Johanna Vuorelman mielikuvat ja todellisuus

Politiikan tutkija Johanna Vuorelma kirjoitti kolumnin, jossa hän arveli monien eurooppalaisten poliittisten päättäjien toimineen – ja toimivan edelleen – sen perusteella, millainen on heidän mielikuvansa Yhdysvalloista. Tämän seurauksena läntisen maailman voimakkainta valtiota on pidetty "demokratian lähettiläänä, vaikka se rikkoo kansainvälistä oikeutta ja on säilyttänyt kuolemanrangaistuksen".

En toki kiistä Vuorelman näkemystä siitä, että poliitikot toimivat mielikuviensa pohjalta. Enkä edes sitä, että vanhat käsitykset säilyvät usein silloinkin, kun niille ei enää ole perusteita. 

* * *

On kuitenkin selvää, ettei Yhdysvaltain ongelma suinkaan kulminoidu kansainvälisen oikeuden rikkomiseen tai kuolemanrangaistuksen säilyttämiseen, vaan sikäläisen vapaan yhteiskunnan ajautumiseen historiallisen syviin poliittisiin taisteluhautoihin. Yhtäällä on vuosi vuodelta yhä absurdimmaksi käynyt arvoliberaali vasemmisto ja toisaalla sen vastareaktiona vahvistunut uuskonservatiivisuus.  

Tämän polarisoitumisen tuote on Vuorelman mainitsema Donald Trump, jonka mahdollisuudet nousta valtaan ilman amerikkalaisen yhteiskunnan syvää jakautuneisuutta olisivat olleet olemattomat. Enkä usko, että mahdollisuuksia suurvallan johtoon olisi ollut myöskään Barack Obamalla, joka nousi valtaan – ohi perinteisemmän Demokraattisen puolueen edustajan Hillary Clintomin – kahtia jakautuneen yhteiskunnan vasemmalta laidalta saamallaan kannatuksella.

* * *

Obamasta alkaen Yhdysvaltoihin näyttäisi syntyneen tilanne, jota hallitaan vuorotellen yhteiskunnallisten aatteiden äärilaidoilta, mikä on tietenkin monella tavalla ongelmallista. Ja siksi yhdyn Vuorelman näkemykseen siitä, ettei eurooppalaisten länsimaiden tule luottaa amerikkalaisiin etenkään oman turvallisuutensa äärimmäisinä takaajina, vaan huolehtia siitä itse.

Sen lisäksi Atlantin tällä puolella on syytä herätä huomaamaan USA:n tapahtumien pohjalta, ettei hyvää yhteiskuntaa luoda äärimmäisten aatteiden pohjalta, vaan käyttäen tervettä järkeä. Tämä koskee sekä sotilaallista että yhteiskunnallista turvallisuutta, joissa molemmissa pätee presidentti Juho Kusti Paasikiven näkemys, jonka mukaan tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. 

Tämä koskee paitsi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, niin ennen kaikkea talous- ja sisäpolitiikkaa. Ja siksi myös jälkimmäisen osalta olisi Suomessa syytä siirtyä idealismin sijasta pragmaatismiin, jossa tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin tosiasiat ja toimittaisiin niiden mukaisesti.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tamperelaistyyppinen empatia johti Donald Trumpin valtaannousuun
Yle, tosiasioiden peittäminen ja seuraukset
Tapaus Charlie Kirk

Kaatuuko Suomen hallitus palestiinakysymykseen?

Helsingin yliopiston Johanna Vuorelma arvioi, että kysymys Palestiinan tunnustamisesta voisi kaataa Petteri Orpon (kok.) hallituksen, koska Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset vastustavat sitä. Jos näin kävisi, olisi tilanne lievästikin sanottuna täysin absurdi erityisesti jälkimmäisen kannalta.

Perustelen tätä sillä, ettei palestiinalaiskysymyksellä ole juuri minkäänlaista reaalipoliittista merkitystä puolueen kannattajille, joille Suomen aiemmin harjoittama epäonnistunut maahanmuuttopolitiikka sekä siihen liittyneet lieveilmiöt oli viime eduskuntavaaleissa ylivoimaisesti tärkein syy äänestää Riikka Purraa ja kumppaneita. Tämän seurauksena puolue ajoi hallitusohjelmaan suuren joukon maahanmuuttopolitiikan uudistuksia, joita on myös toteutettu nopeaan tahtiin - eikä tehtävä ole suinkaan vielä suoritettu loppuun. 

Siksi olisin äärimmäisen yllättynyt, jos puolueen johto päättäisi kaataa hallituksen mahdollisen Palestiinan valtion muodollisen - ja sinänsä merkityksettömän - tunnustamisen takia. Sen sijaan pidän hyvinkin mahdollisena - tai ainakin järkevänä - että puolue pyrkisi kytkemään arabivaltion tunnustamisen johonkin muuhun itselleen tärkeään tavoitteeseen.

* * *

Toinen Palestiinan tunnustamista vastustava puolue on Kristillisdemokraatit. Heille tämä asia lienee paljon tärkeämpi kuin Purralle tai hänen puolueelleen, sillä juutalaisvaltion olemassaolo on heille tärkeä identiteettipoliittinen kysymys. 

Tosiasia kuitenkin on, ettei hallitus kaatuisi Kristillisdemokraattien lähtöön, sillä puolue sai viime vaaleissa vain viisi kansanedustajaa, eikä hallituksen pohja ole niin kapea, etteikö sen enemmistö kestäisi heidän lähtöänsä. Mutta toki marginaali pienenisi ja lakiesitysten läpi ajaminen vaikeutuisi jonkin verran. 

* * *

Nähtäväksi siis jää, esittääkö Orpon hallitus presidentti Stubbille Palestiinan valtion tunnustamista. Yksi tapa sen tekemiseksi ilman, että hallituksessa syntyisi suurta erimielisyyttä, olisi asettaa selkeät ehdot tunnustamisella vähän samaan tapaan kuin Ranska teki. 

Luontevaa olisi esimerkiksi se, että ehdoksi asetettaisiin Hamasin antautuminen, aseista luopuminen, Israelin valtion yksiselitteinen tunnustaminen sekä sen johtohenkilöiden saattaminen kansainvälisen oikeuden eteen Hamasiin liitetyistä terroriteoista. Itse asiassa nämä ehdot eivät olisi pelkästään luontevia, vaan välttämätön edellytys sille, että Pyhälle maalle voisi edes kuvitella syntyvän pysyvää ratkaisua kahden valtion malliin pohjalta. 

Sikäli tällaista ratkaisua voisi pitää myös palestiinalaisia kannustavana - ja mikäli he toteuttaisivat Suomen vaatimukset - myös Israeliin suuntaan painetta luovana toimenpiteenä. Ja lopultakin yhtenä askeleena kohti pysyvää rauhaa laajemminkin Lähi-idässä.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Laiha yhteisymmärrys hallitusohjelmassa on parempi kuin suunsoitto oppositiossa
Pelihimo ja takapiru
Maahanmuuttopolitiikalla on hintansa, Teemu Keskisarja!

Marinin lähtö eduskunnasta on onneksi sekä Sannalle että suomalaisille

Entinen pääministerimme Sanna Marin (sd) päätti jättää eduskunnan, koska sai hyväpalkkaisen työpaikan  Iso-Britannian vasemmistolaisen ex-pääministerin perustamasta kansainvälisestä yrityksestä, jonka tarkoituksena on tukea poliitikkoja torjumaan globalisoitumisen haittavaikutusten seurauksena syntynyttä populismia. 

Marinin päätös toi ensimmäisenä mieleeni sen, että kyseessä on ilmiselvä win-win-tilanne. Onhan selvää, että eduskunnasta lähteminen isopalkkaiseen pestiin on hyväksi entiselle pääministerillemme - mutta toisaalta ottaen huomioon hänen saldonsa Suomen pääministerinä - se on suureksi onneksi myös koko Suomen kansalle.  

Toisaalta on tietenkin myös niin, että 35 628 ihmistä antoi tukensa sille, että Marin jatkaisi heidän asioidensa ajamista kansanedustajana. Näiden ihmisten luottamus on nyt petetty, vaikka eduskuntaan toki nousee Marinin sijalle uusi demarinainen. 

Helsingin yliopiston politiikan tutkija Johanna Vuorelma huomasi myös, että Marinin eropyyntö näyttää ikävältä, sillä asiassa syntyy kuva omaa uraansa edistävästä poliitikosta. Tämä kuva on luonnollisesti oikea, mutta ei mitenkään erikoinen. 

Onhan varsin luonnollista, että käytännössä jokainen poliitikko pyrkii - muiden ihmisten tapaan - edistämään poliittisten tavoitteidensa ohella omaa uraansa. Ja on valmis hyppäämään parempiin hommiin, jos sellaisia vain on tarjolla.

Loppukaneetiksi tähän kirjoitukseen totean - Marinin omien sanojen mukaan - että hän on myös jatkossa sosiaalidemokraatti ja tulee toimimaan niiden arvojen pohjalta, joiden pohjalta hän on aiemminkin työskennellyt. Nähtävästi tämä sopii hyvin myös hänen uudelle Britannian poliittisesta vasemmistosta ponnistaneelle työnantajalleen, Tony Blair Institute for Global Changelle. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Petteri Orpon hallitus ja Suomen talouden surullinen tila
Sanna Marinin feministinen taisteluhuudahdus
Sanna Marin: häikäilemätön ellei suorastaan härski poliitikko

Pystyykö Yle itsekriittisyyteen?

Politiikan tutkija Johanna Vuorelma kertoi Ylen julkaisemassa kolumnissa, että väitteet puolueellisesta mediasta perustuvat usein siihen, että lukijan näkemysten kanssa erimieliset näkemykset tulkitaan totuuden vastaisina. Yhdeksi esimerkiksi hän otti perussuomalaiset, jotka "syyttivät ´punavihreää valtamediaa´ tosiasioiden pimittämisestä ja vihamielisestä suhtautumisesta heihin". 

Vuorelman mukaan "väite vihamielisestä ja poliittisesti motivoituneesta mediasta kuuluu eurooppalaisen oikeistopopulismin ideologisiin kulmakiviin". Hän ei kuitenkaan ottanut suoraa kantaa siihen, ovatko mainitun puolueen väitteet perusteltuja vai ei. 

Sen sijaan hän ohjeisti mediataloja tunnistamaan "oma valta-asema mediavälitteisessä politiikan todellisuudessa, pysyä itsekriittisenä perustellun mediakritiikin edessä ja torjua pyrkimykset maalata mediasta poliittinen syntipukki". Tämä on sinänsä hyvä ohje. 

Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä todeta, että tässä blogissa kolmesti (yksi, kaksi ja kolme) tekemäni tarkastelu Ylen ajankohtaisohjelmissaan eri puolueille tarjoamasta näkyvyydestä ei selity muuten, kuin Perussuomalaisiin kohdistuvalla syrjinnällä. Valitettavasti käytettävissä oleva aikani ei juuri nyt mahdollista neljännen vastaavan analyysin tekemistä sen näkemiseksi, onko Yle sittemmin pystynyt itsekriittisyyteen esittämäni - perustellun - mediakritiikin seurauksena.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreät ovat saaneet ylivoimaisesti eniten verorahoitteista näkyvyyttä loppuvuonna 2021
Yle vahvisti poliittisen sitoutuneisuutensa
Puolueiden kannatus ei vastaa niiden näkyvyyttä Ylen A-studiossa