Kalajoen metsäpalojen historiallinen viitekehys

Ilta-Sanomat nosti pääkirjoituksessaan esille sen, kuinka Venäjällä ihmetellään Suomen vähäisiä metsäpaloja. Jutussa kerrottiin, että suurin syy meidän ja venäläisten metsien syttymisherkkyydessä on ihmisten välinpitämättömyydellä. 

Siinä sanottiin myös, että "ei Suomikaan ole turvassa. Kalajoella vastikään käsistä riistäytynyt metsäpalo kertoo siitä, että myös meidän on varauduttava vaikeisiin palokesiin. Suomen metsäautotiet ja runsas luontainen sammutusvesistö eivät paljon auta, jos kesät muuttuvat nyt koetun kaltaisiksi pätseiksi."

Uskon kyllä, että suomalaisten ja venäläisten tulenkäytössä on jonkinlainen ero, vaikka eivät suomalaisetkaan ole tässä suhteessa mitään pyhimyksiä. Enemmän minua kuitenkin jäi kiinnostamaan tuon Kalajoen 300 hehtaarin metsäpalon historiallinen yleisyys ja laajuus eli ilmaston (erityisesti kesien) vähäisen lämpenemisen näkyminen niissä. Ylen jutun mukaanhan Kalajoen metsäpalo on todennäköisesti suurin sitten 1970-luvun.

Tieto löytyi nykyaikana helposti googlaamalla, eli asiasta on tehty Wikipedia-sivu. Sen mukaan suurin metsäpalo näyttäisi olleen Venäjän ja Suomen rajalla 1960-luvulla riehunut Tuntsan erämaiden 120 000 hehtaarin tulimeri. Siitä 20 000 hehtaaria oli Suomen puolella eli suomalainen palo-ala oli yli 60-kertainen verrattuna Kalajoen tämän vuoden metsäpaloon. 

Muita oleellisesti Kalajoen tämän kesän tulipaloa laajempia metsäpaloja oli listattuna vuodelta 1933 Kihniössä 5 000 hehtaarin, vuonna 1959 Isojoen-Honkajoen alueella noin 1 700 hehtaarin, vuonna 1969 Tyrnävän-Muhoksen alueella 1 300 hehtaarin ja 1970 Kalajoella 1 600 hehtaarin ja vielä samana vuonna Limingalla 500 hehtaarin alalla. 

Niinpä omiin silmiini näyttäisi siltä, ettei tämän vuoden Kalajoen metsäpalo ole mikään varoitus lämmenneestä ilmastosta vaan osa metsäpalojen jatkuvaa ketjua. Tätä käsitystäni tukee myös se, että yli 100 hehtaarin metsäpaloja oli Wikipedia-sivulta listattu vuosina 1992, 1997 (kaksi eri metsäpaloa) ja sekä vuonna 2020.

Tekemässäni haussa sattui vastaan myös historiallinen lehtijuttu. Sitä lukiessa näyttäisi siltä, että vuonna 1925 on maassamme ollut todella laajoja metsäpaloja. Wikipedia-sivullakin ilman pinta-alatietoa mainitun Siikajoen palon laajuudeksi siinä mainitaan peräti 75 neliökilometriä eli 75 000 hehtaaria. Lisäksi samana vuonna oli ollut myös muita jättimäisiä metsäpaloja. Ja silloinhan elettiin - kuten hyvin muistetaan - nykypäivään verrattuna varsin kylmässä pienestä jääkaudesta vasta toipumassa olevassa ilmastossa.

Oleellisin viimeisen sadan vuoden muutos metsäpalojen suhteen näyttäisikin olevan suomalaisten metsäpalojen vähenevä määrä ja pienentynyt pinta-ala. Ja niiden taustalla ei voine olla mikään muu kuin tehostunut metsien hoito, joka on jättänyt aiempaa vähemmän helposti palavaa materiaalia metsien alikasvoksiin sekä johtanut IS:n jutussa mainittuun tiheään metsäautotieverkostoon, jonka kautta metsäpalojen alut saadaan nykyisin nopeasti sammutetuiksi. Tämän asianhan nosti esille taannoin myös USA:n ex-presidentti Donald Trump.

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa myös se, että mikäli omistajilleen rahanarvoinen puiden käyttö eli metsien hoito menettää merkityksensä esimerkiksi niiden hiilinieluiksi ja bioreservaateiksi museoimisen takia, tulevat metsäautotiet rappeutumaan korjausinvestointien puuttuessa ja metsiin kehittyy vähitellen myös yhä enemmän paloherkkää materiaalia raivausten jäädessä historiaan. Tämän seurauksena myös metsäpalojen hallinta ja samalla metsien hiilivarastojen ylläpitäminen tulevat vaikeutumaan riippumatta siitä kuinka paljon ilmasto lämpenee vai lämpeneekö se lainkaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Valeuutinen metsässä
Moraaliposerausta vai tietämättömyyttä?
Metsien haravoimisesta Suomessa

Kanadan rajut metsäpalot ovatkin tavanomaisia

Yle uutisoi pari päivää sitten Kanadan metsäpaloista ja mainitsi niistä jo aiemmin raportoidessaan maan länsiosien ennätyshelteistä. Ainakin minulle syntyi tämän uutisoinnin seurauksena käsitys, jonka mukaan Kanadan metsäpalot olisivat poikkeuksien rajuja ja kytköksissä ilmastonmuutokseen. 

Niinpä päätin tutkia asiaa hiukan ja päädyin löydösteni seurauksena kirjoittamaan aamuisen Etelä-Afrikkaa koskevan ajatukseni lisäksi tämän - päivän toisen - blogimerkinnän. Ensin löysin nimittäin tiedon, jonka mukaan vuoden 1980 jälkeen suurimmat kanadalaiset metsäpalot ovat olleet vuosina 1989 ja 1995, jolloin tulipalot tuhosivat yli 7 000 000 hehtaaria metsää. 

Sen jälkeen vastaani tuli tilanneraportti, jonka mukaan Kanadan tämänvuotisten metsäpalojen pinta-ala vastaa melko tarkalleen viimeisen kymmenen vuoden saman ajankohdan keskiarvoa jääden hiukkasen sen alle. Tämän jälkeen jäin tuijottamaan tietokoneeni kuvaruutua suu ammollaan.

Avoimeksi kysymykseksi tässä jäi tietenkin se, minkä takia meidän suomalaisten halutaan Ylellä saavan väärän käsityksen kanadalaisista metsäpaloista. Ja sen jälkeen on tietenkin kysyttävä, että onko tämä syy - mikä se sitten onkaan - hyväksyttävä toteutettavaksi verovaroilla. 

* * *

Kun ilmastonmuutoksesta nyt taas tuli puhe, en voi olla kommentoimatta - ilmastomallien perusteella nopeimmin lämpenevän arktiksen - merijään laajuuden viimeaikaista kehitystä. Ja vähän eteläisenkin.

Tiedot löytyvät NSIDC:n ylläpitämiltä internetsivuilta, joilla olevien kuvaajien avulla voi seurata jään laajuutta päivittäin. Viimeksi heinäkuun alussa asiasta kirjoittaessani mainitsin, että pohjoinen napajää on sulanut vuodenaikaan nähden mittaushistorian pienimmäksi eli olin tuolloin "äärimmäisen kiinnostunut siitä, että olisiko teoria maapallon ilmaston nopeasta lämpenemisestä juuri nyt saamassa tukea".

Tuon kirjoitukseni jälkeen pohjoinen merijää pysyi jonkin aikaa ajankohtaan nähden mittaushistorian pienimpänä, mutta noin viikko sitten sen sulaminen hidastui selvästi, minkä seurauksena tämän hetken tilaston mukaan pohjoinen napajää on enää vuonna 1979 alkaneen historian neljänneksi pienin. Siten näyttää siltä, ettei median innokkaasti raportoima pohjoisen pallonpuoliskon kesäinen helleaalto sittenkään näy kovin voimakkaasti arktiksella. 

Tulin samalla katsoneeksi myös antarktiksen merijään laajuutta. Sieltä löytyikin yllätys, sillä sen laajuus on ajankohtaan nähden koko mittaushistorian kuudenneksi suurin. 

Tämän olisi voinut kuvitella olevan sen verran yllättävä asia, että joku media olisi halunnut siitä uutisoida, mutta en ole huomannut sellaista tehdyn. Niinpä suomalaisten valtava enemmistö on autuaan tietämätön antarktiksen merijään poikkeuksellisen suuresta laajuudesta - ja todennäköisesti kuvittelee sen olevan sulamassa nopeasti.

En oikeastaan tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. En ainakaan haluaisi kuvitella, että journalistit ovat epärehellisiä. Toisaalta vielä vähemmän tahtoisin nähdä ilmaston kehitystä tutkivien kollegoideni olevan sellaisia. 

Ehkä siksi on syytä olla syyttelemättä mitään tahoa. Todeta vain, että faktoja löytää se joka hakee. Ja itse kukin voi tehdä omat johtopäätöksensä niiden perusteella.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pohjoinen helleaalto sulattaa myös arktista napajäätä
Titaaninen ilmastomittari
Metsien haravoimisesta Suomessa

Moraaliposerausta vai tietämättömyyttä?

Maaseudun tulevaisuus kirjoitti jutun, jossa Suomen metsien hiilinielujen lisäykset asetettiin globaaliin viitekehykseen. Jutun mukaan maailman metsissä on puuta yhteensä 530 miljardia kuutiota, joista Suomen metsissä sijaitsee puoli prosenttia.

Euroopan metsäinstituutin apulaisjohtaja Lauri Hetemäen mukaan "moni maailman metsämaa olisi onnellinen, jos niillä olisi Suomen ongelmat metsissään. Ne ovat niin pieniä Venäjän metsäpalojen, Keski-Euroopan kaarnakuoriaistuhojen, Kanadan metsätuhojen ja Brasilian metsäpalojen rinnalla."

Hänen mukaansa vain puolet maailman metsäalueista täyttää kestävän metsätalouden edellytykset, eikä monissa maissa ei ole edes metsien inventointia, säädöksiä tai raportointia. Ei myöskään sitovia metsiensuojeluohjelmia.

Helsingin yliopiston professori Markku Kanninen puolestaan totesi, että "mitä tahansa Suomessa tehdään, se on häviävän pientä maailman mittakaavassa". Lisäksi hän totesi, ettei metsätaloudella ole juurikaan merkitystä maailman metsäkadossa, vaan sitä paljon suurempia tekijöitä ovat "maatalous, karjatalous ja kaivosteollisuus".

Kannisen mukaan myös metsäpaloilla on enemmän vaikutusta metsien kuntoon kuin hakkuilla. Pelkästään Indonesian suopaloissa syntyy hiilidioksidipäästöjä vuodessa yli kymmenen kertaa enemmän kuin koko Suomessa. Maailmanlaajuisesti maastopalojen päästöt ovat suuremmat kuin koko EU:n hiilipäästöt.

Venäjälläkin metsäpaloissa tuhoutuu puuta noin puolet koko Suomen metsäalasta. Luonnonvarakeskuksen tutkijan Sari Karvisen mukaan "Venäjällä on edelleen käytössä passiivinen metsänhoidon malli. Metsän hehtaarikohtaisessa kasvussa ero Suomeen on kolminkertainen".

Myös Kanadan kehitys on ollut surullista, sillä sen metsät ovat heikon kasvun, hyönteistuhojen ja metsäpalojen takia muuttuneet hiilinieluista päästölähteiksi. Niiden vuotuiset hiilipäästöt vastaavat miltei Suomen kahden vuoden hiilidioksidin kokonaispäästöjä.

Vertailuksi todettakoon, että Ylen mukaan Suomen metsiin kasvoi puolessa vuosisadassa noin miljardia kuutiometriä lisää puuta. Syynä siihen oli siirtyminen nykyaikaiseen ns. tehometsätalouteen 1960-luvun lopulla.

Kun tilanne Suomessa ja maailmalla on tämä, kysyn maamme päättäjiltä - tai ainakin Vihreiltä ja muilta hiilinielujen perusteella rajuja metsätalouden toimintaedellytysten heikennyksiä ajavilta tahoilta - että ovatko he aivan tosissaan? Vai perustuvatko heidän vaatimuksensa moraaliposeraukselle tai tietämättömyydelle? Vai mistä tässä maamme yhden keskeisen taloudellisen selkärangan murtamisyrityksessä on kyse?

Tätä taustaa vastaan on kuitenkin hyvä uutinen - mikäli se pitää paikkansa - jos Suomen hallitus käy EU-komission kanssa salaisia neuvotteluita muuttaakseen niin sanotussa LULUCF-asetuksessa sovittuja asioita, jotka ovat edellisen hallituksen asiasta vastanneen ministerin mukaan maamme metsätalouden toimintaedellytyksiä heikentäviä. Toivottavasti neuvottelut johtavat hyvään tulokseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miksi Yle syyllisti suomalaisia, vaikka olisi pitänyt kehua?
Sademetsätuhon syyt
Se mikä on Afrikassa hyvä, halutaan lopettaa Suomesta

Miksi Yle syyllisti suomalaisia, vaikka olisi pitänyt kehua?

Yle teki joitakin aikoja sitten lanseeraamallaan rasittavalla tavalla luettavan jutun maailmaa riivaavien metsäpalojen syistä. Niissä se löysi kaksi jo annalta arvattavaa syytä: ilmastonmuutoksen ja eurooppalaisten lihanhimon. 

En kiistä lämpenevän ilmaston enkä brasilialaislihan himon osuutta metsäpaloissa, mutta muistelin aiemmin kuulleeni samoille asioille muitakin selityksiä kuin Ylen jutussa mainitut. Niinpä tein muutaman google-haun saadakseni paremman käsityksen metsäpalojen syistä.

Ihan ensiksi törmäsin suomalaisten asiantuntijoiden näkemyksiin. Metsäntutkimuslaitoksen tutkijaa Ilkka Vanha-Majamaata muutama vuosi sitten haastatellut Kaleva nimittäin kommentoi lisääntyvää metsäpalotrendiä ja totesi, että erityisesti Afrikassa, Australiassa, Etelä- ja Pohjois-Amerikassa sekä Pohjois-Venäjällä palojen syynä on yleensä ihmisen toiminta: tupakka, huonosti sammutetut nuotiot ja metsätyökoneet. 

Samassa jutussa Suomen Ympäristökeskuksen Heikki Toivonen totesi, että "Venäjän ja Kanadan pohjoisissa havumetsissä on hyvin suuria paloja, joita ei teiden ja kaluston puuttuessa pystytä sammuttamaan". Yle itse teki viime vuonna jutun Ruotsin metsäpaloista, joissa se nimesi syyksi ihmisten huolimattoman grillaamiskulttuurin (enkä tarkoita tällä sikäläisiä autojen tuhopolttoja).

Lisäksi Ilta-Sanomat totesi, että Ruotsissa alkavat metsäpalot karkaavat Suomea helpommin käsistä, koska siellä ei ole samanlaista metsäautotieverkostoa eikä vapaapalokuntatoimintaa kuin meillä. Niinpä metsäpalojen alkuja ei saada kiinni eikä sammutuskalustoa paikalle yhtä nopeasti kuin meillä.

Oli myös mielenkiintoista huomata, että jutussa mainittiin pohjoisamerikkalaisten arvioineen, että "he voisivat pienentää metsäpalojen riskiä, ja monet keinoista ovat olleet sellaisia, jotka ovat toteutuneet Suomessa sotien jälkeisen metsänhoidon tuloksena".

Eikä tässä kaikki. Jutusta löytyi myös oikein todellinen helmi. Siinä sanottiin, että "avohakkuualueet estävätkin metsäpalon leviämisen laajemmalle". Tämä ei kaivanne kommenttia - ottaen huomioon minkälaisen kritiikin kohteeksi avohakkuisiin perustuva suomalainen metsätalous on viime vuosina joutunut - vaan ainoastaan syvän huokauksen siitä älyllisestä epärehellisyydestä, joka vallitsee suomalaisessa metsäkeskustelussa.

Vielä yhdenlaisen näkökulman toi samoilla google-hauilla löytynyt Tekniikan Maailman anonyymi kommentoija, joka esitti, että "sata vuotta sitten paloi pohjoisella pallonpuoliskolla vuosittain huomattavasti enemmän metsää kuin nykyisin! Nykyisten pienien metsäpalojen aika alkoi vasta palojen sammutuksen ja havaitsemisen kaikinpuolisen tehostumisen myötä."  Wikipedian mukaan kommentoija oli oikeassa.

Tämän kaiken siis löysin pienellä googletuksella. Ja sen tehtyäni meni sormi suuhun.

Sormi suussani jäin sitten ihmettelemään, että miksi tästä sinänsä äärimmäisen vakavasta asiasta uutisoitaessa halutaan veronmaksajien rahoilla toimittaessa ilmiselvästi unohtaa kaikki neutraalit selitykset? Sekä ylikorostaa ilmaston lämpenemistä ja tehdä eurooppalaisista ja siis myös meistä suomalaisista syyllisiä niihinkin asioihin, joihin meillä ei ole osaa eikä arpaa. Ja joissa erityisesti meillä suomalaisilla on sellaisia ansioita, joista kannattaisi ottaa mallia muuallakin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sademetsätuhon syyt
Se mikä on Afrikassa hyvä, halutaan lopettaa Suomesta
Suomen metsäpolitiikka on kohdallaan

Luonto on julma

Helsingin Sanomissa oli metsäaiheinen mielipidekirjoitus. Siinä järvenpääläinen nainen ihmetteli miksi suomalaisia metsänomistajia yllytetään kulottamaan metsiä, vaikka tulipalojen yhteydessä kuolee eläimiä.

Näin kauas olemme siis tulleet luonnosta. Järvenpääläinen ei ilmeisesti tiedä, että Suomessa metsäpalot kuuluvat lähtökohtaisesti metsän eläinten luonnollisiin haasteisiin: ilman ihmisen väliintuloa havumetsämme palaisivat 50-200 vuoden välein. Se on kuitenkin ollut erinomainen asia, sillä ilman toistuvia paloja metsistämme olisi aikojen saatossa muodostunut puhtaasti havupuuvaltaisia: kuivemmilla paikoilla olisi lähinnä mäntyjä ja rehevämmillä mailla pelkkiä kuusia.

Suomessa metsiä kulottavat lähinnä suuret metsänomistajat. Niiden tavoitteena on nykyisin nimenomaisesti luonnonhoito. Kulotus lisää metsissä lahon ja palaneen puun määrää, ja on monelle tulesta riippuvaiselle lajille olemassaolon edellytys nykyisessä Suomessa, jossa luontaiset metsäpalot sammutetaan nopeasti.

HS:n mielipidekirjoitus olikin esimerkki siitä, kuinka kaupungistuminen on johtanut vieraantumiseen luonnon normaaleista kiertokuluista. Toki metsän eläinten kuoleminen on julmaa, mutta julmuus on sisäänrakennettu luonnon kiertokulkuun. Tuli tappaa eläimiä, pedot syövät kasvissyöjiä, pakkaset palelluttavat jäihin juuttuneita joutsenia ja loiset sekä mikrobit saattavat sairastuttaa vahvimpiakin yksilöitä.

Sellainen se luonto vain on, halusimme tai emme. Kaikesta huolimatta ihmisen suurin rikos luontoa kohtaan on viime vuosikymmenten suunnaton väestönkasvu. Sen seurauksena maailman luonnolliset ympäristöt ovat suurelta osin katoamassa, vieraslajit leviävät ympäri maailmaa, valtameriin kertyy muovia ja muita saasteita. Näiden päälle myös ilmaston lämpenemisen pelätään uhkaavan ihmisten ja eläinten tulevaisuutta.

Väestönkasvuun verrattuna kulotuksissa kuolleet eläimet ovat siis häviävän pieni ongelma. Luonnonhoidollisen tulenkäytön seurauksena yksikään laji ei uhkaa hävitä kokonaan, vaan pikemminkin se tarjoaa elintilan useammille eliölajeille kuin metsämme ilman kulotuksia mahdollistaisivat. Ja siitähän me kaikki nautimme, monimuotoisista ja mahdollisimman luonnonmukaisista metsistämme, jotka kaiken lisäksi tuottavat meille taloudellista hyvinvointia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tutkijoiden biotalousjulkilausumasta
Leonardo DiCaprio metsässä
Metsänomistajat tukevat Suomen raskasta metsäteollisuutta

Kiertomatka Australian tulimerestä Suomeen

Australiassa menee juuri nyt aika huonosti. Tai ainakin siellä tapahtuu opettavaisia asioita.

Ensinnäkin uutiset kertovat, että maastopalot uhkaavat jopa Sydneyn suurkaupunkia. Savu leijailee taivaalla ja maasto on sammutustöiden kannalta hankalaa. Myös kevät (Australia on eteläisellä pallonpuoliskolla) on yleensä kuiva ja perinteisesti otollista aikaa maastopaloille. Ja tänä vuonna vielä tavallistakin kuivempi.

Palojen seurauksena Australian pääministeri on joutunut selittelemään aiemmin kovin kielteistä kantaansa ilmastonmuutokseen. Ilmastopolitiikan muutos ei kuitenkaan tuo ratkaisua tämän kevään tuhoihin, vaan ne olisi tavalla tai toisella pystyttävä torjumaan tässä ja nyt. Toivottavasti Australiasta löytyy osaamista siihen.

Toinen, ja paljon vähemmän uutisoitu tapaus koskee Australian ainutlaajuisen laajaa myrttikasvilajistoa. Sitä uhkaa nimittäin ruostekasvitauti, joka on levinnyt Havaijilta muutama vuosi sitten Asutraliaan. Tauti on siitä ikävä, että se on Australiassa levinnyt jo yli 100 kasvilajiin ja saattaa levitä vielä lähes 900 muuhun. Australian luonto on siis todellisessa vaarassa.

Ruostetaudin leviäminen tapahtui varautumisesta huolimatta. Australiassa on varsin tiukka suhtautuminen maahan tuotaviin kasveihin. Maastopaloihinkin on epäilemättä varauduttu, ovathan ne lähes jokavuotisia. Mutta silti edelle kirjaamani katastrofit ovat Australialaisten keskellä juuri tänä keväänä.

Australiassa tapahtuneet suuren mittaluokan katastrofit opettavat meille siis sen, miten vaikeata on ehkäistä ikäviä asioita. Tai siis hetkinen: näistähän kumpikaan ei oikeastaan ole ollenkaan välttämättä luonnonkatatrofi, vaan ihmisen käyttäytymisen seurausta. Joku toi Havaijilta ruosteisen kasvin Australiaan ja on myös mahdollista että maastopalot saivat alkunsa maan armeijan huolimattomasta käytöksestä.

Olen siis taipuvainen näkemään Australian ongelmat merkiksi siitä, kuinka vaikeaa ihmisen käyttäytymistä on muuttaa. Riski Sydneyn alueen maastopaloista oli hyvin tiedossa ja samoin Australiassa oltiin erittäin tietoisia kasvikaupan vaaroista. Tästä huolimatta molemmat katastrofit ovat syntyneet ja jatkavat tuhojaan Australiassa.

Esimerkkejä riittää Suomestakin: esimerkiksi rapurutto leviää vuodesta toiseen vesistöissämme, koska aina joku haluaa siirtyä yhdestä vesistöstä toiseen ruttoisen pyyntivälineen kanssa. Myös nuoria kuolee edelleen moottoriliikenteessä suhteettoman paljon, koska autokoulun turvallisuusopit painuvat unholaan nuorten miesten hurmaannuttua autojensa hevosvoimiin. Sen sijaan metsäpaloja meillä ei juuri ole: kiitos valvontajärjestelmän, viileän ilmaston ja suomalaisen metsäpalo-osaamisen.

Kierrettyäni Australian kautta Suomeen jään lopuksi kysymään itseltäni sekä arvoisalta lukijalta seuraavaa kysymystä. Miten voisimme parhaiten ehkäistä vahingoista ja välinpitämättömyydestä johtuvia suurimittaisia tuhoja? Onko se mahdollista, vai pitääkö meidän ainoastaan nostaa kädet pystyyn mahdottoman tehtävän edessä? Jos näin, niin miksi lajiamme sitten kutsutaan nimellä Homo sapiens - viisas ihminen?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Väkivaltakasvatusta nuorille
Oravatarina
Australian ilmasto vaihtelee ennen näkemättömällä tavalla

Mapuchet ja maahanmuutto

YLE:n uutisen mukaan Mapuche-intiaanit ovat Chilessä syytettynä metsäpalojen sytyttämisestä. Syytteet johtuvat paitsi metsäpaloista itsestään, niin myös siitä että intiannit ovat kampanjoineet saadakseen omistukseensa ne maat, joita heidän heimonsa ovat asuttaneet esihistoriasta alkaen.

Wikipedian mukaan Mapuche-heimo on eteläisimmän Amerikan alkuperäiskansa, joka onnistui voittamaan espanjalaiset sodassa 1600-luvulla ja saavutti sen seurauksena pitkäaikaisen autonomian. Ehkä juuri tästä syystä Mapuche-intiaaneilla on voimakas oma identiteetti ja kulttuuri - mukaan lukien oma kieli.

Mapuche-intiaanien autonomia murtui vasta 1800-luvulla, kun voittoisassa Perun ja Bolivian vastaisessa sodassa karaistuneet Chilen sotajoukot ryhtyivät kasvavan väestöpaineensa pakottamina alistamaan myös mapucheja valtansa alle. Tällä kertaa he paremmin varustautuneina ja uudenaikaista sotataitoa Perun ja Bolivian kanssa sodittuaan oppineina myös pystyivät lopulta lyömään intiaanit, joiden pariin levisivät samalla myös tuhoisat tautiepidemiat.

Mapuche-intiaanien alistamisen jälkeen (Wikipediasta suoraan lainattuna) "Chilen hallitus onnistui ryöstämään heimon maat". Tällä perusteella intiaanien tämän päivän vaatimuksilla näyttäisi siis olevan ainakin Wikipedian mukaan oikeutettu pohja, vaikka metsäpalojen systyttämistä ei keinona voikaan hyväksyä tai pitää järkevänä (siis mikäli intiaanit ovat paloihin syyllisiä, tätähän ei voi Suomesta käsiin saatavilla olevien tietojen perusteella tietää).

Nyt aktualisoitunut konflikti ei ole siis mikään uusi asia vaan pitkän historian viimeisin näytös. Mapuchet ovat ajaneet oikeuksiaan esimerkiksi vuonna 2010 nälkälakon avulla. Aika yksin näyttää kuinka intiaanien lopulta käy; ehkäpä he joskus saavat maistaan jonkinlaisen jälkikäteiskorvauksen, joka sitten joko jaetaan heimon jäsenille tasan tai laitetaan yhteisyrityksenä tuottamaan heimolaisille tuottoja kuten on tapahtunut joillekin intiaaniheimojen maistaan saamille korvauksille Pohjois-Amerikassa.

Täältä toiselta puolen maailmaa toivoisi kiistan päätyvän kaikkien kannalta onnellisesti. Täällä on myös syytä panna merkille, että tapahtumat kertovat jälleen kerran yhden luvun kontrolloimattoman maahanmuuton vaikutuksista vastaanottajayhteisöön: se mikä aikoinaan oli yksin intiaanien, on nyt jonkun toisen omaa. Ja vaikka intiaaneille korvattaisiinkin heidän menetyksenä, ei historiaa voi kuitenkaan muuttaa, eivätkä maat enää ainakaan kokonaisuudessaan palaa alkuperäisille omistajilleen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Matkailu jättää jälkensä
Onko Pohjoismaiden muutos käsillä nyt?
Maahanmuutolla on seurauksia, mutta myös hinta