Ministeri Sanni Grahn-Laasonen asetti tähtäimen maailman huipulle

Turun Sanomien mukaan hallitus on innostunut tuoreen nobelistimme näkemyksistä ja päättänyt myydä valtion omaisuutta rahoittaakseen yliopistoissa tehtävää perustutkimusta. Ajatus on lähtökohtaisesti oikea, mutta siinä piilee myös vältettäviä sudenkuoppia.

Taustalla on julkisen tutkimusrahoituksen pitkäaikainen supistaminen, joka alkoi jo Kataisen hallituksen aikana. Sen seurauksena esimerkiksi viime aikoina tohtoreiksi väitelleille nuorille tutkijoille ei ole avautunut edes haettavaksi työpaikkoja.

Sen seurauksena kalliisti tutkijakoulutetut erityisosaajat joutuvat vaihtamaan ammattiaan. Koska yksityisellä sektorillakaan ei jostain syystä ole innostuttu tästä poikkeuksellisen lahjakkaasta ja koulutetusta 30-40-vuoden ikään ehtineestä työvoimapotentiaalista, on heitä hakeutunut esimerkiksi lasten liikunnanohjaajiksi tai uudelleen koulunpenkille opiskelemaan vaikkapa farmaseutiksi (tiedän kaksi tapausta). Tällainen ei tietenkään ole yhteiskunnan resurssien järkevää käyttöä.

Mutta palataan asiaan. Nyt suunniteltu perustutkimuksen lisärahoitus on ministeri Sanni Grahn-Laasosen mukaan tarkoitus kytkeä yliopistojen rakenteellisiin uudistuksiin. Ministerin omin sanoin: "mallin tulee vahvistaa laatua ja vahvojen tutkimuskeskittymien syntymistä. Korkeatasoisen perustutkimuksen tekemisessä resurssimme ovat sirpaleina ympäri maata. Tarvitsemme vahvempia tutkimuskeskittymiä, joissa kyetään tekemään korkeatasoista tutkimusta, jota maailmalla siteerataan ja joka täyttää kansainväliset mitat."

Olen valmis allekirjoittamaan ministerin näkemyksen sanasta sanaan. Suomen korkeakoululaitos on hajasijoitettu ympäri maata, millä on ollut omat aluepoliittiset etunsa.

Samalla on kuitenkin tehokkaasti minimoitu maailmanluokan perustutkimuskeskittymien syntyminen. Sellainen kun vaatii sekä kalliita laiteinvestointeja että etenkin kilpaillen ja yhteistyötä tehden keskinäisessä vuorovaikutuksessa olevia eri tutkimuskohteisiin keskittyviä ja maailman huipulla olevia tutkimusryhmiä.

Ministerin mukaan: "rahaa saa suhteessa tekoihin. Tätä kutsutaan profiloitumiseksi, jossa korkeakoulut valitsevat alat, joilla on mahdollista olla kansainvälisellä huipulla, ja kokoavat yliopiston sisällä resursseja tavoitteen tukemiseksi."

Nyt on siis toivottava, että yliopistot ottavat profiloitumispyynnön tosissaan. Eli valitsevat omien vahvuuksiensa pohjalta ne alat, joilla niiden on mahdollista saavuttaa tieteen huippu.

Tässä suhteessa realismia on kuitenkin ainakin aiemmin ollut pikemminkin kaiken mahdollisen haaliminen omaan korkeakouluun - joten valitseminen on erityisesti "poisvalintaa". Sellainen ei ole koskaan ollut helppoa yliopistoille.

Olisi myös ymmärrettävä, etteivät pienimmät yliopistomme voi mitenkään yltää ihan oikeasti maailmanluokan tutkimuskeskittymiksi, vaikka poikkeuksellisten tutkimusryhmän vetäjien avulla ne voivatkin jonkin tutkimuskohteen suhteen päästä kansainväliselle huipputasolle. Tällöinkin jää kuitenkin toteutumatta päivittäinen vuorovaikutus muiden samantasoisten tutkimusryhmien kanssa sekä tutkimuksen pitkäjänteisyys tutkimusryhmän vetäjän jäädessä aikanaan eläkkeelle.

Grahn-Laasosen on siis syytä huolehtia, että yliopistot etsivät aidosti omat vahvuusalueensa. Samalla hänen on kuitenkin syytä huolehtia siitä, että ministeriön virkamiehet pysyvät lestissään eivätkä lähde ohjailemaan yliopistojen valintoja. Tosiasia kun joka tapauksessa on, että paras osaaminen löytyy yliopistoista itsestään eikä ministeriön virkamiehiltä.

* * *

Lopuksi muutama sivuhuomautus.

Uutista lukiessani jäin miettimään mitä hallituksen on tarkoitus tehdä ministeriöiden tutkimuslaitoksille? Myös niitä on viimeisten vuosien aikana ajettu alas rankalla kädellä.

Kansakunnan edun nimissä myös niistä tulisi saada mahdollisimman paljon irti - eikä pelkästään soveltavan tutkimuksen tai poliittisluonteisten selvitysten tekijöinä, vaan myös niiden taustalla olevan perustutkimuksen saralla. Ilman riittävää perusasioiden ymmärrystä kuihtuvat ajan myötä myös sovellukset ja luotettavat selvitykset.

Perustutkimuksen merkityksestä sen verran, että sen tavoitteena on ymmärtää sitä miten maailma toimii. Sen ensisijainen motivaattori on siis inhimillinen uteliaisuus, ei niinkään pyrkimys johonkin keksintöön tai innovaatioon. Jälkimmäiset toimivat ensisijaisina motivaatioina soveltavalle tutkimukselle ja tuotekehitykselle.

Perustutkimuksen tuloksellisuutta on vaikea mitata. Usein käytetään Grahn-Laasosen mainitsemia sitaatioita. Siinä ajatus kulkee niin, että mitä enemmän tiedeyhteisö on huomioinut tehtyä tutkimusta, sitä merkittävämpi se on. Omalla kohdallani suurin siteerausmäärä on tällä hetkellä lähes 500. Kyse on julkaisusta, jossa on kuvattu uusi tutkimusmenetelmä, jota on sittemmin hyödynnetty laajasti eri tieteenaloilla.

Perustutkimuksen tarkoituksena ei siis ole tuottaa suoraan hyödynnettäviä ideoita tai tuotteita. Sen sijaan sen kautta lisääntyvä ymmärrys tuottaa ikään kuin sivutuotteena suuria teknologisia tai muita edistysaskelia.

Niiden merkitystä voisi verrata vaikkapa matkailuun: perustutkimus vastaa pitkän matkan siirtymistä lentokoneella. Siinähän matkustajalle avautuu koneen laskeuduttua mahdollisuus tutustua lentokentän lähellä sijaitseviin kohteisiin, joihin ei ilman lentoa olisi ollut mahdollista päästä. Niihin voi sitten siirtyä autolla tai julkisilla liikennevälineillä ja lopulta kävelemällä, jotka tässä vertauksessa vastaavat soveltavaa tutkimusta ja tuotekehitystä.

Perustutkimukseen kannattaa siis sijoittaa siksi, että myös suomalainen yhteiskunta ja talouselämä voisivat päästä hyödyntämään ensimmäisinä suuria tieteellis-teknisiä edistysaskelia. Vaihtoehtona on olla riippuvainen muiden tekemästä perustutkimuksesta ja tyytyä poimimaan niitä murusia, jotka ovat jääneet muilta poimimatta.

Edellisten lisäksi mieleeni tuli myös se, että perustutkimuksen painottuessa olisi ratkaistava myös yliopistojen aluepoliittinen tehtävä. Jos yliopistot nyt erikoistuvat omille vahvuusalueilleen, niin mitä tehdään niiden antamalle koulutukselle?

Supistetaanko se huippututkimuspyrkimysten mukaisen erikoistumisen aloille, vai pyritäänkö myös muuta opetusta jatkamaan. Jos valitaan monialainen opetus, niin miten huolehditaan sen tasosta?

Korkein opetushan perustuu uusimpiin tutkimustuloksiin, joiden välittymisen takeeksi yliopistoissa ei juurikaan ole puhtaita opetusvirkoja, vaan niihin liittyy myös tutkimusvelvoite. Sen katsotaan auttavan yliopisto-opettajia seuraamaan oman alansa tieteellistä kehitystä paremmin kuin pelkkään opetukseen keskittyminen. On selvää, että tämä oletus pitää  paikkansa.

Lopuksi toivotan ministerille menestystä hänen pyrkimyksissään tehostaa suomalaista perustutkimusta. Toivottavasti ongelmat vältetään ja lopputulos on parempi, tuotteliaampi ja tehokkaampi kuin se, mistä suomalainen tutkimusapparaatti lähti noin viisi vuotta sitten kun sitä ryhdyttiin supistamaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Marita Laukkanen unohti
Onko Sipilän hallituksen esikuvana NKP:n politbyroo?
Tieteen tekemisestä