Kuinka paukut tulisi sijoittaa?

Kolumnisti Juha-Pekka Raeste kirjoitti aamulla - aivan oikein - että Suomen tulevaisuutta tehtäessä "iso osa paukuista kannattaa varata siihen, että miettii miten jokin asia tehdään paremmin, ei siihen kuinka kauan sitä tehdään". Esimerkkinä hän mainitsi pelejä tekevän Supercellin, jonka menestys hakee vertaistaan maailmanhistoriassa.

Supercell on yksittäinen firma, jonka historia heijastaa ennen kaikkea luovuuden merkitystä taloudellisen tuloksen takana. Peliteollisuudella on myös globaalit markkinat, minkä seurauksena kasvun rajat eivät tulleet vastaan heti kättelyssä.

Supercell on sikäli merkittävä yritys, että se takoi viime vuonna peräti 917 miljoonan euron voiton. Siitä yhtiö maksaa Suomeen veronsa, mutta palkkasumma jää pienehköksi, sillä yhtiön palveluksessa on vain noin 200 henkilöä. Yhtiön jalanjälki Suomen talouteen jää siksi paljon pienemmäksi kuin tulokseltaan vain hiukan suuremman UPM:n, sillä metsäjätin palveluksessa on suoraan noin 20 000 henkeä ja lisäksi se työllistää runsaasti puunkorjuuketjun väkeä.

UPM:n kautta pääsemme anonyymin pääkirjoittajan juttuun, joka käsitteli biotalouden kestävyyttä. Sen mukaan "tarvitaan laaja-alaista näkemystä, jotta ilmasto- ja biotalouspolitiikasta tulisi aidosti kestävää. Suomella on mahdollisuuksia monipuolisen biotalouden edistämiseen, sillä raaka-aineita ja osaamista on. Kestävien ratkaisujen löytyminen edellyttää moni­alaista vuoropuhelua, etteivät ilmastotavoitteet vesity ja monimuotoisuus kärsi."

Viime aikoina aihe on ollut aktiivisen keskustelun alla, mutta itseäni siinä on häirinnyt jonkinlainen vinouma ilmastomuutoksen torjunnan suuntaan. Tutkijat ovat kyllä listanneet ne asiat, joista kaikki ovat yhtä mieltä, mutta julkisuudessa on painottunut tahto saavuttaa ilmastohyötyjä lyhyellä aikavälillä - vaikka alan tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että sen seurauksena pitkän aikavälin etujen saavuttaminen vaikeutuu.

Toivon, että pääkirjoittaja tarkoitti laaja-alaisella näkemyksellä myös taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä. Onhan selvää, ettei UPM:n ja muiden metsäteollisuusyritysten toimintaa voi ajaa alas Suomessa ilman merkittävää taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista romahdusta. Toiminnan vaikeuttamisen sijaan näiden yritysten toimintaa ja - kolumnisti Raesten näkemystä mukaillen - tuotekehitystä tulisi luonnon asettamat reunaehdot huomioiden vauhdittaa, jotta lopputulos vastaisi kaikkiin tulevaisuuden haasteisiin.

Tässä suhteessa oli valaisevaa lukea 101-vuotiaana kuolleen professori Peitsa Mikolan muistokirjoitus. Hän oli suomalainen metsäntutkija, joka oli mm. perustamassa Suomen Luonnonsuojeluyhdistystä vuonna 1938. Hänen näkemyksensä mukaan metsien hyötykäyttöä ja suojelua ei pidä asettaa vastakkain, sillä me tarvitsemme molempia ja pystymme myös sovittamaan ne yhteen. Tämän näkemyksen soisi olevan johtotähtenä myös suomalaisessa biotalouskeskustelussa.

Palatakseni tuottavuuden nostamiseen. Supercellin ihmeessä yhdistyivät hyvät ideat, globaali markkina ja onnistunut yrityksen johtaminen. Suomalaisen metsäteollisuuden ihme puolestaan perustuu globaalien markkinoiden lisäksi luonnonvarojen hyödyntämiseen alan kehityksen kärkirintamassa - erityisesti pitämällä tuotantokustannukset kilpailukykyisenä skaalausetuja hyödyntämällä. Laakereilla lepäämiseen ei kuitenkaan ole sielläkään varaa, kuten paperin kysynnän taannoinen lasku ja sitä seurannut metsäteollisuuden kriisi osoittivat.

Siksi suomalaisten metsien hyödyntämisessäkin on tähdättävä uudistumiseen. Puusta on pystyttävä jalostamaan aiempaa suuremman lisäarvon tuotteita, mikä ei ole mahdollista ilman, että niille on olemassa isot markkinat. Kitarankansi saattaa olla kilohinnaltaan korkea, mutta sille ei ole samanlaisia markkinoita kuin sellulle - viime kädessä bulkki on siis suomalaiselle kansantaloudelle paljon arvokkaampi tuote kuin kitarankansi.

Maahamme on siis kasvatettava erityisosaamista, jolle on olemassa riittävät markkinat. Siis sellaista kuin Turun seudun laivanrakennus ja autonvalmistus tai Nokian tietoliikenneverkkojen suunnittelu ja rakentaminen sekä nykyajan kansantautien lääkitseminen.

Kaiken kehitystyön takana on tutkimus ja yritysten tuotekehitys. Ne ovat kalliita investointeja tulevaisuuteen, eikä niitä ei voi tehdä kuka tahansa, vaan läpimurtoihin tarvitaan infraa ja rahoitusta. Edellä puhutussa metsäteollisuudessa sellun bulkkituotanto tarjoaa rahoituksen, Nokialla kännyköiden myyntirahat, Orionilla Parkinson-lääkkeiden kerryttämä varallisuus ja Turussa saksalainen omistaja.

Kehitystyö ei myöskään onnistu missä tahansa johtamisjärjestelmässä. Sen osoittaa Supercellin työkulttuuri, jonka soisi kopioituvan myös muihin suomalaisyrityksiin. Ja yhä byrokraattisemmiksi muuttuviin yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin.

Tuottavuusloikkiin johtavia innovaatioita syntyy innostuksesta ja palkitsemisesta, eikä niinkään käskyttämisestä, työajan pidentämisestä tai hiostamisesta. Jälkimmäisestä tarjoaa surullisen esimerkin Nokian kännykkäihmeen sulaminen. Jääköön se opettavaiseksi harvinaisuudeksi suomalaisessa talouselämässä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Portugalin sairaalakuolema ja Suomen herrat
Avaimia tulevaisuuteen
Mitä pitäisi ymmärtää kurjistuvasta taloudesta?