Tiede totuudenjälkeisen yksisilmäisten maailman poliittisena uhrina

Osa poliittisesta kentästämme on lähtenyt sellaiselle linjalle, että maamme politiikka on johdettava suoraan ilmastomallien perusteella ennakoidun ilmastonmuutoksen uhasta. Esimerkiksi maamme ainutta merkittävää luonnonvaraa eli metsiä halutaan hyödynnettävän vajaasti ja ihmisten liikkumista pyritään suitsimaan siirtymällä polttomoottoreista sähköön ja vapaista maanteistä maksullisiin.

Yksi näistä linjauksista on ihmisten - etenkin lasten - pakottaminen kasvisruokailuun. Tähän aiheeseen ottivat aamun lehdessä kantaa kaksi alan tunnettua tutkijaa. Hannu Korhonen ja Anne Pihlanto nimittäin totesivat, että vaikka ilmastonmuutoksen "torjuminen on tärkeää, ...sitä ei pidä tehdä poliittisella päätöksellä, joka voi heikentää kasvavien lasten ravitsemusta ja terveyttä".

Arvaan, että he joutuvat tulevalla viikolla kovan kritiikin kohteeksi siitä huolimatta, että heidän väitteensä oli perusteltu tutkimustiedolla ja faktoilla. Niillä ei kuitenkaan ole sen suurempaa merkitystä, koska elämme nykyisin totuudenjälkeistä yksisilmäisyyden aikakautta, jossa tunne ja vihervasemmistolainen oikeaoppisuus ovat muodostuneet dogmiksi.

* * *

Samassa lehdessä Itä-Suomen yliopiston julkisuudessakin varsin tunnettu ja palkittu professori Jukka Korpela otti kantaa tuohon yksisilmäisten maailmaan. Hänen mukaansa kansleri Kari Raivion ja professori Ilkka Ruostetsaaren ehdotus tiedeministeriöstä kuulostaa aivan Neuvostoliitolta - niin kuin kuulostaakin.

Korpela totesi - nähdäkseni aivan oikein - että "on infernaalinen visio, että Suomeen perustettaisiin tiedeministeriö koordinoimaan kaikkea tutkimusta yliopistoissa ja sektorihallinnoissa. Pian sen hallintovirkamiehet kaappaisivat vallan siihen, mikä on totta ja mitä voi tutkia. Toisin ajattelevat marginalisoitaisiin resurssien jaossa, koska valtaapitävät kysyisivät valitsemiltaan oikein ajattelevilta huippututkijoilta, mikä on totuus. Näin tiede ei enää kehity vaan muuttuu uskonnoksi."

Teräväkatseisena ihmisenä hän totesi tällaisesta näkyvän jo nyt merkkejä "ilmastonmuutoskeskustelussa, kun IPCC:n raportin epäily sivuutetaan pyhäinhäväistyksenä". Samaa on toki näkynyt jo aiemmin ainakin nuoruuteni kauhukuvia maalanneessa "happosadekeskustelussa", jossa puiden sienitautiepidemian aiheuttaman kaikille näkyvän mäntyjen ruskistumisen väitettiin useita vuosia ja suurin otsikoin johtuvan ilmansaasteista - mutta asian oikea laita julkaistiin yhden palstan pikku-uutisena.

Tästä eivät oppineet mitään ainakaan ne 15 000 tieteenharjoittajaa, jotka julistivat omaa totuuttaan ilmastonmuutospoliittisessa julkilausumassaan. Enkä tällä tarkoita sitä, ettei ilmastonmuutoksen uhkaa tulisi pyrkiä rajaamaan tehokkain toimenpitein, vaan ettei yhdenkään kansakunnan tule ajaa itseään umpikujaan ottamalla vastuulleen oleellisesti muita suurempaa taakkaa.

Näin erityisesti siksi, että julkisista väitteistä huolimatta ilmastonmuutoshypoteesi ei edelleenkään saa kaikkien tieteentekijöiden kannatusta - monet tuntemani ja asiaan liittyvää ensisijaista tietoa omaavat tutkijat ovat skeptisiä, mutta pitävät suunsa kiinni, koska sen avaaminen johtaisi noitavainoon ja ilmastonmuutoshypen kautta virtaavan tutkimusrahoituksen katkeamiseen.

Niin tai näin. Minun on helppo tutkijana ja professorina yhtyä Korpelan näkemykseen siitä, että "terveen tieteen kannalta on parasta, että sille annetaan resursseja mutta sitä ei fokusoida, koordinoida tai hallinnoida. Tieteen pitää olla epäilevää, kriittistä ja ristiriitaista, koska vain niin löytyy huomisen totuus. Politiikassa on tärkeää, että päätöksiä valmistelevat hyvän kriittisen tieteellisen koulutuksen yliopistoissa saaneet virkamiehet."

Tästä ideaalista on valitettavasti edetty turhan kauas. Tutkimusrahoja on siirretty enenevässä määrin poliitikkojen päätettäväksi ja yliopistojen sekä tutkimuslaitosten hallintorakenteet ohjailevat yhä vahvemmin niissä tehtävää työtä - eikä perusteena todellakaan ole mahdollisimman korkean tieteellisen laadun tavoitteleminen vaan halpahintainen poliittinen tarkoituksenmukaisuus. Siis samanlainen, joka ohjasi entisen itäblokin tieteentekijöitä.

Siksi kaipaisin myös poliittisilta puolueiltamme selkeää linjausta siitä, minkälaista tiedepolitiikkaa heidän johdollaan aiottaisiin toteuttaa - lisäresurssit kun eivät tuota mitään hyvää, mikäli ne tuhlataan poliittisen oikeaoppisuuden alttarille. Siksi haluaisin tietää antaisivatko puolueet tieteelle takaisin vapautensa - jota se historian valossa soveltaa nimenomaisesti tavoittelemalla korkeinta mahdollista laatua - vai ohjattaisiinko sitä yhä enemmän viisivuotissuunnitel... ei vaan vaalikausien mukaisin nelivuotissuunnitelmin kohti uljasta uutta maailmaa, jossa härskeimmät ja opportunistisimmat ovat voittajia ja tieteellisiä löydöksiä hyödyntävät yritykset ja tavalliset kansalaiset suurimpia kärsijöitä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kiina nousee tutkimuksen ja talouden välisen positiivisen kierteen varassa
Halutaanko yhteiskunnallisen tutkimuksen kriisi levittää myös muille tieteenaloille?
Strategisen tutkimusrahoituksen kallis hinta

Ministeri Sanni Grahn-Laasonen asetti tähtäimen maailman huipulle

Turun Sanomien mukaan hallitus on innostunut tuoreen nobelistimme näkemyksistä ja päättänyt myydä valtion omaisuutta rahoittaakseen yliopistoissa tehtävää perustutkimusta. Ajatus on lähtökohtaisesti oikea, mutta siinä piilee myös vältettäviä sudenkuoppia.

Taustalla on julkisen tutkimusrahoituksen pitkäaikainen supistaminen, joka alkoi jo Kataisen hallituksen aikana. Sen seurauksena esimerkiksi viime aikoina tohtoreiksi väitelleille nuorille tutkijoille ei ole avautunut edes haettavaksi työpaikkoja.

Sen seurauksena kalliisti tutkijakoulutetut erityisosaajat joutuvat vaihtamaan ammattiaan. Koska yksityisellä sektorillakaan ei jostain syystä ole innostuttu tästä poikkeuksellisen lahjakkaasta ja koulutetusta 30-40-vuoden ikään ehtineestä työvoimapotentiaalista, on heitä hakeutunut esimerkiksi lasten liikunnanohjaajiksi tai uudelleen koulunpenkille opiskelemaan vaikkapa farmaseutiksi (tiedän kaksi tapausta). Tällainen ei tietenkään ole yhteiskunnan resurssien järkevää käyttöä.

Mutta palataan asiaan. Nyt suunniteltu perustutkimuksen lisärahoitus on ministeri Sanni Grahn-Laasosen mukaan tarkoitus kytkeä yliopistojen rakenteellisiin uudistuksiin. Ministerin omin sanoin: "mallin tulee vahvistaa laatua ja vahvojen tutkimuskeskittymien syntymistä. Korkeatasoisen perustutkimuksen tekemisessä resurssimme ovat sirpaleina ympäri maata. Tarvitsemme vahvempia tutkimuskeskittymiä, joissa kyetään tekemään korkeatasoista tutkimusta, jota maailmalla siteerataan ja joka täyttää kansainväliset mitat."

Olen valmis allekirjoittamaan ministerin näkemyksen sanasta sanaan. Suomen korkeakoululaitos on hajasijoitettu ympäri maata, millä on ollut omat aluepoliittiset etunsa.

Samalla on kuitenkin tehokkaasti minimoitu maailmanluokan perustutkimuskeskittymien syntyminen. Sellainen kun vaatii sekä kalliita laiteinvestointeja että etenkin kilpaillen ja yhteistyötä tehden keskinäisessä vuorovaikutuksessa olevia eri tutkimuskohteisiin keskittyviä ja maailman huipulla olevia tutkimusryhmiä.

Ministerin mukaan: "rahaa saa suhteessa tekoihin. Tätä kutsutaan profiloitumiseksi, jossa korkeakoulut valitsevat alat, joilla on mahdollista olla kansainvälisellä huipulla, ja kokoavat yliopiston sisällä resursseja tavoitteen tukemiseksi."

Nyt on siis toivottava, että yliopistot ottavat profiloitumispyynnön tosissaan. Eli valitsevat omien vahvuuksiensa pohjalta ne alat, joilla niiden on mahdollista saavuttaa tieteen huippu.

Tässä suhteessa realismia on kuitenkin ainakin aiemmin ollut pikemminkin kaiken mahdollisen haaliminen omaan korkeakouluun - joten valitseminen on erityisesti "poisvalintaa". Sellainen ei ole koskaan ollut helppoa yliopistoille.

Olisi myös ymmärrettävä, etteivät pienimmät yliopistomme voi mitenkään yltää ihan oikeasti maailmanluokan tutkimuskeskittymiksi, vaikka poikkeuksellisten tutkimusryhmän vetäjien avulla ne voivatkin jonkin tutkimuskohteen suhteen päästä kansainväliselle huipputasolle. Tällöinkin jää kuitenkin toteutumatta päivittäinen vuorovaikutus muiden samantasoisten tutkimusryhmien kanssa sekä tutkimuksen pitkäjänteisyys tutkimusryhmän vetäjän jäädessä aikanaan eläkkeelle.

Grahn-Laasosen on siis syytä huolehtia, että yliopistot etsivät aidosti omat vahvuusalueensa. Samalla hänen on kuitenkin syytä huolehtia siitä, että ministeriön virkamiehet pysyvät lestissään eivätkä lähde ohjailemaan yliopistojen valintoja. Tosiasia kun joka tapauksessa on, että paras osaaminen löytyy yliopistoista itsestään eikä ministeriön virkamiehiltä.

* * *

Lopuksi muutama sivuhuomautus.

Uutista lukiessani jäin miettimään mitä hallituksen on tarkoitus tehdä ministeriöiden tutkimuslaitoksille? Myös niitä on viimeisten vuosien aikana ajettu alas rankalla kädellä.

Kansakunnan edun nimissä myös niistä tulisi saada mahdollisimman paljon irti - eikä pelkästään soveltavan tutkimuksen tai poliittisluonteisten selvitysten tekijöinä, vaan myös niiden taustalla olevan perustutkimuksen saralla. Ilman riittävää perusasioiden ymmärrystä kuihtuvat ajan myötä myös sovellukset ja luotettavat selvitykset.

Perustutkimuksen merkityksestä sen verran, että sen tavoitteena on ymmärtää sitä miten maailma toimii. Sen ensisijainen motivaattori on siis inhimillinen uteliaisuus, ei niinkään pyrkimys johonkin keksintöön tai innovaatioon. Jälkimmäiset toimivat ensisijaisina motivaatioina soveltavalle tutkimukselle ja tuotekehitykselle.

Perustutkimuksen tuloksellisuutta on vaikea mitata. Usein käytetään Grahn-Laasosen mainitsemia sitaatioita. Siinä ajatus kulkee niin, että mitä enemmän tiedeyhteisö on huomioinut tehtyä tutkimusta, sitä merkittävämpi se on. Omalla kohdallani suurin siteerausmäärä on tällä hetkellä lähes 500. Kyse on julkaisusta, jossa on kuvattu uusi tutkimusmenetelmä, jota on sittemmin hyödynnetty laajasti eri tieteenaloilla.

Perustutkimuksen tarkoituksena ei siis ole tuottaa suoraan hyödynnettäviä ideoita tai tuotteita. Sen sijaan sen kautta lisääntyvä ymmärrys tuottaa ikään kuin sivutuotteena suuria teknologisia tai muita edistysaskelia.

Niiden merkitystä voisi verrata vaikkapa matkailuun: perustutkimus vastaa pitkän matkan siirtymistä lentokoneella. Siinähän matkustajalle avautuu koneen laskeuduttua mahdollisuus tutustua lentokentän lähellä sijaitseviin kohteisiin, joihin ei ilman lentoa olisi ollut mahdollista päästä. Niihin voi sitten siirtyä autolla tai julkisilla liikennevälineillä ja lopulta kävelemällä, jotka tässä vertauksessa vastaavat soveltavaa tutkimusta ja tuotekehitystä.

Perustutkimukseen kannattaa siis sijoittaa siksi, että myös suomalainen yhteiskunta ja talouselämä voisivat päästä hyödyntämään ensimmäisinä suuria tieteellis-teknisiä edistysaskelia. Vaihtoehtona on olla riippuvainen muiden tekemästä perustutkimuksesta ja tyytyä poimimaan niitä murusia, jotka ovat jääneet muilta poimimatta.

Edellisten lisäksi mieleeni tuli myös se, että perustutkimuksen painottuessa olisi ratkaistava myös yliopistojen aluepoliittinen tehtävä. Jos yliopistot nyt erikoistuvat omille vahvuusalueilleen, niin mitä tehdään niiden antamalle koulutukselle?

Supistetaanko se huippututkimuspyrkimysten mukaisen erikoistumisen aloille, vai pyritäänkö myös muuta opetusta jatkamaan. Jos valitaan monialainen opetus, niin miten huolehditaan sen tasosta?

Korkein opetushan perustuu uusimpiin tutkimustuloksiin, joiden välittymisen takeeksi yliopistoissa ei juurikaan ole puhtaita opetusvirkoja, vaan niihin liittyy myös tutkimusvelvoite. Sen katsotaan auttavan yliopisto-opettajia seuraamaan oman alansa tieteellistä kehitystä paremmin kuin pelkkään opetukseen keskittyminen. On selvää, että tämä oletus pitää  paikkansa.

Lopuksi toivotan ministerille menestystä hänen pyrkimyksissään tehostaa suomalaista perustutkimusta. Toivottavasti ongelmat vältetään ja lopputulos on parempi, tuotteliaampi ja tehokkaampi kuin se, mistä suomalainen tutkimusapparaatti lähti noin viisi vuotta sitten kun sitä ryhdyttiin supistamaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Marita Laukkanen unohti
Onko Sipilän hallituksen esikuvana NKP:n politbyroo?
Tieteen tekemisestä

Venäjä-tutkimusko vain politisoitumassa?

Helsingin Sanomat kritisoi aamun pääkirjoituksessaan demareiden kannanottoja taannoiseen Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raporttiin. Pääkirjoituksen näkemys on tosiasioihin perustuva todetessaan arvostelun perusteettomaksi. Siis demareiden populismiksi sanan negatiivisessa merkityksessä.

Yksi asia pääkirjoituksessa kuitenkin pisti silmääni. Eli sen loppukaneetti: "Venäjä-tutkimusta ei pitäisi politisoida".

Tämä on tietenkin totta, mutta ilmaan jää kysymys siitä, minkä asioiden tutkimus sitten pitäisi politisoida? Lääketieteen, luonnontieteiden, ihmistieteiden vai jonkin muun alan tutkimus?

Tutkimuksen politisoimisesta parhaat esimerkit löytynevät erilaisista diktatuurista, joissa vallanpitäjää myötäilemällä voi saada kunniaa ja menestystä - kun taas päinvastaiset tulokset saattavat vaarantaa jopa oman ja läheisten hengen.

Klassinen esimerkki tutkimuksen politisoitumisesta on tietenkin Neuvostoliiton aikainen lysenkolaisuus, jonka juuret olivat toisaalta lamarckismissa ja toisaalta marksilaisessa filosofiassa. Sen seurauksena vallankumousta edeltänyt vahva venäläinen populaatiogeneettinen tutkimus kuihtui ja sen merkittävin edustaja eli Nikolai Vavilov tapettiin. Käytännön vaikutuksista suurin lienee ollut venäläisen kasvinjalostuksen jälkeenjääneisyys, mikä vaikeutti maan ruokahuoltoa ja omalta osaltaan vauhditti sosialistisen diktatuurin epäonnistumista.

Koska lienee siis itsestään selvää, että tutkimuksen politisoituminen ei tuo mukanaan mitään hyvää, olisi Helsingin Sanomat voinut aivan hyvin todeta, että tutkimusta ylipäänsä ei kannata politisoida. Sekä samalla esittää vaatimuksen siitä, että myös suomalaiseen tutkimusjärjestelmään hiipinyt (tai oikeammin rytinällä mukaan tullut) tutkimuksen politisoiminen tulisi keskeyttää ja palata aatteellisten intohimojen tavoittelusta luotettavan tiedon tuottamiseen ja sitä kautta yhteiskunnan hyvinvoinnin perustan vahvistamiseen.

Tämä olisi ollut paitsi oikein ja yhteiskunnallisesti hyödyllistä, myös loogista, sillä lehti on jo aiemmin julkaissut järkevän kannanoton tästä asiasta. Valitettavasti kuitenkin juuri nyt näyttää siltä, ettei tutkimuksen politisoitumiselle ole näkyvissä loppua. Sen sijaan jo  neljännesvuosisata sitten kaatuneen sosialistisen imperiumin käytännöt ja ihanteet ovat levinneet yhä vahvemmin länsimaihin ja myös Suomeen. Näin myös politisoituvan tutkimuksen kaikilla aloilla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hyvien talousuutisten aamu
Avain menestykseen
Miljoonia poliittisiin pamfletteihin - näin on hallitus päättänyt

Halutaanko yhteiskunnallisen tutkimuksen kriisi levittää myös muille tieteenaloille?

Helsingin Sanomat uutisoi tänään Suomen Akatemian rahankäytöstä tehdystä (vielä julkaisemattomasta)  tutkimuksesta. Lehden mukaan selvityksen perussanoma on, että rahojen käyttö ei ole ollut kovinkaan tehokasta.

Ensimmäiseksi on todettava, että käsitelty tutkimus on kohdistunut vain kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimukseen. Se ei ole minun alaani, enkä siksi pysty kommentoimaan asian substanssiosamisen pohjalta. Tästä syystä lähestyn asiaa lähinnä tieteenalojen yhteisten ja yleisten periaatteiden pohjalta.

* * *

Seuraavaksi on kerrottava, että tutkimuksen tehneet professorit ovat laskeneet, että keskimääräinen tutkijatohtorin hanke on tuottanut noin kaksi, akatemiahanke kolme ja akatemiatutkijan hanke neljä julkaisua. Tämä on heidän mielestään silmiinpistävän vähän, kun kyse on monivuotisista projekteista.

HS:n toimittaja oli kaivanut esille myös professoreiden omat julkaisumäärät, jotka olivat vuosivälillä 2011-2015 27 ja 35 vertaisarvioitua artikkelia. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että itselläni vastaava luku oli 37, eli tutkimuksen tehneet professorit olivat suunnilleen yhtä tuotteliaita tutkijoita kuin olen itsekin.

Tässä yhteydessä on selvennettävä mikä on vertaisarvioitu julkaisu. Se on raportti, jossa kerrotaan uudesta tieteellisestä löydöksestä ja joka on ennen julkaisua ollut anonyymisti arvioitavana saman alan (yleensä kansainvälisillä) tutkijoilla, joiden tehtävänä on arvioida löydösten uutuusarvoa, käytettyjen menetelmien virheettömyyttä, saatujen tulosten luotettavuutta sekä niistä tehtyjen johtopäätösten loogista oikeutusta.

Toisin sanoen vertaisarvioitujen julkaisujen määrä on tuotetun uuden tieteellisen tiedon mittari. Jos tutkimushanke tuottaa paljon julkaisua sen on täytynyt tuottaa myös paljon uutta tietoa. Edelleen se tarkoittaa, että mikäli julkaisuja on vähän, on uuden tiedon määrä vähäinen.

Tässä yhteydessä on kuitenkin huomattava, ettei mittari ole kovin tarkka - mitä arvostetummassa julkaisusarjassa raportti julkaistaan, sitä enemmän siinä on oltava uutta tietoa. Mutta suuntaa antava mittari kyllä on, vaikka myös eri tieteenalojen välillä lienee jonkin verran eroja siinä, minkä kokoinen tietopaketti on julkaisukelpoinen.

* * *

Suomen Akatemian tutkijatohtori-rahoitus on kolmivuotinen ja se on tarkoitettu tohtorin tutkinnon eli tutkijan perustutkinnon juuri suorittaneiden nuorten tutkijoiden itsenäisen tutkijanuran käynnistämiseen. Jos tämän työn lähtökohtana on aloittelevan tutkijan siirtyminen kokonaan uudelle tutkimusalueelle, en pitäisi HS.n vuotamassa raportissa mainittua kahta julkaisua kolmessa vuodessa mitenkään erityisen huonona.

Toisaalta, mikäli tutkijatohtorin jatkosuunnitelmat on tehty hänen oman väitöskirjatyönsä pohjalle, saattaa kolmen vuoden aikana tuotettu julkaisumäärä nousta helposti puoleen tusinaan. Siksi keskiarvona kaksi julkaisua per hanke on tosiaan varsin alhainen ottaen huomioon, että Akatemian hankerahoituksesta on kova kilpailu, jonka pitäisi tarjota mahdollisuus valita rahoituksen piiriin parhaista parhaimmat.

Akatemiahanke puolestaan on varttuneemmille tutkijoille suunnattu rahoitusmuoto, jonka tarkoituksena on tukea tieteellisesti korkeatasoisen tutkimusryhmän toimintaa. Tässä rahoitusmuodossa keskiarvona kolmen julkaisun tuottaminen olisi ainakin omalla tieteenalallani lähinnä varsin kehno suoritus, elleivät kyseessä ole aivan huippusarjoissa julkaistut työt.

Tässä yhteydessä on kuitenkin todettava, että HS:n toimittajan vertailu tutkimuksen tehneiden professoreiden kaikkien tutkimusraporttien määrään on harhaanjohtava. Edellä kerroin oman julkaisutahtini määrän, eli keskimäärin noin seitsemän vertaisarvioitua julkaisua per vuosi.

Tuo määrä kuitenkin jakaantuu kaikkien meneillään olevien tutkimushankkeiden kesken, joten esimerkiksi edellinen Suomen Akatemian rahoittama nelivuotinen hankkeeni tuotti nelivuotisen kestonsa aikana "vain" seitsemän vertaisarvioitua julkaisua. Toisin sanoen tutkimuksessa tarkasteltujen akatemiahankkeiden julkaisumäärä on kyllä ainakin omiini verrattuna varsin pieni, mutta ei aivan sellainen katastrofi kuin jutussa käytetty vertailu näyttäisi osoittavan.

Kolmas tutkimuksessa tarkasteltu ryhmä olivat akatemiatutkijahankkeet. Nämä ovat hiukan varttuneempien eli jo itsenäistyneiden tutkijoiden hankkeita, joilta voi olettaa tulosta, koska niitä rahoittamalla on tarkoitus tukea niitä "nälkäisiä susia", joilla on edellytykset ja intohimo nousta tieteenalansa kansainväliselle huipulle.

Tutkimuksen perusteella nämä hankkeet ovat tuottaneet vain neljä julkaisua viidessä vuodessa, joka on katastrofaalisen vähän rahoituksen tarkoitukseen peilattuna. Koska näissä hankkeissa rahoitetaan tutkijan täysipäiväistä toimintaa (eli maksetaan koko palkka), tulisi heidän listata koko hankkeen aikainen tieteellinen julkaisutuotantonsa. Sen voisi olettaa olevan jotain samankaltaista kuin tutkimuksen tehneillä professoreilla tai itselläni. Tai joka tapauksessa vähintäänkin kaksinumeroisella luvulla ilmoitettu julkaisumäärä.

Näyttääkin siis siltä, että akatemiatutkijat eivät ole tehneet rahoituksen edellyttämää täysipäiväistä tutkimusta hankkeessaan tai vaihtoehtoisesti he ovat jostain syystä jättäneet raportoimatta osan julkaisuistaan. Tai sitten he ovat olleet yksinkertaisesti kelvottomia työssään. Tämän tietänevät vain tutkimuksen aineistona olleet kulttuurin ja yhteiskunnan alan tutkijat itse.

* * *

Kaiken kaikkiaan näyttäisi siltä, että Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan toimikunnan toiminnassa on jotain sellaista, jota en tunnista omaan tieteenalaani liittyvästä Suomen Akatemian rahoituksesta. Sen osalta rahat ovat ainakin itse tuntemieni tutkijoiden osalta menneet varsin hyvällä osumatarkkuudella sinne, minne pitääkin. Eli motivoituneille, tuottaville ja kansainvälisesti korkeatasoista tutkimusta tekeville henkilöille.

Olisikohan nyt siis myös yhteiskuntatieteilijöiden aika katsoa peiliin ja korjata sieltä näkyvät ongelmat? Suomen Akatemian sisällä ne ovat ratkaistavissa siirtämällä parhaat käytännöt muista toimikunnista myös humanististen tieteiden puolelle. Oma veikkaukseni on, että rahoitusta päätettäessä avainasemassa olisi rahoituskriteerien painottaminen nykyisin ilmiselvästi poliittisesti tarkoitushakuisten perusteiden korvaaminen tieteellisellä laadukkuudella.

Ja lopuksi tämän kirjoituksen varsinaiseen sanomaan. Edelle kirjoittamaani taustaa vastaan on hälyttävää, että Sipilän hallituksen suunnasta on kuulunut kovalla äänellä vaatimuksia tutkimusten suuntaamiseksi muilla kuin tieteellisillä perusteilla.

On vaadittu erityisesti tutkimuksen vaikuttavuuden ja poliittisen relevanssin lisäämistä. Siis tieteen suuntaamista tieteellisten kriteereiden sijasta poliittisen päätöksenteon toiveiden mukaan.

Jos ja kun näin tehdään, on tuloksena myös kovien tieteiden puolella samanlainen tutkimuksen laadun ja tuottavuuden heikkeneminen, jonka olemme saaneet nähtäväksemme Helsingin Sanomien tänään julkaisemasta tutkimusraportista. Minusta on siksi selvää, että hallituksessa ollaan jälleen kerran päällystämässä tietä helvettiin hyvillä aikomuksilla, jotka kumpuavat siitä varmuudesta, jonka vain täydellinen tietämättömyys tieteellisen työn luonteesta voi ihmiselle antaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomi tuhlaa arvokkainta pääomaansa
Alexander Stubb tiedepolitiikkona
Himasen pamfletti loukkaa tieteentekijän oikeustajua

Avain menestykseen

Wärtsilän toimitusjohtaja Jaakko Eskola totesi sen, minkä me kaikki tiedämmekin: "niin kauan kun ollaan kansainvälisesti ja muuten mukana ja mennään tuotekehitys edellä, niin mikäs siinä on Suomen kulkiessa”, Eskola sanoo. ”Kun vielä saadaan kansalliset asiat sovittua."

Edelle kirjoitetun innoittamana kysyisin maan hallitukselta, vastausta odottamatta, että miten sen päätökset supistaa kovalla kädellä yliopistojen ja tutkimuslaitosten toimintaa tukevat yritysten tuotekehitystä ja sitä kautta maan menestystä nyt ja tulevaisuudessa?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Eroon työn yksikkökustannusten pohtimisesta
Alexander Stubb tiedepolitiikkona
Avaimia tulevaisuuteen

Suomi tuhlaa arvokkainta pääomaansa

Jokainen on kuullut sanottavan, että yrityksen tärkein voimavara on sen henkilöstö. Tällä tarkoitetaan luonnollisesti ennen kaikkea henkilöstön osaamista.

Sama koskee luonnollisesti kokonaisia kansakuntia. Suomessa on korkeampi elintaso kuin vaikkapa öljyrikkaassa Venezuelassa, koska meillä osaamisen taso on verrattomasti korkeampi vaikka luonnonvarat eivät ylläkään samalle tasolle.

Tätä taustaa vastaan yksi viime päivien merkittävistä uutisista tuli tutkimus- ja koulutusmaailmasta, jossa Aalto-yliopisto päätti irtisanoa vajaa 200 henkilöä. Lisäksi luontaisen poistuman kautta vähennetään yli sata.

Irtisanomisten taustalla on Tekesin rahoituksen pieneneminen. Tämä kertoo siitä logiikasta, miten tutkimusta rahoitetaan nykyisin Suomessa. Osa tutkijoista toimii vakituisissa työsuhteissa ja etenkin nuoremmat määräaikaisilla työsuhteilla, joiden rahoitus tulee Tekesin tai vaikkapa Suomen Akatemian kaltaisten rahoittajien hyväksymien hankkeiden kautta.

Kilpailu rahoituksesta on kiristynyt määrätietoisen tutkijankoulutuksen takia jo pitkään. Esimerkiksi Suomen Akatemialle jätetyistä hakemuksista hyväksytään hakuinstrumentista riippuen noin yksi viidestä.  Yksittäisen nuoren tutkijan kannalta tämä tarkoittaa äärimmäistä epävarmuutta työsuhteen jatkumisen kannalta.

Omalla alallani parhaat nuoret tutkijat saavat pysyvän työsuhteen noin neljänkymmenen vuoden iässä. Loput tutkijankoulutetut joutuvat sinnittelemään jonkun muun hankkimalla määräaikaisella rahoituksella, jäävät ennemmin tai myöhemmin työttömiksi tai joutuvat vaihtamaan alaa, elleivät sitten onnistu pääsemään yksityisen sektorin palvelukseen esimerkiksi tuotekehitystehtäviin.

Jälkimmäinen on tietenkin kannatettavaa ja yhteiskunnan kannalta tutkijankoulutettujen erinomaista käyttöä. Tähän ovat itseni lisäksi kiinnittäneet huomiotaan muutkin kollegat.

Tässä kaikessa on kuitenkin syytä ymmärtää, että julkisella tutkimustoiminnalla ja yritysten tuotekehityksellä on keskinäinen tehtävänjako uusien tuotteiden ja innovaatioiden kehittämisessä. Julkinen tutkimus tuottaa sitä perustietoa, jonka varaan yrityselämä pystyy kehittämään kaupallisia tuotteita. Näin tapahtuu kaikkialla maailmassa, myös Yhdysvalloissa ja esimerkiksi Kiinassa.

Suomessa on vuoden 2010 jälkeen kuitenkin päätetty heikentää julkisen tutkimuksen asemaa. Ensin lähdettiin supistamaan tutkimuslaitosverkostoa, sittemmin yliopistojen perusrahoitusta ja lopulta myös Tekesin tai Suomen Akatemian kautta jaettavaa kilpailtua rahoitusta.

Vaikka osa tieteen ja tutkimuksen rahoituksesta menee työn luonteen takia väistämättä hukkaan, ei etukäteen ole mahdollista tietää mikä hypoteesi johtaa läpimurtoon ja mikä umpikujaan. Jos se tiedettäisiin, voitaisiin koko tutkimus jättää luonnollisesti tekemättä. Lisäksi lienee niin, että suurimmat läpimurrot syntyvät kaikkein riskialtteimmista hankkeista - eli niistä, joiden menestymismahdollisuuksia voi ennakoida heikoimmin.

Suomi on siis valinnut tiensä. Me olemme lähteneet kansallisen tutkimustyön supistamisen tielle ja tulevaisuus näyttää mihin tämä tie johtaa. Varmaa on vain, että maamme tutkijankoulutetuista muodostuu seuraavina vuosina valtava työvoimareservi, jonka hyötykäyttöön kannattaisi panostaa koko muussa yhteiskunnassa.

Ellei näin tehdä, niin heihin tehty panostus on vaarassa mennä lähes kokonaan hukkaan - se olisi tuskin kenenkään etu. Ei edes tutkijankoulutusta avoimesti halveksivien Alexander Stubbin ja Juha Sipilän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Portugalin sairaalakuolema ja Suomen herrat
Alexander Stubb tiedepolitiikkona
Strategisen tutkimusrahoituksen kallis hinta

Portugalin sairaalakuolema ja Suomen herrat

Helsingin Sanomat välitti meille tiedon, jonka mukaan Portugalissa on syntynyt paljon keskustelua tapauksesta, jossa aivoverenvuodon saanut potilas menehtyi, koska sairaalassa tehtiin aivokirurgisia leikkauksia ainoastaan arkipäivinä. Oppositio syyttää tapauksesta hallituksen säästöpolitiikkaa, jonka avulla maan  konkurssikypsä talous on saatu kasvu-uralle.

Tässä on mielenkiintoinen yhtymäkohta Suomen viime kuukausien poliittiselle kehitykselle. Sitähän on leimannut SDP:n kannatuksen nopea nousu pohjalta huipulle, ilmeisesti siksi, etteivät vasemmalle kallellaan olevat suomalaiset ole hyväksyneet hallituksen toimia Suomen kilpailukyvyn palauttamiseksi ja ovat siksi kuunnelleet SDP:n linjauksia nykyistä elvyttävämmästä talouspolitiikasta sen vaihtoehtona.

Tässä tilanteessa en voi olla kopioimatta Wikipediasta pätkää, joka kertoo Portugalin toimista ennen sen talouskriisiä. Sen mukaan sosialistisen pääministeri "Sócratesin toisen kauden ohjelmaan kuului suuria talouden elvytyshankkeita etenkin infrastruktuurin alalle: suurnopeusjuna AVE:n reitin rakentaminen yhdistämään Madrid Lissaboniin, Oportoon ja Vigoon, kolmas silta Tajon yli ja uusi Lissabonin lentokenttä."

Palataan kuitenkin itse asiaan, sillä lukemalla portugalilaisen potilaan kuolemasta kertovan uutisen tarkasti voi havaita, ettei tragedia johtunut pelkästään säästöpolitiikasta vaan sen yhdistymisestä sikäläisen terveydenhuollon kelvottomaan hallintoon ja käytäntöihin. Leikkaus olisi nimittäin voitu tehdä yksinkertaisesti siirtämällä potilas toiseen sairaalaan, jonka aivokirurgit tekevät töitä myös viikonloppuisin.

Kaikkinensa tapaus osoittaa kuinka vaarallista on päästää talous hallitsemattomaan tilaan. Tässä tapauksessa siis suorastaan hengenvaarallista.

Siksi oli hyvä, että presidentti Niinistö otti uudenvuodenpuheessaan esille Suomen talouden kääntämiseen liittyvät ongelmat, joiden taustalla on talouden päätöksentekijöiden täydellinen kyvyttömyys asettaa maan taloudelliset realiteetit oman ahneuden edelle. Niinpä keskustelu on mennyt lapselliseksi saavutettujen, ellei peräti ansaitsemattomien, etujen puolusteluksi ja omissa poteroissa kädet korvilla "lällällään" huuteluksi.

Samassa lehdessä kerrottiin myös edistymisestä monien hankalien sairauksien kuten syövän hoidossa. Mutta myös siitä, ettei vanhenevaa väestöä laajalti uhkaavan Alzheimerin taudin hoidossa ole juuri saavutettu edistystä huolimatta siihen uhratusta miljardien dollareiden soveltavasta tutkimuksesta.

Jutussa amerikkalainen lääketeollisuuden neuvonantaja toteaakin, ettei ongelmaan mitä todennäköisimmin löydy ratkaisua lääketeollisuuden omin voimin, vaan yliopistoissa tehtävän perustutkimuksen kautta.

Suomessa asia on nähty toisin ja meillä tutkimusvaroja on siirretty pohjoiskorealaisittain yhä enemmän poliittiseen ohjaukseen eli poliittisesti ohjattuihin soveltaviin tutkimuksiin. Näin jo yleisen tutkimusrahoituksen vähentämisen vaikeuttaman perustutkimuksen asemaa on entisestään heikennetty yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa.

Siksi oli hieno huomata professori Göte Nymanin muistuttavan siitä, että maamme korkeimmin koulutettujen tutkijankoulutettujen tohtoreiden työttömyys on parhaillaan rajussa kasvussa. Samaan aikaan heihin suhtaudutaan jopa maan pääministerin suulla halveksivasti.

Tämä siis tilanteessa, jossa maamme talous tarvitsisi uusia tuotteita, joiden ainutlaatuisuuden takia niille ei olisi suoranaisia kilpailijoita eikä niiden hinnoittelua tarvitsisi kilpailun takia jättää marginaaliseksi. Kuten lääketeollisuuden neuvonantaja puheenvuorossaan toteaa, tällaisten läpimurtojen saavuttamiseksi tarvitaan aiempaa syvällisempää ymmärrystä - jota käytännössä saavutetaan vain tieteellisen kunnianhimon ja uteliaisuuden ohjaaman perustutkimuksen kautta.

Koska perustutkimus kuitenkin tuottaa tulosta vain hyvin pitkällä aikavälillä, on siitä tinkiminen nykyisen hallituksen aikana "vain" pitkän aikavälin uhka. Nopein tie osaamiseen perustuvan hyvinvoinnin lisäämiseksi on yritysten oma tuotekehitys.

Tavallaan onneksi sille on yliopistojen ja tutkimuslaitosten taloudellisen alasajon kautta avautumassa uusia mahdollisuuksia. Professori Nymanin sanoin "tohtorit edustavat juuri sitä tietämystä ja osaamista, joka luo edellytyksiä uudelle työlle Suomessa". Nyt tämä ekspertiisi olisi vain saatava yritysten ja erityisesti niiden tuotekehitysyksiköiden käyttöön. Tässä kilpailussa nopeat syövät hitaat.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Osoittaako McDonalds suomalaisten ymmärtävän?
Kumpi ompi parempi - Suomi vaiko Saudi-Arabia?
Eroon työn yksikkökustannusten pohtimisesta

Köyhät kyykkyyn vai töihin?

Pääministeri Juha Sipilä on eilen linjannut, että "minusta ei ole oikein, että työttömät, eläkeläiset ja muut vähäosaiset maksaisivat tämänkin osuuden [talouden tervehdyttämisestä]. Tämän pitäisi olla se työssäkäyvien osuus. Siksi kustannuskilpailukyvyn parantaminen työmarkkinoiden toimilla olisi huomattavasti parempi vaihtoehto."

Edelle lainaamassani lausunnossa Sipilä kertoo ne syyt, jotka ovat johtaneet ay-liikkeen, Elinkeinoelämän keskusliiton ja hallituksen väliseen kitkaan. Ay-liike puolustaa meidän työssäkäyvien etuja ja EK elinkeinoelämän etuja; niinpä työelämän ulkopuolelle jääneille ei löydy ymmärrystä kummaltakaan.

Ongelman ja yhdenvertaisuuden tukemiseksi hallitus on tehnyt paljon pahaa verta aiheuttaneet "pakkolakinsa". Niiden tarkoitus ei ilmiselvästi ole tulla voimaan, vaan toimia painostuskeinona ay-liikettä ja EK:ta vastaan, jotta ne sopisivat keskenään paremmista toimista.

Toistaiseksi hallituksen pakkolakiuhkaus on tehonnut heikosti ja vaara pelkiksi kiristyskeinoiksi tarkoitettujen lakien voimaantulosta kasvaa päivä päivältä. Samalla ay-liike ja EK ovat ajamassa sulassa sovussa ja yhteistyössä tämän maan köyhät kyykkyyn.

Valtiotieteen lisensiaatti Perttu Salmenhaara on vieraskynäkirjoituksessaan kertonut köyhyyteen liittyvän useita eri syitä. Niihin ei hänen mukaansa ilmeisesti kuulu köyhien oma toiminta, vaan lähinnä työelämän ulkopuolelle jääminen taloudellisten suhdanteiden, kitkatyöttömyyden tai kohtaantovajeen takia.

Salmenhaara on tietenkin monella tavalla oikeassa, vaikka minä kyllä epäilen ihmisen voivan vaikuttaa varallisuuteensa myös omilla toimillaan (mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe). Jos suhdanteen romahtavat, katoavat työpaikatkin. Jos taas talous reagoi alhaiseen työttömyysasteeseen siten, että työpaikkojen perustaminen muuttuu kannattamattomiksi, on työttömän vaikea löytää töitä. Eikä juuri työttömäksi jääneellä ole kaikista työpaikoista tietoa.

Ensimmäiseen Salmenhaaran kohdista eli rakeennetyöttömyyteen emme pienessä Suomessa voi tehdä oikeastaan muuta kuin elvyttää. Ja sitähän Suomi on tehnyt jo yli 100 miljardin euron edestä niin, että lapsenlapsemmekin saavat aikanaan maksella ainakin korkoja elvytyksestämme. Siksi opposition huutelut elvytyksestä tämänhetkisten ongelmiemme ratkaisukeinona ovat kelvottomia.

Toiseen Salmenhaaran kohdista eli kitkatyöttömyyteenkään emme ilmeisesti voi vaikuttaa. Toisaalta juuri nyt emme ole tilanteessa, jossa työttömyys ehkäisisi uusien työpaikkojen syntymistä.

Kolmanteen kohtaan eli kitkatyöttömyyteen voidaan vaikuttaa informaation kulkua parantamalla. Mitä nopeammin työttömäksi joutunut saa tiedon hänelle sopivasta tarjolla olevasta työpaikasta, sitä nopeammin hän työllistyy. Siksi meillä on työvoimaviranomaiset, joiden toimintaa voidaan aina tehostaa.

Salmenhaaran mainitsemien lisäksi meillä olisi kuitenkin olemassa vielä yksi, edellä mainitsematon keino, joka lyhyellä aikavälillä poistaisi työttömyydestä leijonanosan varsin lyhyellä aikavälillä. Jos ay-liikkeeltä ja työnantajilta poistettaisiin oikeus sopia eri aloilla maksettavista minimipalkoista, muuttuisi moni nykyisillä palkoilla kannattamaton tehtävä sellaiseksi, että jonkun kannattaisi sitä teettää. Eikä ole epäilystä, ettei tilaisuuteen tartuttaisi kuten maahanmuuttobisneksen nopea kehittyminen on osoittanut.

Palkkojen alapäästä joustamisen ongelmana on kuitenkin se, että tien loppupäässä on talous, jossa työnteko ei takaa ihmiselle elämisen edellytyksiä. Mutta työttömyyden se siis poistaisi. Tämän ongelman ratkaisemiseksi palkkojen alentamisen sijasta voitaisiin käyttää kansalaispalkkaa, jossa jokaiselle Suomen kansalaiselle maksettaisiin muutama satanen kuussa ja vastaavasti laskettaisiin kaikkia palkkoja vastaavalla summalla.

Kansalaispalkan rahoittamiseksi meidän tulisi luopua mahdollisimman täydellisesti erilaisista harkinnanvaraisista ja muista tuista. Lisäksi palkan taso tulisi määritellä niin alhaiseksi, ettei (poikkeustapauksia lukuun ottamatta) kukaan haluaisi jäädä elämään sen varaan. Päämääränä ei siis tulisi olla ihmisten elättäminen kansalaispalkalla (eikä siis myöskään sen asettaminen nykyisen työttömän peruspäivärahan suuruiseksi), vaan sen käyttäminen keventämään työllistymisen kynnystä

Tämä tavoite myös saavutettaisiin lähes varmasti. Palkkoja alentava kansalaispalkka alentaisi oleellisesti työllistämisen kuluja, jolloin montaa tällä hetkellä liian pienen tuoton antavaa työtä kannattaisi teettää. Ja mikä parasta: kansalaispalkka toimisi erinomaisena starttirahana ja elinkeinotukena niille, jotka haluavat perustaa pienyrityksen. Näin myös yrityselämämme saisi uuden piristysruiskeen.

Pidemmällä aikavälillä suomalaisen yhteiskunnan elintason ylläpitäminen on täysin riippuvainen innovaatiojärjestelmästämme. Ellemme pysty tuottamaan sellaisia tuotteita, joilla on korkea tuottavuus ja maailmalla kysyntää, ei elintasommekaan voi olla muuta maailmaa korkeampi.

Siksi tutkimukseen ja koulutukseen kohdistuvat budjettileikkaukset ovat yksinkertaisesti tyhmiä. Samoin tutkimusrahoituksen kytkeminen uutta ajattelua ehkäisevään poliittiseen talutusnuoraan. Olisi hienoa, jos Sipilän hallituskin ymmärtäisi tämän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maahanmuuttajatutkimus paljastaa muslimien vaikeuden katsoa itseään peilistä
Suomen on siirryttävä eurosta markkaan
Lakkoilemallako Suomi saadaan kuntoon?

Alexander Stubb tiedepolitiikkona

Kielentutkija Janne Saarikivi on ottanut railakkaasti kantaa Alexander Stubbin yliopistopoliittisiin näkemyksiin. Olen täsmälleen samaa mieltä hänen kanssaan.

Jos Stubbin lausahduksen "päivystävistä dosenteista" tulkitsee kuten Saarikivi hänen sanoessaan "että päätöksenteossa ei tarvita dosenttien sepustuksia, hän [Stubb] sanoo itse asiassa, että päätöksenteon ei tulisi perustua tieteellisen tutkimukseen, oppineisuuteen ja pätevyyteen. En ymmärrä, miksi kukaan ajattelisi niin." Sitä en ymmärrä minäkään.

Sen sijaan joudun samaan hengenevetoon toteamaan, miksi moniin asioihin löytyy kantaa ottamaan dosentteja ja professoreita, jotka tieteen arvovallalla ajavan omaa subjektiivista ja tosiasioihin perustumatonta maailmankuvaansa. Enkä tarkoita tällä pelkästään dosentti Bäckmania. 

Olisiko suomalaisen tutkijakunnan lopultakin aika ryhdistäytyä ja olla antamatta aihetta vitsailuun "päivystävistä dosenteista"? Parhaiten ongelma näkyy poliittisesti eri suuntaan kallellaan olevien taloustieteilijöiden täysin vastakkaisissa näkemyksissä, joita he tuputtavat TV:n ja muun median välityksellä julkisuuteen. 

Toinen Stubbin esille ottama asia koski Stubbin lausahdusta, jonka mukaan "ennen oli kolme hyvää syytä olla professori: kesä-, heinä- ja elokuu". Tiedän, että noiden kuukausien aikana tehdään suuri osa siitä tutkimustyöstä, johon maamme korkein opetus perustuu. Tai siis Saarikiven sanoin: "kun professorien työaikaa on tutkittu, on aina todettu, että se on noin kolmanneksen yli työehtosopimuksen tuntien."

Kolmantena seikkana Saarikivi nostaa esiin nykyisen pikaiseen voitontavoitteluun perustuvan tutkimusstrategian, jossa resurssit keskitetään poliitikkojen hyväksi näkemään muutamaan kärkihankkeeseen. Tilanne vastaa omaa näkemystäni ja Saarikosken sanojen mukaan sitä, että tällainen tutkimuspolitiikka "on yhtä järkevä yliopistostrategia kuin oikean käden hauiksen harjoittaminen on kunnon kohottamisen keino". 

Google-haun perusteella löysin toisenkin kollegan kannanotton tähän kolmanteen asiaan liittyen. Sen mukaan "politiikassa päätösten suunta ja siten myös tiedontarpeet voivat muuttua nopeasti.... haasteeseen pystyy parhaiten vastaamaan monipuolinen tutkimusyhteisö. Tässä kuitenkin poliittinen päätöksentekokoneisto saattaa muodostua ongelmaksi pyrkiessään rajaamaan tutkimusta kunkin hetken poliittisen agendan tukemiseen. Näissä olosuhteissa yhteiskunnan tarpeiden muuttuessa kenelläkään ei ole vastauksia uusiin kysymyksiin. Tästä syystä olisi hyvä tiedostaa, että ajatus ´strategisesta perustutkimuksesta´ on parhaimmillaankin lyhytnäköinen."

Kaikkiaan vaikuttaa tosiaan siis siltä, ettei ministeri Stubbin ymmärrys tahdo riittää tiedepolitiikan tekemiseen. Tosin tämä ei ole yllätys, kun huomioi hänen aiemmat meriittinsä Suomen historian alalla. Harmi kuitenkin, että mies on päässyt asemaan, jossa hän voi sabotoida tehokkaasti koko kansakunnan tulevaisuutta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Strategisen tutkimusrahoituksen kallis hinta

Alexander Stubb ja 1970-luvun Suomi

Strategisen tutkimusrahoituksen kallis hinta

Yleisradio kertoi tänään uutisissaan suomalaisen tutkimusrahoituksen uusimmasta muodosta eli strategisen tutkimuksen neuvoston rahoitusvälineestä. Olen myös itse aikanaan kirjoittanut joitain siihen liittyviä näkökulmia.

Lyhyesti kerrottua Yle kauhisteli tämän vuoden hakukierrokseen käytetyn tutkijoiden resursseja minimissään 3,3 miljoonan euron edestä. Jaettavana oli tutkimusrahaa yhteensä noin 52,5 miljoonaa, jotka jaettiin yhteensä 16 tutkimushankkeelle, jotka täyttivät sekä strategisen tutkimuksen neuvoston poliittisluonteisen seulan että tieteellisen arvioinnin kriteerit.

Hakijoiden kannalta tilanne vaikutti kohtuullisen hyvältä: jaossa ollut raha ylitti laskelman mukaan jopa 15-kertaisesti sen saamiseksi uhratut resurssit. Veronmaksajan kannalta asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen, vaikka kaikki valitut hankkeet epäilemättä ovatkin korkealuokkaisia.

Ylen jutussa professori Sara Heinämaa nimittäin totesi, että tässä puheena olevaan rahoitushakuun liityi suuri joukko erilaisia rajoitteita, joiden seurauksena tutkimushankkeita ei ole suunniteltu tuottamaan mahdollisimman hyvää tiedettä vaan pikemminkin täyttämään stategisen tutkimuksen neuvoston poliittisluonteiset vaatimukset. Siten ne eivät tuota tietoa ja innovaatioita parhaalla mahdollisella tavalla, vaan parhaimmillaankin vääntävät tutkimusta epätarkoituksenmukaiselle sivuraiteelle.

Vielä kalliimman ongelman poliittisluoteiset rajoitteet aiheuttavat supistamalla tutkimusryhmien mahdollisuuksia toteuttaa pitkäjänteisiä tutkimuskokonaisuuksia. Tämän ongelman ymmärtämiseksi on arvoisan lukijani tiedostettava että merkittävien tieteellisten keksintöjen muuttumista käytännön ratkaisuiksi edeltää keskimäärin lähes kahden vuosikymmenien mittainen soveltavan tutkimuksen jakso. Ja sitä ennenkin on tarvittu pitkä perustutkimuksen kausi.

Toki rahoitusvälineen luoneen edellisen hallituksen tavoitteena on ollut nimenomaisesti uusia sovelluksia tuottavan tutkimuksen tukeminen. Valitettavasti tehty ratkaisu ei perustu tieteelliseen innovaatioketjuun vaan lähinnä ymmärtämättömyyteen tieteen toiminnasta ja nykyaikaisten innovaatioiden syntymisestä.

Siksi epäilen vahvasti, ettei saavutettu lopputulos ole millään tavalla suomalaisen veronmaksajan etu. Tavallaan tässä nähdään, kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, ongelma, josta arvoisa lukijani lienee hyvin tietoinen. Tarkoitan marxilaisesta ajattelusta tunnetun tiedostavan etujoukon (strategisen tutkimuksen neuvosto) rajoitettua innovaatiokykyä verrattuna suureen määrään vapaasti toimivia innovaattoreita (suomalainen tiedeyhteisö).

Jos ja kun epäilykseni ovat oikeaan osuneita, ei Ylen uutisissa mainittu 3,3 miljoonaa euroa suinkaan ole keskeinen eikä kallein ongelma strategisen tutkimuksen neuvoston rahoitusvälineessä. Se kun jää kalpeaksi verrattuna rahoitusvälineen rakenteeseen sisältyvään tutkijoiden luovuutta ja tutkimuksen pitkäjänteisyyttä rajoittavan poliittisen ohjailun epäsuoraa kustannusta.

Osuessaan samaan aikaan suomalaiseen tieteeseen sijoitetun resursoinnin alasajoon, tulevat vahingot näkymään aikanaan kaikkien suomalaisten hyvinvoinnissa. Tässä jos missä toivoisin olevan väärässä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tieteen innovatiivisuus ja strategisen tutkimuksen rahoitusväline
Valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistus
Turhan tutkimuksen hyödyllisyydestä ja hyödyttömyydestä

Uusiutuvien luonnonvarojen tutkimus yhteen laitokseen

Kirjoitin noin vuosi sitten siitä, kuinka silloinen hallituspuolue Vihreät torppasi Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) liittämisen silloin pienempien laitosten yhdistymisen kautta syntymässä olleeseen nykyiseen Luonnonvarakeskukseen (Luke). Sipilän hallitukseen Vihreät ei kuulu, joten vuosi sitten suunniteltu fuusio tullee toteutumaan tulevina vuosina.

Mikäli Sipilän hallitusohjelma toteutuu on meillä tulevaisuudessa vain yksi uusiutuviin luonnonvaroihin keskittyvä sektoritutkimuslaitos, jonka tehtävänä on tuottaa tutkimustietoa päätöksenteon pohjaksi sekä luonnonvarojen hyödyntämiseen että suojeluun liittyen. Aiemmin nämä näkökulmat on tuotettu erillisissä laitoksissa.

Tässä tilanteessa on nähtävissä sekä mahdollisuuksia että uhkia. Vaikka tutkimustieto itsessään on (tai ainakin sen pitäisi olla) tekijänsä arvomaailmasta riippumatonta, ovat siitä käytännön politiikkaan tehtävät johtopäätöksen kaikkea muuta kuin arvovapaita. 

Nykyisen Luken suunnalta tarkastellaan ympäristöön liittyviä asioita siitä näkökulmasta, että kuinka suuri taloudellinen hyöty oikeuttaa tuottamaan tietynkokoiseen ympäristörasitukseen. Sen sijaan Syken suunnalla pohdinta lähtee mieluumminkin siitä, minkälaisen ympäristörasituksen voidaan katsoa olevan riittävä estämään sitä aiheuttavan taloudellisen toiminnan. Käytäntö on osoittanut sen, että näiden näkökulmien kautta tuotetut vastaukset saattavat olla hyvinkin kaukana toisistaan, vaikka molempien laitosten tutkijoiden näkemykset perustuisivat samoihin tosiasioihin.

Nyt mahdollisesti perustettavassa "LukeSYKEssä" pitäisi olla mahdollista yhdistää jo tutkijoiden tasolla mainitut kaksi näkökulmaa. Näin päättäjien käyttöön pitäisi päätyä nykyistä monipuolisemmin perusteltuja ja yhteensovitettuja näkemyksiä. Tämän pitäisi olla koko kansakunnan etu. 

* * *

HS:n uutisen loppupuolella on varsin erikoista tekstiä nykyisestä Lukesta. Yhden laitoksen pääluottamusmiehen mukaan Luken "prosessit ja järjestelmät eivät toimi. Elämme erittäin sekavassa tilanteessa ja sitten lyödään tällainen uutinen. Se herättää hilpeyttä, kun ei ole saatu entistäkään fuusiota toimimaan. Niin, että mitäs järkeä tässä on". 

Lehden leipätekstissä selvennetään, että laitoksen tietojärjestelmät reistailevat, parhaillaan käydään yt-neuvotteluita ja jo nyt puuhataan uutta fuusiota. Ja "ihmiset ovat niin väsyneitä, että vitsiä on pakko vääntää jostain, kun koko ajan lyödään lyttyyn." 

Toivottavasti edelle lainaamissani tekstinpätkissä on kyse vain mainittujen yt-neuvotteluiden aiheuttamasta katkeruudesta, eikä Luken todellisesta tilanteesta. Mutta ellei ole, niin mahtaisikohan Sykestä löytyä tulevaan LukeSYKEen toimivat prosessit ja tietojärjestelmät, jotka saisi helposti laajennettua koko jättimäiseen tutkimuslaitokseen? 

Ja voisiko siten palauttaa tutkimuslaitoksen työntekijoiden työtyytyväisyyden, jonka tiedetään olevan keskeisessä asemassa minkä tahansa organisaation tuottavuudessa? Sillä tutkimustyön tehokkuuden parantamiseen kai näilläkin fuusioilla kuitenkin pyritään?

Aimpia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tyytyväisyys parantaa tulosta
Luonnonvaraministeriön esteenä on vihreiden pikkupolitikointi
Kohti poliittisesti ohjattua tutkimusta

Erityinen supistamiskohde

Suomen korkeakoulujärjestelmää alueellistettiin voimakkaasti 1960-luvulta lähtien. Niinpä meillä on väkilukuumme nähden valtava määrä tiede- ja ammattikorkeakouluja, vaikka niitä onkin hieman vähennetty viime vuosina.

Hajautetun korkeakoululaitoksen etuna pidetään sitä, että näin maassamme voi saada korkeinta koulutusta lähes jokaisen lähiseudulla. Sen seurauksena koko Suomeen ajatellaan syntyvän osaamiseen perustuvaa hyvinvointia ja maan pysyvän kauttaaltaan asuttuna.

Asian kääntöpuolena Suomessa ei ole yhtään maailman huipulle yltävää yliopistoa. Vain suurin eli Helsingin yliopisto yltää kansainvälisissä vertailuissa noin sadan parhaan joukkoon.

Urheiluvertauksin yliopistomme pärjäävät kansainvälisessä vertailussa suunnilleen samalla tavalla kuin olympiamitaleista turhaan haaveilevat pikajuoksijamme ja selvästi huonommin kuin arvokisoista kerta toisensa jälkeen ulos jäävä jalkapallojoukkueemme.

Tämän päivän uutisesta saimme lukea myös toisesta ja paljon huonommin tiedostetusta ongelmasta, joka on aivan yhtä vakava kuin huippututkimuksen ja -opetuksen puuttuminen yliopistoistamme. Sen mukaan kovassa nousussa oleva peliala kärsii osaavan työvoiman puutteesta, koska alan koulutuspaikkoja on liian vähän Helsingin seudulla, jonne työvoiman tarve nimenomaisesti kohdistuu.

Koko maassa pelialaan soveltuvaa koulutusta olisi riittävästi, mutta se on keskittynyt maaseudulle. Ongelman ratkaisemiseksi näen kolme mahdollista ratkaisua.

Ensimmäinen on peliosaajien muuttaaminen työn perässä Helsinkiin. Näin korkeakoululaitoksen alueellistamisen  hyödyt eivät realisoidu maaseudulla vaan valuvat suoraan Helsinkiin.

Toinen on peliosaajien pysyminen kotiseudullaan. Tämän seurauksena kovassa nousussa ollut ja hyvin korkeakoulutettuja työllistänyt peliteollisuus ei pääse kasvamaan, vaan jää kansainvälisten kilpailijoiden jalkoihin.

Ongelman ratkaistakseen peliteollisuus voisi rekrytoida työvoimaa suoraan ulkomailta. Jos rekrytointi kohdistuu maailman parhaisiin kykyihin, vahvistaa se koko alaa. Samalla alueellistetuissa korkeakouluissa oleville jää - ainakin lyhyellä aikavälillä - vähemmän työpaikkoja.

Jos ulkomaisten huippuosaajien rekrytointi onnistuu, se saattaa jopa vahvistaa peliteollisuutta aivan kuin huippututkijoiden rekrytointi yliopistoja. Kysymys kuuluukin: millä houkutellaan keskinkertaisuuksien sijasta ne parhaat?

Ainakaan Nokia ei parhaina päivinään onnistunut siinä riittävästi, vaan jäi teknologisessa kilpailussa muiden jalkoihin. Voisivatko paljon pienemmät pelifirmat siis houkutella riittävästi maailman huippuja Helsinkiin?

Kolmas vaihtoehto on peliteollisuuden alueellistaminen. Tässä ratkaisussa ongelmana on kuitenkin tekijöiden välinen rajallinen interaktio, joka ehkäisee ideoiden vaihtamista ja uusien oivallusten syntymistä.

Tämä ongelma on täsmälleen sama kuin kansainvälisesti aivan terävimmän huippututkimuksen puuttuminen Suomesta. Hajautettu korkeakoululaitoksemme ei pysty tuottamaan riittävästi tutkijoiden välistä päivittäistä interaktiota, eikä siten kokonaiskapasiteetin mahdollistamaa tieteellisten oivallusten määrää.

Niinpä hajautettu korkeakoululaitoksemme on tuomittu keskinkertaiseksi poliitikkojemme vuosikymmenten kuluessa tekemillä tietoisilla alueellistamispäätöksellä. Tilanne heikkenee jatkossa entisestään, koska talouden sakatessa tutkimus ja koulutus on otettu erityiseksi supistamiskohteeksi.

Nykyisten päättäjien "onneksi" harjoitetun politiikan jäljet näkyvät vasta vuosien kuluttua.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Eväät Suomen uuteen kukoistukseen
Tarvitseeko Suomi työvoimapulan paikkaajia
Intialaisten katkeruudesta suomalaisia kohtaan

Eväät Suomen uuteen kukoistukseen

Vaalikampanjat ovat vasta pyörähtäneet käyntiin, mutta koska luin tänään kaksi mainiota kirjoitusta päätin ottaa jo etukäteen hieman kantaa vaalien jälkeisen hallituksen ohjelmaan. Noiden kirjoitusten perusteella Suomella on nyt poikkeuksellisen hyvät lähtökohdat hoitaa omat asiansa kuntoon, vaikka EU jatkaneekin rämpimistä kunnes Kreikan tilanne on selvinnyt ja maa siirretty Unionin ulkopuolelle.

Ensimmäinen minua innostanut kirjoitus on teknologiateollisuuden työnantaja- ja palkansaajatahon yhteinen näkemys alansa tulevaisuudesta. Sen mukaan seuraavan hallituksen tulee huolehtia mm. tutkimuksesta, koulutuksesta ja korkean teknologian yrittämisen edellytyksistä. Siis yliopistoista, tutkimuslaitoksista ammattikorkeakouluista ja niiden kaikkien rahoittamisesta.

Näin maamme teollisuus pystyy parhaiten hyödyntämään yksi toisensa jälkeen avautuvat aivan uudenlaiset teknologiset mahdollisuudet. Juuri nyt sellainen on teollinen internet ja huomenna ehkä nanokuitujen uudenlaiset sovellukset. Oleellista on, että maasta löytyy osaamista avautuvien tilanteiden hyödyntämiseen.

Toisessa kirjoituksessa kerrotaan selvityksestä, jonka mukaan Suomessa on erinomaiset edellytykset tietotekniikka-alan jättien palvelinkeskuksille. Selvityksen mukaan yksi tärkeimmistä syistä on tarjolla oleva osaava työvoima.

Molempien kirjoitusten perusteella voidaan nähdä, ettei Nokian kännykkäbisneksen kaatuminen ollut niin iso katastrofi kuin monet ajattelivat. Osaaminen jäi edelleen maahamme ja tuottaa jatkuvasti kilpailuetuja taloudellemme - parhaillaan suuria palvelinkeskuksia.

Jos tässä tilanteessa ajamme budjettisäästöjen varjolla alas tutkimus- ja koulutusjärjestelmämme syntyy maallemme pysyvää vahinkoa. Osaamisen kadotessa kykymme tarttua uusiin tilaisuuksiin heikkenee ja samanaikaisesti houkuttelevuutemme korkean osaamisen investointeihin heikkenee. Näin koko Suomi lopulta köyhtyy.

Edelle referoimieni kirjoitusten perusteella on siis selvää, että yksi tulevan hallituksemme tärkeimmistä tehtävistä on huolehtia maamme osaamispotentiaalin ylläpidosta. Näin siitä huolimatta, että samalla pohdittavana ovat maan velkaantuminen, väestörakenteen muutos, sosiaaliturvan uudistukset ja muut paljon julkisuutta ja kansalaisten huomiota saavat, mutta pitkän aikavälin kehityksen kannalta toissijaiset  asiat.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tarvitseeko Suomi työvoimapulan paikkaajia
Intialaisten katkeruudesta suomalaisia kohtaan
Mitä pitäisi ymmärtää kurjistuvasta taloudesta?

Suomen alasajo alueellistamalla?

Suomi on pinta-alaltaan suuri, mutta väestöpohjaltaan pieni maa. Nämä faktat olisi ymmärrettävä silloin, kun maan kehittämiseksi tehdään isoja ratkaisuja.

Suomessa on selkeä yhteisymmärrys siinä, että koko maa pidetään asuttuna. Tälle on paljon hyviä perusteluja; niistä vähäisin ei ole turvallisuuspolitiikka, joka on Ukrainan tapahtumien yhteydessä jälleen korostunut. Valtakunnan oikeus asumattomaan maahanhan on aina vähäisempi kuin asuttuun seutuun.

Suomessa maan asuttavana pitämistä on hoidettu aluepolitiikalla jo ainakin puolen vuosisadan ajan. 1960-luvulta alkaen on meille perustettu maailman tihein korkeakouluverkko, joka on taannut hyvät edellytykset nuorisolle hankkia koulutusta ympäri maan.

Kukaan tuskin kiistää, että Suomen aluekeskuksista parhaiten ovat kehityksen kelkassa pysyneet sellaiset, jotka aikanaan saivat yliopiston alueelleen. Varjopuolena on kuitenkin todettava, ettei Suomessa ole muita tieteellisesti mainittavia yliopistoja kuin Helsingin yliopisto, tuo jo1600-luvulla perustetun Turun akatemian seuraaja.

Tutkimusresurssien hajottaminen ympäri maata saattaakin olla syynä siihen, ettei suomalainen tutkimus ole tuottanut esimerkiksi Nobelin palkintoja likimainkaan samaan tahtiin kuin vaikkapa väkiluvultaan vain hieman suuremmat Sveitsi tai Ruotsi. Eikä siten myöskään näitä maita vastaavaa korkeimpaan tieteelliseen tietoon ja osaamiseen perustuvaa hyvinvointia.

Tähän liittyy tämän päivän uutinen, joka kertoo kuinka lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimean alueellistaminen on epäonnistunut. Syynä ongelmiin on se, että alkujaan siirrettäväksi määrätyn viraston henkilöstö nousi kapinaan ja ilmoitti mieluummin eroavansa kuin lähtevänsä. Koska kyseessä on erittäin kapea-alaista ja korkeaa osaamista hyödyntävä asiantuntijavirasto, jonka vaatimukset täyttävät työntekijät ovat kortilla, on laitos joutunut hyväksymään tehtävien hoitamisen Fimean muista yksiköistä - siis käytännössä Helsingistä.

Samasta ongelmasta kertoo myös esimerkiksi se, että vaikka Maatalouden tutkimuskeskus MTT:n pääkaupunkiseudun toiminnot siirrettiin aikanaan Jokioisille; jouduttiin laitoksen molekyylibiologinen tutkimus joitain vuosia sitten palauttamaan Helsingin yliopiston Viikin kampuksen yhteyteen.

Saamieni tietojen mukaan tämä johtui rekrytointivaikeuksista Jokioisille, joten kelvollisen tutkijavoiman saamiseksi aluepolitiikan vastainen siirto oli yksinkertaisesti pakko tehdä mikäli suomalaisen maataloustutkimuksen ei haluttu katoavan kokonaan uuden biologian kehityksen kelkasta. Myöhemmin molekyylibiologiaa on seurannut myös MTT:n taloustutkimus.

Tästä kaikesta näemme, että poliitikkojen olisi hyvä ottaa tosiasiat huomioon alueellistamispäätöksiä tehdessään. Muuten saattaa lapsi mennä pesuveden mukana.

Tarkoitan tällä sitä, että aluepolitiikasta tuskin on suurta haittaa silloin, kun työtehtävät eivät vaadi sellaista asiantuntemusta, jota löytyy vain hyvin pieneltä joukolta - siis käytännössä vain pääkaupungista. Tällöin rekrytointi on vaikeaa, koska nämä harvat asiantuntijat ovat yleensä jo ehtineet asettumaan opiskelupaikkakunnalleen, jolloin jo pelkästään puolison työpaikan puuttuminen alueellistamispaikkakunnalta aiheuttaa ongelman.

Jos siis korkean tason asiantuntijatehtäviä halutaan edelleen alueellistaa, pitäisi löytää keino tuottaa tarvittavat osaajat paikallisessa korkeakoulussa. Näin sieltä valmistuneille  tarjoutuisi työpaikka koti- tai ainakin opiskelupaikkakunnalleen; jonne myös perhesiteet ovat jo muodostuneet.

Tämä edellyttäisi maaseutuyliopistojen keskittymistä omille kapeille sektoreilleen, joilla ne voisivat saavuttaa maailmanluokan tason - ehkä - mikäli tarjoaisivat alan parhaille nuorille tutkijoille selvästi paremmat edellytykset työnsä tekemiseen kuin Helsingissä on tarjolla. Alueellistamiseen pitäisi siis panostaa sekä resursseja että sellaista luovaa ajattelua, jonka seurauksena toiminnot alueellistuvat vapaaehtoisesti pakon sijasta.

Sen sijaan en näe mitään esteitä sellaisten valtion toimintojen alueellistamiselle, joissa ei tarvita erityisen harvinaista erityisosaamista. Onnistunut esimerkki tällaisesta alueellistamisesta on vaikkapa verohallinnon hajasijoittaminen ympäri maata.

Samalla tavoin suurin osa ministeriöiden tehtävistä voitaisiin ongelmitta sijoittaa mihin tahansa osaan maata - riittävän osaavia ihmisiä heidän töihinsä löytyisi varmaankin jokaiselta suuremmalta paikkakunnalta. Alueellistamista helpottaisi vielä se, että nykyaikaiset internetyhteydet tarjoavat hyvän tiedonkulun valtioneuvoston suuntaan; sillä sieltähän ministeriön virkamiehiä käskytetään.

Kaikkiaan on selvää, että järjen käyttö olisi suositeltavaa myös alueellistamistehtävissä. Nykyisen kaltainen kuvitelmiin perustuva alueellistamispolitiikka on kyllä kaunis ajatus, mutta valitettavasti kestävää kehitystä voidaan saavuttaa vain pitkäjänteisellä toimintatavalla.

Onnistumisen saavuttamiseksi tarvitaan sekä keskushallinnon että paikallisten toimijoiden yhteen hiileen puhaltamista. Jos siinä onnistutaan, voidaan myös koko Suomi pitää asuttuna ja hyvinvoivana, eikä alueellistamisen sivutuotteena synny pelkästään alueellistamisratkaisujen vesittämistä pakon edessä, työn heikkoa laatua ja lopulta koko Suomen alasajoa.

Vielä on kuitenkin todettava, että kestävin ratkaisu koko maan asuttuna pitämiseksi löytyy koko maan asukkaiden aktivoitumisesta kehittää omaa kotiseutuaan - rohkeudesta ryhtyä yrittäjäksi, alttiudesta hakeutua paikallisen yrityksen palvelukseen sekä luovasta ajattelusta löytää keinoja elämän edellytysten turvaamiseksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suo siellä, vetelä täällä
Miten työntekijästä saadaan puristettua viimeinenkin pisara?
Neuvoja Suomen tulevaisuuden takaamiseksi
Toimiiko alueellistaminen hyvinvoinnin lähteenä?

Tieteen tekemisestä

Nimimerkki Hopliittti esitti aiempaan tiedepoliittiseen kirjoitukseeni liittyen hyviä kysymyksiä, joihin yritän vastata tässä ihan erillisessä kirjoituksessa. Tämä kirjoitus ei siis kata kaikkia tieteen tekemisen aspekteja, vaan ainoastaan Hopliitin esille nostamat aihepiirit.

Lööppijulkisuudesta

Ensin Hopliitti tiedusteli, vaikuttaako lööppijulkisuus tieteen tekemiseen. Ensin on todettava, ettei lööpeistä saa juuri minkäänlaista käsitystä tieteestä eikä sen tekemisestä. Ainakaan minun tuntemassani tiedeyhteisön osassa se ei myöskään ohjaa tieteen tekemistä lainkaan.

On kuitenkin totta, että esimerkiksi lööpeissä usein näkyvään ilmastonmuutokseen on nykyisin saatavilla helpommin rahaa kuin vaikkapa happosateisiin (jotka olivat kuuma aihe 30 vuotta sitten). Tämä johtuu siitä, että monet tieteen rahoittajat näkevät siihen liittyvän tutkimuksen tärkeäksi. Motiivina on siis tutkittava ilmiö, ei sen saama julkisuus lööpeissä.

Tieteen julkaiseminen

Jos ymmärsin Hopliitin muotoilun "tunnustetut tieteelliset julkaisut", hän tarkoitti tieteellisiä alkuperäisjulkaisusarjoja. Siis lehtiä, jotka julkaisevat uusia tutkimustuloksia. Nämä lehdet käyttävät jokaisen tutkimusraportin kohdalla vertaisarviointia, jossa tarjottu käsikirjoitus menee arvioitavaksi kahdelle tai useammalle tutkimusraportin alalla toimivalle tutkijalle, jotka arvioivat anonyyminä tarjotun käsikirjoituksen.

Tässä prosessissa tärkeimpiä arvioitavia seikkoja ovat seuraavat.
1) Sisältääkö tutkimusraportti uutta tieteellistä tietoa ja jos sisältää, onko se siltä alalta, jonka asianomainen julkaisusarja on ilmoittanut omakseen?
2) Ovatko raportoitavassa tutkimuksessa käytetyt menetelmät sellaisia, että niiden avulla voidaan vastata tieteellisesti pätevästi niihin kysymyksiin, joihin työssä etsitään vastauksia?
3) Onko tutkimusraportissa saadut tulokset voitu saavuttaa esitetyillä menetelmillä?
4) Ovatko saadut tulokset sellaisia, että ne oikeuttavat tutkimusraportissa tehdyt johtopäätökset?

Lisäksi joillain kaikista arvostetuimmilla julkaisusarjoilla on vaatimuksia siitä, onko julkaistavan tiedon aihepiiri yleisesti kiinnostavaa. Tämän arvion tekee toimitus jo ennen vertaisarviointia.

Tutkimusrahoituksesta

Tutkimusrahoitus myönnetään melkein poikkeuksetta hakemuksen perusteella. Hakemukseen liitetään yleensä ainakin tutkimussuunnitelma ja ansioluettelo. Ensimmäisen perusteella arvioidaan odotettavissa olevan tutkimuksen laatu sekä merkitys ja jälkimmäisen perusteella arvioidaan miten todennäköisesti hakija suoriutuu ehdottamansa tutkimuksen tekemisestäs. Näiden kahden seikan painoarvo vaihtelee rahoittajittain.

Rahoituspäätöksen perusteet vaihtelevat rahoittajittain: esimerkiksi Suomen Akatemialla tärkeimmät rahoitusperusteet ovat hakemuksen tieteellinen korkeatasoisuus ja uuden tieteellisen tiedon tuottaminen kun taas vaikkapa Tekesillä tärkeimpänä perusteena on tutkimustulosten sovellettavuus ja hankkeen yrityselämältä saama rahoitusosuus (tämä mittaa yritysten todellista kiinnostusta ja ennakoinee sitä kuinka todennäköisesti tulokset tullaan hyödyntämään, mikäli ne johtavat sovelluksiin).

Sovelluksiin tähtäävää tutkimusta voivat yritykset rahoittaa myös yksinään, jolloin tutkija muuttuu vähäksi aikaa ikään kuin yrityksen alihankkijaksi. Raja tuotekehitykseen on tässä kuitenkin lähellä, ja ainakaan itse en näe tuotekehitystä tutkimuksen piiriin kuuluvaksi, vaan pikemminkin tutkimuksen tulosten soveltamiseksi. Raja tutkimuksen ja tuotekehityksen välillä on kuitenkin veteen piirretty (lopussa hiukan tähän rajaan liittyvää filosofista tarkastelua).

EU puolestaan julistaa tutkimusrahoja laajoihin, mutta tarkoin määriteltyihin aiheisiin, jolloin rahoitusperusteena on lähinnä se, miten hyvin hakemus kattaa kaikki ilmoituksessa mainitut aspektit. Lisäksi se jakaa paljon rahaa tieteelliseen verkostoitumiseen (matkoihin ja kokouksiin) ja myös Suomen Akatemian käyttämien perusteiden kaltaisilla kriteereillä arvioitavaan huipputieteen rahoittamiseen.

Erilaisilla yksityisillä säätiöillä puolestaan on mitä erilaisimpia perusteluita, jotka ilmoitetaan hakujulisteessa.

Joskus erilaiset rahoittajat kokoavat voimiaan myös tutkimusohjelmiksi, joissa hakemusten aihepiiri on ennalta rajattu johonkin tiettyyn ilmiöön, jonka kaikki toteavat poikkeuksellisen tärkeäksi. Tällöin rahoitusperusteena on yleensä uuden tiedon tuottaminen ohjelman aihepiiristä.

Riippumatta rahoittajista, käytännössä kaikki tutkimushankkeet ovat yhden tai muutaman vuoden mittaisia. Jotkut rahoittajat vaativat väliraportointia, toiset taas eivät. Hankkeen päättyessä tehdään kuitenkin aina loppuraportti, jossa kerrotaan rahojen käyttö ja tärkeimmät saavutetut tulokset. Jokaisen tutkijan työ siis arvioidaan vähintään muutaman vuoden välein.

Tutkimuksen tavoitteiden asettamisesta

Hopliitti kysyi käytetäänkö rahaa tutkimuksiin, joissa lopputulos olisi jo ennalta päätetty. Minun tiedossani ei ole sellaisia, eikä sellaista omasta mielestäni tutkimukseksi voisi kutsuakaan.

Olen itse asiassa erään rahoittajan asiantuntijana toimiessani käyttänyt hakemuksen hylkäysperusteena sitä, että hakija oli erehtynyt kirjoittamaan jotain sellaista kuin "tutkimuksen tavoitteena on osoittaa oikeaksi että se ja tämä on näin". Tieteellinen tapa lähestyä asiaa olisi ollut "tutkimuksessa testataan onko se ja tämä näin".

Tämä ei poista sitä, etteivätkö tutkijat rakastuisi hypoteeseihinsa. Tieteen edistymisen kannalta lähestymistapana pitäisi kuitenkin siis aina olla oman hypoteesin vääräksi osoittaminen (falsifiointi), eikä sille tuen hakeminen. Tutkimustulokset näistä falsifiointiyrityksistä sitten aikanaan voivat kyllä tukea sitä omaa hypoteesia. Tämä saattaa kuulostaa semantiikalta, mutta tosiasiassa kyse on kuitenkin tärkeästä tieteenfilosofisesta erosta.

Toki joskus soveltavassa tutkimuksessa ollaan lähellä tilannetta, jossa haluttu lopputulos on asetettu. Eli jos pyritään vaikka luomaan geeniteknologian keinoin bakteerikanta joka tekee lääkeainetta X. Tällöinkään ei kuitenkaan etukäteen tiedetä onnistuuko tämä, vaan filosofisesti kysymyksessä on sen testaaminen, voidaanko tällainen bakteerikanta luoda yhdistelmä-DNA-tekniikan avulla.

Kun tämä on osoitettu, muuttuu bakteerikannan kehittäminen kaupallisesti mahdollisimman kannattavaksi tuotteeksi oman näkemykseni mukaisesti tuotekehitykseksi, jossa haluttu lopputulos on asetettu jo etukäteen.

Lopuksi

Tässä esittämäni näkemys on omani ja koska taustani on luonnotieteissä, se kuvannee lähinnä luonnontieteessä esiintyviä periaatteita. En tiedä kuinka paljon humanistit poikkeavat näistä, enkä halua tässä esittää arvauksia siitä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tieteen innovatiivisuus ja strategisen tutkimuksen rahoitusväline
Himasen pamfletti loukkaa tieteentekijän oikeustajua
Valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistus

Tieteen innovatiivisuus ja strategisen tutkimuksen rahoitusväline

Suomalainen tutkimus on siirtymässä uuteen aikaan vuoden kuluttua. Tutkimuslaitoksia supistetaan ja yhdistellään. Samalla aiemmin suoraan tutkimuslaitoksille budjetoitua rahaa siirretään niin sanottuun strategisen tutkimuksen rahoitusvälineeseen.

Suomessa, kuten melkein kaikkialla muuallakin länsimaissa, tutkimus on organisoitunut muita etevämpien ja tai kokeneempien tutkijoiden johtamiin tutkimusryhmiin. Näissä ryhmissä pieni osa henkilöstöstä on vakinaisissa työsuhteissa valtaosan toimiessa erilaisiin rahoituskuvioihin perustuvissa määräaikaisissa työsuhteissa.

Siten määräaikaiset tutkijat tekevät suuren tai yleensä jopa suurimman osan käytännön tutkimustyöstä vakinaisten henkilöiden huolehtiessa rahanhankinnasta, tutkimusryhmän työn yleisestä ohjauksesta, opetuksesta tai viranomaistehtävistä, muista asiantuntijatehtävistä sekä jatkuvasti laajenevasta byrokratiasta.

Edelle kirjoitetusta seuraa, että huomattava osa suomalaisten tutkimusryhmien ajantasaisimmasta osaamisesta on määräaikaisten tutkijoiden varassa. Näin myös omassa tutkimusryhmässäni. Mikäli tuo osaaminen yhtäkkiä katoaisi, olisi sen korvaaminen vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta.

Kun määräaikaisten työsopimusten varaan rakennettu osaaminen yhdistetään siihen tosiasiaan, että yleensä tutkimusryhmä alkaa tuottaa merkittäviä tuloksia vasta vuosien mittaan, on menestyvän tutkimusryhmän syntymisen ehdoton edellytys tutkimusrahoituksen jatkuvuus. Lyhyetkin katkokset aiheuttavat pikaisen osaamisen katoamisen, ja samalla tutkimusryhmään sijoitettujen aiempien investointien hukkaanmenon.

Tämän kilpailun perusteella jyvät erottuvat akanoista ja parhaat ryhmät jäävän eloon huonompien karsiutuessa - samalla suomalaisen tutkimuksen taso toivottavasti nousee kierros kierrokselta. Paitsi milloin väliin tulee joku suhmuroija sotkemaan rahanjakoa sekundaarisilla perusteilla.

Tuleva sektoritutkimuksen rahoitusväline on keskeisellä sijalla niin määräaikasten tutkijoiden kuin kokonaisten tutkimusryhmien tulevaisuuden ja sitä kautta koko suomalaisen tutkimuksen yhteiskunnallisen hyödyllisyyden kannalta. Ellemme me sivistysvaltiona eli tutkimusrahan jakajana sekä yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa sen hakijoina ja käyttäjinä osaa hyödyntää oikein tämän uuden rahoitusmallin tarjoamia mahdollisuuksia, emme me myöskään pysty antamaan veronmaksajille parasta mahdollista vastinetta heidän rahoilleen.

Siksi niin yliopistojen kuin etenkin tällä hetkellä suurten muutosten kourissa olevien tutkimuslaitosten tulisi huolehtia kaikkien nyt käynnissä olevien hallinnollisten muutosten keskellä ennen kaikkea parhaiden nykyisten ja uusien vasta nousussa olevien tutkimusryhmien toimintaedellytysten turvaamisesta.

Itse rahanjaossa olisi puolestaan pystyttävä välttämään marxilaistyyppinen tiedostavan etujoukon näkemyksiin perustuva innovaatiokirjoa rajoittava rahanjako (jollainen lienee valitettavasti tulossa), jossa erilaisista etujärjestöistä ja päättäjistä valikoitu tutkimusta vajavaisesti tunteva joukkio miettii kukin omasta kapeasta näkökulmastaan aiheita, joihin voisi pyytää tutkimusrahaesityksiä.

Nyt tekeillä olevan marxilaisen ratkaisun menestysmahdollisuudethan on jo nähty; vaikka tiedostavat etujoukkolaiset olisivat kymmenen kertaa näkevämpiä kuin tavalliset tutkijat, omaa tuhat tavallista tutkijaa kuitenkin kymmenen kertaa enemmän näkemystä kuin kymmenen hengen tiedostava etujoukko. Lisäksi tuhannen hengen massan ajautuminen ideologisille harharetkille on epätodennäköisempää kuin kymmenen hengen neuvoston. Juuri tällaisista syistä edesmennyt Suomen itäpuolella sijainnut työläisten paratiisikin jäi tieteellis-teknologisessa kilpailussa länsimaiden jalkoihin.

Vältetään siis strategisen tutkimuksen rahoitusvälinettä muodostettaessa ennalta tiukasti rajatut hankepyynnöt ja julistetaan niiden sijaan avoin haku, jonka perusteella rahoitus jaetaan parhaille hakemuksille. Näin saadaan tarjolle koko suomalaisen tiedeyhteisön innovatiivisuuden hedelmät, joista parhaat ja innovatiivisimmat voidaan rahoittaa.

Toisin sanoen toimitaan kuten Suomen Akatemian nykyisessä hankehaussa, mutta lisätään hakemusten keskeisiin arviointikriteereihin sovellettavuus ja käytännön merkitys. Innovatiivisuus, korkea tieteellinen taso ja yhteistyökuviothan siellä jo ovatkin.

Aiempia ajatuksia samasta aihpiiristä:
Miljoonia poliittisiin pamfletteihin - näin on hallitus päättänyt
Valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistus
Turhan tutkimuksen hyödyllisyydestä ja hyödyttömyydestä

Miljoonia poliittisiin pamfletteihin - näin on hallitus päättänyt

Kirjoitin jokin aika sitten Himasen raportista todeten kuinka sen teettäminen Suomen Akatemian varoilla loukkasi tieteentekijöiden oikeustajua. Sisäpiiritietona voi kertoa, että kanssani samaa mieltä on todella suuri osa ainakin luonnontieteiden tutkijoista - itse en ole vielä tavannut yhtään erimielistä kollegaa.

Tässä kirjoituksessa haluan kiinnittää arvoisan lukijani ja veronmaksajan huomion siihen, että ilmeisesti Himas-casen opettamana valtioneuvosto on päättänyt ottaa käyttöönsä aiemmin tutkimuslaitosten käytössä olleita varoja seuraavan lainauksen mukaisesti: "uudistuksella myös vahvistetaan valtioneuvoston yhteiskunnallista päätöksentekoa tukevaa tutkimus- ja selvitystoimintaa kokoamalla valtioneuvoston ja sen ministeriöiden käytettäväksi rahoitusta valtion tutkimuslaitosten budjettirahoitteisista tutkimusmäärärahoista asteittain vuosina 2014–2016 siten, että valtioneuvoston ja sen ministeriöiden välittömien tietotarpeiden tutkimus-, arviointi- ja selvitystoimintaan on vuonna 2014 käytössä 5 M€, 2015 7,5 M€ ja 2016 12,5 M€ sitomattomia tutkimusvaroja"

Selväkielelle käännettynä tämä tarkoittaa, että tulevaisuuden himas-pamflettien teettäminen käy sitä varten korvamerkityillä rahoilla, eikä pääministerien enää tarvitse väärinkäyttää vakiintuneiden tutkimusrahoittajien varoja. Näin vältetään nähdyn kaltaiset kiusalliset kohut.

Sitä paitsi, kuten edelle lainaamastani ilmenee, pamfletti-varoja on jatkossa käytössä niin paljon, että Himasen 700 000 euroa on siihen verrattuna pikkurahaa. Onnea vain suomalaiselle veronmaksajalle!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Himasen pamfletti loukkaa tieteentekijän oikeustajua
Valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistus
Tutkimustuloksesta tuotteeksi

Valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistus

Valtioneuvosto on tänään hyväksynyt periaatepäätöksen valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistukseksi. Päätöksen mielenkiintoisimpia kohtia on VTT:n ja Mittatekniikan keskuksen yhdistäminen sekä etenkin tämän tulevan uuden laitoksen suunniteltu tulevaisuus valtion kokonaan
omistamana voittoa tavoittelemattomana erityistehtäväyhtiökkönä. 

Toisin sanoen suomalainen soveltava tekninen tutkimus tullaan jatkossa irrottamaan valtion suorasta ohjauksesta. Muut valtion tutkimuslaitokset sen sijaan suitsetaan entistä tiukempaan tulosohjaukseen, jonka tärkeänä työkaluna tulee olemaan strategisen tutkimuksen rahoitusväline, jonka vuotuinen käyttöpääoma on 70 miljoonaa euroa. 

Tämän rahan käytön suuntaviivoista päättää itse valtioneuvosto eli maan hallitus käyttäen apunaan hyväksi näkemiään asiantuntijoita. Näin se "rahoittaa ongelmakeskeistä tutkimusta, jonka tarkoituksena on löytää ratkaisuja merkittäviin yhteiskunnan haasteisiin ja ongelmiin".

Minusta tämä kuulostaa perineuvostoliittolaiselta ajattelulta, jossa poliittisella johdolla nähtiin olevan kaikki viisaus, joka viisivuotissuunnitelmien kautta ohjattiin koko valtion ja sen väestön hyväksi. Toivottavasti Suomen poliittinen eliitti onnistuu pyrkimyksissään Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroota paremmin. Epäilen.

* * *

Jotta en kuulostaisi räksyttävältä rakilta totean, että nyt päätetyn rahoitusmallin riskejä ovat ainakin seuraavat.

Ensinnäkin tutkijat ovat (tai ainakin heidän tulisi olla) niitä henkilöitä, jotka ainakin Suomessa tuntevat oman alansa tulevaisuuden mahdollisuudet parhaiten. Jos ja kun näin on, on heillä poliitikkoja ja muita tutkimustiedon käyttäjiä parempi käsitys myös siitä, mihin asioihin panostamalla on mahdollista saavuttaa sellainen tieteellinen läpimurto, joka tuottaa parhaiten teollisia tai muita innovaatioita.

Toiseksi poliitikkojen avustajakuntineen olisi hallittava koko sektoritutkimuskentän tarpeet sekä tutkimuslaitosten henkilöstön ammatilliset mahdollisuudet. On itsestään selvää, ettei näin ole, vaan tutkijoiden kyvyt ja osaaminen tulevat hyödynnetyksi vain osittain.

Kolmanneksi ja edelliseen liittyen näen erityisen suurena riskinä sen, että tutkimusrahoitus muuttuu entistä epävakaammaksi. Jos esimerkiksi yhtenä vuonna valtioneuvosto haluaa lisätä merkittävästi bioenergiaan liittyvää tutkimusta se julistaa haettavaksi niin paljon rahaa, ettei suomalaisen tutkimuskentän ammattitaito mahdollista sen tehokasta hyödyntämistä. Jos hankkeen päätyttyä "muotiala" on vaihtunut, maan hallitus voi päättää satsata vaikkapa yhteiskunnallisten yritysten tutkimukseen ja unohtaa kokonaan bioenergian tutkijat, jotka ollessaan juuri pääsemässä läpimurtoon jäävätkin vaille riittävää rahoitusta.

Riskit eivät lopu tähän, mutta teen ehdotuksen jolla tämä uusi rahoituskanava voisi toimia koko Suomen eduksi. Ehdotan, että valtioneuvosto avustajineen luopuu neuvostoliittolaistyylisestä roolistaan suuntaviivojen antajana.

Poliittisen etujoukon viisauden sijasta uuden rahoitusinstrumentin rahoituspäätökset tulisi tehdä tutkijoiden avointen rahoitusesitysten pohjalta käyttäen kriteerinä erityisesti odotettavissa olevien tutkimustulosten hyödynnettävyyttä, innovatiivisuutta ja toteuttamiskelpoisuutta. Näin strategisessa tutkimuksessa hyödynnettäisiin koko suomalaisen tutkimuskentän osaamista ja innovaatiokykyä; eikä jouduttaisi toimimaan pienen edelläkävijäjoukon väkisinkin rajallisen ymmärryskyvyn varassa.

* * *

Valtioneuvoston periaatepäätösten hälyttävin uudistus on kuitenkin 12,5 miljoonan euron korvamerkitseminen rahoitusapparaattiin, joka on päätöksentekijöiden vapaasti käytettävissä erilaisiin selvityksiin. Olen pahoillani, mutta luettuani tästä apparaatista ensimmäinen mieleeni tullut asia oli surullisen kuuluisa Himasen raportti.

Tulevien ministerien ei siis jatkossa tarvitse Kataisen tavoin pakottaa normaaleja rahoituskanavia laillisuutta hipoviin ratkaisuihin, vaan he voivat ongelmitta pyytää ystäviltään erilaisia raportteja. Toki tällaista rahoitusta voi käyttää järkevästikin, mutta väärinkäytön houkuttelevuus on silmiinpistävä.

Lopuksi. Koska uusi rahoitusinstrumentti vaatii myös hallinnon (Suomen Akatemian yhteyteen perustettava strategisen tutkimuksen neuvosto), lisää nyt tehtävä uudistus tutkimukseen liittyvää hallintobyrokratiaa. Toisin sanoen itse tutkimukseen jää tämän uudistuksen jälkeen entistä vähemmän varoja.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Turhan tutkimuksen hyödyllisyydestä ja hyödyttömyydestä
Miksi Katainen valehteli Himas-kohussa?
Tutkimustuloksesta tuotteeksi

Turhan tutkimuksen hyödyllisyydestä ja hyödyttömyydestä

Filosofi Airaksinen puhuu Yleisradion välittämänä pehmoisia. Taustalla on ilmeisesti harmistus filosofien viime aikoina saamasta huonosta maineesta. Tarkoitan Valtaojan totuudenmukaista lausuntoa filosofien kyvyttömyydestä ratkaista luonnontieteellisiä ongelmia sekä Himasen raportin väitetystä keveydestä.

Airaksisen yhteiskunnalliseen tutkimukseen liittyvästä väitteestä en osaa sanoa mitään varmaa, mutta sen tiedän, että lääketieteellisessä mikrobiologiassa sellaiset tulokset, jotka eivät ole toistettavissa ovat erittäin harvinaisia. Toki sellaisiakin ilmenee, tuntemattoman selvittämisestä kun on kysymys. Mutta ei lähestulkoonkaan niin yleisesti kuin Airaksinen ymmärtämättömyyttään olettaa.

Lopuksi totean, että Airaksinen on epäselvä käsitteissään, sillä hän ei selvästi ilmaise mitä nollatutkmus hänen mielestään on. Ainakaan nollatutkimusta ei ole sellaisen tiedon tuottaminen, jolla ei näyttäisi olevan käytännön merkitystä, mutta joka tuottaa ihmiskunnan tietoisuuteen jotain uutta. 

Tällaisesta tutkimuksesta esimerkkinä todettakoon vaikkapa mikrobien kasvatusmaljalle ilmaantuneiden estovyohykkeiden herättämän uteliaisuuden tyydyttäminen johti aikanaan bakteeriatautien lähes täydelliseen hävittämiseen länsimaista. Eikö jo pelkästään tämä "hyödytön tutkimus" oikeuta kaiken inhimillisen uteliaisuuden tyydyttämiseksi tehdyn tutkimuksen? 

Ja laajemmin ottaen, eiköhän inhimillisen uteliaisuuden tyydyttäminen ja sen mahdollistaminen ole ollut se "driving force", johon länsimaiden teknis-taloudellinen ylivoima muuihin kulttuureihin verrattuna on pääasiassa perustunut. Näillä sanoin ilmaisen tuntevani syvää myötähäpeää filosofi Airaksisen lausunnosta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Älykäs vai kiinnostunut - kas siinäpä vasta kysymys!

Miksi Katainen valehteli Himas-kohussa?

Tutkimustuloksesta tuotteeksi

 

Innovaatioita 2020-luvun tarpeisiin?

Satuin lukemaan Science-lehden letters-palstalta seuraavan tiedonjyvän: tutkijat Reidenberg ja Erle olivat selvittäneet kuinka kauan uuden lääkkeen viranomaishyväksymiseen kuluu keskimäärin aikaa sen jälkeen kun lääkkeeseen johtanut perustutkimus on saavuttanut uuden sovelluksen mahdollistavan tiedon tason. Vastaus oli ruhtinaalliset 16 vuotta. Se on varsin hyvin sopusoinnussa aiemman selvityksen tuottaman 13,5 vuotta kanssa.

Tätä taustaa vasten haluan nostaa esiin pitkäjänteisen perustutkimuksen merkityksen. Siitä ei synny uusia lääkkeitä (tai muilla aloilla muita innovaatioita) suoraan. Perustutkimuksen tarkoituksena nimittäin on vain ja ainoastaan ymmärtää asioita. Ja sen voimakkaimpana moottorina toimii inhimillinen uteliaisuus.

Tästä näennäisestä tarkoituksettomuudestaan huolimatta perustutkimus luo pohjan uusille innovaatioille, joita edellä referoimani tiedonjyvän mukaan syntyy noin puolentoista vuosikymmenen kuluttua. Tätä varten yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tehdään perustutkimuksen lisäksi soveltavaa tutkimusta ja yritysmaailmassa edelleen sen pohjalta tuotekehitystä.

Kaiken edellytyksenä ja lähtökohtana on kuitenkin aina perustutkimus, eli asioiden syvällinen ymmärtäminen. Ilman sitä jäisivät kaikki uudet innovaatiot - niin nanosellut, uudenlaiset lääkeaineet kuin tietotekniset laitteetkin - syntymättä. Tästä parhaana esimerkkinä toimii vertailu perustutkimusta tukevien ja pelkästään sovelluksiin pyrkivien yhteiskuntien menestys kansainvälisessä kilpailussa. Tämän asian näyttää ymmärtäneen myös Kiina.

Vaikka Suomessa tutkimuksen merkitys on jopa poliitikkojen piirissä ymmärretty yleisellä tasolla, oli äskettäinen yliopistouudistus omiaan rapauttamaan perustutkimuksen pohjaa siirtäessään rahoitusvastuuta julkiselta sektorilta yksityiselle. On nimittäin varsin kohtuutonta vaatia yksityistä yritystä odottelemaan puolitoista vuosikymmentä mahdollista innovaatiota, jota voisi sitten kaupallisesti hyödyntää.

Mielestäni perustutkimus tulisikin rinnastaa sellaisiin julkisiin palveluihin kuin koulutus tai terveydenhoito, joiden tarkoituksena on luoda pohja terveen yrityselämän toiminnalle ja sitä kautta kansakunnan vauraudelle. Tällaisiin tarkoituksiin käytetty veroeuro tuottaa sijoitetun rahan takaisin moninkertaisesti, mutta vasta pitkällä aikavälillä ja epäsuorasti.

Nyt ollaan myös tutkimuslaitosten perusrahoitusta siirtämässä ulkopuoliselle tilaajalle. Toistaiseksi tämän tilaajan identiteetti on epäselvä, mutta kyseeseen tulevat eri ministeriöiden virkamiehet, poliitikot ja kenties yrityselämän edustajat. Nämä tahot varmasti pitävät hyvän suunnitelmatalouden keinoin huolen siitä, että poliitikkojen ja yritysten välitön tiedonsaanti ja selvitystoiminta tulevat hoidetuksi.

Mutta miten tässä uudistuksessa käy kaiken innovaatiotoiminnan pohjana olevan perustutkimuksen, jossa viisaus ei tule hallintovirastoista eikä johtamisjärjestelmistä vaan ihmisten omaehtoisesta uteliaisuudesta, innostuneisuudesta ja omistautumisesta työhönsä?

Suurin osa ihmiskunnan suurimmista keksinnöistä on syntynyt yksittäisten henkilöiden oivalluksina, joiden taustalla on ollut syvällinen ymmärrys keksinnön taustoista - siis perustutkimus. Toivottavasti yliopistouudistuksen ongelmat saadaan korjatuksi siten, ettei tällainen syvällisen ymmärryksen hankkiminen käy mahdottomaksi. Samalla olisi myös huolehdittava siitä, ettei tutkimuslaitosten anneta valua konsulttityyppisten selvitysten tekijöiksi, vaan myös niiden puitteissa voitaisiin edelleen selvittää asioita pintaa syvemmälle.

Vain siten toimimalla luomme edellytyksiä suomalaisille innovaatioille myös 2020-luvulla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
VTT:n johdolle oppia sananvapaudesta
Luonnollinen innovaattori
Kiinan tie