Natsikortteja, rasismia ja nimittelyä ankkalammikossa

Kuten kaikki tiedämme, on Suomessa kaksi kansalliskieltä. Niistä yleisempi on suomi, mutta myös ruotsilla on tämä status ja sitä puhuvilla oma lehdistö, jonka lippulaiva on Hufvustadsbladet.

Tästä syystä ruotsinkielisen väestönosan parissa käytävä yhteiskunnallinen keskustelu jää suurimmalle osalle kansaa vieraaksi. Ja toisaalta saa joskus sellaisia piirteitä, joita ei löydy helposti suomenkielisestä valtamediasta.

Tästä esimerkkinä vaikka runoilija Eva-Stina Byggmästarin allekirjoitettama kirjoitus, jonka katsoin kääntämisen arvoiseksi omalle lukijakunnalleni. Siinä ei kainostella argumentaatiovirheenä tunnettuja natsikortteja tai rasismileimoja eikä kainostella suoraan henkilöön käyvää nimittelyä - eikä vastaavaa voisi kukaan kirjoittaa suomenkieliseen lehdistöön menettämättä täydellisesti uskottavuuttaan.

Eli olkaapa hyvä.

"Orpon hallitus toimii erittäin vastuuttomasti Suomen kulttuurin kannalta kokonaisuutena ja erityisesti kysymyksessä siitä, onko kirjallisuutta olemassa maassamme vai ei. On kuin hallitus olisi unohtanut, että kansallislaulumme sanat on kirjoittanut runoilija, suomenruotsalainen Johan Ludvig Runeberg.

Yleinen luonnon ja niin kutsutun ihmispääoman riistäminen sekä rasismi, siitä me muistamme Orpon ja hänen kätyrinsä. Pelko vertaamisesta aikaisempiin vallanpitäjiin on usein johtanut kirjarovioihin. Kirjojen polttaminen oli pitkään symbolinen teko vallan vahvistamiseksi. Kirjaroviot ovat läpi historian olleet tehokas kirjallinen sensuurikeino sekä symbolinen teko osoittamaan absoluuttista valtaa.

Yksi modernin ajan surullisenkuuluisista kirjojen polttamisista tehtiin Adolf Hitlerin määräyksestä. Orpo ja hänen juoksupoikansa eivät polta kirjoja, eivätkö!? Mutta itäisessä naapurissamme sensuuri on kovaa, ja kirjat, jotka eivät ole Putinin hallinnon kanssa samaa mieltä, poistetaan kirjastohyllyiltä ja päätyvät paperinkeräykseen, käytännössä ne poltetaan.

Voimme hyvästä syystä kutsua sitä, mitä Orpo tekee, psykologiseksi ja henkiseksi rovioksi. Kielivähemmistöjen kirjailijat ja kulttuurityöntekijät ovat ne, jotka ensimmäisinä ja eniten kärsivät Orpon hallituksen kulttuuristrategiasta ja vallankäytöstä. Heinrich Heine kirjoitti näytelmässään ´Almansor´ (1823): ´Missä poltetaan kirjoja, siellä poltetaan lopulta ihmisiä´.

Toukokuun 10. päivänä 1933 lähes 40 000 ihmistä kokoontui Opernplatzille, nykyiselle Bebelplatzille, keskelle Berliiniä. Paikalla oli SS-sotilaita, poliiseja, puolisotilaallisen SA:n, Saksan opiskelijajärjestöjen ja Hitlerin nuorisojärjestön nuoria sekä yleisöä. He olivat kokoontuneet polttamaan kirjoja.

Propagandaministeri Joseph Goebbelsin kehotuksesta niin kutsutut ei-saksalaiset kirjat piti polttaa. Ne olivat juutalaisten tai natsihallinnon poliittisten vastustajien kirjoittamia tekstejä. Lähes 25 000 kirjaa katsottiin ei-saksalaisiksi. Vuoteen 1934 mennessä Saksassa oli kielletty 5 000 kirjaa, ja kiellettyjen kirjoittajien joukossa oli runoilija Heinrich Heine.

Vuoden 1934 kirjapoltot eivät olleet uusi ilmiö. Kirjojen polttamista on tapahtunut läpi historian, usein sodan yhteydessä. Varhaisin tunnettu kirjojen poltto tapahtui nykyisen Kiinan alueella vuonna 213 eKr, kun kiinalainen keisari Qin Shi Huang, joka rakennutti myös Terrakotta-armeijan Xianissa, vahvisti voittonsa aikaisempia hallitsijoita vastaan kirjojen poltolla. Historioitsija Lois Mai Chanin mukaan keisari halusi paitsi poistaa aiemmin julkaistut tekstit myös hallita tietoa. Ennen kaikkea hän halusi, ettei kansa voisi verrata hänen hallintoaan aikaisempiin hallitsijoihin.

Teolla itsellään on vahva symbolinen voima. Ray Bradburyn romaani Fahrenheit 451 (1953) kertoo tulevaisuudesta, jossa sensuuri on johtanut dystopiaan. Kirjassa Bradbury kirjoittaa: ´Hän, joka tappaa miehen, tappaa järkevän olennon... mutta hän, joka tuhoaa kirjan, tappaa itse järjen´.

Kuka on Orpon propagandaministeri? Onko tämä järjen kuoleman alkua, mitä nyt todistamme?

Tuki kirjastoille laadukkaan kirjallisuuden hankintaan pienistä painoksista on leikattu täysin kulttuuribudjetista. Tilanne laadukkaan kirjallisuuden osalta oli vaikea alusta asti, ja siniruskea hallitus tekee kaikkensa lyödäkseen viimeisen naulan arkkuun.

Pienelle kirjallisuudelle, kuten suomenruotsalaiselle, joka luonnollisesti julkaistaan usein pieninä painoksina, on kirjallisuustuki ollut elintärkeää. Kyse on suhteellisen vähäpätöisestä säästöstä, joka voi aiheuttaa hyvin suurta vahinkoa koko kirjalliselle kentälle, kirjailijoille, kustantajille ja kirjastoille sekä koulutukselle ja lopulta demokratialle.

Sama pätee myös suunnitelmiin kirjojen arvonlisäveron nostamisesta. Lisäksi hallitus aikoo vähentää työ- ja projektistipendejä opetusministeriön ja taiteen edistämiskeskuksen kautta, mikä vaikuttaa erityisesti suomenruotsalaisiin kirjailijoihin ja taiteilijoihin.

RKP, joka on valinnut istumisen siniruskean Orpon hallituksessa, edistää aktiivisesti suomenruotsalaisen kulttuurin, kielen ja koulutuksen köyhtymistä entistä nopeammalla tahdilla. Tämä on jotain, mitä RKP:n äänestäjät tuskin näkivät kristallipallossa, kun he viimeksi kävivät äänestämässä. Mutta Anna-Maja Henriksson on loistava esimerkki siitä, miten valta tyhmistää ja korruptoi.

Se kyynisyys, joka nyt vallitsee puolueessa, ei ole vain huolestuttavaa, se on hämmästyttävän tehotonta. RKP:llä ei ole koskaan ollut näin vähäistä tukea äänestäjiltä, joten johdon olisi syytä katsoa tarkasti peiliin.

Ainoa asia, joka voisi mahdollisesti palauttaa osan RKP:n menettämästä luottamuksesta sen osallistuttua Orpon hallitukseen, elämäni ruskeimpaan, on heittää pyyhe kehään ja sanoa, että tänne mutta ei pidempään. Jos näin ei tapahdu, RKP tulee olemaan menneen ajan parlamentaarinen puolue.

Miten sinä ja puolueesi haluatte jäädä muistoihin, Anna-Maja Henriksson, niinä jotka auttoivat kaatamaan bensiiniä kirjakasaan? Historia ei tule olemaan armollinen."

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kuka sopi maahanmuuttajiin liittyvästä sensuurista?
Hyväksyttävää rasismia ja sovinismia?
Lucia-neito ruotsalaisen kulttuurin muutosuhrina