Tiede totuudenjälkeisen yksisilmäisten maailman poliittisena uhrina

Osa poliittisesta kentästämme on lähtenyt sellaiselle linjalle, että maamme politiikka on johdettava suoraan ilmastomallien perusteella ennakoidun ilmastonmuutoksen uhasta. Esimerkiksi maamme ainutta merkittävää luonnonvaraa eli metsiä halutaan hyödynnettävän vajaasti ja ihmisten liikkumista pyritään suitsimaan siirtymällä polttomoottoreista sähköön ja vapaista maanteistä maksullisiin.

Yksi näistä linjauksista on ihmisten - etenkin lasten - pakottaminen kasvisruokailuun. Tähän aiheeseen ottivat aamun lehdessä kantaa kaksi alan tunnettua tutkijaa. Hannu Korhonen ja Anne Pihlanto nimittäin totesivat, että vaikka ilmastonmuutoksen "torjuminen on tärkeää, ...sitä ei pidä tehdä poliittisella päätöksellä, joka voi heikentää kasvavien lasten ravitsemusta ja terveyttä".

Arvaan, että he joutuvat tulevalla viikolla kovan kritiikin kohteeksi siitä huolimatta, että heidän väitteensä oli perusteltu tutkimustiedolla ja faktoilla. Niillä ei kuitenkaan ole sen suurempaa merkitystä, koska elämme nykyisin totuudenjälkeistä yksisilmäisyyden aikakautta, jossa tunne ja vihervasemmistolainen oikeaoppisuus ovat muodostuneet dogmiksi.

* * *

Samassa lehdessä Itä-Suomen yliopiston julkisuudessakin varsin tunnettu ja palkittu professori Jukka Korpela otti kantaa tuohon yksisilmäisten maailmaan. Hänen mukaansa kansleri Kari Raivion ja professori Ilkka Ruostetsaaren ehdotus tiedeministeriöstä kuulostaa aivan Neuvostoliitolta - niin kuin kuulostaakin.

Korpela totesi - nähdäkseni aivan oikein - että "on infernaalinen visio, että Suomeen perustettaisiin tiedeministeriö koordinoimaan kaikkea tutkimusta yliopistoissa ja sektorihallinnoissa. Pian sen hallintovirkamiehet kaappaisivat vallan siihen, mikä on totta ja mitä voi tutkia. Toisin ajattelevat marginalisoitaisiin resurssien jaossa, koska valtaapitävät kysyisivät valitsemiltaan oikein ajattelevilta huippututkijoilta, mikä on totuus. Näin tiede ei enää kehity vaan muuttuu uskonnoksi."

Teräväkatseisena ihmisenä hän totesi tällaisesta näkyvän jo nyt merkkejä "ilmastonmuutoskeskustelussa, kun IPCC:n raportin epäily sivuutetaan pyhäinhäväistyksenä". Samaa on toki näkynyt jo aiemmin ainakin nuoruuteni kauhukuvia maalanneessa "happosadekeskustelussa", jossa puiden sienitautiepidemian aiheuttaman kaikille näkyvän mäntyjen ruskistumisen väitettiin useita vuosia ja suurin otsikoin johtuvan ilmansaasteista - mutta asian oikea laita julkaistiin yhden palstan pikku-uutisena.

Tästä eivät oppineet mitään ainakaan ne 15 000 tieteenharjoittajaa, jotka julistivat omaa totuuttaan ilmastonmuutospoliittisessa julkilausumassaan. Enkä tällä tarkoita sitä, ettei ilmastonmuutoksen uhkaa tulisi pyrkiä rajaamaan tehokkain toimenpitein, vaan ettei yhdenkään kansakunnan tule ajaa itseään umpikujaan ottamalla vastuulleen oleellisesti muita suurempaa taakkaa.

Näin erityisesti siksi, että julkisista väitteistä huolimatta ilmastonmuutoshypoteesi ei edelleenkään saa kaikkien tieteentekijöiden kannatusta - monet tuntemani ja asiaan liittyvää ensisijaista tietoa omaavat tutkijat ovat skeptisiä, mutta pitävät suunsa kiinni, koska sen avaaminen johtaisi noitavainoon ja ilmastonmuutoshypen kautta virtaavan tutkimusrahoituksen katkeamiseen.

Niin tai näin. Minun on helppo tutkijana ja professorina yhtyä Korpelan näkemykseen siitä, että "terveen tieteen kannalta on parasta, että sille annetaan resursseja mutta sitä ei fokusoida, koordinoida tai hallinnoida. Tieteen pitää olla epäilevää, kriittistä ja ristiriitaista, koska vain niin löytyy huomisen totuus. Politiikassa on tärkeää, että päätöksiä valmistelevat hyvän kriittisen tieteellisen koulutuksen yliopistoissa saaneet virkamiehet."

Tästä ideaalista on valitettavasti edetty turhan kauas. Tutkimusrahoja on siirretty enenevässä määrin poliitikkojen päätettäväksi ja yliopistojen sekä tutkimuslaitosten hallintorakenteet ohjailevat yhä vahvemmin niissä tehtävää työtä - eikä perusteena todellakaan ole mahdollisimman korkean tieteellisen laadun tavoitteleminen vaan halpahintainen poliittinen tarkoituksenmukaisuus. Siis samanlainen, joka ohjasi entisen itäblokin tieteentekijöitä.

Siksi kaipaisin myös poliittisilta puolueiltamme selkeää linjausta siitä, minkälaista tiedepolitiikkaa heidän johdollaan aiottaisiin toteuttaa - lisäresurssit kun eivät tuota mitään hyvää, mikäli ne tuhlataan poliittisen oikeaoppisuuden alttarille. Siksi haluaisin tietää antaisivatko puolueet tieteelle takaisin vapautensa - jota se historian valossa soveltaa nimenomaisesti tavoittelemalla korkeinta mahdollista laatua - vai ohjattaisiinko sitä yhä enemmän viisivuotissuunnitel... ei vaan vaalikausien mukaisin nelivuotissuunnitelmin kohti uljasta uutta maailmaa, jossa härskeimmät ja opportunistisimmat ovat voittajia ja tieteellisiä löydöksiä hyödyntävät yritykset ja tavalliset kansalaiset suurimpia kärsijöitä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kiina nousee tutkimuksen ja talouden välisen positiivisen kierteen varassa
Halutaanko yhteiskunnallisen tutkimuksen kriisi levittää myös muille tieteenaloille?
Strategisen tutkimusrahoituksen kallis hinta