Johanna Vuorelman mielikuvat ja todellisuus

Politiikan tutkija Johanna Vuorelma kirjoitti kolumnin, jossa hän arveli monien eurooppalaisten poliittisten päättäjien toimineen – ja toimivan edelleen – sen perusteella, millainen on heidän mielikuvansa Yhdysvalloista. Tämän seurauksena läntisen maailman voimakkainta valtiota on pidetty "demokratian lähettiläänä, vaikka se rikkoo kansainvälistä oikeutta ja on säilyttänyt kuolemanrangaistuksen".

En toki kiistä Vuorelman näkemystä siitä, että poliitikot toimivat mielikuviensa pohjalta. Enkä edes sitä, että vanhat käsitykset säilyvät usein silloinkin, kun niille ei enää ole perusteita. 

* * *

On kuitenkin selvää, ettei Yhdysvaltain ongelma suinkaan kulminoidu kansainvälisen oikeuden rikkomiseen tai kuolemanrangaistuksen säilyttämiseen, vaan sikäläisen vapaan yhteiskunnan ajautumiseen historiallisen syviin poliittisiin taisteluhautoihin. Yhtäällä on vuosi vuodelta yhä absurdimmaksi käynyt arvoliberaali vasemmisto ja toisaalla sen vastareaktiona vahvistunut uuskonservatiivisuus.  

Tämän polarisoitumisen tuote on Vuorelman mainitsema Donald Trump, jonka mahdollisuudet nousta valtaan ilman amerikkalaisen yhteiskunnan syvää jakautuneisuutta olisivat olleet olemattomat. Enkä usko, että mahdollisuuksia suurvallan johtoon olisi ollut myöskään Barack Obamalla, joka nousi valtaan – ohi perinteisemmän Demokraattisen puolueen edustajan Hillary Clintomin – kahtia jakautuneen yhteiskunnan vasemmalta laidalta saamallaan kannatuksella.

* * *

Obamasta alkaen Yhdysvaltoihin näyttäisi syntyneen tilanne, jota hallitaan vuorotellen yhteiskunnallisten aatteiden äärilaidoilta, mikä on tietenkin monella tavalla ongelmallista. Ja siksi yhdyn Vuorelman näkemykseen siitä, ettei eurooppalaisten länsimaiden tule luottaa amerikkalaisiin etenkään oman turvallisuutensa äärimmäisinä takaajina, vaan huolehtia siitä itse.

Sen lisäksi Atlantin tällä puolella on syytä herätä huomaamaan USA:n tapahtumien pohjalta, ettei hyvää yhteiskuntaa luoda äärimmäisten aatteiden pohjalta, vaan käyttäen tervettä järkeä. Tämä koskee sekä sotilaallista että yhteiskunnallista turvallisuutta, joissa molemmissa pätee presidentti Juho Kusti Paasikiven näkemys, jonka mukaan tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. 

Tämä koskee paitsi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, niin ennen kaikkea talous- ja sisäpolitiikkaa. Ja siksi myös jälkimmäisen osalta olisi Suomessa syytä siirtyä idealismin sijasta pragmaatismiin, jossa tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin tosiasiat ja toimittaisiin niiden mukaisesti.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tamperelaistyyppinen empatia johti Donald Trumpin valtaannousuun
Yle, tosiasioiden peittäminen ja seuraukset
Tapaus Charlie Kirk

Gaddafi ja ihmisoikeudet

Koin tänään jonkinlaisen Déjá-vu-ilmiön; länsimaat nimittäin tappoivat yhden islamilaisen vastustajansa. Ihan kuin olisin kuullut sellaisesta jo aiemmin. Ja sitäkin aiemmin.

Libyan entinen diktaattori sai siis hyvin ansaitsemansa lopun. Mediatapahtumassa voittajia olivat Libyan uudet valtiaat ja Barack Obama. Ehkäpä pienelle osingolle pääsevät myös islamistiterroristit. Nämä kaikki saivat tapahtuneesta energiaa tuleville pyrkimyksilleen. Kapinalliset pääsivät kiusallisesta vastustajastaan, Obama sai tukea haaveilleen toisesta presidenttikaudesta ja terroristit ainakin pyrkivät saamaan käyttövoimaa tulevaan rekrytointiinsa.

Mielenkiintoisen Gaddafin murhasta tekee se, että ensin hänen uutisoitiin jääneen kiinni, ja hetken kuluttua sittenkin kuolleen pommituksessa. Ja kaikki tämä hyvin pian sen jälkeen kun ulkoministeri Clinton oli ilmoittanut haluavansa tappaa Gaddafin.

Tietenkin on erinomainen asia, että Gaddafi saatiin kiinni; mies kun epäilemättä oli rikollinen ja terroristi. Mutta toisaalta oli erittäin surullista, että edellä kuvaamani tapahtumien järjestys ja niiden uutisointi viittaavat vahvasti siihen, ettei Gaddafi suinkaan kuollut pommituksessa, vaan hänet tapettiin kiinnijäämisen jälkeen; ja suorastaan Yhdysvaltain ulkoministerin toivomuksesta.

Mikäli edelle kirjoittamani kuitenkin on totta (kuten minusta on syytä uskoa), on länsi siis edelleenkin valmis myymään kaikki ihmisoikeusperiaatteensa suoriutuakseen vihollisistaan mahdollisimman kivuttomasti. Pitkälti samaa rataahan kulki jokin aika sitten myös Osama Bin-Ladenin murha. 

Ja vaikka olisinkin edellä syyllistynyt väärään johtopäätökseen, ja Gaddafi olisikin kuollut jo pommituksessa, ei se poista sitä tosiasiaa, että maailman johtavan länsivallan ulkoministeri halusi murhata hänet. Siis murhata.

Tässä tilanteessa jään tyhmänä kysymään, että ellemme länsimaisina ihmisinä ja valtioina itse noudata omia periaatteitamme, niin uskommeko niihin oikeasti edes itse? Ja ellemme usko, niin miksi sitten haluamme markkinoida niitä koko muulle maailmalle jotenkin parempina kuin joitain muita periaatteita?

Aiempia kirjoituksia samasta aihepiiristä:
Terrorismirikos-epäily Suomessa
Osaman ansaittu loppu
Gaddafin poika ja lapsenlapset kuolivat - entä sitten?