Kommentti ministeri Rydmanin rahoituspäätökseen

Ministeri Wille Rydman (ps) päätti myöntää rahoituksen vain puolelle niistä sosiaalityön alan rahoitushankkeista, jotka tieteellinen asiantuntijaraati oli ehdottanut rahoitettavaksi. Perusteena hän käytti omaa vakuuttuneisuuttaan niiden hyödyllisyydestä.

Ministerin päätös on herättänyt paljon puheenporinaa, joten myös minä päätin ottaa kantaa hänen toimintaansa. Teen sen tutkijana, jonka työ perustuu niin ikään tutkimussuunnitelman sisältäviin hakemuksiin, joissa esitetään, mihin ja miksi rahoitusta tarvitaan. 

* * *

Rahoitushakemuksia tehdään erillisten hakukuulutuksen perusteella. Niissä kerrotaan millaista tietoa rahoittaja haluaa tuotettavan, ja usein on kirjattu myös yksityiskohtaisia vaatimuksia siitä, millä tavalla tietoa halutaan tuotettavan.

Hakemuksessa puolestaan kerrotaan mitä tieteellisen tiedon puutteita sen aiheeseen liittyy, miksi ne ovat ongelmallisia, millä tavalla näitä tiedon aukkoja aiotaan paikata ja mitä hyötyä – tieteellistä tai yhteiskunnallista – tehtävästä tutkimuksesta seuraa. Rahoittaja puolestaan käyttää hyväkseen asiantuntijoita, jotka arvioivat tutkimuksen laatua ja sopivuutta arvioimalla näitä kriteereitä. 

* * *

Rydmanin rahanjakoon puuttumisen kannalta on huomattava, että hänellä on epäilemättä kohtuullisen hyvä kyky arvioida  esitetyissä hankkeissa saatavien tutkimustulosten käytännön tarpeellisuutta, joskin myös se on luultavasti heikompi kuin varsinaisilla alan asiantuntijoilla. Sen sijaan on syytä epäillä hänen osaamistaan sen arvioimisessa, että onko suunniteltu tutkimus uutta tieteellistä tietoa tuottavaa tai ovatko sen odotetut tulokset saavutettavissa esitetyllä tavalla. 

Nyt nähdyssä tapauksessa Rydman poimi rahoitettavat hankkeet sellaisten esitysten joukosta, jotka olivat läpäisseet tieteellisen asiantuntijaryhmän käsittelyn. Siten hänen päätöksensä ei johtanut toteuttamiskelvottomien hankkeiden rahoittamiseen. Eli rahaa ei kaadettu suoraan kaivoon, mikä pantakoon merkille positiivisena asiana.

Samoin voidaan nähdä, että Rydmanin oman vakuuttuneisuutensa varassa tekemät päätökset perustuvat ensi sijassa sellaisiin seikkoihin, jotka ovat kenen tahansa asiaan perehtyneen henkilön arvioitavissa ja jopa maallikolle yleensä kohtuullisen ymmärrettäviä. Siten minun nähdäkseni ministeri tuskin teki tässä yhteydessä päätöksissään suoranaisia "oikeusmurhia", vaan kaikki rahoitetut hankkeet olivat tieteellisesti korkeatasoisia. 

* * *

Voidaan myös kysyä, kuinka poikkeuksellista Rydmanin toiminta oli. Tässä meitä auttaa esimerkiksi Suomen Akatemian rahanjaon tuntemus. Myös se käyttää asiantuntijamenettelyä, jonka lopputuloksena on jokaiselle tutkimushakemukselle annettava arvosana. 

Sen jälkeen kokonaisuus menee rahoittajan toimikunnan eli virkamiesten arvioitavaksi ja – yllätys, yllätys – rahoja myönnetään sekä hankkeen asiantuntijoilta saaman arvosanan että muiden syiden perusteella. Toisin sanoen myös Suomen Akatemia sivuuttaa rahaa jakaessaan osittain rahanjaossaan tieteellisten asiantuntijoidensa näkemyksen pudottamalla – samoin kuin Rydman – joitakin näiden parhaiksi arvioimia hanke-esityksiä tieteellisesti heikommilla esityksillä esimerkiksi aluepoliittisin perustein.  

Tiedän tämä ärsyttävän erittäin paljon monia syrjäyttämisen kohteeksi joutuneita tutkijoita, mutta käytännöstä tästä asiasta ei ole nostettu meteliä, koska käytäntö on etukäteen kaikkien tiedossa. Ja hakijat ovat siten voineet varautua siihen jo tutkimussuunnitelmia tehdessään.

* * *

Myös Europan Unionin tietellisessä puiteohjelmarahoituksessa on käytössä samankaltainen mekanismi. Hankkeiden tieteellinen tarpeellisuus ja laatu arvioidaan asiantuntijoiden toimesta, mutta rahoituksen myöntäminen ei perustu pelkkään tieteelliseen laatuun, vaan siinä huomioidaan esimerkiksi tutkimusryhmän sukupuolijakaumaa ja sen jäsenten maantieteellistä edustavuutta. 

Tästäkään ei kukaan ole nostanut sen suurempaa meteliä – vaikka se monia harmittaakin – koska asia on jo etukäteen kaikkien tiedossa. Ja siten he ovat voineet varautua siihen huomioimalla myös arviointiprosessin epätieteellisen osan jo hakemusta tehdessään. 

* * *

Edellä esittämälläni perusteella katsoisin, ettei Rydmanin toiminta ole sinänsä lähtökohtaisesti mitenkään tavatonta, mutta sisältää tutkijoiden oikeusturvan kannalta ongelman. Tämä juontaa siitä, ettei ministerin henkilökohtainen puuttuminen ollut hakijoiden tiedossaan etukäteen, eikä heillä siten ollut mahdollisuutta varautua siihen hakemusta laatiessaan. 

Toinen ongelma saattaa liittyä jaetun rahan määrään. Eli jos se oli ilmoitettu jo etukäteen, mutta leikkautui jälkikäteen, ei prosessia voida tältä osin pitää hyvän hallintotavan mukaisena. 

Näin ollen pidän Rydmanin puuttumista tutkimusrahojen jakopäätökseen – siten kuin hän teki – hyvän hallintotavan vastaisena. Se ei tarkoita, etteikö ministeri voisi varata itselleen viimeistä sanaa rahoituksen jakamisessa tai lopulta jaettavan rahamäärän suuruudesta päättämisessä. 

Kyllä ministeri voi hyvin ottaa itselleen tällaisen roolin, mutta tutkijoiden oikeusturvan kannalta olisi tärkeää, että tämän rooli ja jaettavan rahoituksen kokonaismäärän ehdollisuus olisi heidän tiedossaan jo etukäteen. Ja että hakijat pystyisivät näin huomioimaan ministerin roolin jo tehtävän työn tarpeellisuutta ja/tai hyödyllisyyttä kuvatessaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä: 
Suomalaisen korruption vahvan ytimen puolustustaistelu
Wille Rydmanin ehdottamat STEA-avustusten kriteerit ovat tarkoituksen- ja oikeudenmukaisia
Mika Meranon kritiikki ja Suomen Akatemian velvollisuus

Wille Rydmanin ehdottamat STEA-avustusten kriteerit ovat tarkoituksen- ja oikeudenmukaisia

Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus (STEA) vastaa sosiaali-​ ja terveysministeriön sosiaali-​ ja terveysalan järjestöille myöntämien avustusten hakemuskäsittelystä, avustusehdotuksen valmistelusta ja avustusten maksamisesta. STEA myös valvoo avustusten käyttöä sekä seuraa ja arvioi avustuksilla rahoitetun toiminnan tuloksia. STEA-avustuksia myönnetään oikeuskelpoisille, rekisteröidyille yhteisöille tai säätiöille yleishyödylliseen sosiaalista hyvinvointia ja terveyttä edistävään toimintaan. 

Tähän tarkoitukseen käytetään tänä vuonna yhteensä noin 274 miljoonaa euroa, joka jakaantuu 686 järjestölle. Koska Suomen talous on suurissa ongelmissa, on sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman päättänyt vähentää näin jaettavaa rahaa sekä luoda virkamiestensä kanssa uudet kriteerit, joiden mukaan tukea annetaan jatkossa vain toimintaan, joka tuottaa todennettua hyötyä ja keskittyy aitoon kohtaavaan työhön.

Lisäksi "kaikkein varakkaimmille järjestöille avustuksia ei enää myönnetä. Muilta varakkailta järjestöiltä edellytetään aiempaa suurempaa omarahoitusosuutta. Lisäksi avustuskriteereissä on taloudellinen kannustin saman alan järjestöille yhdistymiseen ja hallinnon karsimiseen."

* * *

Valtion budjetin supistaminen on tunnetusti tarpeellista, koska Suomen julkinen sektori on jo pitkään elänyt yli varojensa. Toisaalta veronmaksajien rahanjaon supistamisesta seuraa aina jollekin tulonmenetyksiä, mikä on perimmäinen syy sille, että omien taustaryhmiensä etuja ajavat poliitikot pyrkivät vaikuttamaan siihen, mistä rahaa vähennetään. 

Tässä tapauksessa ensimmäisenä älähti kunta- ja alueministeri Anna-Kaisa Ikonen (kok) ja häntä seurasi puheenjohtaja ja opetusministeri Anders Adlercreutz (ruots), jotka vaativat, että tulevien rahanjakojen kriteereistä sovittaisiin koko hallituksen voimin. Eli harjoitettaisiin Suomessa kautta aikojen tuttua "sulle-mulle-jakopolitiikkaa".  

Tähän vastasi kansanedustaja Sanna Antikainen (ps) kysymällä sosiaalisessa mediassa, että "kumman linjauksen haluat perua? 1. Sen, että avustukset painotetaan ihmisiä aidosti kohtaavaan työhön? 2. Vai sen, että kaikkein varakkaimmat järjestöt maksavat suuremman omarahoitusosuuden? Nämä ovat ne kaksi päälinjausta. Kerro suoraan, kumpaa et hyväksy."

* * *

Vastausta ei ainakaan toistaiseksi ole kuultu, enkä usko, että sitä tullaan kuulemaankaan. Sen sijaan tiedämme, että STEA-avustuksia aiemmin saaneiden järjestöjen toiminnasta on löytynyt paljon sellaista (esimerkki, toinen ja lisää) jonka rahoittamista julkisista varoista tuskin kannattavat muut kuin edunsaajat itse. 

Siksi budjettileikkausten kohdistaminen juuri näihin kohteisiin on tarkoituksen- ja oikeudenmukaista. Nähtäväksi siis jää, millaisen koreografian tulemme näkemään tulevina päivinä ja viikkoina. Tai puuttuuko itse pääministeri asiaan – ja jos puuttuu, niin miten. 

Omalta osaltani totean, että ministeri Rydmanin johdolla valmisteltu linjaus STEA-rahoituksen jakokriteereistä vaikuttaa hyvältä, ellei jopa erinomaiselta sekä hallituksen budjetin tasapainottamiseen tähtäävän politiikan suuntaiselta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hyviä uutisia, mutta katastrofin uhka kytee
Mielipidevaikuttamisen kustannukset eivät kuulu veronmaksajalle
Tytti Tuppurainen teki älyllisen epärehellisyyden Suomen ennätyksen

Metsähallitus suojeli metsiä – oikein vai väärin?

Metsähallitus esitti suojeltavaksi – aiemman hallituksen periaatepäätöksen mukaisesti – 26 000 hehtaaria valtion omistamaa metsää, joka täyttää valtioneuvoston asettamat vanhojen ja luonnontilaisten metsien kriteerit. Tämä ei tietenkään riittänyt ympäristönsuojelijoille tai Suomen ympäristökeskuksen luonnonsuojeluhenkisille tutkijoille, joita edelle linkittämäni jutun kirjoittaja haastatteli. 

Erityisesti näitä harmittaa se, että suojelu painottuu Pohjois-Suomeen. Selitys tosin on osittain siinä, että maan eteläosassa metsät ovat pääosin yksityisessä omistuksessa. Ja osittain siinä, ettei Etelä-Suomessa ole juurikaan luonnontilaista metsä, eikä ole ollut enää pitkään aikaan. 

Tämä johtuu siitä, että kaukaisimpiakin kaskeamiseen soveltuvia kruunun- eli valtionmetsiä kaskettiin ja niitä asutettiin erityisesti 1700-luvun puolivälin ja 1800-luvun puolivälin välisellä ajanjaksolla. Tällöin vallitsi pitkällinen väestönkasvun kausi, jolloin kaskeaminen oli aktiivista. Ei siis ihme, että nyt tehdyn esityksen arvostelijat puhuvat "luonnontilaisten metsien" sijaan "aidosti luonnontilaisista metsistä iästä riippumatta" tai "metsistä, jotka ovat ekologisilta ominaisuuksiltaan ja lajistoltaan vanhoja metsiä".

Näin suojelua voidaan vaatia myös sellaisiin talousmetsiin, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet tavallista pidemmäksi ajaksi aktiivisen käytön ulkopuolelle. Ja laajentaa suojelua luonnontilaisista metsistä talousmetsiin. 

* * *

Asialla ei tietenkään olisi merkitystä, ellei metsätalous olisi Suomelle – ehkä valitettavastikin – yksi tärkeimmistä vientituloja tuottavista ja ihmisiä työllistävistä sektoreista. Sekä vieläkin tärkeämpi syrjäseutujen ihmisille, joilla vaihtoehtoisten tulonlähteiden määrä on vähäinen. Sellaisena niiden suojeleminen eli hyödyntämättä jättäminen johtaisi vääjäämättä maamme hyvinvoinnin perustan heikkenemiseen samalla, kun se edistäisi syrjäseutujen asutuksen häviämistä. 

On myös syytä huomioida se tosiasia, että oikeasti luonnontilaisten metsien määrä on Suomessa jo nyt ylivoimaisesti EU:n suurin, kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Siksi ympäristöaktivistien ja heidän kanssaan samaa arvomaailmaa jakavien tutkijoiden valitus Metsähallituksen linjauksista tuntuu vähintäänkin kohtuuttomalta.

* * *

Lopuksi muistutan teitä – arvoisat lukijani – aiemmasta kirjoituksestani, jossa totesin, että "vuonna 2020 tehdyn kyselyn mukaan yli 20 prosenttia metsänomistajista kannatti yksityismetsien luontoarvojen turvaamisen lisäämistä. 

Omalla kohdallaan he kuitenkin kannattivat ennemminkin määräaikaista kuin pysyvää suojelua. Toisin sanoen he halusivat säilyttää mahdollisuuden hakata suojellun metsänsä myöhemmin tai ainakin jättää perillisilleen sen mahdollisuuden."

Ehkäpä meidän muiden suomalaisten kannattaisi suhtautua metsiimme samalla pragmaattisuudella kuin metsänomistajatkin. Huolehtidaan yhtä aikaa sekä metsien monimuotoisuudesta, että niiden taloustuotosta. Eikä etenkään sidota tulevien suomalaisten käsiä kyseenalaisilla metsien ehdottomilla suojelupäätöksillä, jollaisia kaikenlaiset yhden asian liikkeet tapaavat vaatia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Häiriköt Milanossa ja Suomessa
Tuhosiko ympäristökiihko pikkukaupungin tulevaisuuden?
Kyselytutkimukset johtavat helposti metsään

Miten tämä voi olla liian vaikeaa Timo Miettiselle ja Katariina Mustasillalle?

Eilen kuultiin yksi absurdeimmmista perusteluista sille, miksi Suomen pitäisi tunnustaa Palestiinan valtio juuri nyt. Sen lausui ääneen akatemiatutkija Timo Miettinen, jonka mukaan "jos oletetaan, että Yhdysvallat tai Israel asettaisi jonkinlaisia vastatoimia, niiden todennäköisyys pienenisi, kun huomio jakautuu laajemmalle rintamalle eikä vain yksittäiseen maahan... Puhtaasti turvallisuuspoliittisista syistä ajatellen se selkänojan laajuus on keskeinen argumentti, joka puoltaa tunnustamista nimenomaan tässä hetkessä."

Häntä säesti Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Katariina Mustasilta. Hänen mukaansa "tässä aallossa Suomen mahdollinen negatiivinen näkyvyys voisi olla pienempää, koska se jakautuisi suuremmalle porukalle". 

Nämä kommentit unohtavat sen, että tosiasiassa ei ole olemassa sellaista Palestiinan valtiota, jonka voisi tunnustaa. Sen sijaan on niin sanotun palestiinalaishallinnon johtama Länsiranta sekä terroristijärjestö Hamasia tukevien ihmisten asuttama Gazan alue, jossa tosiasiallinen valta on Israelin armeijalla. 

* * *

Valtio on termi, jonka käytöstä on sovittu jo vuoden 1933 Montevideon sopimuksessa. Sen mukaan sellaisen tulee täyttää neljä kriteeriä. Niistä ensimmäinen on pysyvä väestö, toinen määritelty maa-alue, kolmas valtaa pitävä hallitus ja neljäs kyky solmia suhteita muihin valtioihin. 

Jokainen voi siis kysyä itseltään, että täyttääkö arabien Palestiina nämä kriteerit. Ja niin tehdessään havaita, että näin on selvästi vain ensimmäisen ja varauksella toisen kohdan osalta. Sen sijaan kolmas ja neljäs kohta eivät täyty edes hyvällä tahdolla. 

Niinpä Palestiinan tunnustaminen valtioksi ei olisi tosiasioiden tunnustamista vaan älyllisesti epärehellistä poliittista peliä ellei peräti moraaliposeerausta, jollaiseen yhdenkään sivistyneen valtion ei pitäisi osallistua. Ei edes siksi, että sellaista harjoittavat jotkin muut maat.

* * *

Tätä taustaa vastaan on ihmeteltävä Miettisen ja Mustasillan väitettä siitä, että Palestiinan valtion tunnustaminen myöhemmin johtaisi negatiivisiin seurauksiin. Todellisuudessa asia on päinvastoin, sillä Montevideon sopimuksen mukaiset kriteerit täyttävän – ja naapureidensa kanssa rajoistaan sopineen – valtion tunnustaminen tuskin aiheuttaisi edes silmäkulmien nostoa sen enempää Israelin kuin Yhdysvaltainkaan hallinnossa. 

Sen sijaan silloin kyse olisi tosiasioiden tunnustamisesta ja suhteiden luomisesta uuteen valtioon. Enkä siksi ymmärrä miten tämä voi olla liian vaikeaa tutkijastatuksella asiaa kommentoivien ihmisten ymmärrettäväksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Gazalaisten kärsimyksille on sekä ultimaattinen että proksimaattinen syy
Israel haluaa Gazaan uuden arabihallinnon
Palestiinan tunnustamiskysymys on myrkkyä Kokoomukselle

Suhteellinen ja todellinen köyhyys

Suomen sosiaali ja terveys -yhdistys Soste on tehnyt mikrosimulointimallilla laskelmia, joiden mukaan pienituloisten ihmisten määrää voisi vähentää palauttamalla sosiaaliturvaetuuksien indeksikorotukset, työttömyysturvan lapsikorotuksen sekä työttömyysturvan ja yleisen asumistuen suojaosat samalla tasolle kuin ennen niihin kohdistuneita leikkauksia. Laskelmissa oli määritelty pienituloiseksi henkilöt, joiden käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön keskimääräisestä tulotasosta.

Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että määritelmän mukaista köyhyyttä voidaan vähentää antamalla köyhimmille ihmisille rikkaammilta otettua rahaa vähän samaan tapaan kuin Robin Hood teki Sherwoodin metsässä, Nottinghamin kaupungin lähistöllä. Enkä epäile lainkaan, ettei laskelmia olisi tehty oikein.

Pienenä sivuhuomautuksena todettakoon kuitenkin, että loogisesti ajatellen Sosten malli tarkoittaa sitä, että köyhyyttä voitaisiin vähentää vieläkin enemmän jos toimittaisiin entisen neuvostoliittolaisen ihanteen mukaan eli järjestettäisiin valtion kustannuksella jokaiselle ihmiselle töitä ja maksettaisiin kaikille sama palkka. Silloinhan köyhiä ei olisi lainkaan, vaan kaikki olisivat tulojensa suhteen tasa-arvoisia. 

Outoa on vain yksi asia. Nimittäin se, että Neuvostoliitto kärsi Sosten määritelmän mukaisen köyhyyden puuttumisesta huolimatta monenlaisista talousongelmista, joista vähäisimpiä eivät olleet maataloustuotannon riittämättömyys, teknologinen jälkeenjääneisyys, valmistettujen tuotteiden laadun heikkous tai ympäristötuhojen laajuus. Ja lopulta maan asukkaat elivat pääosin samalla tulotasolla eli nauttuivat köyhän köyhästä elämästä vauvoista mummoihin ja vaareihin, vaikka Sosten kriteerien mukaista pienituloisuutta ei esiintynyt lainkaan. 

Siksi on kysyttävä, että onko Sostessa varmasti ymmärretty se, ettei tulonjaon tasaisuus takaa yhteiskunnan menestystä kansainvälisessä kilpailussa eikä suhteellinen köyhyys ole sama asia kuin todellinen köyhyys. Tai tajutaanko siellä, että juuri jälkimmäisen välttämiseksi yhteiskunnan on huolehdittava siitä, että sen jäsenillä on halu tehdä työnsä niin hyvin kuin mahdollista - eli saada palkkio hyvin tehdystä työstä. 

Juuri tämä oli se asia, mikä toimi viime vuosisadalla markkinatalouteen nojaavissa länsimaissa paremmin kuin sosialistisissa valtioissa. Neuvostoliitossa asiaa ei ymmärretty ajoissa, joten se kaatui, mutta kiinalaiset oivalsivat ongelman ja korjasivat sen talousjärjestelmäänsä, joka muutettiin villiksi markkinataloudeksi säilyttäen samalla kuitenkin poliittisten kansalaisvapauksien tiukat rajoitteet.

Näillä opeilla Kiina on kasvanut yhdeksi maailman johtavista talousmahdeista, joka haastaa USA:n globaalista teknologiajohtajuudesta. Ja tulevaisuudessa ehkä jopa maailman johtavan sotilasmahdin asemasta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Köyhille altistuminen vaikuttaa eri tavalla rikkaisiin ja köyhiin
Koulujen haaste syntyy köyhistä vaan ei työväenluokkaisista oppilaista
Vihervasemmisto pyrkii heikentämään köyhemmän kansanosan elinolosuhteita

Pysäyttääkö opposition ja järjestöjen haukkuma suojelupäätös metsälajien uhanalaistumisen?

Suomen hallitus on tehnyt periaatepäätöksen siitä, minkälaisia vanhoja metsiä valtio suojelee alueillaan. Sen mukaan valtapuuston tulee olla metsätyyppistä riippuen vähintään 100-140-vuotiasta - pohjoisessa jopa 200-vuotiasta. 

Kuollutta puuta on oltava valtapuustosta riippuen vähintään 10–20 kuutiota. Tarkentavina kriteereinä on metsikön alkuperä, rakenteellinen monipuolisuus, elinympäristöpuut ja indikaattorilajit, eivätkä mukaan kuulu aktiivisessa metsätalouskäytössä olevat metsät.

Myöskään monimuotoisuustoimet, kuten lahopuun lisääminen, eivät tee kohteesta vanhaa metsää. Eikä sitä tee myöskään kiertoajan pidentäminen tai jatkuva kasvatus.

Lisäksi hallitus päätti yksityismetsien suojeluun käytetyn METSO-ohjelman jatkamisesta. Sen tavoitteena on ollut perustaa 96 000 hehtaaria uusia suojelualueita vuoden 2025 loppuun mennessä. Tämä tavoite saavutettiin jo vuoden 2024 lopussa, joten siihen tullee nyt vuoden mittainen tauko.

* * *

Nämä linjaukset saivat konfliktihakuisen punavihreän opposition sekä luonto- ja ympäristöjärjestöt villiintymään. Esimerkiksi Sofia Virta (vihr) väitti, että "Petteri Orpo on tällä päätöksellä osoittanut pettäneensä tärkeimmän luontolupauksensa, jonka hän antoi ennen eduskuntavaaleja ja joka on myös kirjattu hallitusohjelmaan".

Maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah (krist) kuitenkin totesi, että "vanhojen metsien kriteerit täyttävien metsien suojelu on yksi työkalu metsiensuojelun kokonaisuudessa. Vanhojen metsien kriteeripäätöksen myötä voidaan nyt tunnistaa luontoarvoiltaan tärkeimmät, runsaasti lahopuuta sisältävät ja iältään vanhat metsät. Näistä suurin osa sijaitsee Itä- ja Pohjois-Suomessa."

Tämä lausunto heijastaa kahta tosiasiaa. Ensinnäkään eteläisessä Suomessa ei ole käytännössä lainkaan koskematonta metsää - ei ainakaan jo olemassa olevien suojelualueiden ulkopuolella. Toiseksi valtion metsät sijaitsevat lähes kokonaan Pohjois-Suomessa.

Ympäristöministeri Sari Multala (kok) puolestaan totesi, että "hallituksen esittämä suojelukokonaisuus on huomattava, kyse on kymmenistä tuhansista hehtaareista. Siirrämme historiallisen suuren määrän valtion metsää pysyvään ja tiukkaan suojeluun. Samalla jatkamme myös muuta luonnonsuojelutyötä suomalaisen luonnon puolesta".

* * *

Omasta mielestäni olisi ollut kohtuullista oppositiolta ja ympäristöjärjestöiltä - valittamisen sijaan - kiittää hallitusta tehdystä päätöksestä. Se oli pitkä askel eteenpäin sen lisäksi, että ympäristön- ja luonnonsuojelu huomioidaan valtionmailla myös talousmetsissä jättämällä niihin sekä säästöpuita että kaikki jo valmiiksi kuollut puu. Tämä vähentää tarvetta metsien täyssuojelulle.

Lopuksi on myös syytä huomata, että ennen nyt tehtyä päätöstä toimeenpannut toimenpiteet ovat jo hidastaneet metsälajien uhanalaistumiskehitystä. Siten hallituksen päätösten - sekä edelleen jatkuvien yksityismetsien vapaaehtoisten suojelutoimien - seurauksena metsiemme lajiston uhanalaistumisen voidaan odottaa hidastuvan entisestään tai parhaassa tapauksessa jopa pysähtyvän.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Itärajan sulkemisella on vahva kansalaisten tuki, mutta metsätieto on hakusessa
Nuorten ahdistuneisuus ja USA:n metsäpalot
Ylen otsikko johti lukijoita harhaan