Maailman valtameret ovat kuin Riku Illukka tai Pekka Haavisto

EU:n Copernicus-ohjelman ilmastonmuutospalvelu C3S (Copernicus Climate Change Service) on kertonut, että maailman valtameret ovat nyt kuumempia kuin koskaan mittaushistoriassa. Tai tarkemmin sanottuna maapallon merten keskimääräinen pintalämpötila napaseutujen ulkopuolella nousi viime lauantaina 21,1 celsiusasteeseen.

Tämä muotoilu herätti minussa kysymyksen siitä, mistä C3S on keksinyt tuollaisen rajauksen. Ja innoitti katsomaan, mikä mahtaa olla ilmastomallien mukaan muuta maapalloa nopeammin lämpenevän pohjoisen jääpeitteen tilanne. Tai no, oikeastaan vain raportoimaan siitä, sillä olenhan minä seurannut sitä jo vuosien ajan.

* * *

Näin elokuun lopulla olemme lähellä sitä hetkeä, jolloin tuo jääpeite saavuttaa itseäni erityisesti kiinnostavan minimipinta-alansa ja minimilaajuutensa. Se tapahtuu yleensä hiukan syyskuun puolivälin jälkeen, mutta palaan siihen vasta sitten, kun data on saatavilla. Siksi katson tässä päivittäistä tilannetta. 

Tätä kirjoitettaessa tuorein tieto pohjoisen napajään pinta-alasta on keskiviikolta 26.8., jolloin pohjoisen napajään laajuus oli 5 059 miljoonaa neliökilometriä. Tämä mittaustulos tarkoittaa, että jääpeite ei ole lähelläkään tilastohistoriansa minimiä verrattuna muiden vuosien saman ajankohdan tilanteeseen.

Kuluvan vuoden taakse jäävät nimittäin vuodet 2015, 2017, 2025, 2011, 2016, 2007, 2023, 2024, 2019, 2020 ja 2012. Toisin sanoen arkitisen jääpeitteen laajuus on juuri nyt mittaushistoriansa kahdenneksitoista pienin.

Ero vuoden 2012 tilanteeseen – jolloin jääpeite oli historiansa suppein – on melkoinen, sillä silloin jääpeitteen laajuus oli elokuun 26. päivänä 4 029 miljoonaa neliökilometriä. Tämä tarkoittaa, että se oli noin miljoona neliökilometriä eli 20 prosenttia pienempi kuin toissapäivänä. Siten Pohjoisen jäämeren lämpötila ei ole lähelläkään ennätyslukemia.

* * *

Niinpä vaikuttaa siltä, että C3S:n uutisen rajaus maapallon merten keskimääräisen pintalämpötilalle napaseutujen ulkopuolella on vähän kuin urheilutoimittaja olisi kertonut äskettäisten yleisurheilun EM-kisojen aikana, että Riku Illukka oli Eurooopan nopein juoksija sadalla metrillä mikäli lasketaan vain finaalista ulos jääneet juoksijat. Tai Pekka Haavisto voitti viime presidentinvaalit niistä ehdokkaista, joista ei tullut presidenttiä.

Noin muuten olen sitä mieltä, että tutkijoiden tulisi pyrkiä välttämään C3S:n nyt nähdyn kaltaista löydöstensä ylidramatisointia. Vaikka sellaisella saakin palstatilaa, on lopputulos kuitenkin negatiivinen eli tieteen ja siihen liittyvien uutisten uskottavuuden heikkeneminen kansalaisten parissa. Eikä se ole hyväksi sen enempää tieteelle kuin tieteellisen tiedon hyödyntäjillekään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Luvassa on pitkä ja kuuma kesä
Pohjoinen merijää sulaa sittenkin
Jos tädillä olisi munat, hän olisi...

Melkoista peliä kulkupeleillä?

Viime päivinä on ensin räjähtänyt ja sitten palamaan syttynyt sähköauto saanut paljon palstatilaa. Niin myös Ylen nettisivuilla. Jostain syystä sinne ilmestyi eilen myös uutinen, jossa kerrottiin kuinka nopeasti sähköauto tulee bensa-autoa halvemmaksi ja vähäpäästöisemmäksi.

Jutun mukaan sähköauto tulee bensa-autoa taloudellisesti kannattavammaksi noin yhdessätoista vuodessa, kun ajokilometrejä kertyy keskimääräiset 14 000 vuodessa. Ja 30 000 ajokilometriä on se piste, missä sähköauton päästöt ovat pienemmät kuin bensiiniauton. 

Jutussa ei suoraan kerrottu, minkälaisiin oletuksiin laskelma perustui, mutta annettiin sentään linkki Traficomin laskuriin, josta löytyi lisää tietoja. Niiden mukaan keskikokoisen bensa-auton oletettiin kuluttavan polttoainetta 7,1 litraa sadalla kilometrillä. 

Minulla kun sattuu olemaan keskikokoinen Suomessa erittäin suosittu parin vuoden ikäinen bensiiniauto jäin hiukan ihmettelemään. Lieneekö sitten ajotapakysymys, mutta minulla nykyinen auto ei vie likimainkaan seitsemää litraa satasella. Kesällä mennään hiukan yli neljällä litralla ja talvellakin selvitään noin viidellä. Keskimäärin kulutus on siten suunnilleen 4,6 litraa sadalla kilometrillä.

Traficomin laskuri on kuitenkin sikäli mainio, että siinä pystyy säätelemään näitä kulutuksia. Niinpä muutin kulutuksen oman autoni mukaiseen 4,6 litraan/100 km. Sähköauton oletusten mukaan sen kulutus olisi 17 kWh sadalla kilometrillä, mutta en osaa sanoa onko se yhtä lailla yläkanttiin kuin bensa-auton kulutus. 

Vai onko sähköauton kulutus arvioitu laskurissa alakanttiin poliittisesti oikean lopputuloksen saamiseksi - siihen nimittäin viittaa ainakin tämä juttu, jonka mukaan tyypillisen perheauton sähkönkulutus olisi 20 kWh satasella. Vaikea kuitenkin uskoa tällaiseen vedätykseen, koska sellainen olisi kyllä verorahoitteiselta organisaatiolta melkoista peliä kulkupeleillä. Mutta ehkäpä arvoisa lukijani osaa kertoa tarkemmin?

Niin tai näin. Olin hiukan yllättynyt kun katsoin laskurin piirtämiä kuvia. Niiden mukaan sähköauto pysyi omaa autoani kalliimpana 22 vuoden ajan. Niin kauan en ole autoani sentään aikonut pitää, vaikka en kärryäni kovin kiivaaseen tahtiin vaihtelekaan. 

Hiilidioksidipäästöt sen sijaan nousivat nykyisessä kärryssäni sähköautoa korkeammiksi jo neljässä vuodessa, joten sen edun sentään saisin sähköautoon vaihtamalla. Täytyy siten miettiä seuraavaa kulkuvälinettä hankkiessa, että olisiko se riittävä kannuste voimanlähteen vaihtamiseen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Pilkahdus vihreän Helsingin todellisuudesta
USA luottaa fossiilisen energian halpuutukseen vihreässä siirtymässä
Pieni palkka johti rikokseen

Kenen käsialaa?

Kuten kaikki dekkarista pitävät tietävät, on rikostekninen käsialatutkimus tärkeä menetelmä selvitettäessä erilaisia rikoksia. Siinä pyritään kirjoitustyyliä analysoimalla selvittää, voidaanko käsin kirjoitetut asiakirjat yhdistää tiettyihin kirjoittajiin vertaamalla niitä tunnettuihin esimerkkeihin. 

Rikostekninen käsialatutkimus tarkoittaa siis kirjoitusnäytteiden vertailua siihen vihkiytyneiden rikostutkijoiden toimesta. Ja ihmisten oikeusturvan kannalta on tietenkin tärkeää ymmärtää, kuinka tarkkaa ja luotettavaa heidän työnsä on. 

Siksi oli mielenkiintoista lukea laajamittaisesta tutkimuksesta, jossa selvitettiin käsialavertailujen tarkkuutta ja luotettavuutta. Siinä oli koekaniineina 86 käsialavertailuja suorittavaa ammattirikostutkijaa, joista kukin teki noin 100 käsialavertailua viiden tason päätelmäskaalalla. Näin saatiin kokoon 7 196 päätelmää käyttäen yhteensä 180 eri vertailusarjaa. 

Vääriä positiivisia päätelmiä tehtiin 3,1 prosentissa tapauksista, kun taas 1,1 prosentissa tehtiin vääriä negatiivisia päätelmiä. Lisäksi vääriä positiivisia päätelmiä tehtiin huomattavasti enemmän kaksosten kirjoittamista näytteistä (8,7 prosenttia) verrattuna ei-kaksosten tekemiin (2,5 prosenttia). 

Tutkimuksessa havaittiin myös mielenkiintoisia yhteyksiä rikostutkijoiden koulutuksen ja suorituskyvyn välillä. Alle kahden vuoden koulutuksen omaavilla tutkijoille tuli yleensä enemmän virheitä kuin kokeneemmille kollegoilleen, mutta he raportoivat myös pidemmän koulutuksen saaneisiin nähden suuremman määrän todellisia positiivisia ja negatiivisia päätelmiä. Tämä johtui siitä, että he tulkitsivat tuloksensa näitä useammin luotettaviksi (tietämättömyyden luomalla varmuudellako?). 

Siten kokeneemmat eli vähintään kahden vuoden koulutuksen saaneet tutkijat osuivat kokemattomampia kollegoitaan selvästi todennäköisemmin oikeaan silloin kun antoivat lausunnon, jota he itse pitivät luotettavana. Toisin sanoen työssään parkkiintuneiden rikostutkijoiden työn tuloksissa sekä positiivinen että negatiivinen ennustearvo olivat korkeampia. 

Tutkimuksessa testattiin myös rikostutkijoiden analyysien toistettavuutta antamalla heille kahteen kertaan saman käsialanäytteet. Siinä 68 prosenttia päätelmistä toistettiin tarkalleen samanlaisina molemmilla kerroilla ja 92 prosenttia toistettiin hyvin samansuuntaisina. Mutta – ja se on iso mutta – yksi prosentti päätelmistä oli jopa täysin vastakkaisia.

Mielenkiintoista oli sekin, että tulkittujen tekstien kirjoitustyylillä (kaunokirjoitus vai tekstaaminen) ei ollut yhteyttä rikostutkijoiden virheisiin. Molemmissa onnistuttiin osumaan oikeaan - mutta syntyi myös virheitä - aivan yhtä lailla.

Tämä kaikki on arvoisan lukijani epäilemättä hyvä muistaa seuratessaan TV:stä rikossarjaa tai lukiessaan jännittävää dekkaria. Ehkäpä tässä referoimani tutkimus nimittäin innoittaa jotakuta kirjailijaa tai käsikirjoittajaa sisällyttämään juttuunsa virheellisen tulkinnan käsialanäytteistä. Ja harhauttamaan myös sillä tavalla katsojaansa/lukijaansa, jotta tämä ei onnistuisi arvaamaan ennen loppuratkaisua, että hovimestari on syyllinen. 

Sivumennen sanoen - eli kun nyt kerran syyllisistä puhutaan - on syytä panna merkille tuore uutinen, jonka mukaan kaikki tunnistetut pääkaupunkiseudun katujengiläiset ovat maahanmuuttajataustaisia. Epäilen kuitenkin, ettei heidän tunnistamisessaan ole hyödynnetty rikosteknistä käsialatutkimusta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Rydmanin olisi tehtävä tutkintapyyntö HS:n ja Ilkka-Pohjalaisen päätoimittajista
Ville Ranta ja todellisuus
Pituustutkimus osoitti, etteivät kaikki ihmiset ole samanlaisia