Verotuksen oikeutus ja pimittäminen

Alkujaan ihmiset elelivät ulkoistamatta käytännössä mitään palveluksia yhteisesti kustannettaviksi. Suomessa tämä jakso päättyi viimeistään keskiajalla Ruotsin ottaessa vallan maan länsiosissa ja Venäjä itäosissa, todennäköisesti jo paljon aiemmin.

Vieraan vallan tultua maahamme määrättiin ihmisille maksettavaksi vero, jonka hoitivat käytännössä talolliset kaikkien asukkaidensa puolesta. Perusteluna käytettiin ihmisten ja heidän omaisuutensa suojelemista viholliselta. Myös kristinuskon mukana saapunut kirkko otti osansa, olihan sen tarpeet määritetty jo Raamatussa "kymmenyksinä".

Käytännössä verotus nousi nopeasti sietämättömäksi ja sen kerääminen monin tavoin epäreiluksi. Lopputuloksena saatiin 1590-luvulla maahan nuijasodaksi kutsuttu sisällissota.

Se ei kapinallisten kukistuttua muuttanut itse asiaa, vaan verotus kävi Ruotsin suurvalta-aikana entistä rankemmaksi. Eihän kuninkaan ja aatelisten loisto olisi ollut mahdollista ilman varoja eikä Eurooppaa voinut vallata ilman resursseja.

Ajan myötä verotuksella ryhdyttiin hoitamaan myös muita kuin sota- ja jumaluusasioita. Syntyi hyvinvointivaltio, jossa verotusta yritettiin perustella kansalaisten parhaalla.

Vanhusten huolto, terveydenhuolto ja köyhäinapu otettiin julkisen sektorin piikkiin. Ajan myötä sinne lisättiin kaikenlaista muutakin tieteiden, taiteiden ja muun kulttuurin tukemisesta aina kehitysapuun ja muuhun maailmanparantamiseen, sosiaaliturvaan, yritysten ja maatalouden tukemiseen, luonnonsuojeluun sekä Euroopan Unionin jäsenmaksuihin.

Lopputuloksena valtiosta ja kunnista on kasvanut hyvinvointivaltion keskeisiä toimijoita, joiden osuus BKT:stä on kasvanut valtavaksi. Taloudellisen taantuman aikana se on merkinnyt julkisen talouden nopeaa velkaantumista.

Suomessa tämä kehitys lienee tullut tiensä päähän tämän vuosikymmenen alkupuolella, koska silloin ainakin valtion budjetin kasvua alettiin tosissaan taittaa, kuten täällä olevasta kuvasta näkyy. Siitä huolimatta budjetit ovat olleet alijäämäisiä, eli ne on rahoitettu ottamalla velkaa meidän kaikkien yhteiseen piikkiin.

Tässä tilanteessa verotuksen alkuperäisen oikeutuksen eli turvallisuuden takaamisen rahoituksesta on tullut yhä vaikeampaa. Iskukykyisen armeijan ylläpito on kallista, eikä se tahdo sopia budjetin raameihin.

Niinpä aamun lehti kertoi pyrkimyksestä uusien asehankintojen rahoittamiseksi budjetin ulkopuolelta. Li Anderssonin (vas.) mukaan "rahoitusmallin pitää olla sellainen, ettei hankintojen takia jouduta vähentämään rahoitusta esimerkiksi perusturvasta tai koulutuksesta".

Kommentti ei kuvaa yksin Anderssonin näkemystä, vaan kuvastaa käytännössä kaikkien poliitikkojen ajatusmaailmaa. Luultavasti myös useimpien asiaa turhan heikosti ymmärtävien suomalaisten.

Budjetin rajat ovat tulleet vastaan myös liikenneväylien rahoituksessa. Maanteille kaavaillaan kilometriperusteista maksua, jolla rahoitettaisiin tienhoidon tehtäväkseen saavaa yhtiötä. Tämä yhtiö voisi sitten ottaa velkaa teiden hoitamiseksi, eikä se näkyisi valtion budjetissa eikä siten poliitikkojen päätöksenteossa. Suomalaisten kukkarosta senkin tienhoidon ja myös sitä varten otetun velan hoitaminen kuitenkin viime kädessä otettaisiin.

Julkisten menojen siirtäminen pois budjetista on ennen kaikkea vallanpitäjille hyvä ratkaisu. Sen avulla ongelmia voidaan siirtää pois näkyvistä käymättä syvällistä keskustelua julkisen sektorin koosta ja tehtävistä. Samalla kansalaisiin kohdistuva maksurasitus kasvaa entisestään - eli heidän tuloistaan yhä pienempi osa jää itse käytettäväksi.

Työnantaja palkansaajalleen maksamasta 100 eurosta on vähennettävä ensin valtion, kunnan, ja mahdollisesti seurakunnan keräämät tuloveroluonteiset maksut. Jos ne ovat esimerkiksi 30 prosenttia, jää verotetulle tilille maksettavaksi ns. nettopalkaksi 70 euroa.

Tällä rahalla palkansaaja voi ostaa palveluja ja tavaroita, joista peritään alv. Se on yleisesti 24 prosenttia, mutta esimerkiksi ruuan osalta tätä alhaisempi.

Siten todellinen kansalaisten maksama alv on riippuvainen ostettavan tavaran laadusta ja joka tapauksessa 24 prosenttia alhaisempi - sanotaan esimerkiksi 20 prosenttia. Näin ollen työntekijän bruttopalkaksi saaman satasen todellinen ostovoima on noin 58 euroa.

Edellisen lisäksi on huomattava, ettei yrittäjä pysty maksamaan tuota 100 euron palkkaa, ellei työntekijän työ tuota huomattavasti suurempaa summaa yritykselle. Senhän on palkan lisäksi hoidettava yrityksen muut kulut, jotka vaihtelevat yrityskohtaisesti.

Oman, julkisen, työnantajani sosiaali- ja yleiskustannukset ovat noin 1,2-kertaiset sen maksamaan palkkaan nähden. Yksityisillä yrityksillä vaihtelua lienee runsaasti riippuen toimialasta ja yrityksen sisäisestä tehokkuudesta.

Lopputuloksena voidaan joka tapauksessa todeta, että 100 euron työn teettämisen kustannus työnantajalle on yli 200 euroa, minkä päälle pitäisi vielä saada yritykselle liikevoittoakin. Oman työnantajani maksaman palkan ostovoima 58 euroa on työnantajan maksamista kustannuksista noin 26 prosenttia.

Edelle kirjoittamani logiikan soisi olevan ymmärretty aina puhuttaessa yritysten laskutuksesta, palkanmaksusta ja verotuksesta. Sekä yrittämisen edellytyksistä maassamme.

Jos julkinen sektori rahoittaa jatkossa erilaisia toimiaan verojen sijasta muilla maksuilla, vähentävät ne edelleen palkansaajan työstään saamaa vastinetta. Siksi nyt meneillään oleva budjettitekninen kikkailu ansaitsisi syvällisen poliittisen keskustelun, jonka aiheena tulisi olla sekä julkisen sektorin kaikkien tehtävien kriittinen arviointi että niihin liittyvän verotuksen oikeutus.

Tätä keskustelua en ole kuitenkaan nähnyt käytävän. En etenkään valtakunnan merkittävimpien poliitikkojen keskuudessa. Enkä tässä yhteydessä aja itse kaikkien julkisten palvelujen alasaloa tai edes minimointia, mutta kuitenkin niiden kriittistä harjaamista nyt esillä olevan verotuksen pimittämisen sijasta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Julkisen kulutuksen ja verotuksen dilemma
Osoittaako McDonalds suomalaisten ymmärtävän?
Pelimiehiä ja maksumiehiä