12 000 vuoden lämpömittari tarjosi yllätyksen

Nature julkaisi raportin, jossa kerrottiin Antarktiksen jäässä olevista ilmakuplista löytyneiden jalokaasujen konsentraatiosta. Tai oikeastaan siitä, että niiden perusteella oli tehty toistaiseksi tarkin aikasarja globaalien valtamerten pintavesien lämpötiloista noin 20 000 - 8 000 vuotta sitten.

Tämän historiallisen lämpömittarin taustalla on muutama hyvin perusteltu oletus. Ensinnäkin maapallon ilmakehän oletettiin (ja tiedetään) olevan globaalisti sekoittunut, toiseksi jalokaasujen oletettiin (ja tiedetään) olevan inerttejä eli ne eivät juurikaan reagoi muiden yhdisteiden kanssa. Ja kolmanneksi jalokaasujen liukenemisen veteen (valtameriin) oletettiin (ja tiedetään) olevan suoraan riippuvainen sen lämpötilasta.

Raportin suurin merkitys on siinä, että nyt julkaistu historiallinen lämpötilavaihtelu auttaa ilmastotutkijoita kehittämään ja kalibroimaan mallinsa entistä paremmiksi, minkä seurauksena myös tulevaisuuteen ulottuvat skenaariot ovat aiempaa luotettavampia. Ja niiden pohjalta tehtävät käytännön ratkaisut siten paremmin perusteltuja.

Ottaen huomioon sen suunnattoman taloudellisen kustannuksen, joka Pariisin ilmastosopimuksesta on seurannut (ja seuraa) eri valtioille - ja erityisesti Suomen kaltaisille kehittyneille maille - on uutinen luonnollisesti hyvä. Olisihan se kurjaa, mikäli lämpenemisen torjuntaan käytettäisiin turhaan valtavia määriä rahaa.

Mutta mitä Nature-lehden artikkelin julkaisseet tutkijat sitten löysivät?

Ensinnäkin he havaitsivat, että globaali valtamerten pintavesien lämpötila korreloi erittäin hyvin Antarktisen alueen lämpötilojen kanssa. Toiseksi valtamerten lämpötila korreloi erittäin täsmällisesti ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kanssa - siis ilman viivettä kumpaankaan suuntaan - paitsi nuoremmalla Dryas-jaksolla.

Tuolloin, noin 12 000 vuotta sitten, valtameret lämpenivät noin 1,7 kertaa nopeammin kuin nykyisin - ja tuo lämpeneminen pysähtyi satoja vuosia aiemmin kuin ilmakehän lämpeneminen ja hiilidioksidipitoisuuden kasvu. Tutkijoilla ei ollut selitystä näihin nuoremman Dryas-kauden tapahtumiin, mutta havainto osoittaa, ettei nykyinen valtamerten lämpenemisnopeus ole maapallon historiassa ainutlaatuista - ja että globaaleja ilmastomalleja tulee sen takia edelleen kehittää.

Koska  tässä käsitellyn tutkimuksen mukaan Antarktiksen alueella näyttäisi olevan keskeinen merkitys maapallon valtamerten (ja ilmaston) lämpötilojen kehittymiselle, päätin kopioida alle NASA:n nettisvulta Antarktiksen mannerjään koon historiallisen kehityksen.

Kuvasta nähdään, että toisin kuin pohjoisnavan jääpeite, on etelämantereen jäämassan laajuus kasvanut tilaston alkamisesta jatkuvasti noin vuoteen 2015 asti, minkä jälkeen se on pienentynyt nopeasti.

Jatkossa tulee siten olemaan mielenkiintoista nähdä, miten tämä vaikuttaa valtamerten ja ilmakehän lämpötilojen kehitykseen tulevina vuosina. Ja jatkuuko Antarktiksen jääpeitteen koon nopea pieneneminen myös tulevina vuosina, vai palautuuko se kasvihuonepäästöjen jatkuvasta kasvusta huolimatta vielä ennalleen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mikä ajaa kehitysmaalaisia Euroopan Unioniin?
Kuinka ilmastonmuutos näkyy arktisessa jääpeitteessä?
Hiilidioksidi ja lämpötila seuraavat toisiaan