilmastonmuutos vähentää eurooppalaisten kuolleisuutta
Ääri-ilmiöitä 1650-luvulta
Nostaako El Niño maapallon keskilämpötilan uuteen ennätykseen?

Sulaako arktinen merijää ilmakehän kasvihuonekaasujen lisääntyessä?

Kulunut vuosi on Ilmatieteen laitoksen mukaan ollut Suomessa jonkin verran tavanomaista lämpimämpi. Sen mittausten mukaan "koko maan keskilämpötila oli noin 3,2 astetta, mikä on 0,3 astetta yli pitkän ajan eli vuosien 1991‒2020 keskiarvon. Vuosikeskilämpötila vaihteli lounaissaariston reilusta +7 asteesta Lapin luoteisosan noin -1 asteeseen."

Sen sijaan Kiinassa kulunut vuosi oli koko sikäläisen mittaushistorian kuumin. Lisäksi sitä - Helsingin sanomien mukaan - "koettelivat viime vuonna myös useat sään ääri-ilmiöt ja helleaaltojen jaksot".

Eikä ihme, sillä joulukuun alun uutisten mukaan kulunut vuosi oli koko maailman mittakaavassa koko mittaushistorian kuumin. Siksi oli jännittävää palata vanhaan harrastukseeni eli ilmakehän hiilidioksidin ja ilmastomallien mukaan muuta maailmaa nopeammin lämpenevän arktisen alueen jääpeitteen kehitykseen. 

Alla olevassa kuvassa on esitetty tuon jääpeitteen vuosittaisen keskipinta-alan vaihtelu koko sen mittaushistorian aikana. 

Siitä nähdään, että huolimatta maanpinnan sääasemilla tapahtuneiden mittausten mukaisesta poikkeuksellisen lämpimästä vuodesta, on pohjoisen napajään keskikoko itse asiassa ollut viime vuodet pikemminkin kasvusuunnassa kuin pienenemään päin. 

Seuraavaan kuvaan piirsin ehkä vieläkin mielenkiintoisemman kuvaajan. Se on pohjoisen merijään syyskuisen pinta-alan keskikoko - eli siis sen kuukauden pinta-ala, jolloin jää on pienimmillään.

Kuten arvoisa lukijani huomaa, oli pohjoisen merijään pinta-ala viime syyskuussa varsin pieni. Ei tosin mittaushistorian pienin, vaan toiseksi pienin. 

Siksi - tai siitä huolimatta - tartuin suurella innolla siihen tehtävään, jota olen vuodesta toiseen ratkonut. Eli ilmakehän kasvihuonekaasuista tärkeimmän eli hiilidioksidin pitoisuuden ja pohjoisen merijään syyskuisen keskipinta-alan väliseen tilastolliseen tarkasteluun. 

Tässä tarkastelussa olen pitänyt lähtökohtana ilmastomallien mukaista hypoteesia ajan myötä kiihtyvästä ilmastonmuutoksesta, jonka pitäisi - niin ikään näiden mallien mukaisesti - olla nopeinta maapallon arktisella vyöhykkeellä. Ja kuten me kaikki tiedämme, tulisi jään indikoida tätä muutosta sekä pohjoisen napa-alueen ilman lämpenemisen suoran vaikutuksen, että merivirtojen etelämpää tuoman aiempaa lämpimämmän veden mukanaan tuoman lisääntyvän lämpöenergian, kautta. 

Valitettavasti jouduin pettymään, sillä kuva oli hyvin samankaltainen kuin edellisenä vuonna tekemässäni vastaavassa analyysissä. Tämä näkyy alla olevasta piirroksesta.

  

Siinä näkyy sinisinä pylväinä niiden vuosien määrä, kuinka monen vuoden dataa käyttäen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden ja pohjoisen merijään syyskuisen pinta-alan välillä näkyy tilastollisesti merkitsevä riippuvuus. Ja kuten arvoisa lukijani huomaa, tuki tämä analyysi selkeästi ilmastomallien ennustetta maapallon lämpenemisestä mittaushistorian alusta aina vuoteen 2001 asti. 

Vuodesta 2002 eteenpäin olen piirtänyt vain punaisia pylväitä. Punaisia siksi, ettei ilmakehän hiilidioksidin ja pohjoisen merijään välillä esiinny kyseisen vuoden jälkeen lainkaan tilastollisesti merkitsevää riippuvuutta. 

Pylväiden korkeus puolestaan ilmaisee sen, kuinka monen vuoden aineisto kutakin pylvästä kohden on käytettävissä - eli esimerkiksi vuoden 2002 kohdalla käytettävissä olivat vuodet 2003-2023 eli 21 vuoden data. Se on peräti yksitoista vuotta pidempi kuin vuodesta 2001 alkaneen - tilastollisesti merkitsevän - aineiston. 

Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että pohjoinen merijään vuotuinen minimipinta-ala tosiaankin pieneni ilmaston hiilidioksidin kasvaessa aina vuoteen 2001 asti, mutta sen jälkeen tapahtuneella kasvuhuonekaasun lisääntymisellä ei ole ollut kyseisen jääpeitteen kokoon merkitsevää vaikutusta. Siten tämä analyysini falsifioi eli osoittaa vääräksi sen ilmastomalleista johdetun väitteen, jonka mukaan pohjoinen napajää olisi sulamassa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden - tai ylipäänsä kasvihuonekaasujen - lisääntymisen seurauksena. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kylmäävän kylmää
Näkyykö islantilaisen tulivuoren purkaus pohjoisessa?
Pohjoisen merijään pinta-ala ei ole supistunut sitten vuoden 2001, mutta onko nyt alkanut muutos?

Ilmastotutkimus ei oikeuta ihmisten elämän vaikeuttamista eikä nuorison ahdistamista

Kirjoitin viikko sitten Helsingin sanomien epäuskottavasta tiedejutusta, jossa kerrottiin tutkimusraporttiin perustuvista väitteistä pohjoisen napajään sulamisesta ehkä jo vuoteen 2030 mennessä - tai ainakin 2030-luvulla. Näin siitä huolimatta, ettei kyseisen jään minimikoko ole viime vuosina pienentynyt lainkaan, vaan pikemminkin kasvanut. 

Eilen satuin sitten törmäämään uuteen tutkimusraporttiin, jonka mukaan "ensimmäisen jäättömän kuukauden ilmestymisaika Arktiksella on edelleen epävarma johtuen laajasta arvioiden kirjosta arktisen ilmaston herkkyydestä ihmistoiminnan vaikutukselle". Sekä ehdotettiin ilmastomallien uudelleenkalibrointia merijään ja Grönlannin jäätikön ilmastonmuutosreaktion osalta, koska "ilmastomalleissa käytetty arktisen jääpeitteen herkkyys ilmakehän kiertoliikkeelle poikkeaa merkittävästi havaitusta herkkyydestä". 

Lisäksi tutkijat kertoivat, että jos pohjoisen jääpeitteen kehitys jatkuu todellisten havaintojen kaltaisesti myös tulevina vuosikymmeninä, napajään ja Grönlannin jäätiköiden pääosa sulavat vasta useiden kymmenien vuosien kuluttua. Eikä siis missään tapauksessa 2030- tai edes 2040-luvulla. 

* * *

Minusta näiden kahden arvostetuissa julkaisusarjoissa raportoidun tutkimuksen antama kuva pohjoisen napajään tutkimuksen - ja yleisemminkin ilmastotutkimuksen - tilasta ei ole järin hääppöinen. Siitä huolimatta juuri ilmastotutkimuksen tuloksia käytetään nykypäivänä ehkä mitään muuta tutkimusta enemmän tavallisten ihmisten elämäntapojen poliittiseen ohjailuun. 

Siksi niin ilmastotoimia vaativien poliitikkojen, medioiden kuin tutkijoidenkin olisi syytä katsoa peiliin ja todeta tosiasiat. Eli myöntää maapallon ilmaston tulevaisuuden olevan varsin epävarmalla pohjalla, eikä sitä sen vuoksi tulisi käyttää tavallisten ihmisten vapauden rajoittamiseen eikä etenkään maailman nuorison ahdistuksen lisäämiseen.

Aivan ensimmäisenä tekona tulisi valtamedioiden ympäri maailman tuoda rehellisesti esille ilmastotutkimukseen liittyvä valtava epävarmuus yksinkertaisesti tarjoamalla lukijoilleen poliittisesti neutraalia tietoa tuoreista tutkimusraporteista. Eli esimerkiksi viikon takaisen blogikirjoituksen laukaisseen artikkelin julkaissut Helsingin sanomat voisi kirjoittaa myös tämän kirjoituksen taustana olevasta tutkimuksesta - ja tehdä saman loogisen johtopäätöksen ilmastotutkimuksen tilasta kuin minäkin olen tässä tehnyt. 

Sen jälkeen poliitikot voisivat lopettaa puheensa vaihtoehdottomasta ja ankeasta tulevaisuudesta ja keskittyä sen sijaan huolehtimaan siitä, että menestyvän talouden edellytykset, ihmisten turvallisuus ja muut yhteiskunnan perusasiat ovat Suomessa kunnossa. Tässä mielessä tästä saattaakin tulla mielenkiintoinen päivä, jos Petteri Orpon johtamien hallitusneuvotteluiden lopputuloksista tiedotetaan julkisuuteen. 

Aikaisempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Uusi ennuste: pohjoinen merijää sulaa jo 2030-luvulla
Uutta tietoa ilmastomalleista
Uusi malli pohjoisen napajään kehityksestä

Uusi ennuste: pohjoinen merijää sulaa jo 2030-luvulla

Helsingin sanomat kertoi Nature Communications -lehdessä julkaistusta mallinnuksesta, jonka mukaan arktinen alue saattaisi sulaa kokonaan jo vuonna 2030 tai ainakin 2030-luvulla. En ehtinyt aamulla lukea itse tutkimusraporttia, mutta HS:n mukaan pohjoisen merijään sulaminen näin nopeasti voitaisiin välttää vain tekemällä lähiaikoina suuria päästövähennyksiä.

Nyt on siis vuosi 2023 eli puhumme seitsemän seuraavan vuoden aikana tapahtuvasta kehityksestä. Tutkimus taas perustui - HS:n mukaan - vuoteen 2019 asti kerättyyn aineistoon. Sen jälkeen on arktisen jääpeitteen päivittäinen minimilaajuus muuttunut NSIDC:n mukaan seuraavasti.

2019: 4,166 miljoonaa km2
2020: 3,793 miljoonaa km2
2021: 4,757 miljoonaa km2
2022: 4,692 miljoonaa km2

Kuten arvoisa lukijani huomaa, ei jään vuotuisessa minimikoossa ole tapahtunut minkäänlaista trendinomaista muutosta tänä aikana. Jos jää olisi katoamassa vuoteen 2030 mennessä, pitäisi sen minimikoon kuitenkin supistua vuoden 2019 laajuudestaan vuosittain keskimäärin 0,379 miljoonaa neliökilometriä. Toisin sanoen edellä olevan listan tulisi näyttää seuraavalta.

2019: 4,166 miljoonaa km2
2020: 3,409 miljoonaa km2
2021: 3,030 miljoonaa km2
2022: 2,651 miljoonaa km2

  

Toisin sanoen jään sulaminen oli vuoden 2022 syyskuussa aikataulustaan jäljessä jo 2,041 miljoonaa neliökilometriä eli 43 prosenttia. Jos taas tarkoitettiin vuotta 2039 eli puhutaan jään sulamisesta 2030-luvulla, olisi sen laajuuden pitänyt tasaisen vauhdin taulukon mukaan näyttää tältä.

2019: 4,166 miljoonaa km2
2020: 3,749 miljoonaa km2

2021: 3,541 miljoonaa km2
2022: 3,333 miljoonaa km2 

Tässäkin tapauksessa jään sulaminen oli vuoden 2022 syyskuussa aikataulustaan jäljessä jo 1,151 miljoonaa neliökilometriä eli jään laajuuden olisi pitänyt olla noin kolmanneksen pienempi kuin se oli todellisuudessa. 

HS:n jutun eli edellä linkitetyn tutkimuksen johtopäätös on sikälikin epäuskottava, että pohjoisen merijään sulaminen on viimeisen 15 vuoden aikana ylipäätään hidastunut aivan oleellisesti verrattuna pariin aiempaan vuosikymmeneen. Ja kuten ensimmäisestä edellä olevasta taulukosta ilmenee, on se kyseiseen tutkimukseen käytetyn tutkimusaineiston jälkeisinä vuosina pikemminkin laajentunut kuin supistunut. 

Siksi on vaikea uskoa, että tutkimuksen ja HS:n jutun ennuste jään sulamisesta ensi vuosikymmenellä - ja etenkin seitsemän seuraavan vuoden kuluessa - pitäisi paikkansa. Ainakin se edellyttäisi aivan oleellista muutosta jään laajuuden nykyiseen kehitykseen. 

Jäädään siis seuraamaan tilanteen etenemistä - tulinhan tässä jälleen kerran dokumentoineeksi tämän blogin muistiin yhden ilmastontutkijoiden hypoteesin, jonka aika tulee joko falsifioimaan tai osoittamaan oikeaksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Uutta tietoa ilmastomalleista
Suomalaisten syyllistäminen on syytä lopettaa!
Uusi malli pohjoisen napajään kehityksestä

Uutta tietoa ilmastomalleista

Pohjoisesta merijäästä on julkaistu uutta mielenkiintoista tutkimustietoa. Siinä tarkastellaan mitä tapahtuu, kun ilmakehän korkea hiilidioksidipitoisuus lämmittää pohjoista napaseutua, jolloin sitä peittävä merijää vähenee. Tällöin merijää sulaa aiempaa nopeammin kesällä, jolloin meren pinta paljastuu pidemmäksi aikaa imien enemmän energiaa ja nostaen lämpötiloja. 

Aikaisempien tutkimusten mukaan pilvet voivat muuttaa pinnalle imeytyvän energian määrää, joko viilentämällä pintaa estämällä auringonvalon saapumisen tai lämmittämällä pintaa sitomalla maasta vapautuvaa lämpöenergiaa. Sen sijaan ei ole juurikaan tutkittu pilvien ja Arktisen valtameren lämpötilojen yhteisvaikutusta. 

Nyt Geophysical Research Lettersissä julkaistussa tutkimuksessa käytettiin globaalia ilmastomallia, jonka avulla tutkittiin pilvien ja valtameren lämpötilojen välistä suhdetta ennen ja jälkeen merijään täydellistä sulamista eri hiilidioksidipitoisuuksissa. Matalilla hiilidioksidipitoisuuksilla merijää peitti meren suurimman osan kesästä, eikä pilvillä ollut juurikaan vaikutusta.

Sen sijaan korkeammilla hiilidioksidipitoisuuksilla Jäämeri oli vapaa merijäästä aiemmin kesällä, jolloin pilvet vaikuttavat enemmän siihen, kuinka paljon auringonvaloa pääsee sen pinnalle. Saadut tulokset viittaavat siihen, että kun Arktinen alue muuttuu kausiluonteisesti jäävapaaksi, on pilvillä voimakas viilentävä vaikutus kesäiseen mereen. 

Saamiensa tulosten perusteella tutkijat totesivat, että pilvien ja niiden säteilyvaikutusten huomioon ottaminen tulee olemaan yhä tärkeämpää arktisen alueen mallintamisessa silloin, kun Arktis siirtyy kohti kausittain jäättömiä olosuhteita. Tätä muutosta odotellessa pilvien säteilyvaikutusten realistinen mallintaminen on todennäköisesti tärkeää myös sen määrittämiseksi, kuinka paljon lämpöä on vapautettava merestä ilmakehään ennen kuin merijää voi alkaa jäätyä syksyllä.

* * *

Edellä käsittelemäni tutkimus valaisi omalta osaltaan sitä, kuinka ilmaston lämpenemiseen maapallon eri osissa liittyy vielä paljon tuntemattomia - ja monella tavalla merkittäviä - tekijöitä. Siksi on ymmärrettävää, etteivät ilmastonmuutoksen ennusteet ole aina osuneet kohdalleen, vaan lähinnä ennakoineet kerta toisensa jälkeen toteutunutta kehitystä nopeampaa lämpenemistä.

Näin on ollut myös pohjoisella Jäämerellä, kuten blogiani säännöllisesti seuraavat lukijani tietävät. Ja näin on myös tällä hetkellä, sillä tuoreimman eli toissapäiväisen mittauksen mukaan jään laajuus on mittaushistorian kuudenneksitoista pienin eli jää on ollut vastaavana ajankohtana pienempi vuosina 2022, 2021, 2020, 2019, 2018, 2017, 2016, 2015, 2014, 2011, 2007, 2006, 2005, 2004 ja erittäin mielenkiintoisesti mittaushistorian yhdentenätoista vuonna 1989.

Meillä on myös tieto pohjoisen napajään huhtikuun keskimääräisestä pinta-alasta. Se oli viime kuussa suurempi kuin vuosina 2022, 2021, 2020, 2019, 2018, 2017, 2016, 2015, 2014, 2011, 2007, 2006, 2005, 2004, 1996, 1995, 1986, 1984, 1983 ja 1981. Toisin sanoen jään huhtikuinen pinta-ala on ollut nykyistä pienempi useiden mittaushistorian alkutaipaleen vuosina. 

Tässä lienee syytä kerrata, miten nämä kaksi mittausperustetta poikkeavat toisistaan. Merijään laajuus on kaikkien ruudukkosolujen alueiden kokonaissumma, joissa on vähintään 15% jääpitoisuus, kun taas merijään pinta-ala lasketaan vähintään 15% jääpitoisuuden omaavien ruudukkosolujen jäisten alueiden ja niiden jääpitoisuuden perusteella. Ensin mainittu vastaa siten lähinnä reikäjuustosiivun pinta-alaa reikineen kun taas jälkimmäisessä on laskettu siivun pinta-ala ilman reikiä. 

Tässä on mielenkiintoista se, että näiden kahden mittaustavan lopputulokset poikkeavat selvästi toisistaan. Tästä kertoo se, että napajään viime huhtikuun keskimääräinen laajuus on suurempi kuin vuosina 2021, 2020, 2019, 2018, 2017, 2016, 2014, 2007, 2006 ja 2004, mutta selvästi pienempi kuin kaikissa 1980- ja 1990-luvun mittauksissa. Siten sen antamat tulokset vastaavat syystä tai toisesta napajään pinta-alaa paremmin ilmastomallien ennusteita.

Nähtäväksi siis jää, millä tavalla pohjoisten merien jääpeite kehittyy tulevina vuosina. Sulaako se ennusteiden mukaan, vai onko sittenkin käymässä niin, että jääpeitteen katoamista ennustavat ilmastomallit osoittautuvat siksi puutteellisiksi, ettei sulamista tapahdu lainkaan?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
WMO: Jäätiköiden sulamista ei voi enää estää
Fatim Diarra tulisi valita Vihreiden puheenjohtajaksi puolueen uskottavuuden säilyttämiseksi
Uusi malli pohjoisen napajään kehityksestä

Uusi malli pohjoisen napajään kehityksestä

Olen jo pitkään seurannut arktisen merijään pinta-alan kehitystä globaalin ilmastonmuutoksen ilmentäjänä ja samalla ilmastomallien ennakoiman kehityksen mittarina. Näin siksi, että 1) ilmastotieteen mukaan globaali lämpeneminen on nopeinta juuri maapallon pohjoisimmissa kolkissa ja 2) napajään pinta-alan mittaukset perustuvat julkaistuihin kuviin, joten niihin liittyvien tilastojen jälkikäteen muokkaaminen on mahdotonta tai ainakin erittäin vaikeaa ilman, että siitä jäisi kiinni. 

Tärkein tähän liittyvä analyysini on ollut syy-seuraussuhteen testaaminen ilmastoa lämmittävien kasvihuonekaasujen - tai tarkemmin sen hiilidioksidipitoisuuden - määrän lisääntyessä ilmakehässä. Testattavan hypoteesini mukaan ilmakehän hiilidioksidin ja pohjoisen merijään välisen riippuvuuden tulisi saavuttaa tilastollinen merkitsevyys ajan myötä yhä nopeammin, koska ilmastotieteen mukaan maapallon lämpeneminen tapahtuu kiihtyvästi.

Kuten blogiani säännöllisesti lukevat ovat havainnet, ei tämä hypoteesi ole saanut tukea käytettävissä olevan tiedon perusteella, vaan hiilidioksidin ja merijään koon välinen tilastollisesti merkitsevä yhteys on kadonnut kokonaan tällä vuosituhannella. Tälle havainnolle en kuitenkaan ole aiemmin havainnut selitystä tai edes sen yritystä ilmastotieteellisistä tutkimuksista.

Siksi oli mielenkiintoista havaita, että Nature-lehdessä julkaistiin tutkimus, jonka mukaan arktisen merijään tila muuttui vuoden 2007 kieppeillä paksusta ja epämuodostuneesta ohuemmaksi ja yhtenäisemmäksi jääpeitteeksi, minkä seurauksena paksun ja epämuodostuneen jään osuus laski puoleen, eikä ole sen jälkeen palautunut. 

Tämä johtopäätös saavutettiin analysoimalla merijään kehitystä Pohjoisen jäämeren ja Pohjois-Atlantin yhdistävässä salmessa Huippuvuorten ja Grönlannin välissä. Havaintojen pohjalta tutkijat kehittivät yksinkertaisen mallin, joka kuvaa dynaamisen merijään paksuuntumisen prosessia ja selittää havaitut jääpaksuuden muutokset jäiden lisääntyneen liikkuvuuden seurauksena. 

Mallin tehneiden tutkijoiden mukaan heidän havaintonsa korostavat ilmastonmuutoksen pitkäaikaista vaikutusta Arktisen merijään eliniän vähenemiseen sekä sen yhteyttä pohjoisen napajään kehitykseen Arktisen valtameren ympäristössä. Artikkelin luettuani arvelin, että siinä esitetty muutos jään käyttäytymisessä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä saattaisi selittää myös oman havaintoni siitä, ettei ilmakehän hiilidioksidin ja pohjoisen napajään pinta-alan välillä ole enää ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. 

Niinpä päätin verrata omissa analyyseissäni käyttämäni pohjoisen napajään vuosittaisen minimikoon (syyskuun keskiarvo) sekä satelliittiperusteisen RSS-aikasarjan (kuukausien keskiarvo) välistä yhteyttä vuosille 1979-2022. Näiden tilastojen välinen regressiokerroin oli 0,75. Sen mukaan RSS-aikasarjan mukainen vuoden keskilämpötila selitti peräti 56 prosenttia pohjoisen merijään syyskuisen minimipinta-alan vaihtelusta. Tulos oli tilastollisesti erittäin merkitsevä. 

Laskin sitten vielä kuinka hyvin RSS-aikasarja selitti pohjoisen merijään vaihtelun edellä linkittämäni tutkimuksen kannalta merkittävän 2000-luvun aikana eli vuosina 2001-2022 (yhteensä 22 vuotta). Sen regressiokerroin oli 0,59 ja tulos oli tilastollisesti merkitsevä. Toisin sanoen ilmakehän lämpötila selitti pohjoisen napajään pinta-alan minimikoon vaihtelusta lähes kolmanneksen myös tällä vuosituhannella.

Lopuksi laskin vielä saman asian viime vuosituhannen viimeisenä vuosina eli vuosina 1979-2000 (myös 22 vuotta). Yllätykseni oli suuri, sillä tuona aikana RSS-sarjan mukainen globaali ilmakehän lämpötila ei selittänytkään tilastollisesti merkitsevästi pohjoisen napajään pinta-alaa. 

Asiaa paremmin ymmärtääkseni piirsin kuvan, johon olin normalisoinut RSS-sarjan ja pohjoisen merijään koon vaihtelut keskimäärin samankokoiseksi ja kääntänyt merijään sulamiskäyrän kasvavaksi eli samansuuntaisiksi RSS-muutosten kanssa. Lopputulos näkyy alla olevassa kuvassa, johon on punaisella merkitty pohjoisen merijään pinta-alan vuotuisen minimikuukauden pinta-ala ja sinisellä RSS-aikasarjan vuotuinen kehitys skaalattuna suunnilleen samanlaiselle erotuskyvylle.

 

Kuvasta nähdään, että napajään kehityksessä on tosiaan tapahtunut merkittävä "hyppäys" (todellisuudessa siis pudotus) uudelle tasolle juuri tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä, mutta globaalissa lämpötilassa vastaava hypähdys on tapahtunut jo 1990-luvun puolivälistä lähtien. Mielenkiintoista on myös se, että molemmissa aikasarjoissa käyrien nousu (eli globaalin lämpötilan kasvu ja napajään pieneneminen) näyttävät tasaantuneen aivan kuvatun ajanjakson lopussa. 

Tästä voimme päätellä, että edellä laskemani aikasarjojen välisen tilastollisen merkitsevyyden puuttuminen 1900-luvun lopun aineistosta johtuu globaalin lämpötilan kasvuun lähdön ja jääpeitteen pienenemisen liikkeellelähdön kymmenen vuoden erosta. Ja jääpeitteen pieneneminen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin jälkeen liittynee juuri siihen pohjoisen merijään laadun muutokseen, josta edellä linkittämässäni artikkelissa puhuttiin.

Kuvaajan loppupuoli puolestaan kertoo syyn sille, miksei oman kasvihuonekaasujen määrän ja napajään koon välisen suhteen seurantani ole ollut pitkään aikaan tilastollisesti merkitsevä: merijään koossahan ei ole havaittavissa oleellista muutosta 2010-luvulta lähtien. Ja lisäksi napajään minimikoon vuotuinen vaihtelu on muuttunut oleellisesti aikaisempaa suuremmaksi jo 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälistä lähtien, mikä vähentää tilastotestien merkitsevyyksiä, vaikka jään mitattu pinta-ala kasvoikin aina 2010-luvulle asti.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Etelämannerta ympäröivä jääpeite on pienin 44 vuoteen - entä sitten?
Pohjoisen merijään pinta-ala ei ole supistunut sitten vuoden 2001, mutta onko nyt alkanut muutos?
Onko arktinen alue lämmennyt neljä kertaa nopeammin kuin muu maailma?

Pohjoisen merijään pinta-ala ei ole supistunut sitten vuoden 2001, mutta onko nyt alkanut muutos?

Mauna Loan purkaus aiheutti sen, ettei tulivuoren huipulla vuodesta 1959 alkaen jatkunut ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden seuranta saanut jatkoa kuluneena vuonna. Asia on sikäli harmillinen, että olen käyttänyt juuri tuota tietoa seuratessani ilmakehän hiilidioksidin ja arktisen jään välistä riippuvuutta. 

Koska Mauna Loan mittausten mukainen kehitys on kuitenkin ollut erittäin tasainen, päätin vuoden 2022 osalta käyttää sen jatkuvuuteen perustuvaa arviota. Tein sen lisäämällä edellisen vuoden mittaustulokseen (416,45 ppm) sen ja sitä edeltävän vuoden (414,24 ppm) välisen muutoksen suuruisen lisän (2,21 ppm), jolloin vuoden 2022 estimaatiksi muodostui 418,66 ppm. Tämä estimoitu arvo näkyy alla olevassa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kehitystä esittävässä kuvassa punaisena pisteenä.  

Tämän tehtyäni pääsin tekemään samanlaisen regressioanalyysin kuin aiempinakin vuosina. Analyysin yksityiskohdat arvoisa lukijani löytää täältä, joten en kertaa niitä tähän. Totean kuitenkin, että alkuperäisenä tarkoituksenani oli seurata sitä, kuinka ilmastomallien ennustama arktisen merijään sulamisen nopeutuminen ilmenee ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvaessa.

Pohjoisen meri- eli napajään osalta olen analyysissäni käyttänyt sen pinta-alan kunkin vuoden alinta eli syyskuun kuukausikeskiarvoa. Se löytyy täältä klikkaamalla hyperlinkkiä Sea_Ice_Index_Monthly_Data_by_Year_G02135_v3.0.xlsx ja valitsemalla avautuvasta Excel-taulukosta alalehden "NH-area". 

Vuotta 2022 koskevan analyysini tulos on esitetty seuraavassa kuvassa.

 

Kuvassa on sinisillä pylväillä esitetty X-akselille merkityistä vuosista eteenpäin laskettuna niiden vuosien määrä, joiden jälkeen yhteys Mauna Loan hiilidioksidipitoisuuden ja kustakin vuodesta alkavan napajään pinta-alatiedon välillä vallitsee regressioanalyysin mukaan syy-seuraussuhde. 

Punaisilla pylväillä on puolestaan merkitty vuodesta 2002 alkaen analyysiin käytettyjen vuosien määrä. Ne on erotettu aiemmista vuosista siksi, ettei näinä vuosina ole havaittu tilastollisesti merkitsevää syy-seuraussuhdetta ilmakehän Mauna Loan hiilidioksidimittausten ja pohjoisen napajään pinta-alan välillä. Käyttämäni tilastollisen merkitsevyyden kriteeri perusteineen löytyy täältä. 

Kaiken kaikkiaan kuvasta näkee siis sen, ettei ilmakehän hiilidioksidin ja napajään koon välillä ole ollut tilastollisesti merkitsevää syy-seuraussuhdetta vuoden 2001 jälkeen. Eikä analyysini siten tue ilmastomalleista johdettua hypoteesia, jonka mukaan arktinen napajää sulaisi kiihtyvällä vauhdilla ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvaessa - tämä tietenkin olettaen, että jälkimmäisen kehitys on jatkanut kasvuaan vuonna 2022 samaan tapaan kuin aiempinakin vuosina. 

* * *

Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä katsahtaa vielä tämän päivän tietoihin pohjoisen merijään kehityksestä. Viime viikkoina sen laajuus on nimittäin kasvanut hitaammin kuin aiempina vuosina samaan aikaan. 

Niinpä napajään laajuus on tuoreimman mittaustuloksen (5.1.) mukaan ajankohtaan nähden mittaushistorian toiseksi pienin - ainoastaan vuosi 2018 jää sen taakse. Vielä edellisen kerran asiasta kirjoittaessani (marraskuun 22. päivänä) se oli ajankohtaan nähden suurempi kuin vuosina 2020, 2019, 2018, 2017, 2016, 2013, 2012, 2011, 2010, 2009 ja 2006, joten muutos on ollut todella nopea.

Sama kehityssuunta on nähtävissä myös jään kuukausittaisessa pinta-alassa. Se oli nimittäin painunut joulukuun tilastoissa mittaushistorian viidenneksi pienimmäksi marraskuun kuudenneltatoista sijalta. Jääkäämme siis seuraamaan, miten pohjoinen merijää kehittyy alkaneen vuoden aikana. 

Juuri nyt kuuma kysymys kuuluu, että venyykö viime viikkojen ilmastomallien mukainen arktisen merijään pienenemistrendi kuukausiksi tai jopa vuosiksi? Ja ilmaantuuko tässä käsittelemääni analyysisarjaan pitkästä aikaa uusia tilastollisesti merkitseviä ja ilmastomalleista johdettua hypoteesia tukevia tuloksia. Vai onko viime viikkojen kehityksessä sittenkin ollut kyse vain viime viikkojen väliaikaisesta kehityksestä eli arktiksella vallinneesta poikkeuksellisesta sääilmiöstä? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ennusteita ja selityksiä
Onko arktinen alue lämmennyt neljä kertaa nopeammin kuin muu maailma?
Arktiset salamat lisääntyvät, mutta pitäisikö meidän olla huolissamme?

Ennusteita ja selityksiä

Juuri nyt vaikuttaa siltä, että Suomikin siirtyy talveen. Eli ilman lämpö laskee ja maan peittää valkoinen lumi, joka tuo valkeutta pimeyteen. Joidenkin ennusteiden mukaan viikonlopun aikana syntyisi maamme etelärannikolle jopa lumikaaos. 

Nähtäväksi tietenkin jää toteutuvatko ennusteet. Ja siksi ajattelin tarjota teille - arvoisat lukijani - mielenkiintoisen seurantakohteen. 

Sen ensimmäinen osa tulee Ilmatieteen laitoksen nettisivuilta, joilla on viikko sitten julkaistu Euroopan keskipitkien ennusteiden keskuksen (ECMWF) joulukuusta helmikuuhun ulottuva kolmen kuukauden ennuste. Sen mukaan odotettavissa on selvästi tavanomaista lämpimämpää eli "keskilämpötila on lähes koko maassa yli 2 astetta tavanomaista korkeampi".

Toinen ennuste tulee puolestaan yhden maamme tunnetuimman ns. ilmastoskeptikon eli opettaja Simo Ruohon Twitter-viestistä. Hänen kehittämänsä G-indeksin mukaan talvesta olisi tulossa tavanomainen. 

Nähtäväksi siis jää, joutuuko ilmastotiedettä rajusti arvostellut opettaja Ruoho tulevana talvena häpeäpaaluun, vai sidotaanko siihen eurooppalainen ennustekeskus. Näin veronmaksajana ja tutkijana minun on tietenkin syytä toivoa, että sidotuksi tulee edellä mainittu ilmastoskeptikko.

Samaa lienee syytä toivoa koko kansan tunteman Kerttu Kotakorven, joka tuli Twitterissä blokanneeksi Ruohon. Perusteluksi tälle hän kertoi, että "joo, olen blokannut valheellista tietoa välittäviä tilejä, etteivät pääse jakamaan epätotuuksia postauksissani. Minulla ei ikävä kyllä ole aikaa vastata kaikkiin kommentteihin, en saa palkkaa twitterissä olemisesta vaan käytän tähän vapaa-aikaani."

Tämän kirjoituksen lopuksi - koska olemme juuri tässä blogissa - päätin mainita, että tuoreimman tiedon mukaan "maapallon nopeimmin lämpenevällä" arktisella alueella merijään laajuus on pienempi kuin viime vuonna samaan aikaan. Mutta toisaalta suurempi kuin vuosina 2020, 2019, 2018, 2017, 2016, 2013, 2012, 2011, 2010, 2009 ja 2006. 

Toisin sanoen arktisen merijään laajuus ei ole osoittanut muutostrendiä enää puoleentoista vuosikymmeneen - asia, josta en ole huomannut uutisoitavan valtamediassa yhtään kertaa. Sen sijaan tieteellisestä kirjallisuudesta löysin parin vuoden takaisen julkaisun, jossa oli pohdittu sulamisen pysähtymisen syitä. 

Sen mukaan syynä saattaa toki olla myös satunnaisvaihtelu, mutta toisaalta tutkijat olivat havainneet ilmakehässä laajamittaisia ilmiöitä, jotka ovat lisääntyneet pohjoisella pallonpuoliskolla. Nämä ilmiöt eivät heidän mukaansa liity ainoastaan ​​poikkeuksellisen alhaiseen paineeseen arktisella alueella kesällä, vaan myös toistuviin lämpöaaltoihin Itä-Aasiassa, Skandinaviassa ja Pohjois-Amerikan pohjoisosissa sekä suihkuvirtojen taipumukseen jakautua mantereiden päällä. 

Julkaisun mukaan tämän suihkuvirtausilmiön on todettu suosivan kesän äärimmäisiä sääilmiöitä pohjoisilla keskileveysasteilla. Niinpä julkaisun kirjoittaneet tutkijat ovat ehdottaneet mekanismia, joka yhdistäisi edellä mainitut seikat pohjoisen pallonpuoliskon mantereiden keväiseen lumipeitteen vähenemiseen, joka edelleen vaikuttasi negatiivisesti arktisen merijään katoamiseen kesän aikana. Toisin sanoen ehkäisisi sen sulamista. 

Positiivista tässä on se, että kyseiset tutkijat ovat löytäneet selityksen - tai tässä vaiheessa ehkäpä pikemminkin hypoteesin - sille ilmiölle, jota olen itse ihmetellyt jo vuosikausia. Nähtäväksi siis jää, missä vaiheessa ilmastotutkijat huomioivat asian ja korjaavat mallejaan siten, etteivät ne enää ennusta pohjoiselle napajäälle yksiselitteisesti muuta maapalloa nopeampaa lämpenemistä - ellei sitten arktinen merijää ala sulamaan uudelleen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

G-index challenges the theory of the global climatic change
Onko arktinen alue lämmennyt neljä kertaa nopeammin kuin muu maailma?
Vaativatko poikkeukselliset helteet puuenergiasta luopumista?

Mika Anttonen ja vihreä siirtymä

ST1:n omistaja Mika Anttonen lateli tämän aamun lehdessä näkemyksiään vihreästä siirtymästä. Koska kyseessä on vakavasti otettava henkilö, olisi hänen näkemyksillensä annettava arvoa myös Suomessa. 

Anttosen mukaan fossiilisen energian osuus "ei... ole pienentymään päin. Silti poliitikot, maailman bisnesjohtajat ja muut tärkeät ihmiset kertovat vuodesta toiseen, kuinka he ovat sitoutuneet puolentoista asteen skenaarioon. Eihän se ole toteutumassa ollenkaan!" 

Hän totesi aurinko- ja tuulienergian epävakauden takia tarvittavista säätövoimalaitoksista sen, ettei kukaan halua rakentaa kaasuturbiinivoimaloita, joita käytetään ainoastaan silloin, kun ei tuule. Ja yllytti toimittajaa - ja kaikkia vihreään siirtymään kiirehtimään vaativia - ehdottamalla, että "tee siitä investointisuunnitelma ja vie se yhtiön hallitukselle. Katsotaan, miten mahtaa käydä. Et tiedä käyttötunteja, et tiedä hintaa. Mutta tiedät, että tällaista tarvitaan, jotta järjestelmä pysyy pystyssä."

Kaiken kaikkiaan vihreään siirtymään liittyy megalomaaninen ongelma, koska - Anttosen mukaan - "meiltä puuttuu kaikki. Ihan ihmisetkin puuttuvat. Näitä pitää jonkun tehdä."

Hän totesi myös vihreään siirtymään pikaista siirtymistä äänekkäimmin vaativista tieteen edustajista, että "siellä ei tarvitse olla yhtään ilmastotieteilijää, kun tehdään tiekarttaa voimalaitoksien rakentamiseen... he eivät voi tulla kertomaan, miten nopeasti tänne voidaan rakentaa voimaloita, koska he eivät tiedä siitä mitään."

Anttonen kertoi myös toivovansa, että "talous voi kasvaa samaan aikaan kun vähennetään päästöjä ja energiankulutusta. Mutta mikään fakta ei tue sellaista tilannetta. Ei ole sellaista innovaatiota keksitty, että näin voisi tehdä."

Hän totesi lisäksi, että koska ilmakehä on yhteinen, vaikutukset pitää aina katsoa globaalisti. Siten "Euroopan omia päästöjä kannattaisi Anttosen mukaan vähentää sitä tahtia kuin uudet innovaatiot antavat myöten", mutta "ei silmät kiiluen, että ollaan maailman ykkönen jossain vuosiluvussa. Vaan rationaalisesti, niin kuin on järkevää. Ja sitten pistetään kunnianhimo sinne Afrikkaan ja Aasiaan. Jos siellä rakennetaan tuhat uutta hiilivoimalaa, meidän touhuilla ei ole hirveästi merkitystä."

Edelle kirjaamani öljymiljonäärin näkemykset lienevät kaikille järkensä säilyttäneille itsestäänselvyyksiä. Siitä huolimatta Suomen ja Euroopan Unionin vallanpitäjät uhoavat oman hiekkalaatikkonsa toimilla. 

Ja siksi heidän ajamansa ihmisten elintasoa vääjäämättä laskevat muutokset eivät edes toteutuessaan tule tekemään maailmasta sen parempaa. Siksi onkin syytä toivoa, että ilmastotieteilijöiden mallit - ja siten myös heidän luomansa uhkakuvat - eivät sittenkään perustuisi tosiasioihin, eivätkä siitä syystä tulisi toteuteumaan ennustetulla tavalla. 

Siihen liittyen lienee tässä yhteydessä syytä mainita, että noiden mallien mukaan nopeimmin lämpenevän arktiksen merijää on saavuttanut kuluvan vuoden minimilaajuutensa. Se on kuitenkin aika kaukana vuoden 2012 lukemista - eli koko tilastohistorian pohjakosketuksesta - jolloin pohjoisen merijään minimilaajuus supistui noin 72 prosenttiin tämänvuotisesta. Toisin sanoen napajää oli noin kolmanneksen laajempi kuin kymmenen vuotta sitten. 

Näiden vuosien väliin jäävät myös vuodet 2007, 2008, 2010, 2011, 2015, 2016, 2017, 2018, 2019 ja 2020. Toisin sanoen 1980-luvulta 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle asti nopeasti sulaneen pohjoisen napajään tämänvuotinen laajuus oli vasta tilastohistorian 12. pienin - eikä sen katastrofaalisen nopeasta sulamisesta näyttäisi olevan juuri nyt viitteitä. Sellaiseen ei viittaa myöskään pohjoisen merijään paksuus, joka jäi tämän vuoden minimikohdassaan suurimmaksi sitten vuoden 2018.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onko arktinen alue lämmennyt neljä kertaa nopeammin kuin muu maailma?
Vihreän siirtymän hintalappuja
Pari kommenttia Jussi Halla-ahon ilmasto-ohjelmaan

Kirsikanpoiminta-ennusteita

Presidentit Sauli Niinistö ja Joe Biden tapasivat viime yönä Suomen aikaa ja tiedottivat sopineensa yhteistyön tiivistämisestä sekä energiaturvallisuudesta ja pyrkimyksistä vastata ilmastonmuutokseen. Tämä on erinomainen asia ja johtaa toivottavasti maallemme annettaviin turvatakuisiin joko suoraan tai NATO:n kautta. 

Tartun tässä kirjoituksessa presidenttien keskustelunaiheista turvallisuuspolitiikan sijasta ilmastonmuutoskysymykseen siksi, että - kuten arvoisa lukijani varmasti muistaa - arktisen merijään sulamisen ajankohdan ennustetta muutettiin noin vuosi sitten 20 vuodella. Kirjoitin asiasta tuoreeltaan ja arvelin, että vuoteen 2030 osunut vanha ennuste olisi perustunut arktisen jään tilanteeseen vuonna 2007 ja uudempi - 2050-lukua veikkaava - siihen, ettei merijään minimikoko ollut pienentynyt vuoden 2012 jälkeen. 

Asia jäi vaivaamaan ja tein tähän asiaan liittyen aamusella Excelissä pienen laskuharjoituksen, joka perustui pohjoisen napajään maaliskuisiin pinta-aloihin. Ne on merkitty alla olevaan kuvaan ohuella sinisellä käyrällä. Sen jälkeen piirsin seuraavat - tulevaisuuteen ulottuvat - regressiosuorat eli lineaariset ekstrapolaatiot seuraavien osa-aineistojen perusteella.

1. Koko jälkimmäisen ennusteen aikana käytössä ollutta aineistoa eli vuosia 1979-2020 kuvaava suora (punainen).
2. Jään suurimmasta mitatusta pinta-alasta 1987 vuoteen 2007 kuvaava suora (ruskea).
3. Jään nopeimman sulamisvaiheen aikaan 1996-2007 perustuva suora (vihreä).
4. Jään nopeimman sulamisvaiheen alusta vuoteen 2020 perustuva suora (sininen).
5. Jään minimikoosta vuonna 2012 vuoteen 2020 perustuva suora (keltainen)

Näemme, että vuonna 2009 esitetty arvio pohjoisnavan sulamisesta vuonna 2030 on käytännössä perustunut arktisen merijään nopeimman sulamaisvaiheen kehityksen ekstrapolointiin ajassa eteenpäin (vihreä suora). Tätä kuvaava vihreä käyrä nimittäin päätyy yllä olevan kuvaajan mukaan vuoteen 2033. 

Uudempi ennuste jään sulamisesta vuoden 2050 paikkeilla näyttäisi puolestaan käytännössä perustuneen lineaariseen ekstrapolaatioon jään koon kehityksestä vuodesta 1996 vuoteen 2020 (sininen suora), vaikka asiasta kertoneessa julkaisussa puhutaankin 19 mallista ja monenlaisista simulaatioista. 

Molemmat ennusteet perustuvat siten älylliseen epärehellisyyteen eli tarkemmin sanottuna ns. kirsikanpoimintamenetelmään, jossa ennusteet on tehty arktisen merijään - ennusteen ajankohtana käytettävissä olleen - nopeimman sulamisvaiheen perusteella. Näin ollen on syytä kysyä, miksei ennusteita ole tehty esimerkiksi koko aineiston perusteella. Sellaisen analyysin mukaan pohjoinen merijää sulaisi joskus 2080-luvun lopulla, mikäli jään sulamisen kehitys jatkuu lineaarisena (punainen suora). 

Toisaalta jos katsomme mitä on tapahtunut jään maaliskuisen minimipinta-alan suhteen eli jään viimeaikaista kehitystä vuosina 2012-2020, voisimme väittää, että pohjoinen jäämeri lainehtisi vapaana vasta joskus hamassa tulevaisuudessa (keltainen suora). Valitettavasti oma elinikäni ei kuitenkaan taida riittää siihen, että näkisin sen ihmeen. 

Lopuksi lienee syytä palata muutaman päivän takaiseen kirjoitukseeni pohjoisen merijään pinta-alasta tuoreimpien tilastojen perusteella. Niiden mukaan se oli helmikuita koskevan 43-vuotisen mittaushistorian 28. ja tämän vuosituhannen (2001-2022) kymmenenneksi suurin. Toisin sanoen pohjoisen merijään pikainen sulaminen ei vaikuttaisi olevan juuri nyt kovin todennäköistä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
IPCC:n raportoima uhkaava kehitys ei näy arktiksessa ilmastossa
Arktiset salamat lisääntyvät, mutta pitäisikö meidän olla huolissamme?
Pohjoisen merijään sulaminen siirtyi 20 vuodella

IPCC:n raportoima uhkaava kehitys ei näy arktiksessa ilmastossa

Hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi eilen jälleen tiedon, että juuri tämä vuosikymmen on ratkaiseva taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Samalla se kertoi, että jo nyt on tapahtunut korjaamatonta vahinkoa, eikä kaikkia ilmastonmuutoksen haitallisia seurauksia pystytä siitä syystä estämään, vaan niihin on vain sopeuduttava.

Tämän blogin ilmastonmuutosseurannan keskiössä on jo melko pitkään ollut globaalin lämpenemisen herkimpänä pidetty mittari eli pohjoisen napajään sulaminen. Siksi katsahdin suurella mielenkiinnolla sen tämänhetkistä laajuutta ja totesin, että se ehti jo helmikuun aikana suuremmaksi kuin missään vaiheessa vuosina 2006, 2007, 2011, 2015, 2016, 2017, 2018, 2019 ja 2021. Näin siitä huolimatta, että tähänastisten tilastojen jokaisena vuonna napajään maksimikoko on saavutettu vasta maaliskuussa eli myös tänä vuonna jään voi olettaa vielä kasvavan. 

On kuitenkin niin, että edelle linkitetyn tilaston mukaan pohjoisen merijään laajuus on pienentynyt tämänhetkisen tilaston kahtena viimeisenä päivänä - ehkäpä IPCC:n raportin kunniaksi. Siitä huolimatta se on ajankohtaan (helmikuun 27. päivä) nähden laajempi kuin kertaakaan vuoden 2013 jälkeen. Siten näyttäisi siltä, ettei arktisen ilmaston lämpeneminen ole edennyt kahdeksaan vuoteen.

Tämän toki tiedämme mielestäni luotettavammankin tilaston eli kerran kuukaudessa raportoidun pohjoisen merijään pinta-alan perusteella. Helmikuun osalta saamme tuon tiedon kuitenkin vasta lähipäivinä, joten en voi kertoa sen tilannetta kuluneena helmikuuna. 

Todettakoon kuitenkin, että tammikuun tilaston mukaan napajään pinta-ala oli mittaushistorian yhdeksänneksitoista suurin, kun mittaustuloksia on käytössä kaikkiaan 43 vuodelta - eli siis varsin keskimääräinen. Jään tammikuinen pinta-ala oli kulunutta tammikuuta suurempi edellisen kerran vuonna 2009 eli kolmetoista vuotta sitten.

Nähtäväksi siis jää, millä tavalla Euroopan Unioni ja siinä sivussa suomalainen yhteiskunta reagoivat nyt, kun IPCC:n raportin mukaan maapallon ilmaston kannalta ratkaiseva vuosikymmen on edennyt jo toiseen vuoteensa. Nopeutetaanko vihreää siirtymää entisestään, rauhoitetaanko Suomen metsät hiilinieluiksi ja biodiversiteetin suojelualueiksi, metsitetäänkö pellot samoihin tarkoituksiin, rakennetaanko tuulimyllyjä ja ydinvoimaloita tai ryhdytäänkö ihmisten elämää ja liikkumista säätelemään jonkinlaisilla ilmastovastuulaeilla?  

Lopuksi todettakoon pienenä anekdoottina, että suomalainen eläköitynyt puulustotutkija Mauri Timonen on julkaissut sosiaalisessa mediassa arktisen merijään seurannan kanssa yhteensopivan analyysin, jonka mukaan maailman pohjoisimpien mittausasemien mittausten raakadatan mukaan arktiksen ilman lämpötila näyttäisi viime vuosina kääntyneen kasvuun. Arvoisa lukijani huomatkoon kuitenkin, ettei kyse ole vertaisarvioidusta julkaisusta vaan ainoastaan somepäivityksestä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Arktiset salamat lisääntyvät, mutta pitäisikö meidän olla huolissamme?
Pohjoinen merijää oli joulukuussa keskikokoinen
IPCC julkaisi raportin ja minä löysin muunneltua totuutta

Vihreän siirtymän toteutus on suunniteltava uudelleen

Euroopan Unioni ja monet muut maat mukaan lukien Yhdysvallat on päättänyt taivuttaa Venäjän lopettamaan sotaretkensä Ukrainaan talouspakotteiden ja aseellisen avun kautta. Näistä jälkimmäinen luonnollisesti vahvistaa Ukrainan asevoimia välittömästi sen jälkeen kun toimitukset ovat perillä. 

Sen sijaan ensimmäisen vaikutukset eivät periaatteessa vaikuta kuin aikaviiveellä, mutta käytännössä vaikutus tulee varsin pikaisesti, koska Venäjän rupla on jo ehtinyt reagoida siihen. Niinpä kaikki ulkomainen tavara tulee tavalliselle venäläiselle kalliimmaksi kuin ennen sotaa. 

Tuoreen tiedon mukaan Venäjän ruplan kurssi on noin 0,008 dollaria eli 0,8 amerikkalaista senttiä. Se on noin 29 prosenttia alempi kuin perjantaina. 

Tämän toimenpiteen tarkoituksena on ennen kaikkea saattaa venäläiset protestoimaan nykyistä hallintoa vastaan. Tyytymättömyyttä on toki ilmennyt jo nyt, sillä Venäjällä on pidätetty noin 3 500 mielenosoittajaa.

Nähtäväksi siis jää kuinka nopeasti talouspakotteet vaikuttavat Venäjällä. Eli ehtivätkö ne saattamaan Putinin hallinnon vaikeuksiin ennen kuin Ukrainan sotilaallinen selkäranka katkeaa - jos on katketakseen. 

Euroopan kannalta oleellista on myös se, kuinka Venäjä asettaa vastapakotteita. Katkaiseeko se energian viennin Eurooppaan ja saattaa etenkin Saksan ja Italian - mutta myös Suomen - vaikeuksiin. 

Tämä on seikka, joka on jatkossa huomioitava EU:ssa aiempaa vakavammin. Meidän on nostettava energiaomavaraisuuttamme ja ennen kaikkea vähennettävä riippuvuuttamme Venäjästä. Se tarkoittaa toisaalta Venäjältä tuotavasta fossiilisesta energiasta ja uraanista luopumista - tai ainakin varalähteen varmistamista - mutta myös oman Venäjästä riippumattoman energiatuotannon rakentamista ylläpitämistä. 

Jo nyt näemme, että erityisesti Saksan päätös luopua omasta ydinenergiastaan on ollut yksinkertaisesti typerää, koska se on ajanut EU:n suurimman talouden vaarallisen riippuvaiseksi Venäjästä. Samoin voidaan nähdä, että Suomen tulisi miettiä vielä uudelleen, mitä se tekee turvetuotannon pikaiselle alasajolle. Onko todellakin niin, että meillä on suurempi tarve ilmastomalleihin perustuvan tulevaisuuden uhan ennätysnopeaan torjuntaan kuin Venäjän naapureilleen aiheuttaman akuutin vaaran vähentämiseen?

Vihreän siirtymän osalta nyt avautunut tilanne tarkoittaa toisaalta kannustetta rakentaa uusia voimalaitoksia, mutta myös hidastetta luopua käytettävissä olevista omista energialähteistä. Siksi gobaalin lämpenemisen torjunnan kokonaisuus on harkittava kokonaan uudelleen siten, että huomioon otetaan ilmastopolitiikan lisäksi myös akuutti poliittinen tilanne.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Aamu-uutinen Venäjältä antoi toivoa paremmasta
Oikeudenmukainen kompensaatio hiilinieluista
Vihreä siirtymä Kazakstanista Saksaan

Arktiset salamat lisääntyvät, mutta pitäisikö meidän olla huolissamme?

MTV3 julkaisi artikkelin, jonka mukaan "ilmastonmuutoksen karut merkit näkyvät arktisilla alueilla yhä enemmän: salamointi on kasvanut alueella huomattavasti ja tutkijoiden mukaan tämäkin on seurausta ilmaston lämpenemisestä". Jutussa haastateltu tutkija-meteorologi kertoi myös, että "arktisen alueen muutokset voivat merkitä sekä äärimmäistä kylmyyttä että valtavia lämpöaaltoja tai muita äärimmäisiä sääolosuhteita koko Eurooppaan".

Tutkija-meteorologin mukaan "on mahdollista, että myös salamoinnin seurauksena syntyneet metsäpalot lisääntyvät tulevaisuudessa". Tämä on tietenkin aivan erityisen huolestuttavaa meille suomalaisille, jotka asumme maailman pohjoisimmassa valtiossa, jonka hyvinvointi on rakennettu pitkälle metsiin perustuvan talouden varaan. 

* * *

Ilmastotieteen vallitsevan dogmin mukaan globaali lämpeneminen on riippuvainen ilmakehän kasvihuonekaasuista (tärkeimpänä hiilidioksidi) ja vieläpä siten, että tuo muutos on ajan myötä kiihtyvä. Tästä dogmista voidaan johtaa testattavissa oleva hypoteesi, jonka mukaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden ja sen lämpötilan välinen tilastollinen riippuvuus saavutetaan ajan myötä lyhenevässä aikajaksossa. 

Parhaiten tuo hypoteesi voidaan testata maapallon pohjoisimmissa osissa, koska edellä mainitsemani dogmin perusteena käytetyt ilmastomallit ennustavat lämpenemisen olevan nopeinta maapallon pohjoisimmissa osissa. Arktisen merijään pinta-alan minimikoon kehitys suhteessa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden muutoksiin tarjoaa tätä varten erinomaisen aineiston. 

Siksi olen vuodesta 2018 alkaen analysoinut näiden kahden muuttujan välisen tilastollisen yhteyden kehittymistä. Saamani tulokset olen puolestaan julkaissut kuvana, jossa on sinisellä merkitty niiden vuosien lukumäärä, joiden jälkeen ilmakehän hiilidioksidin ja arktisen merijään minimikoon välinen yhteys on ollut tilastollisesti merkitsevä. Aineiston laajuuden takia olen tulkinnut merkitseviksi vain aikasarjat, jotka ovat saavuttaneet tilastollisen merkitsevyyden 0,1 prosentin riskitasolla kahtena vuotena peräkkäin (tarkemmat perustelut täällä). 

Ilmastonmuutostutkimuksen vallitsevasta dogmista seuraa arktisen merijään minimikoon koon supistumisen kiihtyminen ajan myötä. Ja kuten alla olevasta kuvasta näkyy, tämä myös toteutuu varsin hyvin vuosien 1979 ja 2001 välillä (siniset pylväät).

Sen sijaan vuodesta 2002 alkaen ei hiilidioksidin ja napajään minimikoon välillä ole edellä ilmoittamieni kriteereiden perusteella ollut tilastollisesti lainkaan merkitsevää yhteyttä, vaan tilastollisen merkitsevyyden puuttuessa punaisiksi piirtämäni pylväät lyhenevät vuosi vuodelta. Näin siksi,  että tarkasteltavien vuosien määrä on vuosi vuodelta pienempi. Toisin sanoen ilmastotieteen vallitseva dogmi on viimeisten 19 vuoden ajan ollut räikeässä ristiriidassa napajään pinta-alasta saatujen mittaustulosten kanssa.

Tieteen yleisten periaatteiden mukaan tämä tarkoittaa, että tuon dogmin perusteena olevissa malleissa on jonkinlainen vika eli se on virheellinen. Tämän seurauksena tuota mallia tulisi joko korjata siten, että se antaisi empiiristen mittausten kanssa yhteensopivia tuloksia tai vaihtoehtoisesti tulisi koko malli ja siihen perustuva dogmi hylätä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pohjoisen merijään sulaminen siirtyi 20 vuodella
Millä perusteilla luonnontieteelliset tutkimukset vanhenevat?
Arktinen napajää sulaa kiihtyvällä tahdilla - vai sulaako?