Osama bin Shafaat kansanryhmänsä edustajana

Juutalaisen seurakunnan puheenjohtajaa Yaron Nobornik on saanut Aalto-yliopistossa työskentelevältä Osama bin Shafaatilta selkeäsanaisen uhkailuviestin. Sen sisältö oli lyhyesti: "pysy kuulolla, aion tehdä sinusta vielä pelokkaamman parin seuraavan viikon aikana. Jos olet peloissasi iskulauseistani, varmistan, että kuulet niitä ympäri Aaltoa".

Yle teki asiasta uutisen, jonka mukaan yliopisto aikoo selvittää asian. Sen insinööritieteiden dekaanin mukaan "minkäänlaista vihapuhetta, häirintää tai uhkailua ei täällä sallita". 

Tapaus on erittäin ikävä monellakin tavalla. Ensinnäkään nähdyn kaltainen uhkailu ei ole millään tavalla hyväksyttävää Suomessa. Toiseksi se osoitti jälleen kerran Ylen uutisoinnin vajavaisuuden, koska asiasta kirjoitetussa jutussa ei mainittu uhkailijan olevan maahanmuuttajataustainen. 

Lisäksi siinä oli virhe bin Shafaatin työstä, koska hänen mainittiin olleen tutkija, vaikka Nobornikin ja vielä googlen muistissa olevien - Aallon ja LinkedIn:in - nettisivujen otsikoiden perusteella kyseessä on tutkimusassistentti. Jos tämä virhe on tarkoituksellinen, on kyseessä mitä ilmeisimmin Ylen toimituksen tarkoituksellinen harhauttaminen, jonka avulla uhkailijan tunnistamisesta yritetään tehdä vaikeampaa.

Kolmas tähän tapaukseen liittyvä ikävyys on se, että uhkailija on - nimensä perusteella arvioimani - kansanryhmänsä parhaimmistoa kyettyään hankkimaan itselleen työpaikan yliopistosta. Se herättää kysymyksen siitä, että mikäli bin Shafaatin kanssa saman taustan omaavien ihmisten parhaatkin yksilöt käyttäytyvät nyt nähdyllä tavalla, niin mitä meillä on odotettavissa koko 150 000 ihmiseen kasvaneelta porukalta?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Joka kymmenes maahanmuuttajataustainen järvenpääläisnuori on rikollisilla poluilla
Seitsemän prosenttia muslimeita
Vihapuhetutkimus ja empatia

Marxilainen väitöskirja

Omaan ajatusmaailmaansa sulkeutuneen maailmanparantajan elämä on tuskallista. Tämä tuli mieleeni kun lukaisin aamun lehdestä jutun eilen tarkastetusta marxilaisesta väitöskirjasta, jonka sanoma - ainakin jutun mukaan - oli, että korkeakoulutus on ekologisesti tuhoisaa ja tukee kapitalismia.

Väittelijän mukaan "nykyinen talousjärjestelmä vaatii koko ajan kasvua ja nimenomaan materiaalista kasvua, ja se on ekologisesti tuhoisaa. Me tuhoamme mielekkään elämisen edellytyksiä, kun järjestelmä laajenee ja tarvitaan lisää tuotantoa, kulutusta ja ihmisiä haluamaan enemmän."

Väittelijä on todennäköisesti tietyllä tavalla oikeassa. Kun ihmisillä on enemmän tietoa, on heillä kyky saada elämässään aikaan enemmän kehitystä kuin silloin, jos tietoa ei ole.

Nykyinen korkeakoulutus perustuu siihen, että opettajat tekevät omaa tutkimusta, jonka tarkoituksena on lisätä koko ihmiskunnan tiedon määrää. Siis oppia aivan uusia asioita, lääketieteestä, ekonomiasta, maataloudesta, luonnon monimuotoisuudesta... ja niin, myös kestävästä kehityksestä.

Oman tutkimuksen kautta tutkija-opettajat ovat selvillä oman alansa uusimmista tutkimustuloksista ja voivat siirtää niihin liittyvää tietoa opiskelijoilleen. Ja lopputyössään opiskelijat jopa tuottavat pikkuisen sirpaleen myös aivan uutta tietoa.

Aalto yliopiston tiedotteen mukaan "jotta korkeakoulutus ei olisi vain väline muiden välineiden joukossa globaalissa talouskilpailussa, olisi ensiarvoisen tärkeää, että koulutuksen tavoitteiden asettaminen lähtisi liikkeelle maapallon rajoista ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta". Minulle jäi hämäräksi, mitä tämä tarkoittaisi käytännössä. Jonkinlaista aivopesua?

* * *

Itse olen sitä mieltä, että korkeakoulutuksen ei tule lähtökohtaisesti perustua muihin tavoitteisiin kuin koulutettavan tiedon tason, ymmärryksen ja osaamisen nostamiseen. Se, mihin tuota tietoa, ymmärrystä ja osaamista käytetään, on sitten koulutetun, hänen työnantajansa ja yhteiskunnan asia.

Ajatus siitä, että koulutuksella olisi jonkinlainen etukäteen asetettu poliittinen tavoite eli rajoite on moneen kertaan nähty huonosti toimivaksi ratkaisuksi. Se lienee ollut pääsyy esimerkiksi siihen, etteivät 1900-luvun sosialistiset valtiot pärjänneet teknis-taloudellisessa kilpailussa, ettei islamin piirissä synny suunnattomista öljyvaroista huolimatta hyvinvointivaltioita tai että Pohjois-Korean kehitys on jäänyt pahasti Etelä-Korean jalkoihin.

Siten pitäisi Aalto yliopistossakin olla selvää, että väittelijän haaveilema poliittisesti rajattu koulutus johtaisi myös Suomessa kaikenlaisen kehityksen hidastumiseen ja lopulta pysähtymiseen. Se ei tapahtuisi vuodessa eikä kahdessa, mutta ajan myötä elämän edellytyksen täällä Pohjantähden alla heikkenisivät. Ja jos olemme oppineet jotain, niin sen, etteivät "mielekkään elämän edellytykset" ole olleet parhaimmillaan taantuvissa talouksissa - ei sen enempää sosialistisessa talousjärjestelmässä, uskonnon hallitsemissa yhteiskunnissa kuin diktaattorin johtamassa aasialaisvaltiossakaan.

Pidettäköön siis huolta siitä, että korkeakoulu- ja muun koulutuksen tavoitteena on tulevaisuudessakin tiedon, ymmärryksen ja osaamisen lisääminen eikä poliittisen aivopesun edistäminen. Näin toimien myös väittelijän haaveileman "mielekkään elämän edellytykset" toteutuvat parhaiten - ja ehkäpä ihmiskunta jonain päivänä pystyy sovittamaan itsensä myös maapallon ekologisen kestävyyden rajoihin.

Aiempia ajatuksia samasta aiheesta:
Tiede on hyödyllisin instituutiomme
Ministeri Sanni Grahn-Laasonen asetti tähtäimen maailman huipulle
Avain menestykseen

Suomi tuhlaa arvokkainta pääomaansa

Jokainen on kuullut sanottavan, että yrityksen tärkein voimavara on sen henkilöstö. Tällä tarkoitetaan luonnollisesti ennen kaikkea henkilöstön osaamista.

Sama koskee luonnollisesti kokonaisia kansakuntia. Suomessa on korkeampi elintaso kuin vaikkapa öljyrikkaassa Venezuelassa, koska meillä osaamisen taso on verrattomasti korkeampi vaikka luonnonvarat eivät ylläkään samalle tasolle.

Tätä taustaa vastaan yksi viime päivien merkittävistä uutisista tuli tutkimus- ja koulutusmaailmasta, jossa Aalto-yliopisto päätti irtisanoa vajaa 200 henkilöä. Lisäksi luontaisen poistuman kautta vähennetään yli sata.

Irtisanomisten taustalla on Tekesin rahoituksen pieneneminen. Tämä kertoo siitä logiikasta, miten tutkimusta rahoitetaan nykyisin Suomessa. Osa tutkijoista toimii vakituisissa työsuhteissa ja etenkin nuoremmat määräaikaisilla työsuhteilla, joiden rahoitus tulee Tekesin tai vaikkapa Suomen Akatemian kaltaisten rahoittajien hyväksymien hankkeiden kautta.

Kilpailu rahoituksesta on kiristynyt määrätietoisen tutkijankoulutuksen takia jo pitkään. Esimerkiksi Suomen Akatemialle jätetyistä hakemuksista hyväksytään hakuinstrumentista riippuen noin yksi viidestä.  Yksittäisen nuoren tutkijan kannalta tämä tarkoittaa äärimmäistä epävarmuutta työsuhteen jatkumisen kannalta.

Omalla alallani parhaat nuoret tutkijat saavat pysyvän työsuhteen noin neljänkymmenen vuoden iässä. Loput tutkijankoulutetut joutuvat sinnittelemään jonkun muun hankkimalla määräaikaisella rahoituksella, jäävät ennemmin tai myöhemmin työttömiksi tai joutuvat vaihtamaan alaa, elleivät sitten onnistu pääsemään yksityisen sektorin palvelukseen esimerkiksi tuotekehitystehtäviin.

Jälkimmäinen on tietenkin kannatettavaa ja yhteiskunnan kannalta tutkijankoulutettujen erinomaista käyttöä. Tähän ovat itseni lisäksi kiinnittäneet huomiotaan muutkin kollegat.

Tässä kaikessa on kuitenkin syytä ymmärtää, että julkisella tutkimustoiminnalla ja yritysten tuotekehityksellä on keskinäinen tehtävänjako uusien tuotteiden ja innovaatioiden kehittämisessä. Julkinen tutkimus tuottaa sitä perustietoa, jonka varaan yrityselämä pystyy kehittämään kaupallisia tuotteita. Näin tapahtuu kaikkialla maailmassa, myös Yhdysvalloissa ja esimerkiksi Kiinassa.

Suomessa on vuoden 2010 jälkeen kuitenkin päätetty heikentää julkisen tutkimuksen asemaa. Ensin lähdettiin supistamaan tutkimuslaitosverkostoa, sittemmin yliopistojen perusrahoitusta ja lopulta myös Tekesin tai Suomen Akatemian kautta jaettavaa kilpailtua rahoitusta.

Vaikka osa tieteen ja tutkimuksen rahoituksesta menee työn luonteen takia väistämättä hukkaan, ei etukäteen ole mahdollista tietää mikä hypoteesi johtaa läpimurtoon ja mikä umpikujaan. Jos se tiedettäisiin, voitaisiin koko tutkimus jättää luonnollisesti tekemättä. Lisäksi lienee niin, että suurimmat läpimurrot syntyvät kaikkein riskialtteimmista hankkeista - eli niistä, joiden menestymismahdollisuuksia voi ennakoida heikoimmin.

Suomi on siis valinnut tiensä. Me olemme lähteneet kansallisen tutkimustyön supistamisen tielle ja tulevaisuus näyttää mihin tämä tie johtaa. Varmaa on vain, että maamme tutkijankoulutetuista muodostuu seuraavina vuosina valtava työvoimareservi, jonka hyötykäyttöön kannattaisi panostaa koko muussa yhteiskunnassa.

Ellei näin tehdä, niin heihin tehty panostus on vaarassa mennä lähes kokonaan hukkaan - se olisi tuskin kenenkään etu. Ei edes tutkijankoulutusta avoimesti halveksivien Alexander Stubbin ja Juha Sipilän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Portugalin sairaalakuolema ja Suomen herrat
Alexander Stubb tiedepolitiikkona
Strategisen tutkimusrahoituksen kallis hinta

Urapolkujärjestelmään!

Yliopistouudistus on saavuttamassa uuden vaiheen Ainakin Aalto-yliopisto, Helsingin yliopisto ja Oulun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta ovat luopumassa vanhasta suomalaisesta virkajärjestelmästä kohti anglosaksisten maiden "tenure track" systeemiä.

"Tenure track" voidaan suomentaa vaikka urapolkujärjestelmäksi. Siinä nuori tutkija saa pienipalkkaisen määräaikaisen toimen, jonka loppuessa hänen suoriutumisensa tutkimus-, opetus- ja hallinnollisista tehtävistä arvioidaan. Mikäli nuori tutkija saavuttaa asetetut tavoitteet, siirtyy hän urallaan seuraavaan vaiheeseen ja parhaassa tapauksessa lopulta saa professorin aseman. Käytännössä tutkijoiden urapolku siis muistuttaa armeijan hierarkiaa - paitsi että epäonnistumisesta seuraa työsuhteen purkaminen.

Mitä tämä uudistus merkitsee käytännössä?

Ensimmäinen ja varmaankin tässä uudistuksessa liikkeellepaneva vaikutus on yliopiston rahansäästö. Oulun yliopistolta kuullun ilmaisun mukaisesti yhdeksän professorin palkalla voi työllistää 15 alemman asteen opettajaa. Toisin sanoen näin voidaan viedä läpi merkittävä yliopiston tutkijaopettajien palkanalennus.

Tämä palkanalennus koskee siis yliopiston henkilökuntaa. Käytännössä nuoret tutkijat kuitenkin tekevät jo nykyisin töitä vaihtelevissa työsuhteissa ja apurahoilla, jolloin heidän näkökulmastaan katsottuna urapolkujärjestelmä saattaa tarjota jopa palkankorotuksen.

Toinen vaikutus on nuorille akateemisille osoitettujen kunnollisten työpaikkojen määrän kasvu. Näin ainakin lyhyellä aikavälillä. Pidemmällä aikavälillä vaikutus saattaa kuitenkin olla päinvastainen, sillä nuorena urapolkujärjestelmään päässeet henkilöt saattavat pysyä järjestelmässä jopa 40 vuotta sulkien samalla ovet seuraavien sukupolvien lahjakkuuksilta.

Tässä  oleellista on se, miten hyvin määräaikaiset urapolkuvirat pysyvät aidosti määräaikaisina, eivätkä muutu käytännössä vakinaisiksi. Tämä vaatii yliopiston hallinnolta selkeitä kriteereitä (ja niissä pitäytymistä) urapolulla etenemisestä. Tarkasteluvaiheeseen tulevien viranhaltijoiden liian positiivinen kohtelu saattaa rämettää koko järjestelmän muuttaen urapolkujärjestelmän suojatyöjärjestelmäksi. Tämä ei missään tapauksessa olisi veronmaksajan etu.

Kolmas vaikutus on opettajakunnan nuorentuminen järjestelmään siirryttäessä. Jos professuureista luovutaan urapolkuvirkojen hyväksi, joutuvat nämä nuoremmat tutkijat vastaamaan opetuksesta. Tämän seurauksena saataneen nykyistä innokkaampia opettajia, joiden kokonaisnäkemys tieteenalastaan kuitenkin on todennäköisesti heikompi kuin nykyisen opettajakunnan. Lopputulos voi olla yhtä hyvin positiivinen kuin negatiivinen.

Tässä on huomattava sekin, että pitkällä tähtäimellä huonosti toteutuvan urapolkujärjestelmän vaikutus voi olla jopa opettajakunnan vanheneminen. Näin käy vääjäämättä, jos ketään ei urapolun eri tarkasteluvaiheissa pudoteta pois järjestelmästä ja  kaikki nyt järjestelmään siirtyvät hoitavat opetusta eläkeikään asti. Tämä korostaa jo edellä mainitsemaani tarvetta määritellä erityisen tarkasti urapolkujärjestelmän eri vaiheiden kriteerit, sekä niistä kiinni pitämisen inhimillisen raskauden voittamista.

Neljäs seuraus on tutkijanuran ratkaisevien vaiheiden siirtyminen yhä nuoremmalle iälle. Nykyisessä järjestelmässä professuuriiin voivat hakea kaikki halukkaat, heidät arvioidaan yleensä kansainvälisen raadin toimesta ja mittavimman uran tehnyt nimitetään virkaan. Näin vaikkapa yksityisten yritysten tuotekehitysyksiköissä uran tehnyt henkilö saattaa siirtyä akateemisen maailman huipulle. Toki tätäkin järjestelmää on sotkettu kutsujärjestelyin, joiden tarkoituksena alkujaan lienee ollut turhien viranhakuprosessien välttäminen sillin kun yksi potentiaalisista hakijoista oli tunnetusti täysin ylivoimainen, mutta joita nykyisin käytetään muihin tarkoituksiin.

Tutkijanuran suurten ratkaisujen siirtyminen nuorelle iälle johtanee sellaiseen akateemisen uran jäykistymiseen, että nuorena muualla työelämässä toimivien on entistä vaikeampaa siirtyä akateemiseen maailmaan. Tätä ei voida pitää positiivisena asiana muutenkin norsunluutornissa istumisesta syytetylle yliopistolaitokselle. Yliopistojen olisikin hyvä etsiä keinot tämän riskin välttämiseksi.

USA:ssa ja Kanadassa urapolku-järjestelmää on käytetty pitkään, ja on selvää että se tarjoaa aivan käyttökelpoisen mallin akateemiselle tutkimukselle ja opetukselle. Alkujaan sen tarkoituksena oli vapauttaa tutkijat sidosryhmien paineesta tekemään parhaaksi näkemäänsä tutkimusta - toisin sanoen takaamaan heille akateemisen vapauden. Tämä tavoite lienee onnistunut parhaimmillaankin vaihtelevasti, ja käytännössä urapolkujärjestelmän on väitetty johtavan lähinnä tutkijoiden stressaantumiseen. Toisaalta on vaikea kuvitella, että suomalaisessa järjestelmässä apurahalla toimiva nuori tutkija olisi sen vähempää stressaantunut. Pikemminkin päin vastoin.

Urapolkujärjestelmä on siis saapunut Suomeen. Kuten edeltä ilmenee, on itselläni sitä kohtaan sekä positiivisia odotuksia että negatiivisia pelkoja. Sekään ei ole mahdotonta, ettei todellisuudessa juuri mikään muuttuisi vaan asiat ikään kuin vain nimettään uudelleen. On siis mielenkiintoista nähdä mitä järjestelmästä lopulta seuraa. Toivottavasti kaikki epäilykseni osoittautuvat vääriksi ja odotukseni oikeaan osuneiksi. Näin suomalainen tutkimus ja korkein opetus tehostuisivat tuottaen jatkossa entistä enemmän hyvinvointia maallemme.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Toimiiko alueellistaminen hyvinvoinnin lähteenä?
VTT:n johtajat tietovarkaissa
Yliopiston valintakriteereistä