Miksi suomalainen media vaikenee?

Kirjoitin eilen siitä salamyhkäisyydestä, joka liittyy Pyhäjoen ydinvoimalatyömaalla riehuviin ulkomaalaisiin. Eilisen päivän tai tämän aamun aikana epäselvyyksiin ei ole tullut selvyyttä, mutta itse paikan päällä otteet ovat koventuneet.

Paikalla riehuvat ääliöt ovat nimittäin sytyttäneet poliisiauton tuleen ja heitelleet virkavaltaa kivillä. Riehumisen seurauksena poliisi on ottanut kiinni 35 henkilöä, joista noin puolet ulkomaalaisia. Edelleenkään emme tiedä mitään näiden väkivaltaisten ja ympäristölleen vaarallisten henkilöiden taustoista, rahoituksesta tai motiiveista, vaikka paikalla on uutisoinnin perusteella useampiakin toimittajia.

Kysymys tässä tilanteessa kuuluu: mitä hyötyä meille on maailman vapaimmasta mediasta?

* * *

Suomi ei ole ainoa paikka, missä vähäjärkiset henkilöt riehuvat. Ranskassa järjestettiin eilen hallituksen korkean työttömyyden laskemiseen pyrkiviä uudistuksia vastustava mielenosoitus, jonka lopuksi osa ihmisistä ryhtyi riehumaan.

Riehumisen seurauksena poliisi on pidättänyt 124 mielenosoittajaa. Väkivallan mittasuhteista kertoo se, että 24 poliisia loukkaantui, kolme vakavasti.

Ranskassa kovaotteiset mielenosoitukset ovat toki kuuluneet asiaan jo vuosikymmeniä. Valitettavasti tällä kertaa maan hallituksen kaataminen tai työlainsäädännön jäädyttäminen eivät tuo ratkaisua sen enempää työttömyyteen kuin Ranskan talouden kilpailukykyynkään.

Meidän suomalaisten kannalta mielenkiintoista on, ettei media kerro tälläkään kertaa sen enempää väkivaltaisiksi ryhtyneiden mielenosoittajien taustoista. Onko sielläkin kansainvälinen tunnelma, vai ovatko riehujat pelkästään kotoperäisiä?

* * *

Bloggaava kollega kertoi eilen Ruotsin Tyresössä tapahtuneesta yli sadan auton tuhopoltosta. Googlasin itseni poliisin tiedotteen äärelle. Se vahvisti palaneiden autojen lukumäärän noin sadaksi.

Ruotsin TV puolestaan vahvisti, että palon sytyttivät vandaalit, joiden bloggarikollega arvelee olevan "uusruotsalaisia". Se lienee todennäköistä, koska kunnan asukkaista oli jo vuonna 2011 lähes 20 prosenttia maahanmuuttajataustaisia.

Suomessa maailman vapainta mediaa ei kuitenkaan ole kiinnostanut uutisoida 100 auton tuhopolttoa naapurista, eikä etenkään selvittää sytyttäjien taustoja. Minulle heräsi kysymys siitä, mitä toimittajakuntamme hiljaisuudellaan oikein haluaa viestiä.

Arveleeko se 100 auton polttamisen olevan niin arkipäiväinen teko Ruotsissa, ettei se kiinnosta ketään? Vai onko tarkoituksena kenties pitää suomalaiset tietämättöminä naapurin monikulttuurisen yhteiskunnan kehityksestä? Vai ovatko maailman vapaimmat toimittajat yksinkertaisesti kyvyttömiä hoitamaan tehtäväänsä?

* * *

Hyvät ammattitoimittajat! Olisiko liikaa pyydetty, jos hiukan ryhdistäytyisitte ja tarjoaisitte palkkanne vastineeksi luotettavaa tiedonvälitystä? Siis sellaista, jossa maailman oleellisista tapahtumista kerrottaisiin rehellisesti, mitään salaamatta tai mitään pois jättämättä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Media ja pahuuden ilmentymät
Media vaikenee Saksan Kölnin uudenvuodenaatosta
Media vaikenee päivän mielenosoituksesta monikulttuurisuutta vastaan

Sundby vaatii väliaikalähtöä arvokisojen kuninkuusmatkalle

Tänään haluan nostaa lukijoideni tietoisuuteen Kestävyysurheilu.fi -sivuston uutisen, jossa maailman tämän hetken ykköshiihtäjä Martin Johnsrud Sundby ilmoittaa haluavansa kuninkuusmatkan muuttamista väliaikalähdöksi myös arvokisoissa. Olen samaa mieltä mestarihiihtäjän kanssa.

Sundbyn mukaan "näissä (kilpailumuodoissa) on suuri ero. Minusta 50 kilometriä väliaikalähdöllä on erittäin inspiroiva ja hauska kilpailumuoto sekä todellinen miehuuskoe. Yhteislähtönä se ei ole aivan vastaavanlainen".

Norjan (samoin kuin Suomenkin ensi sunnuntaina 10.4.2016 Rukalla hiihdettävä) mestaruuskilpailu käydään arvokisoista ja maailmancupista poiketen väliaikalähtönä. Sen tunnelmasta Sundby kertoo seuraavaa.

"Täällä näkee hiihtäjiä, jotka tulevat melkein ryömien maaliin ja he pääsevät kokemaan sen minkälainen kilpailu viisikymppiä todella on."

Juuri tästä on kysymys. Hiihdossa ilmanvastuksesta ja usein myös suksen ja lumen välisestä kitkasta johtuva ns. peesihyöty on varsin suuri. Siksi vain muihin nähden täysin ylivoimainen hiihtäjä voi edes ajatella ratkaisevansa kilpailun matkalla. Sen seurauksena ns. kuninkuusmatkalla hiihdellään yleensä ainakin kärkimiehille submaksimaalista vauhtia, minkä seurauksena ennen loppuratkaisuja koossa on lähes aina monen miehen ryhmä.

Väliaikalähdössä puolestaan hiihdetään vain kelloa vastaan. Voittaja on se, jonka kestävyysominaisuudet ovat parhaat ja joka hiihtää kilpailukykyisellä kalustolla sekä osaa jakaa voimansa oikein.

Kilpailumuotojen oleellinen ero on siinä, että väliaikalähdössä ratkaistaan kovakuntoisin hiihtäjä kun taas väliaikalähdön yhteislähdön voittaja on riittävän kovakuntoinen pysyäkseen porukan mukana ja joukon nopein loppusuoralla. Näin erityisesti silloin, kun kilpailun aikana sataa kärkimiehen matkantekoa hidastavaa lunta.

Katsojan kannalta kilpailumuodoissa on puolestaan sellainen ero, että väliaikalähtö tarjoaa yli kahden tunnin hitaasti tihentyvän jännitysnäytelmän, jonka tilanne kehittyy väliaikapiste väliaikapisteeltä. Koska hiihtäjät pyrkivät parhaaseen mahdolliseen aikaan, nähdään usein myös täydellisiä katkeamisia ja tilanteiden nopeita muutoksia.

Esimerkiksi Ylä-Tatran MM-hiihdoissa vuonna 1970 Neuvostoliiton Vjatseslav Vedenin hiihti aiemmin lähteneen Kalevi Oikaraisen nopeasti kiinni ja jopa ohitti tämän. Oikarainen meni pian kuitenkin uudelleen ohi pitämään vauhtia, minkä seurauksena voimiansa alkumatkan kiinniotossa tuhlannut Vedenin lopulta väsähti ja jäi toiseksi puoli minuuttia hävinneenä.

Yhteislähdössä puolestaan pääosa matkasta on useimmiten tylsää jonossahiihtoa, jonka jälkeen varsinainen jännitysnäytelmä käydään lyhyenä ja viimeisten kilometrien aikana. Toki tästäkin on ollut poikkeuksia silloin kun keli on sallinut ja joku hiihtäjistä on kokenut itsensä selvästi muita vahvemmaksi.

Mutta aivan liian usein MM- tai olympiakisojen kuninkuusmatka on ollut täysin arvoton näytelmä ansaitakseen lempinimensä. Nykytilanteesta kärsivät sekä katsojat, että heidän myötänsä hiihdon kiinnostavuus urheilumuotona. Nykymaailmassa tämänkään aspektin merkitystä ei ole syytä vähätellä. Noudattakoon kansainvälinen hiihtoliitto siis tämän hetken suurimman tähtensä toivetta!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sprinttihiihtäjät hyödyntävät valintamahdollisuutta
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista
Vipinää talviseen Helsinkiin