Tukehtuuko Suomi-hämähäkki itse kutomaansa verkkoon?

Kelan asiantuntijat ovat tehneet laskelman, jonka mukaan kuluvan vuoden sosiaaliturvan leikkaukset heikentävät merkittävästi työttömyyskassaan kuulumattomien eli Kelasta työttömyysturvaa saavien taloudellisia kannustimia matalapalkkaiseen tai osa-aikaiseen työhön. 

Kannustimet heikkenevät ennen kaikkea siksi, että työttömyysturvasta ja yleisestä asumistuesta poistetaan ansiotulovähennykset eli niin sanotut suojaosat. Sen seurauksena perustoimeentulotuen saaminen vähentää työnteon kannustimia, koska sitä on mahdollista saada entistä korkeammalla palkkatasolla. Eli tämän edun saajien määrä kasvaa aiemmasta.

Nämä laskelmat osoittavat, kuinka hankala järjestelmä Suomeen on rakennettu. Kun korjaat sitä yhdestä kohdasta työntekoa kannustavaksi, seuraa siitä jossain muussa ihmisryhmässä ahkeruutta heikentävä. 

Ei siis ihme, että Kaakkois-Suomeen - eli Kotkaan ja Haminaan - mahdollisesti syntymässä oleva akkuteollisuus on ilmoittanut etsivänsä tulevien tehtaidensa työntekijöitä ulkomailta. Siis esimerkiksi Filippiineiltä, Indonesiasta ja Vietnamista. Syyksi akkuteollisuuden edustaja mainitsi, että "suomalaiset eivät kovin mielellään muuta omalta kotiseudultaan muualle Suomeen työn perässä".

Tämä on karusti sanottu. Teollisuuden työpaikathan eivät ole mitään marjanpoimintaa - jota suomalaisten tiedetään karttelevan epävarman tulotason ja työn rankkuuden takia - vaan lähtökohtaisesti hyväpalkkaisia tehtäviä. Siis sellaisia, joilla pitäisi olla vetovoimaa kautta koko Suomenmaan. 

Puhumattakaan niistä tähän mennessä heikosti työllistyneistä maahanmuuttajaryhmistä, joita maahamme on saapunut jo vuodesta 1990 lähtien ja erityisesti vajaa kymmenen vuotta sitten. Siis esimerkiksi somaleista, irakilaisista ja afgaaneista.

Tämä kaikki herättää kysymyksen siitä, että onko meille rakennettu yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin - ja erityisesti sen rahoittamisen - kannalta aivan liian kattava sosiaaliturvajärjestelmä. Eikö lähtökohtana kuitenkin pitäisi olla se, että jokainen ottaa vastuun omasta toimeentulostaan ja kantaa samalla kortensa kekoon? Eli hakeutuu töihin sinne, missä sitä on tarjolla.

Jos ja kun näin ei kuitenkaan ole, on syytä kysyä, että onko nykyinen hyvinvointi-Suomi kuin hämähäkki, joka on takertunut itse kutomaansa verkkoon? Ja lopulta tukehtuu siihen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nettomaksajia ja veronmaksajien taakkoja
Mätä järjestelmä
Orpon hallitus ja köyhien köyhdyttäminen

Rautalankaa ja biohiiliakkuja

Suomalainen metsäkeskustelu on juuttunut väittelyksi, jossa yksi osapuoli haluaa lopettaa tai ainakin oleellisesti vähentää metsien taloudellista hyödyntämistä toisen osapuolen puolustaessa metsien laajamittaista käyttöä. Helsingin sanomissa oli tänään kaksi tärkeää puheenvuoroa tämän keskustelun jatkoksi. 

Niistä ensimmäisessä professori Juha Lipponen väänsi rautalangalla kuinka metsien käytön vähentäminen saattaa toimia tosiasiallisena hiilenlähteenä verrattuna tilanteeseen, jossa vihreää kultaa hyödynnetään korvaamaan fossiiliseen hiileen perustuvia tuotteita. Hän kehotti ajattelemaan tilannetta, jossa "kuvitellaan, että kehitämme kokonaan uuden puupohjaisen tuotteen, johon liittyvään arvoketjuun – mukaan lukien puunkorjuuseen liittyvä hiilinielun laskennallinen pieneneminen – liittyy yhden kilon hiilidioksidijalanjälki. Jos kyseinen tuote korvaa fossiilisen vastaavan tuotteen, joka arvoketjuineen tuottaa ilmakehään kaksi kiloa (fossiilista) hiilidioksidia, olemme siis poistaneet ilmakehästä kilon hiilidioksidia verrattuna fossiiliseen tuotteeseen. Puutuote itse on tällöin hiilinielu."

Kuinka sattuikaan, saman lehden toisessa jutussa kerrottiin esimerkki juuri tällaisesta kehityksestä. Stora Enson insinöörit olivat nimittäin kehittäneet biohiileen perustuvan fossiilista grafiittia korvaavan ligniinituotteen, joka voidaan ottaa käyttöön akkujen raaka-aineena. Sitä tuottava tehdas tulee sijaitsemaan Kotkan Sunilassa.

Akkujen käyttöhän on lisääntymässä hurjasti sähköautojen yleistymisen myötä. Ligniinistä ei kuitenkaan tule pulaa, sillä kaikesta maapallon biomassasta noin 30 prosenttia on sitä. Eikä se ole nykyisinkään vailla käyttöä, sillä metsäteollisuus polttaa sen energianlähteekseen. Näin esimerkiksi sellutehdas on samalla voimalaitos. 

Mikäli Stora Enson haaveet toteutuvat, vähenee ligniinin energiakäyttö samassa suhteessa kuin sitä sijoitetaan sähköautojen ja muiden laitteiden akkuihin. Sikäli lopputulos olisi hiilineutraali suhteessa nykytilanteeseen, mutta - aivan kuten professori Lipponen kuvitelmassaan päätteli - fossiilisen grafiitin korvaaminen biomateriaalilla tekee muutoksesta hiilinielun. 

Todettakoon vielä lopuksi se, ettei Stora Enson tuotekehitys olisi ollut mahdollista ilman yhtiön vahvaa kassavirtaa, joka perustuu metsien perinteiseen hyödyntämiseen eli sahatavaraan, paperiin ja selluloosaan. Siksi on erinomaista, että yhtiö on pystynyt näiden varassa tekemään alkuvuodesta huipputulosta, joka mahdollistaa tehtyjen innovaatioiden kaupallistamisen sekä myös uusiin tuotteisiin johtavan tuotekehityksen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomalaisten metsien talouskäyttö on ilmastoteko
Pirullisia ympäristöongelmia
Tuotekehityksen kautta markkinoille

Työläiset ymmällään suomalaisen kommunismin vahvimmissa linnakkeissa

Ennen vanhaan tunnettiin kolme punaista K:ta, eli kommunistien hallitsemaa teollisuuskaupunkia. Ne olivat Kemi, Kotka ja Karkkila. Viikonloppuna käytyjen kunnallisvaalien tulos on näiden kaupunkien osalta varsin mielenkiintoinen. 

Kemissä Vasemmistoliitto jäi 26,9 prosentin kannatuksellaan - SDP:n jälkeen - toiseksi kärsittyään 6,8 prosenttiyksikön rökäletappion. Keskusta oli kolmas ja Perussuomalaiset neljäs. 

Kotkassa Vasemmistoliiton kannatus on romahtanut jo aiemmin, eikä se saanut enää kuin 10,7 prosenttia annetuista äänistä - pudotusta edellisistä kuntavaaleista tuli tällä kertaa yli kolme prosenttiyksikköä. Sitä suositumpia olivat SDP, Kokoomus ja Perussuomalaiset, joten kovin oli kauhtunutta punaisuus myös siellä.

Kaupungeista pienin on Karkkila. Siellä kehitys on ollut mielenkiintoista, sillä suurimman valtuustoryhmän sai puolueiden ulkopuolinen Karkkilaan sitoutuneet yhteislista peräti 29 prosentin kannatuksella. Puolueista suurimpia kokojärjestyksessä olivat SDP, Kokoomus ja Vasemmistoliitto, jonka kärkipaikka vaihtui siten neljänteen sijaan.  

Kolmen punaisen K:n poliittisten valtasuhteiden muutos kertoo nähdäkseni lähinnä siitä, ettei perinteisellä vasemmistolla ole enää mitään annettavaa varsinaisille työläisille. Puolueen huomion keskiössä ovat jo pitkään olleet aivan muut seikat maahanmuuton edistämisestä seksuaalivähemmistöihin. Ja tämä todellisuus valkenee yksi toisensa jälkeen myös rasvakourille. 

Vaihtoehdoksi työläisille ei kelpaa myöskään ympäristösosialistiseen unelmaan nojaava Vihreät, joiden poliittinen profiili on - jos mahdollista - vieläkin sateenkaaren värisempi kuin vasemmistoliitolla. Yhdessä nämä puolueet ajavat alas suomalaista talouselämää, eli luovat työttömyyttä erityisesti vanhoille teollisuuspaikkakunnille. 

Niinpä kolmessa punaisessa K:ssa myös äänestysprosentit olivat masentavaa luettavaa: Kemissä 51,0, Kotkassa 47,7 ja Karkkilassa 51,8 prosenttia. Jos toimivan demokratian jonkinlaisena kriteerinä pidettäisiin sitä, että puolet äänioikeutetuista käy vaaliuurnilla, oltaisiin näissä kaupungeissa jo demokratian uskottavuuden katoamisen partaalla. 

Samalla on selvää, ettei myöskään Perussuomalaiset ole täysin onnistunut vakuuttamaan perinteistä työläistä. Kannatus kolmessa K:ssakin on toki noussut, mutta se on kuitenkin vielä varsin alhaisella tasolla Kemissä (11,9 prosenttia) ja Karkkilassa (9,0 prosenttia). Kotkassa puolue on kuitenkin saanut jalansijaa kerättyään 20,4 prosentin kannatuksen. 

Tosiasia lieneekin, että sitä mukaa kun perinteiset työläisammatit ovat katoamassa, katoaa myös puolueiden kiinnostus heidän asioitaan kohtaan. Selitys on luonnollinen, koska kohderyhmän supistuminen vähentää vuosi vuodelta sen merkitystä - eikä sellainen ole tietenkään eduksi valtapyrkimyksille. 

Nähtäväksi siten jää seuraavatko kolme K:ta Karkkilaa siinä, että valtaan nousevat puolueisiin sitoutumattomat ryhmät, vai saavatko paikalliset perussuomalaiset vakuutettua työläiset omasta erinomaisuudestaan. Joka tapauksessa näidenkin vaalien tulosten perusteella on selvää, että marxilais-leninistisen kommunismin tie on lopussa sielläkin, missä se aikanaan oli kaikista vahvinta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kemiläisten puheet ja äänestyskäyttäytyminen ristiriidassa
Äänestäjä on paradoksin äärellä
Suoraa toimintaa Karkkilassa

Irakilaisperheen elämä Suomessa

Helsingin Sanomat kertoi suomalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan maahanmuuttajaperheiden lapset asuvat muita ahtaammin ja kokevat enemmän köyhyyttä kuin kantasuomalaiset lapset. Vähemmän yllättävästi toimeentulovaikeuksia ja asumisahtautta oli irakilais-, iranilais- ja somalialaistaustaisilla lapsilla.

Jutun mukaan yhtenä syynä tähän olisi se, että maahanmuuttajat asuvat kantaväestöä useammin kaupungeissa ja vuokralla. Syytä tälle ei mainittu, mutta epäilen, että se saattaa liittyä siihen, ettei näille ihmisille ole juurikaan käyttöä suomalaisessa työelämässä.

Tai ainakin heistä silmiinpistävän pieni osa toimii työelämässä. Se tosin ei selitä sitä, miksi juuri nämä ihmiset pystyvät elämään hintavissa kaupunkiasunnoissa sen sijaan, että niissä asuisi työtä tekeviä kantasuomalaisia.

* * *

Tutkimustulosten ohella jutussa käytiin läpi rouva Al Mashhadanin perhe- ja asumishistoriaa. Tarinasta käy ilmi, että tämä irakilaisnainen oli tullut Suomeen vuoden 2015 kansainvaelluksen osana. Mies oli saapunut maahan hiukan aiemmin yhden tyttären kanssa. Vaimo puolestaan saapui tänne yhden pojan kanssa. Irakiin jäi vielä yksi tytär.

Suomessa perhe sai nopeasti asunnon Kotkasta, mutta kun heille syntyi uusi lapsi ja viranomaiset myönsivät vuonna 2018 oleskeluluvan, he halusivat lähteä Helsinkiin. Sieltä löytyikin nopeasti asunto, johon saapui myös alkujaan Irakiin jäänyt tytär.

Niinpä asunto jäi saman tien pieneksi, joten he halusivat muuttaa jälleen. Uusi asunto löytyi Vantaan Korsosta, missä rouva alkoi taas odottaa lasta. Siellä oli kuitenkin rauhatonta ja hankalaa, eivätkä lapset uskaltaneet edes mennä ulos leikkimään. Niinpä perhe ei viihtynyt Vantaalla, vaan muutti uuteen kotiin Helsingin Malmilla.

Nyt herra ja rouva Al Mashhadan ovat päätyneet asumuseroon, vaikka vaimo onkin jutun mukaan vielä "äitiysvapaalla" - tosin missään vaiheessa kirjoitusta ei mainita sanaakaan hänen tai edes miehen työhistoriasta, joten kummallekaan on tuskin edes ehtinyt syntyä sellaista vuoden 2015 jälkeen.

Jutun positiiviseksi lopuksi kerrottiin vielä, että rouva on kuitenkin alkanut mietiskellä sitä, että alkaisikohan jossain vaiheessa opiskella kosmetologiksi. Ja toivoo myös lastensa saavan koulutuksen ja hyvän elämän. Kukapa ei toivoisi sellaista omille lapsilleen.

* * *

Koko HS:n juttu oli esimerkki siitä, kuinka ihmisiin pyritään vaikuttamaan kertomalla maahanmuuttajien ongelmista sinänsä valehtelematta, mutta jättämällä kertomatta oleellisia yksityiskohtia. Tässä tapauksessa mitä ilmeisimmin vaiettiin siitä, että jutussa seurattujen ihmisen asunnot ja nopeasti kasvavan perheen elatuksen maksavat työtätekevät suomalaiset sen sijaan, että he vastaisivat itse omista kuluistaan.

En tiedä kuinka moni tulee ajatelleeksi moniin lehtijuttuihin sisäänkirjoitettua vaivihkaista aivopesua niitä lukiessaan. Ja kuinka moni olisi - mikäli tulisi sitä ajatelleeksi - valmis ottamaan maahamme lisää tällaisia nopeasti kasvavia perheitä, joiden elättämisestä he itse joutuvat vastaamaan maksamalla lisää veroja.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nokkelia ja kyvykkäitä irakilaisia
Viisi kysymystä irakilaismiehen ylösnousemuksesta Ohisalon tulevaisuuteen
Ei irakilaisilta konstit lopu, eikä professori Janne Kotiaholta ymmärrys. Eihän?