Helsingin Sanomat kirjoitti siitä kuinka pääministeri Juha Sipilä uskoo alueellistamiseen. Lyhyesti sanottuna lehti toteaa tutkimusten osoittaneen kaupungistumisen korreloivan teknis-taloudellisen vireyteen siten, että hallituksen viiden prosentin tuottavuusloikka voitaisiin saavuttaa pelkästään kaupungistumista tukemalla.
Ei ole mikään salaisuus, että pääministeripuolue on jo kymmeniä vuosia pyrkinyt maksimoimaan tulonsiirrot kaupunkiseuduilta maalle. Sen seurauksena pelkästään noin kahden miljardin euron maataloustuet ovat samaa suuruusluokkaa kuin koko julkinen tieteen rahoitus. Vastineeksi sille saamme kotimaista ruokaa ja koko maan kattavan asutuksen.
Köyhtyvä Suomi on nyt kuitenkin tullut tilanteeseen, jossa sen on saatava taloutensa kuntoon. Muussa tapauksessa kaikenlainen julkinen tuki on käymässä mahdottomaksi.
Siitä syystä on niin kaupungeissa kuin maaseudullakin pyrittävä parantamaan työn tuottavuutta. Jos ja kun haluamme ylläpitää muuta maailmaa korkeampaa elintasoa, on meidän hankittava tuloja muualta maailmasta.
Se tarkoittaa tuonnin ylittäviä vientituloja. Se taas on mahdollista vain tuottamalla sellaisia tuotteita, joille löytyy maailmasta kysyntää - ovat ne sitten biotalouteen, ICT-teknologiaan tai vaikkapa ihmisten liikuttamiseen liittyviä.
Koska tämä on tosiasia, on syytä todeta, että juuri sellaisia tuotteita on syntynyt yhteisöissä, joissa tutkimus ja koulutus tuottavat yrityselämälle innovatiivisia raaka-aineita ja osaavaa työvoimaa, yhteiskunnan "vähällä järjellä" ohjaileva käsi pysyy kaukana talouselämän käytännön toiminnasta ja ihmisten välillä on yleinen vahvan luottamuksen ilmapiiri. Lisäksi tarvitaan ihmisille oma motivaatio työnsä tekemiseen - loi sen sitten taloudellinen tai jokin muu kannuste.
Edellisen valossa on kokonaan toissijaista pohtia talouden keskittämistä tai alueellistamista. Valtion ainoana tehtävänä on tarjota yrityksille toimintaedellytykset siellä, missä ne katsovat kykenevänsä toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Oli se sitten Äänekoskella tai Espoossa.
Näillä lähtökohdilla hajasijoittaminen tapahtukoon siellä, missä se eri syistä on mahdollista. Eli silloin kun maaseutupitäjän väki päättää itse ryhtyä tuottavaan taloudelliseen toimintaan - sekä omaa siihen myös kyvyn.
Tai silloin kun maakunnassa on kannattavaan yritystoimintaan tarvittavia luonnonvaroja. Tai kun se on muuten vain oikeassa paikassa. Tai kun työn tekeminen etäältä on toivottua ja tehokasta digitalisoitumisen luomien mahdollisuuksien varassa.
Kannettu vesi ei kuitenkaan pysy kaivossa. Siksi ei ole syytä rakentaa mitään uutta pysyvää maaseudun tukijärjestelmää, joka kaatuu joka tapauksessa sinä päivänä kun valtio ei enää pysty sitä ylläpitämään. Mikäli taloudellinen toiminta on kannattavaa, se ei tarvitse julkista tukea kuin korkeintaan perustamisvaiheessa.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kurkistus metsäteollisuusmiehen ajatuksiin
Suomen biotalous on täynnä mahdollisuuksia
Suomen alasajo alueellistamalla?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste videopeli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste videopeli. Näytä kaikki tekstit
maanantai 25. huhtikuuta 2016
tiistai 12. huhtikuuta 2016
Lämpimin maaliskuu
Kirjoitin kuukausi sitten siitä, kuinka viime helmikuun globaali lämpötilapoikkeama oli alailmakehän satelliittimittausten historian suurin: kokonaista 0,9736 astetta. Pari päivää sitten ilmestyneen tilaston mukaan poikkeama on tarkentunut 0,9781 asteeksi, eli "ennätystulos" on vielä vähän "parantunut".
Samassa kirjoituksessa jäin odottamaan syntyisikö maaliskuussa jälleen uusi ennätys. Näin ei kuitenkaan tapahtunut samassa mielessä kuin helmikuussa, mutta kaikista mitatuista maaliskuista tämänvuotinen oli kuitenkin lämpimin.
Poikkeamaksi ilmoitettiin 0,8419 astetta, joka on kaikista kuukausista kolmanneksi suurin ja kaikista maaliskuista suurin. El Ninõ on siis edelleen ollut voimissaan.
Asian poikkeuksellisuuden voi hahmottaa seuraavasta kuvasta, johon olen piirtänyt viimeisen viidentoista vuoden lämpötilapoikkeamat.
Näemme, että kuluvan vuoden ensimmäisten kuukausien globaalit lämpötilapoikkeamat (sininen viiva) ovat poikkeuksellisen korkeita. Sen sijaan 15 vuoden trendi (punainen viiva) on vain hiukan yläviistossa.
On kuitenkin selvää, että mikäli lämpötilapoikkeamat ovat vuoden muinakin kuukausina yhtä korkeita, tulee tästä vuodesta kaikkien aikojen (so. vuodesta 1979, jolloin tilastot alkoivat) ylivoimaisesti lämpimin.
Minusta me elämme juuri nyt jännittäviä aikoja. Siten palannen asiaan taas kuukauden kuluttua kun olemme yhtä datapistettä viisaampia.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Uusi ennätys on syntynyt
Ilmaston mittaamista vai tilastohuijausta?
Alaska ja globaali ilmastonmuutos
Samassa kirjoituksessa jäin odottamaan syntyisikö maaliskuussa jälleen uusi ennätys. Näin ei kuitenkaan tapahtunut samassa mielessä kuin helmikuussa, mutta kaikista mitatuista maaliskuista tämänvuotinen oli kuitenkin lämpimin.
Poikkeamaksi ilmoitettiin 0,8419 astetta, joka on kaikista kuukausista kolmanneksi suurin ja kaikista maaliskuista suurin. El Ninõ on siis edelleen ollut voimissaan.
Asian poikkeuksellisuuden voi hahmottaa seuraavasta kuvasta, johon olen piirtänyt viimeisen viidentoista vuoden lämpötilapoikkeamat.
Näemme, että kuluvan vuoden ensimmäisten kuukausien globaalit lämpötilapoikkeamat (sininen viiva) ovat poikkeuksellisen korkeita. Sen sijaan 15 vuoden trendi (punainen viiva) on vain hiukan yläviistossa.
On kuitenkin selvää, että mikäli lämpötilapoikkeamat ovat vuoden muinakin kuukausina yhtä korkeita, tulee tästä vuodesta kaikkien aikojen (so. vuodesta 1979, jolloin tilastot alkoivat) ylivoimaisesti lämpimin.
Minusta me elämme juuri nyt jännittäviä aikoja. Siten palannen asiaan taas kuukauden kuluttua kun olemme yhtä datapistettä viisaampia.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Uusi ennätys on syntynyt
Ilmaston mittaamista vai tilastohuijausta?
Alaska ja globaali ilmastonmuutos
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
Halutaanko yhteiskunnallisen tutkimuksen kriisi levittää myös muille tieteenaloille?
Helsingin Sanomat uutisoi tänään Suomen Akatemian rahankäytöstä tehdystä (vielä julkaisemattomasta) tutkimuksesta. Lehden mukaan selvityksen perussanoma on, että rahojen käyttö ei ole ollut kovinkaan tehokasta.
Ensimmäiseksi on todettava, että käsitelty tutkimus on kohdistunut vain kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimukseen. Se ei ole minun alaani, enkä siksi pysty kommentoimaan asian substanssiosamisen pohjalta. Tästä syystä lähestyn asiaa lähinnä tieteenalojen yhteisten ja yleisten periaatteiden pohjalta.
Seuraavaksi on kerrottava, että tutkimuksen tehneet professorit ovat laskeneet, että keskimääräinen tutkijatohtorin hanke on tuottanut noin kaksi, akatemiahanke kolme ja akatemiatutkijan hanke neljä julkaisua. Tämä on heidän mielestään silmiinpistävän vähän, kun kyse on monivuotisista projekteista.
HS:n toimittaja oli kaivanut esille myös professoreiden omat julkaisumäärät, jotka olivat vuosivälillä 2011-2015 27 ja 35 vertaisarvioitua artikkelia. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että itselläni vastaava luku oli 37, eli tutkimuksen tehneet professorit olivat suunnilleen yhtä tuotteliaita tutkijoita kuin olen itsekin.
Tässä yhteydessä on selvennettävä mikä on vertaisarvioitu julkaisu. Se on raportti, jossa kerrotaan uudesta tieteellisestä löydöksestä ja joka on ennen julkaisua ollut anonyymisti arvioitavana saman alan (yleensä kansainvälisillä) tutkijoilla, joiden tehtävänä on arvioida löydösten uutuusarvoa, käytettyjen menetelmien virheettömyyttä, saatujen tulosten luotettavuutta sekä niistä tehtyjen johtopäätösten loogista oikeutusta.
Toisin sanoen vertaisarvioitujen julkaisujen määrä on tuotetun uuden tieteellisen tiedon mittari. Jos tutkimushanke tuottaa paljon julkaisua sen on täytynyt tuottaa myös paljon uutta tietoa. Edelleen se tarkoittaa, että mikäli julkaisuja on vähän, on uuden tiedon määrä vähäinen.
Tässä yhteydessä on kuitenkin huomattava, ettei mittari ole kovin tarkka - mitä arvostetummassa julkaisusarjassa raportti julkaistaan, sitä enemmän siinä on oltava uutta tietoa. Mutta suuntaa antava mittari kyllä on, vaikka myös eri tieteenalojen välillä lienee jonkin verran eroja siinä, minkä kokoinen tietopaketti on julkaisukelpoinen.
Suomen Akatemian tutkijatohtori-rahoitus on kolmivuotinen ja se on tarkoitettu tohtorin tutkinnon eli tutkijan perustutkinnon juuri suorittaneiden nuorten tutkijoiden itsenäisen tutkijanuran käynnistämiseen. Jos tämän työn lähtökohtana on aloittelevan tutkijan siirtyminen kokonaan uudelle tutkimusalueelle, en pitäisi HS.n vuotamassa raportissa mainittua kahta julkaisua kolmessa vuodessa mitenkään erityisen huonona.
Toisaalta, mikäli tutkijatohtorin jatkosuunnitelmat on tehty hänen oman väitöskirjatyönsä pohjalle, saattaa kolmen vuoden aikana tuotettu julkaisumäärä nousta helposti puoleen tusinaan. Siksi keskiarvona kaksi julkaisua per hanke on tosiaan varsin alhainen ottaen huomioon, että Akatemian hankerahoituksesta on kova kilpailu, jonka pitäisi tarjota mahdollisuus valita rahoituksen piiriin parhaista parhaimmat.
Akatemiahanke puolestaan on varttuneemmille tutkijoille suunnattu rahoitusmuoto, jonka tarkoituksena on tukea tieteellisesti korkeatasoisen tutkimusryhmän toimintaa. Tässä rahoitusmuodossa keskiarvona kolmen julkaisun tuottaminen olisi ainakin omalla tieteenalallani lähinnä varsin kehno suoritus, elleivät kyseessä ole aivan huippusarjoissa julkaistut työt.
Tässä yhteydessä on kuitenkin todettava, että HS:n toimittajan vertailu tutkimuksen tehneiden professoreiden kaikkien tutkimusraporttien määrään on harhaanjohtava. Edellä kerroin oman julkaisutahtini määrän, eli keskimäärin noin seitsemän vertaisarvioitua julkaisua per vuosi.
Tuo määrä kuitenkin jakaantuu kaikkien meneillään olevien tutkimushankkeiden kesken, joten esimerkiksi edellinen Suomen Akatemian rahoittama nelivuotinen hankkeeni tuotti nelivuotisen kestonsa aikana "vain" seitsemän vertaisarvioitua julkaisua. Toisin sanoen tutkimuksessa tarkasteltujen akatemiahankkeiden julkaisumäärä on kyllä ainakin omiini verrattuna varsin pieni, mutta ei aivan sellainen katastrofi kuin jutussa käytetty vertailu näyttäisi osoittavan.
Kolmas tutkimuksessa tarkasteltu ryhmä olivat akatemiatutkijahankkeet. Nämä ovat hiukan varttuneempien eli jo itsenäistyneiden tutkijoiden hankkeita, joilta voi olettaa tulosta, koska niitä rahoittamalla on tarkoitus tukea niitä "nälkäisiä susia", joilla on edellytykset ja intohimo nousta tieteenalansa kansainväliselle huipulle.
Tutkimuksen perusteella nämä hankkeet ovat tuottaneet vain neljä julkaisua viidessä vuodessa, joka on katastrofaalisen vähän rahoituksen tarkoitukseen peilattuna. Koska näissä hankkeissa rahoitetaan tutkijan täysipäiväistä toimintaa (eli maksetaan koko palkka), tulisi heidän listata koko hankkeen aikainen tieteellinen julkaisutuotantonsa. Sen voisi olettaa olevan jotain samankaltaista kuin tutkimuksen tehneillä professoreilla tai itselläni. Tai joka tapauksessa vähintäänkin kaksinumeroisella luvulla ilmoitettu julkaisumäärä.
Näyttääkin siis siltä, että akatemiatutkijat eivät ole tehneet rahoituksen edellyttämää täysipäiväistä tutkimusta hankkeessaan tai vaihtoehtoisesti he ovat jostain syystä jättäneet raportoimatta osan julkaisuistaan. Tai sitten he ovat olleet yksinkertaisesti kelvottomia työssään. Tämän tietänevät vain tutkimuksen aineistona olleet kulttuurin ja yhteiskunnan alan tutkijat itse.
Kaiken kaikkiaan näyttäisi siltä, että Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan toimikunnan toiminnassa on jotain sellaista, jota en tunnista omaan tieteenalaani liittyvästä Suomen Akatemian rahoituksesta. Sen osalta rahat ovat ainakin itse tuntemieni tutkijoiden osalta menneet varsin hyvällä osumatarkkuudella sinne, minne pitääkin. Eli motivoituneille, tuottaville ja kansainvälisesti korkeatasoista tutkimusta tekeville henkilöille.
Olisikohan nyt siis myös yhteiskuntatieteilijöiden aika katsoa peiliin ja korjata sieltä näkyvät ongelmat? Suomen Akatemian sisällä ne ovat ratkaistavissa siirtämällä parhaat käytännöt muista toimikunnista myös humanististen tieteiden puolelle. Oma veikkaukseni on, että rahoitusta päätettäessä avainasemassa olisi rahoituskriteerien painottaminen nykyisin ilmiselvästi poliittisesti tarkoitushakuisten perusteiden korvaaminen tieteellisellä laadukkuudella.
Ja lopuksi tämän kirjoituksen varsinaiseen sanomaan. Edelle kirjoittamaani taustaa vastaan on hälyttävää, että Sipilän hallituksen suunnasta on kuulunut kovalla äänellä vaatimuksia tutkimusten suuntaamiseksi muilla kuin tieteellisillä perusteilla.
On vaadittu erityisesti tutkimuksen vaikuttavuuden ja poliittisen relevanssin lisäämistä. Siis tieteen suuntaamista tieteellisten kriteereiden sijasta poliittisen päätöksenteon toiveiden mukaan.
Jos ja kun näin tehdään, on tuloksena myös kovien tieteiden puolella samanlainen tutkimuksen laadun ja tuottavuuden heikkeneminen, jonka olemme saaneet nähtäväksemme Helsingin Sanomien tänään julkaisemasta tutkimusraportista. Minusta on siksi selvää, että hallituksessa ollaan jälleen kerran päällystämässä tietä helvettiin hyvillä aikomuksilla, jotka kumpuavat siitä varmuudesta, jonka vain täydellinen tietämättömyys tieteellisen työn luonteesta voi ihmiselle antaa.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomi tuhlaa arvokkainta pääomaansa
Alexander Stubb tiedepolitiikkona
Himasen pamfletti loukkaa tieteentekijän oikeustajua
Ensimmäiseksi on todettava, että käsitelty tutkimus on kohdistunut vain kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimukseen. Se ei ole minun alaani, enkä siksi pysty kommentoimaan asian substanssiosamisen pohjalta. Tästä syystä lähestyn asiaa lähinnä tieteenalojen yhteisten ja yleisten periaatteiden pohjalta.
* * *
Seuraavaksi on kerrottava, että tutkimuksen tehneet professorit ovat laskeneet, että keskimääräinen tutkijatohtorin hanke on tuottanut noin kaksi, akatemiahanke kolme ja akatemiatutkijan hanke neljä julkaisua. Tämä on heidän mielestään silmiinpistävän vähän, kun kyse on monivuotisista projekteista.
HS:n toimittaja oli kaivanut esille myös professoreiden omat julkaisumäärät, jotka olivat vuosivälillä 2011-2015 27 ja 35 vertaisarvioitua artikkelia. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että itselläni vastaava luku oli 37, eli tutkimuksen tehneet professorit olivat suunnilleen yhtä tuotteliaita tutkijoita kuin olen itsekin.
Tässä yhteydessä on selvennettävä mikä on vertaisarvioitu julkaisu. Se on raportti, jossa kerrotaan uudesta tieteellisestä löydöksestä ja joka on ennen julkaisua ollut anonyymisti arvioitavana saman alan (yleensä kansainvälisillä) tutkijoilla, joiden tehtävänä on arvioida löydösten uutuusarvoa, käytettyjen menetelmien virheettömyyttä, saatujen tulosten luotettavuutta sekä niistä tehtyjen johtopäätösten loogista oikeutusta.
Toisin sanoen vertaisarvioitujen julkaisujen määrä on tuotetun uuden tieteellisen tiedon mittari. Jos tutkimushanke tuottaa paljon julkaisua sen on täytynyt tuottaa myös paljon uutta tietoa. Edelleen se tarkoittaa, että mikäli julkaisuja on vähän, on uuden tiedon määrä vähäinen.
Tässä yhteydessä on kuitenkin huomattava, ettei mittari ole kovin tarkka - mitä arvostetummassa julkaisusarjassa raportti julkaistaan, sitä enemmän siinä on oltava uutta tietoa. Mutta suuntaa antava mittari kyllä on, vaikka myös eri tieteenalojen välillä lienee jonkin verran eroja siinä, minkä kokoinen tietopaketti on julkaisukelpoinen.
* * *
Suomen Akatemian tutkijatohtori-rahoitus on kolmivuotinen ja se on tarkoitettu tohtorin tutkinnon eli tutkijan perustutkinnon juuri suorittaneiden nuorten tutkijoiden itsenäisen tutkijanuran käynnistämiseen. Jos tämän työn lähtökohtana on aloittelevan tutkijan siirtyminen kokonaan uudelle tutkimusalueelle, en pitäisi HS.n vuotamassa raportissa mainittua kahta julkaisua kolmessa vuodessa mitenkään erityisen huonona.
Toisaalta, mikäli tutkijatohtorin jatkosuunnitelmat on tehty hänen oman väitöskirjatyönsä pohjalle, saattaa kolmen vuoden aikana tuotettu julkaisumäärä nousta helposti puoleen tusinaan. Siksi keskiarvona kaksi julkaisua per hanke on tosiaan varsin alhainen ottaen huomioon, että Akatemian hankerahoituksesta on kova kilpailu, jonka pitäisi tarjota mahdollisuus valita rahoituksen piiriin parhaista parhaimmat.
Akatemiahanke puolestaan on varttuneemmille tutkijoille suunnattu rahoitusmuoto, jonka tarkoituksena on tukea tieteellisesti korkeatasoisen tutkimusryhmän toimintaa. Tässä rahoitusmuodossa keskiarvona kolmen julkaisun tuottaminen olisi ainakin omalla tieteenalallani lähinnä varsin kehno suoritus, elleivät kyseessä ole aivan huippusarjoissa julkaistut työt.
Tässä yhteydessä on kuitenkin todettava, että HS:n toimittajan vertailu tutkimuksen tehneiden professoreiden kaikkien tutkimusraporttien määrään on harhaanjohtava. Edellä kerroin oman julkaisutahtini määrän, eli keskimäärin noin seitsemän vertaisarvioitua julkaisua per vuosi.
Tuo määrä kuitenkin jakaantuu kaikkien meneillään olevien tutkimushankkeiden kesken, joten esimerkiksi edellinen Suomen Akatemian rahoittama nelivuotinen hankkeeni tuotti nelivuotisen kestonsa aikana "vain" seitsemän vertaisarvioitua julkaisua. Toisin sanoen tutkimuksessa tarkasteltujen akatemiahankkeiden julkaisumäärä on kyllä ainakin omiini verrattuna varsin pieni, mutta ei aivan sellainen katastrofi kuin jutussa käytetty vertailu näyttäisi osoittavan.
Kolmas tutkimuksessa tarkasteltu ryhmä olivat akatemiatutkijahankkeet. Nämä ovat hiukan varttuneempien eli jo itsenäistyneiden tutkijoiden hankkeita, joilta voi olettaa tulosta, koska niitä rahoittamalla on tarkoitus tukea niitä "nälkäisiä susia", joilla on edellytykset ja intohimo nousta tieteenalansa kansainväliselle huipulle.
Tutkimuksen perusteella nämä hankkeet ovat tuottaneet vain neljä julkaisua viidessä vuodessa, joka on katastrofaalisen vähän rahoituksen tarkoitukseen peilattuna. Koska näissä hankkeissa rahoitetaan tutkijan täysipäiväistä toimintaa (eli maksetaan koko palkka), tulisi heidän listata koko hankkeen aikainen tieteellinen julkaisutuotantonsa. Sen voisi olettaa olevan jotain samankaltaista kuin tutkimuksen tehneillä professoreilla tai itselläni. Tai joka tapauksessa vähintäänkin kaksinumeroisella luvulla ilmoitettu julkaisumäärä.
Näyttääkin siis siltä, että akatemiatutkijat eivät ole tehneet rahoituksen edellyttämää täysipäiväistä tutkimusta hankkeessaan tai vaihtoehtoisesti he ovat jostain syystä jättäneet raportoimatta osan julkaisuistaan. Tai sitten he ovat olleet yksinkertaisesti kelvottomia työssään. Tämän tietänevät vain tutkimuksen aineistona olleet kulttuurin ja yhteiskunnan alan tutkijat itse.
* * *
Kaiken kaikkiaan näyttäisi siltä, että Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan toimikunnan toiminnassa on jotain sellaista, jota en tunnista omaan tieteenalaani liittyvästä Suomen Akatemian rahoituksesta. Sen osalta rahat ovat ainakin itse tuntemieni tutkijoiden osalta menneet varsin hyvällä osumatarkkuudella sinne, minne pitääkin. Eli motivoituneille, tuottaville ja kansainvälisesti korkeatasoista tutkimusta tekeville henkilöille.
Olisikohan nyt siis myös yhteiskuntatieteilijöiden aika katsoa peiliin ja korjata sieltä näkyvät ongelmat? Suomen Akatemian sisällä ne ovat ratkaistavissa siirtämällä parhaat käytännöt muista toimikunnista myös humanististen tieteiden puolelle. Oma veikkaukseni on, että rahoitusta päätettäessä avainasemassa olisi rahoituskriteerien painottaminen nykyisin ilmiselvästi poliittisesti tarkoitushakuisten perusteiden korvaaminen tieteellisellä laadukkuudella.
Ja lopuksi tämän kirjoituksen varsinaiseen sanomaan. Edelle kirjoittamaani taustaa vastaan on hälyttävää, että Sipilän hallituksen suunnasta on kuulunut kovalla äänellä vaatimuksia tutkimusten suuntaamiseksi muilla kuin tieteellisillä perusteilla.
On vaadittu erityisesti tutkimuksen vaikuttavuuden ja poliittisen relevanssin lisäämistä. Siis tieteen suuntaamista tieteellisten kriteereiden sijasta poliittisen päätöksenteon toiveiden mukaan.
Jos ja kun näin tehdään, on tuloksena myös kovien tieteiden puolella samanlainen tutkimuksen laadun ja tuottavuuden heikkeneminen, jonka olemme saaneet nähtäväksemme Helsingin Sanomien tänään julkaisemasta tutkimusraportista. Minusta on siksi selvää, että hallituksessa ollaan jälleen kerran päällystämässä tietä helvettiin hyvillä aikomuksilla, jotka kumpuavat siitä varmuudesta, jonka vain täydellinen tietämättömyys tieteellisen työn luonteesta voi ihmiselle antaa.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomi tuhlaa arvokkainta pääomaansa
Alexander Stubb tiedepolitiikkona
Himasen pamfletti loukkaa tieteentekijän oikeustajua
tiistai 5. huhtikuuta 2016
Sundby vaatii väliaikalähtöä arvokisojen kuninkuusmatkalle
Tänään haluan nostaa lukijoideni tietoisuuteen Kestävyysurheilu.fi -sivuston uutisen, jossa maailman tämän hetken ykköshiihtäjä Martin Johnsrud Sundby ilmoittaa haluavansa kuninkuusmatkan muuttamista väliaikalähdöksi myös arvokisoissa. Olen samaa mieltä mestarihiihtäjän kanssa.
Sundbyn mukaan "näissä (kilpailumuodoissa) on suuri ero. Minusta 50 kilometriä väliaikalähdöllä on erittäin inspiroiva ja hauska kilpailumuoto sekä todellinen miehuuskoe. Yhteislähtönä se ei ole aivan vastaavanlainen".
Norjan (samoin kuin Suomenkin ensi sunnuntaina 10.4.2016 Rukalla hiihdettävä) mestaruuskilpailu käydään arvokisoista ja maailmancupista poiketen väliaikalähtönä. Sen tunnelmasta Sundby kertoo seuraavaa.
"Täällä näkee hiihtäjiä, jotka tulevat melkein ryömien maaliin ja he pääsevät kokemaan sen minkälainen kilpailu viisikymppiä todella on."
Juuri tästä on kysymys. Hiihdossa ilmanvastuksesta ja usein myös suksen ja lumen välisestä kitkasta johtuva ns. peesihyöty on varsin suuri. Siksi vain muihin nähden täysin ylivoimainen hiihtäjä voi edes ajatella ratkaisevansa kilpailun matkalla. Sen seurauksena ns. kuninkuusmatkalla hiihdellään yleensä ainakin kärkimiehille submaksimaalista vauhtia, minkä seurauksena ennen loppuratkaisuja koossa on lähes aina monen miehen ryhmä.
Väliaikalähdössä puolestaan hiihdetään vain kelloa vastaan. Voittaja on se, jonka kestävyysominaisuudet ovat parhaat ja joka hiihtää kilpailukykyisellä kalustolla sekä osaa jakaa voimansa oikein.
Kilpailumuotojen oleellinen ero on siinä, että väliaikalähdössä ratkaistaan kovakuntoisin hiihtäjä kun taasväliaikalähdön yhteislähdön voittaja on riittävän kovakuntoinen pysyäkseen porukan mukana ja joukon nopein loppusuoralla. Näin erityisesti silloin, kun kilpailun aikana sataa kärkimiehen matkantekoa hidastavaa lunta.
Katsojan kannalta kilpailumuodoissa on puolestaan sellainen ero, että väliaikalähtö tarjoaa yli kahden tunnin hitaasti tihentyvän jännitysnäytelmän, jonka tilanne kehittyy väliaikapiste väliaikapisteeltä. Koska hiihtäjät pyrkivät parhaaseen mahdolliseen aikaan, nähdään usein myös täydellisiä katkeamisia ja tilanteiden nopeita muutoksia.
Esimerkiksi Ylä-Tatran MM-hiihdoissa vuonna 1970 Neuvostoliiton Vjatseslav Vedenin hiihti aiemmin lähteneen Kalevi Oikaraisen nopeasti kiinni ja jopa ohitti tämän. Oikarainen meni pian kuitenkin uudelleen ohi pitämään vauhtia, minkä seurauksena voimiansa alkumatkan kiinniotossa tuhlannut Vedenin lopulta väsähti ja jäi toiseksi puoli minuuttia hävinneenä.
Yhteislähdössä puolestaan pääosa matkasta on useimmiten tylsää jonossahiihtoa, jonka jälkeen varsinainen jännitysnäytelmä käydään lyhyenä ja viimeisten kilometrien aikana. Toki tästäkin on ollut poikkeuksia silloin kun keli on sallinut ja joku hiihtäjistä on kokenut itsensä selvästi muita vahvemmaksi.
Mutta aivan liian usein MM- tai olympiakisojen kuninkuusmatka on ollut täysin arvoton näytelmä ansaitakseen lempinimensä. Nykytilanteesta kärsivät sekä katsojat, että heidän myötänsä hiihdon kiinnostavuus urheilumuotona. Nykymaailmassa tämänkään aspektin merkitystä ei ole syytä vähätellä. Noudattakoon kansainvälinen hiihtoliitto siis tämän hetken suurimman tähtensä toivetta!
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sprinttihiihtäjät hyödyntävät valintamahdollisuutta
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista
Vipinää talviseen Helsinkiin
Sundbyn mukaan "näissä (kilpailumuodoissa) on suuri ero. Minusta 50 kilometriä väliaikalähdöllä on erittäin inspiroiva ja hauska kilpailumuoto sekä todellinen miehuuskoe. Yhteislähtönä se ei ole aivan vastaavanlainen".
Norjan (samoin kuin Suomenkin ensi sunnuntaina 10.4.2016 Rukalla hiihdettävä) mestaruuskilpailu käydään arvokisoista ja maailmancupista poiketen väliaikalähtönä. Sen tunnelmasta Sundby kertoo seuraavaa.
"Täällä näkee hiihtäjiä, jotka tulevat melkein ryömien maaliin ja he pääsevät kokemaan sen minkälainen kilpailu viisikymppiä todella on."
Juuri tästä on kysymys. Hiihdossa ilmanvastuksesta ja usein myös suksen ja lumen välisestä kitkasta johtuva ns. peesihyöty on varsin suuri. Siksi vain muihin nähden täysin ylivoimainen hiihtäjä voi edes ajatella ratkaisevansa kilpailun matkalla. Sen seurauksena ns. kuninkuusmatkalla hiihdellään yleensä ainakin kärkimiehille submaksimaalista vauhtia, minkä seurauksena ennen loppuratkaisuja koossa on lähes aina monen miehen ryhmä.
Väliaikalähdössä puolestaan hiihdetään vain kelloa vastaan. Voittaja on se, jonka kestävyysominaisuudet ovat parhaat ja joka hiihtää kilpailukykyisellä kalustolla sekä osaa jakaa voimansa oikein.
Kilpailumuotojen oleellinen ero on siinä, että väliaikalähdössä ratkaistaan kovakuntoisin hiihtäjä kun taas
Katsojan kannalta kilpailumuodoissa on puolestaan sellainen ero, että väliaikalähtö tarjoaa yli kahden tunnin hitaasti tihentyvän jännitysnäytelmän, jonka tilanne kehittyy väliaikapiste väliaikapisteeltä. Koska hiihtäjät pyrkivät parhaaseen mahdolliseen aikaan, nähdään usein myös täydellisiä katkeamisia ja tilanteiden nopeita muutoksia.
Esimerkiksi Ylä-Tatran MM-hiihdoissa vuonna 1970 Neuvostoliiton Vjatseslav Vedenin hiihti aiemmin lähteneen Kalevi Oikaraisen nopeasti kiinni ja jopa ohitti tämän. Oikarainen meni pian kuitenkin uudelleen ohi pitämään vauhtia, minkä seurauksena voimiansa alkumatkan kiinniotossa tuhlannut Vedenin lopulta väsähti ja jäi toiseksi puoli minuuttia hävinneenä.
Yhteislähdössä puolestaan pääosa matkasta on useimmiten tylsää jonossahiihtoa, jonka jälkeen varsinainen jännitysnäytelmä käydään lyhyenä ja viimeisten kilometrien aikana. Toki tästäkin on ollut poikkeuksia silloin kun keli on sallinut ja joku hiihtäjistä on kokenut itsensä selvästi muita vahvemmaksi.
Mutta aivan liian usein MM- tai olympiakisojen kuninkuusmatka on ollut täysin arvoton näytelmä ansaitakseen lempinimensä. Nykytilanteesta kärsivät sekä katsojat, että heidän myötänsä hiihdon kiinnostavuus urheilumuotona. Nykymaailmassa tämänkään aspektin merkitystä ei ole syytä vähätellä. Noudattakoon kansainvälinen hiihtoliitto siis tämän hetken suurimman tähtensä toivetta!
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sprinttihiihtäjät hyödyntävät valintamahdollisuutta
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista
Vipinää talviseen Helsinkiin
maanantai 4. huhtikuuta 2016
Tyrmääviä tyrmäyksiä
Lauantaina käytiin Helsingin Hartwall-areenalla nyrkkeilyilta, joka päätti viime aikojen kaksi suomalaisen nyrkkeilyn yleisöä kiinnostavinta tarinaa. Tarkoitan Juha Haapojan ja Robert Heleniuksen tyrmäystappioita vastustajilleen.
Juho Haapoja ei ole koskaan eikä kenenkään mielestä ollut maailman paras nyrkkeilijä. Sen sijaan hänen ottelunsa ovat olleet poikkeuksellisen viihdyttäviä: sellaisia, jossa hurja härmän häjy on hakeutunut itseään teknisesti paljonkin paremman vastustajan lähietäisyydelle iskusateesta välittämättä ja taistellut sitä kautta voittoja tai niukkoja tappioita.
Salaisuutena Haapojalla on ollut hänen valtava kykynsä ottaa vastaan iskuja. Nyt kaikki oli kuitenkin toisin ja unkarilainen Tamaz Lodi pudotti hänet kanveesiin yhdellä lyönnillä. Haapoja itse luonnehti sitä sellaiseksi, jollaisia hän on aiemmin kestänyt.
On siis aika lopettaa ennen kuin aivovauriot tuhoavat miehen loppuelämän. Saldoksi miehen urasta jäi 26 voittoa, seitsemän tappiota ja kaksi ratkaisematonta. Kiitos ja kunnioitus Härmän häjylle.
Vielä tyrmäävämpi tyrmäys nähtiin Robert Heleniuksen ottelussa. Siinä suomalainen maailmanmestaruutta tavoitteleva jättiläinen putosi suorilta jaloilta kanveesiin ranskalaisen Johann Duhaupasin nyrkin tavoitettua miehen pään. Nähdyn perusteella myös Heleniuksen olisi syytä lopettaa uransa tähän: ottelu nimittäin osoitti, etteivät miehen taidot yksinkertaisesti riitä maailman huippuja vastaan.
Näin siksi, että Heleniuksen tyrmännyt vastustaja ei itsekään ollut aivan maailman huipulla. Sen osoitti hänen aiempi tappionsa Deontay Wilderille. Siinä ottelussa hän käytti samanlaista taktiikkaa kuin Heleniusta vastaan ja sai lopulta itseensä sellaisen määrän iskuja, että tuomari keskeytti yksipuolisen pahoinpitelyn.
Duhaupasin ja Heleniuksen ottelu toi mieleeni yli puolen vuosisadan takaisen nyrkkeilyottelun, jossa Muhammad Ali nousi ensimmäistä kertaa maailmanmestariksi. Ottelussa Duhaupasia verrattomasti parempi Sonny Liston käytti samantapaista taktiikkaa kuin ranskalainen lauantaina, mutta nopeampi ja liukkaampi vastustaja pehmitti hänet leikittelemällä ja naputtelemalla aina halutessaan teräviä iskuja puolustavan mestarin puolustuksen läpi.
Ottelussa nähtiin myös dramatiikkaa, kun Alin silmiin meni Listonin iholla olevaa voidetta. Se vei tulevalta mestarilta hetkeksi näön, mutta ei aiheuttanut hänelle kuitenkaan tappiota. Sen sijaan näön palauduttua Ali osoittautuu niin ylivoimaiseksi, että tyrmäyskoneena tunnettu Liston luovutti toivottoman ottelun ennen aikojaan jäämällä istuskelemaan kulmaukseensa erätauon jälkeen.
Listonilla ja Duhaupasilla oli otteluissaan samankaltainen taktiikka, mutta miesten välillä on kuitenkin valtava ero. Siinä missä Liston oli nopea, taitava ja voimakas, Duhaupasin liike on hidasta ja tahmeaa, eikä hänen iskuvoimansa ole edes lähellä Listonin aikanaan omaamaa.
Siksi myös Heleniuksen olisi uhoamisen sijaan osattava tehdä ottelustaan oikeat johtopäätökset. Juuri nyt hän on liian hidas tai huonokuntoinen päästäkseen sarjan huippumiesten nyrkeiltä suojaan, kun se ei onnistunut edes Duhaupasia vastaan.
Silmiinpistävää hänen viimeisissä otteluissaan on ollut myös Pohjolan painajaisen lyöntisarjojen yksipuolisuus ja kyvyttömyys päättää ottelu silloin kun siihen oli mahdollisuus. Helenius onnistui yhden kerran horjuttamaan vastustajaansa selvästi, mutta ei joko ehtinyt tai kyennyt jatkamaan lyöntisarjaansa tilanteessa, jossa ranskalaisen olisi ehkä ollut tyrmättävissä. Siinä näkyi parhaiten ero miehen "prime time" -otteluihin puoli vuosikymmentä sitten (esimerkki ja toinen).
Kaiken kaikkiaan suomalainen ammattinyrkkeily on viimeisen vuosikymmenen aikana ollut nousussa. Siksi olen antanut sille usemmankin ajatuksen. Juuri nyt olemme kuitenkin tulleet tilanteeseen, jossa sen kaksi valovoimaisinta tähteä on menettänyt loisteensa: Haapoja lopettaa, eikä Heleniuksenkaan mahdollisuuksia nousta sarjansa huipulle voi enää pitää realistisina.
Jäljelle jäävät kosovolaistaustainen Edis Tatli ja naisnyrkkeilymme maailmanmestari Eva Wahlström. Heistä kummankaan ei voi olettaa saavan samanlaista mielenkiintoa kuin etenkään Heleniuksen. Juuri nyt näyttää siis siltä, että ammattinyrkkeilymme uusi nousu olisi saavuttanut taitekohtansa ja tullut tyrmätyksi Heleniuksen ja Haapojan tappioiden myötä.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pohjolan painajaisen paluu
Robert Helenius maailman huipulla
Jalo itsepuolustuksen taito
Juho Haapoja ei ole koskaan eikä kenenkään mielestä ollut maailman paras nyrkkeilijä. Sen sijaan hänen ottelunsa ovat olleet poikkeuksellisen viihdyttäviä: sellaisia, jossa hurja härmän häjy on hakeutunut itseään teknisesti paljonkin paremman vastustajan lähietäisyydelle iskusateesta välittämättä ja taistellut sitä kautta voittoja tai niukkoja tappioita.
Salaisuutena Haapojalla on ollut hänen valtava kykynsä ottaa vastaan iskuja. Nyt kaikki oli kuitenkin toisin ja unkarilainen Tamaz Lodi pudotti hänet kanveesiin yhdellä lyönnillä. Haapoja itse luonnehti sitä sellaiseksi, jollaisia hän on aiemmin kestänyt.
On siis aika lopettaa ennen kuin aivovauriot tuhoavat miehen loppuelämän. Saldoksi miehen urasta jäi 26 voittoa, seitsemän tappiota ja kaksi ratkaisematonta. Kiitos ja kunnioitus Härmän häjylle.
* * *
Vielä tyrmäävämpi tyrmäys nähtiin Robert Heleniuksen ottelussa. Siinä suomalainen maailmanmestaruutta tavoitteleva jättiläinen putosi suorilta jaloilta kanveesiin ranskalaisen Johann Duhaupasin nyrkin tavoitettua miehen pään. Nähdyn perusteella myös Heleniuksen olisi syytä lopettaa uransa tähän: ottelu nimittäin osoitti, etteivät miehen taidot yksinkertaisesti riitä maailman huippuja vastaan.
Näin siksi, että Heleniuksen tyrmännyt vastustaja ei itsekään ollut aivan maailman huipulla. Sen osoitti hänen aiempi tappionsa Deontay Wilderille. Siinä ottelussa hän käytti samanlaista taktiikkaa kuin Heleniusta vastaan ja sai lopulta itseensä sellaisen määrän iskuja, että tuomari keskeytti yksipuolisen pahoinpitelyn.
Duhaupasin ja Heleniuksen ottelu toi mieleeni yli puolen vuosisadan takaisen nyrkkeilyottelun, jossa Muhammad Ali nousi ensimmäistä kertaa maailmanmestariksi. Ottelussa Duhaupasia verrattomasti parempi Sonny Liston käytti samantapaista taktiikkaa kuin ranskalainen lauantaina, mutta nopeampi ja liukkaampi vastustaja pehmitti hänet leikittelemällä ja naputtelemalla aina halutessaan teräviä iskuja puolustavan mestarin puolustuksen läpi.
Ottelussa nähtiin myös dramatiikkaa, kun Alin silmiin meni Listonin iholla olevaa voidetta. Se vei tulevalta mestarilta hetkeksi näön, mutta ei aiheuttanut hänelle kuitenkaan tappiota. Sen sijaan näön palauduttua Ali osoittautuu niin ylivoimaiseksi, että tyrmäyskoneena tunnettu Liston luovutti toivottoman ottelun ennen aikojaan jäämällä istuskelemaan kulmaukseensa erätauon jälkeen.
Listonilla ja Duhaupasilla oli otteluissaan samankaltainen taktiikka, mutta miesten välillä on kuitenkin valtava ero. Siinä missä Liston oli nopea, taitava ja voimakas, Duhaupasin liike on hidasta ja tahmeaa, eikä hänen iskuvoimansa ole edes lähellä Listonin aikanaan omaamaa.
Siksi myös Heleniuksen olisi uhoamisen sijaan osattava tehdä ottelustaan oikeat johtopäätökset. Juuri nyt hän on liian hidas tai huonokuntoinen päästäkseen sarjan huippumiesten nyrkeiltä suojaan, kun se ei onnistunut edes Duhaupasia vastaan.
Silmiinpistävää hänen viimeisissä otteluissaan on ollut myös Pohjolan painajaisen lyöntisarjojen yksipuolisuus ja kyvyttömyys päättää ottelu silloin kun siihen oli mahdollisuus. Helenius onnistui yhden kerran horjuttamaan vastustajaansa selvästi, mutta ei joko ehtinyt tai kyennyt jatkamaan lyöntisarjaansa tilanteessa, jossa ranskalaisen olisi ehkä ollut tyrmättävissä. Siinä näkyi parhaiten ero miehen "prime time" -otteluihin puoli vuosikymmentä sitten (esimerkki ja toinen).
* * *
Kaiken kaikkiaan suomalainen ammattinyrkkeily on viimeisen vuosikymmenen aikana ollut nousussa. Siksi olen antanut sille usemmankin ajatuksen. Juuri nyt olemme kuitenkin tulleet tilanteeseen, jossa sen kaksi valovoimaisinta tähteä on menettänyt loisteensa: Haapoja lopettaa, eikä Heleniuksenkaan mahdollisuuksia nousta sarjansa huipulle voi enää pitää realistisina.
Jäljelle jäävät kosovolaistaustainen Edis Tatli ja naisnyrkkeilymme maailmanmestari Eva Wahlström. Heistä kummankaan ei voi olettaa saavan samanlaista mielenkiintoa kuin etenkään Heleniuksen. Juuri nyt näyttää siis siltä, että ammattinyrkkeilymme uusi nousu olisi saavuttanut taitekohtansa ja tullut tyrmätyksi Heleniuksen ja Haapojan tappioiden myötä.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pohjolan painajaisen paluu
Robert Helenius maailman huipulla
Jalo itsepuolustuksen taito
sunnuntai 3. huhtikuuta 2016
Välttääkö Yle monikulttuurisuusagendansa naurunalaistamista?
Yleisradio kertoi meille uutisessaan, että Belgiaan tulevia maahanmuuttajia vaaditaan jatkossa allekirjoittamaan todistus, jossa he vakuuttavat sitoutuvansa eurooppalaisiin arvoihin. Uutinen ei kerro kovinkaan tarkasti, mistä oikein on kyse. Siksi päädyin katsahtamaan myös Ylen käyttämästä The Guardian-lehden alkuperäisuutista.
Sen (ja Ylen uutisenkin) mukaan tulijoiden allekirjoittama todistus (tai oikeammin lausunto tai julistus, "statement") vaatii allekirjoittajaansa estämään ja raportoimaan terroritekojen yritykset. Lisäksi alkuperäisuutinen kertoo tulijoilta vaadittavaan homojen oikeuksien sekä naisten ja miesten välisen tasa-arvon tunnustamista.
The Guardianin jutussa haastatellun todistusta vastustavan järjestön edustajan kerrotaan pelkäävän nimenomaisesti homojen oikeuksien ja tasa-arvon mainitsemisen olevan ongelmallinen. Näin siksi, että hän arvelee sen vihjaavan ettei tulijoiden oma kulttuuri tunnustaisi näitä seikkoja.
Niinpä hän uskoo sen lisäävän syrjintää ja ennakkoluuloja maahanmuuttajia kohtaan. Tätä logiikkaa Yle ei jostain syystä avaa meille suomalaisille.
Jäin miettimään, miksi muuten varsin uskollisesti käännetystä jutusta jätettiin edellä mainitsemani nyanssi kertomatta. Eihän kyse vain ole siitä, että yleläiset epäilevät suomalaisilla olevan varsin hyvän käsityksen tietyistä kulttuureista tulevien henkilöiden suhtautumisesta homojen oikeuksiin ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon.
Ja että koko kommentti saattaisi siitä syystä sen lausuneen henkilön ja tämän edustaman järjestön argumentin - ja samalla myös Ylen tehtäviin kirjatun monikulttuurisuuden edistämisen - naurunalaiseksi. Eihän?
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Yle: väestöryhmien polarisaatio otti uuden askeleen Ruotsissa
Yle ei halua käydä yhteiskunnallista keskustelua maahanmuutosta
Yle kaalimaan vartijana
Sen (ja Ylen uutisenkin) mukaan tulijoiden allekirjoittama todistus (tai oikeammin lausunto tai julistus, "statement") vaatii allekirjoittajaansa estämään ja raportoimaan terroritekojen yritykset. Lisäksi alkuperäisuutinen kertoo tulijoilta vaadittavaan homojen oikeuksien sekä naisten ja miesten välisen tasa-arvon tunnustamista.
The Guardianin jutussa haastatellun todistusta vastustavan järjestön edustajan kerrotaan pelkäävän nimenomaisesti homojen oikeuksien ja tasa-arvon mainitsemisen olevan ongelmallinen. Näin siksi, että hän arvelee sen vihjaavan ettei tulijoiden oma kulttuuri tunnustaisi näitä seikkoja.
Niinpä hän uskoo sen lisäävän syrjintää ja ennakkoluuloja maahanmuuttajia kohtaan. Tätä logiikkaa Yle ei jostain syystä avaa meille suomalaisille.
Jäin miettimään, miksi muuten varsin uskollisesti käännetystä jutusta jätettiin edellä mainitsemani nyanssi kertomatta. Eihän kyse vain ole siitä, että yleläiset epäilevät suomalaisilla olevan varsin hyvän käsityksen tietyistä kulttuureista tulevien henkilöiden suhtautumisesta homojen oikeuksiin ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon.
Ja että koko kommentti saattaisi siitä syystä sen lausuneen henkilön ja tämän edustaman järjestön argumentin - ja samalla myös Ylen tehtäviin kirjatun monikulttuurisuuden edistämisen - naurunalaiseksi. Eihän?
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Yle: väestöryhmien polarisaatio otti uuden askeleen Ruotsissa
Yle ei halua käydä yhteiskunnallista keskustelua maahanmuutosta
Yle kaalimaan vartijana
keskiviikko 30. maaliskuuta 2016
Konduktöörit paljastavat vatuloinnin ja otvailun poliittisessa päätöksentekojärjestelmässämme
Taas huomenna on edessä sellainen lakko, jonka pystyttäjät pitäisi panna korvaamaan aiheuttamansa vahingot viimeistä eurosenttiä myöden. Tarkoitan tietenkin VR:n konduktöörien lakkoa, jonka seurauksena huomiset kaukojunavuorot jäävät ajamatta. Asiasta aiheutuu suurta haittaa ja vaivaa lakkoiluun täysin syyttömille matkustajille, vaikka VR kertookin korvaavansa lakon vuoksi käyttämättä jääneet junaliput asiakkailleen.
Julkisten ja hyvinvointialojen JHL:ään kuuluvan Raideammattilaisten osasto 51:n röyhkeän puheenjohtajan Niko Pelhon mukaan ulosmarssi ei kohdistu työehtosopimukseen, vaan sen taustalla ovat VR:n tänään keskiviikkona julkistamat irtisanomiset, "jotka ovat seurausta valtion harjoittamasta liikennepolitiikasta".
Lisäksi hän tarkentaa, että "osoitamme mieltä poliittista päätöksentekoa ja nykyisen hallituksen toimia vastaan". Toisin sanoen Pelhon mukaan kyseessä on poliittinen (ja siten Suomessa laillinen) lakko kansan demokraattisesti valitsemia päätöksentekijöitä vastaan. Samanlainen lakko olisi esimerkiksi Saksassa laiton.
Kirjoitan tästä siksi, että huominen lakko ei tule muuttamaan irtisanomisia. Se ei tule myöskään muuttamaan poliittista päätöksentekoa.
Sen sijaan se tulee haittaamaan VR:n matkustajia ja saa esimerkiksi minut entistä varmemmin tekemään kotimaan matkani autolla, koska milloinkaan ei voi tietää ovatko valtionrautatieläiset lakossa juuri silloin kun tarvitsisin heidän palveluksiaan. Sama koskee yhtä lailla lakkoherkkien kuljettajien ajamia linja-autoja.
Koska veeärräläisten lakon ainoa pitkäjänteinen vaikutus tulee olemaan ympäristön ja yhteiskunnan kannalta vahingollisen yksityisautoilun lisääntyminen ja samojen seikkojen suhteen paremman julkisen liikenteen väheneminen, tulisi päätöksentekijöidemme lopultakin herätä ja säätää poliittiset lakot laittomiksi.
Sekä samaan syssyyn myös korottaa laittomista lakoista ammattiyhdistyksille tulevia sakkoja ainakin kertaluokalla, jotta ne edes harkitsisivat lain noudattamista. Nythän tilanne on pikemminkin sellainen, että laittomat lakot ovat valtiovallan erityisessä suojelussa.
Nyt käynnissä oleva näytelmä on kaikkinensa arvoton ja osoittaa jälleen kerran ammattiyhdistysaktiivien täydellistä vastuuttomuutta koko yhteiskunnan hyvinvoinnista. Lakko myös alleviivaa äskeisen kyselytutkimuksen tulosta, joka osoitti kansalaisten olevan paljon valmiimpia osallistumaan yhteiskunnan taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseen kuin ns. edustajansa ammattiyhdistysliikkeessä.
En kuitenkaan näe unta. Tämän maan demokraattinen päätöksentekojärjestelmä on pelkkää vatulointia ja otvailua, eikä kenelläkään ole todellista halua ajatella koko suomalaisten yhteiskunnan parasta. Niinpä huominenkin lakko lakkoillaan ja sen jälkeen unohdetaan; petetyt matkustajat nuolevat haavansa ja niin työmarkkinajärjestöt kuin poliittiset päätöksentekijätkin jatkavat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Työelämän tasa-arvosta puhuminen on älyllistä epärehellisyyttä
Korvaamattomien henkilöiden perässä
Laittomat lakot ovat valtiovallan erityisessä suojelussa
Julkisten ja hyvinvointialojen JHL:ään kuuluvan Raideammattilaisten osasto 51:n röyhkeän puheenjohtajan Niko Pelhon mukaan ulosmarssi ei kohdistu työehtosopimukseen, vaan sen taustalla ovat VR:n tänään keskiviikkona julkistamat irtisanomiset, "jotka ovat seurausta valtion harjoittamasta liikennepolitiikasta".
Lisäksi hän tarkentaa, että "osoitamme mieltä poliittista päätöksentekoa ja nykyisen hallituksen toimia vastaan". Toisin sanoen Pelhon mukaan kyseessä on poliittinen (ja siten Suomessa laillinen) lakko kansan demokraattisesti valitsemia päätöksentekijöitä vastaan. Samanlainen lakko olisi esimerkiksi Saksassa laiton.
Kirjoitan tästä siksi, että huominen lakko ei tule muuttamaan irtisanomisia. Se ei tule myöskään muuttamaan poliittista päätöksentekoa.
Sen sijaan se tulee haittaamaan VR:n matkustajia ja saa esimerkiksi minut entistä varmemmin tekemään kotimaan matkani autolla, koska milloinkaan ei voi tietää ovatko valtionrautatieläiset lakossa juuri silloin kun tarvitsisin heidän palveluksiaan. Sama koskee yhtä lailla lakkoherkkien kuljettajien ajamia linja-autoja.
Koska veeärräläisten lakon ainoa pitkäjänteinen vaikutus tulee olemaan ympäristön ja yhteiskunnan kannalta vahingollisen yksityisautoilun lisääntyminen ja samojen seikkojen suhteen paremman julkisen liikenteen väheneminen, tulisi päätöksentekijöidemme lopultakin herätä ja säätää poliittiset lakot laittomiksi.
Sekä samaan syssyyn myös korottaa laittomista lakoista ammattiyhdistyksille tulevia sakkoja ainakin kertaluokalla, jotta ne edes harkitsisivat lain noudattamista. Nythän tilanne on pikemminkin sellainen, että laittomat lakot ovat valtiovallan erityisessä suojelussa.
Nyt käynnissä oleva näytelmä on kaikkinensa arvoton ja osoittaa jälleen kerran ammattiyhdistysaktiivien täydellistä vastuuttomuutta koko yhteiskunnan hyvinvoinnista. Lakko myös alleviivaa äskeisen kyselytutkimuksen tulosta, joka osoitti kansalaisten olevan paljon valmiimpia osallistumaan yhteiskunnan taloudellisen hyvinvoinnin edistämiseen kuin ns. edustajansa ammattiyhdistysliikkeessä.
En kuitenkaan näe unta. Tämän maan demokraattinen päätöksentekojärjestelmä on pelkkää vatulointia ja otvailua, eikä kenelläkään ole todellista halua ajatella koko suomalaisten yhteiskunnan parasta. Niinpä huominenkin lakko lakkoillaan ja sen jälkeen unohdetaan; petetyt matkustajat nuolevat haavansa ja niin työmarkkinajärjestöt kuin poliittiset päätöksentekijätkin jatkavat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Työelämän tasa-arvosta puhuminen on älyllistä epärehellisyyttä
Korvaamattomien henkilöiden perässä
Laittomat lakot ovat valtiovallan erityisessä suojelussa
tiistai 29. maaliskuuta 2016
Miksi EU on epäonnistunut?
Helsingin Sanomat kirjoitti aamulla Euroopan Unionin suuresta muutoksesta viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Tämän se teki haastattelemalla ranskalaista sosialistipoliitikkoa Huber Védrinea.
Itse kirjoitus ei vaadi pitkiä kommentteja. Niistä selvitään parilla Védrinen siteerauksella.
"Eurooppalaisilla oli tuolloin [2000-luvun alussa] hyviä ja mukavia, vaikkakin hieman abstrakteja ajatuksia. Haluttiin ´enemmän Eurooppaa´. Ikään kuin maailmassa olisi ollut vain miljardeja sympaattisia ihmisiä. Olemme kylpeneet epärealistisessa politiikassa ja nyt olemme kokeneet brutaalin törmäyksen todelliseen maailmaan."
"Tavoitteena on säilyttää eurooppalainen elämäntapa, joka on yhteinen meille kaikille. Eurooppalainen yhteiskunta on ainutlaatuinen, sellainen, jota parempaa ei historiassa olla nähty. Täydellinen se ei tietenkään ole, mutta kaikki on tehty, jotta olemme päässeet mahdollisimman hyvään."
Molemmat siteeraukset voin allekirjoittaa ongelmitta. Näin uskoisin myös arvoisan lukijani voivan tehdä niihin perehdyttyään, sillä nähdäkseni molemmissa pitäisi olla kyse itsestäänselvyyksistä.
On kuitenkin hyvä, että myös EU-politiikan vasemmalla laidalla joku lopultakin sanoo ääneen sen, että poliittisten johtajien älyllinen epärehellisyys on johtanut Euroopan Unionin henkiseen epäonnistumiseen. Ja että tuosta epäonnistumisesta on syytä oppia ja ryhtyä toimiin, joiden tavoitteilla on myös kansalaisten hyväksyntä.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Käyvätkö EU:n päättäjät kauppaa hengenhädässä pakenevilla ihmisillä?
96% suomalaisista haluaa rajoittaa EU:n ulkopuolelta tulevaa maahanmuuttoa
Kommunismin varjo selittää Visegrad-maiden ja Länsi-EU:n poliittisia eroja
Itse kirjoitus ei vaadi pitkiä kommentteja. Niistä selvitään parilla Védrinen siteerauksella.
"Eurooppalaisilla oli tuolloin [2000-luvun alussa] hyviä ja mukavia, vaikkakin hieman abstrakteja ajatuksia. Haluttiin ´enemmän Eurooppaa´. Ikään kuin maailmassa olisi ollut vain miljardeja sympaattisia ihmisiä. Olemme kylpeneet epärealistisessa politiikassa ja nyt olemme kokeneet brutaalin törmäyksen todelliseen maailmaan."
"Tavoitteena on säilyttää eurooppalainen elämäntapa, joka on yhteinen meille kaikille. Eurooppalainen yhteiskunta on ainutlaatuinen, sellainen, jota parempaa ei historiassa olla nähty. Täydellinen se ei tietenkään ole, mutta kaikki on tehty, jotta olemme päässeet mahdollisimman hyvään."
Molemmat siteeraukset voin allekirjoittaa ongelmitta. Näin uskoisin myös arvoisan lukijani voivan tehdä niihin perehdyttyään, sillä nähdäkseni molemmissa pitäisi olla kyse itsestäänselvyyksistä.
On kuitenkin hyvä, että myös EU-politiikan vasemmalla laidalla joku lopultakin sanoo ääneen sen, että poliittisten johtajien älyllinen epärehellisyys on johtanut Euroopan Unionin henkiseen epäonnistumiseen. Ja että tuosta epäonnistumisesta on syytä oppia ja ryhtyä toimiin, joiden tavoitteilla on myös kansalaisten hyväksyntä.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Käyvätkö EU:n päättäjät kauppaa hengenhädässä pakenevilla ihmisillä?
96% suomalaisista haluaa rajoittaa EU:n ulkopuolelta tulevaa maahanmuuttoa
Kommunismin varjo selittää Visegrad-maiden ja Länsi-EU:n poliittisia eroja
perjantai 25. maaliskuuta 2016
Finnfund ja kehitysapukoneisto
Helsingin Sanomien pienehkö uutinen kertoi tänä aamuna siitä, että "suomalaiset lahjoittivat ennätysmäärän avustusjärjestöille". Tämä on erinomainen uutinen, sillä kuten pakolaisavun Kaisa Väkiparta sanoo: "ihmiset ajattelivat, että kun valtio ei ota vastuuta, pitää itse ottaa."
Koska valtio saa varansa pääosin (pakko)verottamalla työtä tekeviä ihmisiä, on niiden käyttäminen sekä Suomen ja suomalaisten, että kokonaisuuden kannalta tuloksettomaan tai jopa haitalliseen "hyväntekeväisyyteen" moraalitonta. Tarkoitan tällä lähinnä perinteisiä kehitysapujärjestöjä sekä laittomia maahanmuuttajia maahamme ilmaispalveluin houkuttelevia järjestöjä.
Erityisen moraalitonta näiden järjestöjen toiminta on nykyisessä taloustilanteessa, jossa rahat otetaan ensin lainaksi ja lahjoitetaan sen jälkeen esimerkiksi kehitysapurälssin ylläpitämiseksi ja käytettäväksi. Maksajaksi lienee ajateltu seuraavia sukupolvia - siis mikäli asia on edes käynyt mielessä.
Päivän uutinen sai minut toivomaan optimistisesti, että Suomessa voitaisiin perinteisessä kehitysyhteistyössä siirtyä kokonaan vapaaehtoisuuteen. Eli asiasta kiinnostuneet ihmiset rakentakoon kehitysapua toteuttavat organisaatiot ja kerätköön rahoituksen maksamisesta kiinnostuneilta - päivän uutisen perusteella kehitysaputoiminta jatkuisi, ja vapaaehtoiselta pohjalta nouseva rahoitus kannustaisi myös työn tuloksellisuuden parantamiseen. Voittajia olisivat siis sekä suomalaiset että avunsaajat.
Julkinen toiminta kehitysmaiden auttamiseksi sen sijaan kannattaisi siirtää kokonaan yritystoiminnan tukemiseen - tavoitteena tulisi olla sekä kohdemaan yrityselämän että suomalaisen talouselämän ja sitä kautta veronmaksajan yhteinen etu. Tätä toimintaa varten on jo olemassa Finnfund, jonka asema on vahvistunut nykyisen hallituksen aikana ja jonka toimintaa valaistiin eilisen HS:n mielipidesivulla.
"Vuonna 2015 Finnfundin rahoittamat yritykset työllistivät suoraan yli 24 800 henkilöä ja epäsuorasti vielä enemmän. Juuri työtä kehitysmaiden ihmiset tarvitsevat nostaakseen itsensä köyhyydestä. Näistä syistä myös jutussa mainitun Tansanian uusi, läpinäkyvillä ja demokraattisilla vaaleilla valittu hallitus toivoo Finnfundin kaltaisten kehitysrahoittajien sijoituksia maahansa. Se haluaa välttää apuriippuvuutta."
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kehitysapunainen valaisi verovarojemme käyttöä Afrikassa
Kehitysavun leikkaaminen ei ole Suomen (tai ainakaan Kepan) etu
800 euroa per lapsiperhe on mennyt vuosi toisensa jälkeen hukkaan
Koska valtio saa varansa pääosin (pakko)verottamalla työtä tekeviä ihmisiä, on niiden käyttäminen sekä Suomen ja suomalaisten, että kokonaisuuden kannalta tuloksettomaan tai jopa haitalliseen "hyväntekeväisyyteen" moraalitonta. Tarkoitan tällä lähinnä perinteisiä kehitysapujärjestöjä sekä laittomia maahanmuuttajia maahamme ilmaispalveluin houkuttelevia järjestöjä.
Erityisen moraalitonta näiden järjestöjen toiminta on nykyisessä taloustilanteessa, jossa rahat otetaan ensin lainaksi ja lahjoitetaan sen jälkeen esimerkiksi kehitysapurälssin ylläpitämiseksi ja käytettäväksi. Maksajaksi lienee ajateltu seuraavia sukupolvia - siis mikäli asia on edes käynyt mielessä.
Päivän uutinen sai minut toivomaan optimistisesti, että Suomessa voitaisiin perinteisessä kehitysyhteistyössä siirtyä kokonaan vapaaehtoisuuteen. Eli asiasta kiinnostuneet ihmiset rakentakoon kehitysapua toteuttavat organisaatiot ja kerätköön rahoituksen maksamisesta kiinnostuneilta - päivän uutisen perusteella kehitysaputoiminta jatkuisi, ja vapaaehtoiselta pohjalta nouseva rahoitus kannustaisi myös työn tuloksellisuuden parantamiseen. Voittajia olisivat siis sekä suomalaiset että avunsaajat.
Julkinen toiminta kehitysmaiden auttamiseksi sen sijaan kannattaisi siirtää kokonaan yritystoiminnan tukemiseen - tavoitteena tulisi olla sekä kohdemaan yrityselämän että suomalaisen talouselämän ja sitä kautta veronmaksajan yhteinen etu. Tätä toimintaa varten on jo olemassa Finnfund, jonka asema on vahvistunut nykyisen hallituksen aikana ja jonka toimintaa valaistiin eilisen HS:n mielipidesivulla.
"Vuonna 2015 Finnfundin rahoittamat yritykset työllistivät suoraan yli 24 800 henkilöä ja epäsuorasti vielä enemmän. Juuri työtä kehitysmaiden ihmiset tarvitsevat nostaakseen itsensä köyhyydestä. Näistä syistä myös jutussa mainitun Tansanian uusi, läpinäkyvillä ja demokraattisilla vaaleilla valittu hallitus toivoo Finnfundin kaltaisten kehitysrahoittajien sijoituksia maahansa. Se haluaa välttää apuriippuvuutta."
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kehitysapunainen valaisi verovarojemme käyttöä Afrikassa
Kehitysavun leikkaaminen ei ole Suomen (tai ainakaan Kepan) etu
800 euroa per lapsiperhe on mennyt vuosi toisensa jälkeen hukkaan
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
