Himoverotus huolettaa suomalaisia

Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi mielipidekyselyn, jonka tulokset olivat poikkeuksellisen mielenkiintoiset. Sen mukaan peräti puolet suomalaisista olisi valmiita alentamaan veroja, jotta osaajat ja omistajat eivät muuttaisi pois Suomesta. Vain runsas neljännes oli eri mieltä.

Saman kyselyn vastaajista 60 prosenttia oli myös sitä mieltä, että omistajuutta pitäisi arvostaa enemmän, koska ilman omistajia ei olisi yritysten tarjoamia työpaikkoja. Päinvastaista mieltä oli vain kymmenen prosenttia näkemyksensä ilmaisseista. Toisaalta kaksi kolmesta vastaajasta oli huolissaan omistamisen keskittymisestä harvojen käsiin. 

* * *

Kyselyn mukaan näyttäisi siltä, että Suomessa ymmärretään laajasti sekä taloudellisen toimeliaisuuden merkitys että himoverotuksen luomat riskit yhteiskunnan kestävälle kehitykselle. Tämä on tietenkin maamme tulevaisuuden kannalta erinomainen asia, mutta herättää samalla ajatuksia voittoa ensi vuoden vaaleissa odottavan vihervasemmiston tilanteesta. 

Siksi veikkaan, että talous, verotus ja yrittäjyys nousevat tavanomaista suurempaan rooliin vuoden kuluttua käytävissä vaalikampanjoissa. Ja tietenkin myös medioiden välittämissä vaalikeskusteluissa. 

Jos ja kun näin käy, on mielenkiintoista seurata miten nyt mielipidekyselyissä etenevän opposition kannatus kehittyy juuri ennen vaaleja kiihtyvän kampanjoinnin aikana. Eli pystyvätkö demarit säilyttämään tukenaan neljänneksen äänestäjäkunnasta ja nouseeko maamme kahden laitavihervasemmistolaisen puolueen kannatus yli kymmenen prosentin? 

* * *

Tässä mielessä oli hauska lukea aamun Helsingin Sanomista, että demareiden puheenjohtaja Antti Lindtman ehdotti Suomelle opin ottamista Espanjan vasemmistolaisesta talouspolitiikasta, jota on tuettu miljardeilla euroilla EU-maiden – osin suomalaisilta veronmaksajilta verotettua – rahaa. Lieneekö tämä se kortti, jolla Lindtman arvelee nousevansa kalifiksi kalif... ei kun pääministeriksi pääministerin paikalle? 

Vai käykö jälleen kerran niin, että suomalaisten mieli muuttuu vaalikeskusteluiden aikana ja eduskunnan suurimman puolueen paikasta käydään jälleen kerran tasaväkinen kamppailu? Vieläpä sellainen, jossa joko viime aikoina kannatustaan nostanut Keskusta tai Perussuomalaiset nousevat uhkaamaan SDP:n ja Kokoomuksen asemaa pääministeripuolueena. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Voisiko ensi vuonna syntyä ei-sosialistinen hallitus?
SDP vaaransi Suomen turvallisuuden
Vihreät talouskasvua vastaan

Totuus, jonka kaikki tietävät valheeksi

Eduskunta on Suomen korkein yhteisistä asioista päättävä elin. Siksi voisi kuvitella, että kansanedustajan ammatti olisi hyvinkin arvostettu. 

Näin ei kuitenkaan ole, vaan esimerkiksi vuonna 2017 tehdyn selvityksen mukaan se oli vasta sijalla 351 – siis juuri ennen tanssijaa ja pari pykälää kosmetologin takana. Valitettavasti tähän on selvät syynsä.

* * *

Kansanedustaja Martin Paasi (kok) kirjasi sosiaaliseen mediaan ajatuksia herättävän huomion: "eniten politiikassa v*tuttaa älyllinen epärehellisyys. Eli viljellään sanomisia joita valheelliseksi tiedetään, istuntosalissa, mediassa ja somessa, ja kaikki aika menee tämän arvottoman retoriikan vatvomiseen". 

Eilen hän sitten huomasi, ettei ollut ensimmäinen, jolla oli tämänsuuntaisia ajatuksia. Presidentti Risto Ryti oli nimittäin todennut jo kauan sitten, että "pahimmat viholliset keskuudessamme ovat ne, jotka itsekkäistä syistä ovat valmiita uhraamaan kansakunnan elinedut, ja ne, jotka jatkuvasti ja toistuvasti julistavat totuutena sitä, minkä tietävät valheeksi".

Muistutettakoon tämän blogimerkinnän lopuksi vielä presidentti Alexander Stubbin todenneen pari päivää sitten Eduskunnan avajaisissa pitämässään puheessa, että "tänä päivänä usein se, joka sanoo räväkimmin, saa eniten näkyvyyttä. Provokaatiot palkitaan huomiolla. Ylilyöntejä luullaan rohkeudeksi. Liioittelua totuudenpuhumiseksi."

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onko Tytti Tuppurainen työpaikkakiusaaja?
Miksei Ylen toimittajalta voi vaatia kauhalla?
Mitä sitten, jos Risto Rytin tilalla olisi ollut Sanna Marin tai Petteri Orpo?

Päivi Arvonen, kenialaiset naiset ja feministinen todellisuus

Tulipa luetuksi merkillinen kolumni. Siinä minulle tuntematon journalisti, Päivi Arvonen, kertoi kenialaisista naisista. Hänen mukaansa he ovat ihailtavan ylpeitä naiseudestaan. 

Kirjoituksen mukaan kenialaiset naiset ovat henkisesti ja fyysisesti vahvoja ja tekevät etenkin maaseudulla fyysisesti raskaita töitä - kuten veden kuljettaminen pitkiäkin matkoja. Myös talojen rakentaminen ja kunnossapito ovat hänen mukaansa ainakin maasailaisten naisten vastuulla. 

Kenian maaseudulla naiset avioituvat Arvosen mukaan nuorena ja alkavat myös saada lapsia, eikä kenellekään tulisi edes mieleen kyseenalaistaa tätä käytäntöä. Kaupungeissa tosin naiset saattavat haluta pelkästään lapset - eikä siis miestä. 

Tällaisista eroista huolimatta - kolumnistin mukaan - "naiseuden korostaminen, olipa sitten kyse kampauksista, manikyyristä, ehostuksesta tai vaatteista, ei ole Keniassa asia, jota kukaan kyseenalaistaisi saati moittisi. Olipa kenialainen nainen minkä kokoinen, näköinen tai muotoinen tahansa, hän kantaa kehonsa ylpeydellä, pystypäin."

Lopuksi journalisti tähdentää, että hän on jo pitkään ihaillut afrikkalaisten ja lähi-itäläisten ihmisten kykyä elää hetkessä ja iloita elämän pienistä iloista. Lisäksi hän kehuu näiden hyvää itsetuntoa ja itsensä arvostamista, joka ei tarkoita ylpeyttä tai ylimielisyyttä vaan tervettä asennetta itseään ja muita kohtaan. Ja tätä korostaakseen päättää kirjoituksensa kertomalla, että kenialaisnaisilla on "naistenpäivä joka päivä".

* * *

Kolumnin luettuani jäin miettimään, että mitähän ihka oikea kenialaisnainen mahtaisi ajatella Arvosen näkemyksestä. Onkohan hänen maailmansa tosiaan niin valoisa, kuin suomalaisjournalisti antoi ymmärtää?

Vai kaipaisiko hän sittenkin enemmän tasa-arvoa ja miesten osallistumista perheen elämään muutenkin kuin lasten siittäjänä. Näin lienee ajateltu ainakin suomalaisen kehitysavun parissa työskentelevien joukossa, koska sen tavoitteena Keniassa vuosina 2021-24 oli "pääasiassa naisten osallistumismahdollisuuksien parantamiseen, naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseen, nuorten teknisen ja ammatillisen koulutuksen kehittämiseen sekä säällisten työpaikkojen lisäämiseen". 

Eikä tässä yhteydessä voi olla nostamatta esille sitäkään, että Yle julkaisi viime tammikuun 23. päivänä jutun, jonka mukaan Keniassa oli siihen mennessä eli runsaassa kolmessa viikossa murhattu ainakin 15 naista. Ja kai jotain kertoo myös kymmenen vuoden takainen uutinen siitä, kuinka kenialainen tuomioistuin oli koventanut koulutytön raiskanneiden kolmen miehen saamia tuomioita, ruohonleikkausta poliisilaitoksella - mutta vasta kansainvälisten protestien jälkeen.

Nämä helposti löytämäni esimerkit saivat minut epäilemään, että journalisti Arvosen ajatus on kulkenut pikemminkin wokellus-tyyppisen arvomaailman mukaisesti kuin tosiasioita seuraten. Siis kaikkea erilaisuutta ihailevaa ja perinteistä länsimaista elämäntapaa halveksivaa nykyfeminististä agendaa toteuttaen. Ja realisoitunut sitten absurdiksi kolumniksi, jossa jopa suuret yhteiskunnalliset epäkohdat kääntyvät kritiikittömän ihailun kohteeksi. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pelihimo ja takapiru 
Onko BBC:n rasistis-feministinen henkilöstöpolitiikka leviämässä Yleisradioon?
Elon Musk palautti mieleemme sen, että joka 72. vastaan kävelevä afgaani on tuomittu seksuaalirikoksesta

Ovatko muslimit koiria?

Opiskelin lukiossa psykologiaa tutustuen venäläisen Ivan Pavolvin koirakokeeseen. Siinä soitettiin kelloa juuri ennen kuin koiralle annettiin jauhettua lihaa suoraan suuhun. Ensin eläin ei reagoinut soittoon, mutta koetta toistettaessa se oppi yhdistämään kellon lihaan alkaen erittää sylkeä jo kuullessaan sen äänen. 

MTV3 kertoi uutisen, jonka mukaan "Etelä-Ruotsissa kolme poliisia sai sairaalahoitoa vaativia vammoja Linköpingissä, kun he yrittivät hillitä mellakkaa, joka sai alkunsa kun mielenosoittajat aikoivat polttaa muslimien pyhän kirjan, Koraanin". Pyydän arvoisaa lukijaani huomaamaan, että muslimien mellakka syntyi jo ennen kuin mitään Koraania oli poltettu. 

Koska tämä ei ollut ensimmäinen tapaus laatuaan (esimerkki, toinen ja kolmas), on meidän kysyttävä, että ovatko muslimit koiria? Siis ajatuskyvyttömiä olentoja, jotka eivät ymmärrä tuollaisten mellakoiden olevan vahingoksi koko maailman - ja ennen kaikkea Euroopassa elävien - muslimien arvostukselle sivistyneiden ihmisten parissa. 

Edelle kuvaamani ajatuskulku on kuitenkin ilmeisen haitallinen myös yhteiskunnalle, joka koostuu sekä muslimeista että muista ihmisistä. Siksi on syytä kysyä niin muslimeilta kuin muiltakin ihmisiltä, että jos ja kun tosiasiat viittaavat tämän merkintäni otsikon pitävän paikkansa, olisiko asialle syytä tehdä jotain? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ranskalaisen teinitytön tapaus
Alistuminen vai aggression sietäminen?
Kuin aivottomat eläimet

Spekulointia ja luottamusta

Jussi Halla-aho (ps) ja Simon Elo (ps) toivat eilen esille sen, kuinka monet muslimimaat ovat kieltäneet maahantulon kaikilta Israelin kansalaisilta ja rinnastivat sen Donald Trumpin paljon kohua herättäneeseen seitsemän muslimimaan asukkaiden maahantulokieltoon Yhdysvaltoihin. Niinpä Halla-aho heitti ilmaan poliittisesti kuuman, vaikkakin sarkastiselta vaikuttavan kommentin: "on varmaan jokin hyvä syy siihen, että tästä ei olla laajemmin närkästyneitä, mutta en lonkalta keksi, mikä se on."

En toki väitä tietäväni Halla-ahon ajatuksia, enkä muutenkaan selitystä hänen ihmettelyynsä. Mutta koska blogeissa on aina harrastettu spekulointia niin sallittakoon se minullekin.

Suoraan sanoen epäilen, että Halla-ahon ihmettelynaiheen taustalla on ainakin osittain Trumpin toiminnasta närkästyneiden ihmisten käsitys muslimeista jonkinlaisina alempina olentoina, joilta ei voi vaatia samanlaista käytöstä kuin meiltä länsimaalaisilta. Eikä heidän huonosta käytöksestään - eikä edes uskonnollisesta rasismista - tarvitse siksi närkästyä.

Samaan tapaan monet hyvää tarkoittavat ihmiset suhtautuvat kehitysmaiden taloudellisiin ongelmiin kuin lasten hoitamiseen. Sen sijaan, että todettaisiin siirtomaa-ajasta kuluneen jo vähintään kaksi sukupolvea, monet hyvää tarkoittavat ihmiset väittävät edelleen kirkkain silmin kehitysmaiden ongelmien johtuvan yli puolen vuosisadan takaisesta imperialismista.

Ei tuollekaan väitteelle ole löydettävissä juuri muuta selitystä kuin se, ettei sen esittäjä pidä kehitysmaalaisia aivan itsensä veroisina toimijoina, vaan huolenpitoa vaativina ressukoina. Siis joinakin sellaisina, joita ei mitenkään voi verrata reilun sadan vuoden takaisiin suomalaisiin, joka perivät lähes vuosituhantisen imperialismin jäljiltä taloudellisesti kehitysmaan asteelle jääneen valtion, mistä osoituksena viimeisessä nälänhädässä 1860-luvulla kuoli ruuan puutteeseen lähes yksi kymmenestä maamme asukkaasta.

Ja missä vuonna 1918 käytiin raaka sisällissota, joka piirsi syvät arvet koko kansakunnan sieluun. Ja joka vuonna 1939 joutui suurvallan hyökkäyksen kohteeksi. Ja joka maksoi valtavat sotakorvaukset ja lopulta nousi yhdeksi maailman vauraimmista valtioista.

Imperialismista selitystä kehitysmaiden ongelmiin hakevat ihmiset eivät siis mitä ilmeisimmin näyttäisi uskovan kehitysmaalaisten kykenevän nostamaan maatansa Suomen tavoin kukoistukseen ilman heitä jollain tavalla etevämpien länsimaiden kehitys- ja muuta apua. Näin tarkastellen monet länsimaalaiset suhtautuvat kehitysmaalaisiin kuin pieniin lapsiin, joiden kaikista tarpeista huolehtiminen on vanhempien vastuulla.

Kolmas esimerkki hyvää tarkoittavien länsimaisten ihmisten kehitysmaalaisiin kohdistuvista asenteista on suhtautuminen kehitysmaista saapuneisiin maahanmuuttajiin. Ei heidänkään oleteta selviytyvän omin avuin uudessa kotimaassaan.

Eikä heidän oleteta olevan itse vastuussa järkyttävästäkään käytöksestä, vaan sellainenkin selitetään milloin milläkin verukkeella - usein jopa uhreja eli meitä länsimaisia ihmisiä syyllistäen. Siis vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi koiran purressa ihmistä syylliseksi katsotaan eläimen omistaja eikä itse lemmikkiä.

Tämä spekuloinnista.

Tosiasia joka tapauksessa on, että länsimainen elintaso on tuottanut niissä eläville ihmisille sellaisen vapauden ja turvallisuuden, ettei enää ole syytä murehtia välittömästä toimeentulosta. Kukaan ei kuole nälkään ja vain harvojen kohdalle osuu edes henkirikoksia. Jopa autoilu on monin verroin turvallisempaa kuin minun lapsuudessani. Eivätkä länsimaiset ihmiset ole aikoihin joutuneet edes sodan uhreiksi paitsi osallistuessaan kehitysmaissa tapahtuviin selkkauksiin.

Näin on tietenkin hyvä. On myös syytä toivoa lastemme takia, että länsimainen hyvinvointi jatkuu myös tulevaisuudessa.

Ja jos sitä jakamaan halutaan kehitysmaalaisia, on meidän hyväksyttävä myös heidät itsemme kanssa samanarvoisiksi ja annettava mahdollisuus rakentaa itse omat hyvinvointiyhteiskuntansa, järjestää omat asiansa sekä odotettava heiltä yhtä vastuullista käytöstä kuin itseltämmekin. Eli luottettava heidän kykyihinsä samalla tavalla kuin omiimme. Sekä paheksuttava heidän käytöstään tarvittaessa täsmälleen samoilla kriteereillä kuin omaammekin.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös Oikeassa Mediassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Etelä-Sudanin kehityksestä Google-haun valossa
Koiralle ei saa antaa valtaa yli kamelikaravaanin
Afrikkalaisuus Suomen historian valossa