Elokuvasäätiön rahoitusleikkaus oli hyvä, mutta vaatii tuekseen lakimuutoksen

Elokuvat ovat kiistatta tärkeä osa suomalaista kulttuuria. Siksi Petteri Orpon (kok) hallituksen päätös vähentää uusia tuotantoja tukevan elokuvasäätiön rahoitusta noin kolmanneksella oli merkittävä päätös.

Elokuvasäätiö on tukenut suurta osaa suomalaisista elokuvista, mutta ei kuitenkaan kaikkia. Osa näistä tuotannoista on löytänyt mukavasti katsojakuntansa - esimerkiksi viime vuoden katsotuin säätiön tukema elokuva "Myrskyluodon Maija" sai yli 400 000 katsojaa. Tähän vaikutti epäilemättä se, että samasta aiheesta - Suomen saaristolaisten karusta elämästä - on tehty aikanaan suosittu TV-sarja. 

Vastineeksi elokuvasäätiö on rahoittanut elokuvia, jotka eivät kiinnosta juuri ketään. Sellainen oli esimerkiksi – jo aiemmin käsittelemäni – "Parvet", joka sai vain 725 katsojaa. Sen tarkoituksena oli antaa erilaisista taustoista tuleville ihmisille mahdollisuus tuoda julki kokemuksiaan Suomesta, joten tekijöinä oli moninainen joukko, jota yhdisti ajatus suomalaisesta kansallisidentiteetistä osana koloniaalisuutta - eli suomalaisten mustamaalaaminen kaikesta mahdollisesta ja jopa mahdottomasta.

Saman katsojamäärän sai myös elokuva "Sebastian". Se kertoo nuoresta miehestä, joka pyrkii Lontoon kirjallisuuspiirehin ja viettää öitään myyden palveluita miehille maksettuna seuralaisena käyttäen salanimeä ja etsien samalla inspiraatiota esikoisromaaniinsa. Eikä lämpökameralla kuvattu – eli erikoisuudentavoittelu ja tekijöidensä egotrippailun takia tehty – elokuva "tyhjyys" vetänyt katsomoihin edes sen vertaa väkeä. 

* * *

Edelle kirjoittamieni esimerkkien valossa on selvää, että iso osa elokuvasäätiön rahoituksesta menee sellaisiin elokuviin, joiden tiedetään jo etukäteen jäävän lähes ilman katsojia. Ja siksi hallituksen päätös rahoituksen merkittävästä supistamisesta on ilman muuta sen - ja koko elokuva-alan - toimintaa tervehdyttävä. 

Tässä suhteessa on kuitenkin syytä panna merkille, että johtaja Lasse Saarisen mukaan elokuvasäätiön pitää lain mukaan tukea varsinaisen elokuvatuotannon ohella myös muun muassa elokuvien käsikirjoittamista, markkinointia ja jakelua sekä elokuvateattereita ja -festivaaleja, ja kaikki tämä pitää tehdä monimuotoisuus huomioiden. 

Saarisen näkemys on ilman muuta perusteltu, sillä tuollainen lista on kokonaisuutena järjetön. Ja siksi Orpon hallituksen olisi pikaisesti tehtävä nykyiseen lainsäädäntöön muutos, jossa elokuvasäätiön velvoitteita kevennetään poistamalla sellaiset vaatimukset, joiden perusteella rahaa käytetään tuotantoihin, joiden tuloksilla ei ole nähtävissä juuri minkäänlaista kysyntää suomalaisessa yhteiskunnassa eli koko lystin maksajien joukossa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Elokuvasäätiön rahoitus kannattaisi puolittaa
Wokeltava Petra Laiti ja maalaava Playboy-malli tukkanuottasilla
Ville Virtanen - vähän yksinkertainen sananvapauden vihollinen

Ville Virtanen - vähän yksinkertainen sananvapauden vihollinen

Olen viime vuosina pannut merkille, kuinka Suomessa nykyisin hyvin helposti leimataan ihmisiä erilaisista asioista. Ja sen jälkeen nostetaan lynkkausmieliala, jolla pyritään tuhoamaan vainon kohteeksi nostetun ihmisen elämä.

Näitä leimaamisia on tietenkin aina nähty esimerkiksi perheiden hajoamistilanteissa, mutta yhä useammin niihin on liittynyt myös yleispoliittista ulottuvuutta. Tämän asian nosti aikanaan näkyvästi esille vasemmistolaisen Pirkko Saision tapaus, kun hän tuli ilmaisseeksi näkemyksen, jonka mukaan myös vihrevasemmistossa pitäisi pyrkiä ymmärtämään eri tavalla ajattelevia ihmisiä. Sen seurauksena hän joutui oman viiteryhmänsä hampaisiin ja joutui leimatuksi mm. äärinationalistiksi ja puolinatsiksi.

Samaan kategoriaan on luokiteltava tapaukset, joissa ihmiset ovat menettäneet työnsä tai harrastuksensa mielipiteidensä ilmaisemisen takia. Siis sellaiset kuin muusikko Kari Peitsamon tai historioitsija Teemu Keskisarjan tapaukset.

Yksi näistä esimerkeistä oli Aku Louhimiehen tapaus, jossa häntä syytettiin ns. #metoo-käytöksestä. Hän joutui sen seurauksena jopa ministerin syrjimäksi julkisessa tilaisuudessa ja menetti ilmeisesti myös työmahdollisuuksia. Myöhemmin tehdyissä selvityksissä syytökset todettiin perusteettomiksi ja #metoo-leimaukseen lähteneet toimittajat ovat nyt epäiltynä Louhimiehen kunnian loukkaamisesta.

Asia nousi jälleen esille, kun Louhimies palkattiin sairastuneen ohjaajan tilalle tuottamaan kotimaista suurelokuvaa ja näyttelijä Ville Virtanen kieltäytyi työskentelemästä hänen kanssaan. Eikä asia jäänyt vain tähän, vaan Virtanen katsoi asiakseen kiitellä jo perusteettomiksi osoitettuja syytöksiä esittäneitä naisnäyttelijöitä.  Siis juuri niitä, joiden puheiden perusteella Louhimiehen vainon käynnistäneet toimittajat ovat poliisitutkinnassa.

On tietenkin Virtasen oma oikeus työskennellä kenen kanssa tahtoo. Kohtuullista kuitenkin olisi, mikäli hän korvaisi sopimuksen rikkomisesta eli vetäytymisestää aiheutuneet taloudelliset vahingot elokuvan rahoittajille siltä osin, kuin kohtauksia joudutaan tekemään uudelleen - sekä tietenkin maksaisi elokuvan teosta tähän mennessä saamansa palkan takaisin. 

Muuten pidän Virtasen kannanottoa ja etenkin feministisiin valheisiin syyllistyneiden näyttelijöiden kiittelemistä äärimmäisen huonona käytöksenä. En kuitenkaan tässä ehdota, että Virtasta pitäisi sen takia ruveta boikotoimaan tulevissa elokuvatuotannoissa - eikä sellaisella pääsääntöisesti vasemmalle kallellaan olevassa elokuvamaailmassamme olisi vaikutustakaan - mutta haluan tässä kuitenkin todeta, että pidän häntä tapahtuneen jälkeen vähän yksinkertaisena sananvapauden vihollisena. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sananvapauden kuoppa syveni jälleen
Pieni flirtti on kadonnut harmauden edeltä
Vaatiiko vuoden 2018 kenttäoikeus uhrin?

Vaatiiko vuoden 2018 kenttäoikeus uhrin?

Viime aikoina on Suomessa saatu seurata elokuva-ohjaaja Aku Louhimiehen työtavoista syntynyttä näytelmää. Se on kaikessa karuudessaan ollut niin mielenkiintoinen, että ansaitsisi tulla dramatisoiduksi elokuvaksi ihmisen käyttäytymisen syvimmistä pohjavireistä.

En aio tässä käydä läpi tapahtumien vaiheita - etenkin kun niistä ei ole kaikilta osin syntynyt yksimielisyyttä. Sen sijaan panin ihmeekseni merkille sen, kuinka aluksi yksimielinen Louhimiehen tuominnut julkisuus muuttui Jussi-patsaiden jakotilaisuuden jälkeen.

Tilaisuudessa (ja jo sitä ennen) Louhimies esiintyi anteeksipyytävästi, mutta siitä huolimatta ministeri Sampo Terho (sin) kieltäytyi luovuttavasta hänelle kansan valitsemaa parhaan elokuvan palkintoa. Ehkäpä osasyynä sille oli vielä itse tilaisuudessakin leijunut vahva Louhimiehen tuominnut kenttäoikeuden henki. Siis se sama, joka meillä vallitsi ensin vuoden 1918-tapahtumien yhteydessä ja jälkeen sekä vielä uudelleen 1930-luvun oikeistoradikalismin aikana.

Tapauksen jälkeen muutamat henkilöt ovat ottaneet vahvasti kantaa tähän kenttäoikeuteen, jonka airueksi myös ministeri oli asettunut. Ensin Jari Sarasvuo käytti kovaa kieltä Louhimieheen kohdistuneesta inkvisitiosta.

Sitten yleensäkin selväjärkinen Ilta-Sanomien toimittaja Ulla Appelsin kirjoitti tasapainoisen analyysin, jossa hän asetti Louhimiehen toiminnan viitekehykseensä.  Minulla ei ole siihen lisättävää, mutta haluan nostaa esille kaksi virkettä: "lienee jokaiselle selvää, että kaikenlaiseen työpaikkakiusaamiseen pitää olla nollatoleranssi. Ongelma on, jos ihmettely muuttuu inkvisitioksi ja keskustelu kiusaamiseksi."

Viimeisenä käänteenä tapaukselle elokuvaohjaaja Renny Harlin otti etäisyyttä Sampo Terhoon ja edellä mainittuun kenttäoikeuteen. Hän peruutti osallistumisensa ministeri Kiinan-valtuuskuntaan. Myös hän totesi kaksi asiaa: "tietenkin kaikkia niitä pitää tukea, joita on kaltoin kohdeltu. Se ei kuitenkaan ole kulttuuriministerin tehtävä ryhtyä tuomariksi ja pyöveliksi."

Tämän kaiken ylös merkittyäni jään odottamaan tilanteen kehittymistä jatkossa. Selvääkö Louhimies kiirastulestaan ehjänä, vai murtuuko ruotsalaisen teatteriohjaajan tavoin?

Oma toiveeni on se, että Louhimiehen teot julkisuuteen nostaneet naisnäyttelijät viheltäisivät pelin poikki ja hyväksyisivät julkisesti Louhimiehen anteeksipyynnöt ennen tämän täydellistä romahtamista. Eihän ohjaaja loppujen lopuksi liene kuitenkaan syyllistynyt oikeusjärjestelmämme mukaan kovinkaan raskaasti tuomittaviin rikoksiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Karjalan liitto astui tielle, joka on vieras suomalaiselle kulttuurille
Keisarin vaatteet taiteessa
Elääkö kirjailija sananvapaudesta?

Turvapaikanhakijat paljastivat karvansa

Eilisen päivän merkittävin uutinen kertoi, että Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden vapaaehtoinen paluumuutto Suomesta lähtömaihin on jatkunut ennätysvauhdilla. Lähtijöitä oli ennätyskuukausi helmikuussa 176 ja maaliskuussakin 173.

En voi olla iloitsematta tapahtuneesta, vaikka tahti ei huimaakaan päätä ennätyksestä huolimatta. 176 henkilön kuukausivauhdilla kestää nimittäin peräti 15 vuotta ennen kuin kaikki viime vuonna meiltä parempaa elintasoa hakemaan saapuneet noin 31 599 turvapaikanhakijaa ovat poistuneet maasta.

En laskenut elintasopakolaisten määrään mukaan syyrialaisia, koska heillä voidaan ajatella olevan edes jonkinlainen tarve kansainväliseen suojeluun - irakilaisille, somaleille tai afgaaneille löytyy turvapaikkoja kotimaastakin. Syyrialaisillekin olisi toki ollut tarjolla suojaa myös matkan varrella.

* * *

Uutisessa kerrottiin myös niistä syistä, miksi turvapaikanhakijat ovat palaamassa kotimaihinsa. Vastaanottokeskuksista kantautuneiden tietojen perusteella Suomi on ollut pettymys monille turvapaikanhakijoille. He kun olivat ajatelleet saavansa nopeasti oleskeluluvan ja perheensä Suomeen.

Täällä heille on sitten selvinnyt, että perheenyhdistäminen ei välttämättä onnistu, eikä työpaikkojakaan ole. Myös turvapaikkapäätöksen saaminen on kestänyt kauemmin kuin he ovat odottaneet.

Myös oman kotiseudun vakauden heikkeneminen on uutisen mukaan saanut tulijoita palaamaan kotiseudulle. Jos esimerkiksi heidän perheilleen on sattunut jotain, on pitänyt lähteä takaisin kotimaahansa.

Nämä kotiinpaluun syyt vetävät kyllä hiljaiseksi ja panevat kysymään kuinka sinisilmäisiä me suomalaiset oikein olemme? Uskommeko todellakin, että tällaisilla syillä maastamme poistuvat henkilöt ja heidän kaltaisensa olisivat ihan oikeasti turvapaikan tarpeessa ja oikeutettuja tuottamaan jokaiselle suomalaiselle vauvasta vaariin 220 euron vuotuisen kustannuksen?

Minä en usko, koska kyse on ilmiselvästä suomalaisten hyväntahtoisuuden sekä hädässä olevien ihmisten auttamiseen tarkoitetun järjestelmän väärinkäytöstä. Edellytän tämän asian ymmärtämistä myös maahanmuuttoviraston työntekijöiltä ja poliittisilta päättäjiltä nyt kun turvapaikanhakijat ovat paljastaneet todellisen karvansa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
EU voisi tukea Irakin ja Somalian taloutta
Maahanmuutolle uusi hinta: 220 euroa per kansalainen
Nuoret kaupunkilaiset haluavat eniten vastaanottokeskuksia

Grönlannin lämpöaalto ja ilmastotilastot

Grönlantiin on ilmaantunut poikkeuksellinen lämpöaalto, jonka seurauksena saaren lämpötilat ovat nousseet sellaisiin lukemiin, joita on tavallisesti vasta kesällä Grönlannissa. Kylmän saaren jääpeitteestä peräti 12 prosenttia on sulanut.

Saarella työtään tekevä ilmastotutkija kertoi edellä linkitetyn uutisen mukaan myös, että "meidän piti oikein tarkastaa, että säämallimme toimivat oikein". Tutkijat uskovat, että kyseessä voi olla osaksi luonnon oma ilmiö, jota ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos pahentaa.

Tuosta tuli mieleeni katsoa GISS:n julkaisemaa ilmastodataa mantereen eri mittauspisteistä. Seuraavassa kuvakaappaukset kolmen sääaseman tilastoista.

Godthab Nuukissa on ilmaston kehitys ollut tilastojen mukaan seuraavanlainen:

Egedesmindessä lämpötilahistoria puolestaan on tällainen:

Ja Angmagssalikin mittaussarjasta löytyvät seuraavat tiedot:

Kuvia tarkastelemalla näyttäisi siltä, että Grönlannin ilmaston lämpeneminen oli voimakasta 1980-luvulta aina 2000-luvun alkuvuosiin asti. Sen jälkeen lämpötilat ovat kuitenkin pikemminkin laskeneet kuin nousseet.

Looginen johtopäätös mittaustulosten pohjalta lienee siis sellainen, ettei nykyisiä huippulämpötiloja selitä niinkään ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen vaan poikkeukselliset sääilmiöt. Itse arvelen, että parhaillaan Grönlannin eteläpuolella olevan korkeapaineen lisäksi nyt havaitun lämpöaallon merkittävin tekijä keväisten lämpötilojen nousulle lienee talven poikkeuksellisen voimakas El Niño-ilmiö, joka on muutenkin nostattanut maapallon keskilämpötilaestimaatit ennätystasolle.

Mutta jäädäänpä odottelemaan. Olemme varmasti viisaampia jo vuoden kuluttua, kun El Niño on laantunut. Mikäli lämpötilat ovat jääneet edellä olevia kuvia korkeammalle tasolle, saa myös ilmastonmuutoshypoteesi vahvistusta reaalimaailman mittauksista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lämpimin maaliskuu
Uusi ennätys on syntynyt
Alaska ja globaali ilmastonmuutos

Välttääkö Yle monikulttuurisuusagendansa naurunalaistamista?

Yleisradio kertoi meille uutisessaan, että Belgiaan tulevia maahanmuuttajia vaaditaan jatkossa allekirjoittamaan todistus, jossa he vakuuttavat sitoutuvansa eurooppalaisiin arvoihin. Uutinen ei kerro kovinkaan tarkasti, mistä oikein on kyse. Siksi päädyin katsahtamaan myös Ylen käyttämästä The Guardian-lehden alkuperäisuutista.

Sen (ja Ylen uutisenkin) mukaan tulijoiden allekirjoittama todistus (tai oikeammin lausunto tai julistus, "statement") vaatii allekirjoittajaansa estämään ja raportoimaan terroritekojen yritykset. Lisäksi alkuperäisuutinen kertoo tulijoilta vaadittavaan homojen oikeuksien sekä naisten ja miesten välisen tasa-arvon tunnustamista.

The Guardianin jutussa haastatellun todistusta vastustavan järjestön edustajan kerrotaan pelkäävän nimenomaisesti homojen oikeuksien ja tasa-arvon mainitsemisen olevan ongelmallinen. Näin siksi, että hän arvelee sen vihjaavan ettei tulijoiden oma kulttuuri tunnustaisi näitä seikkoja.

Niinpä hän uskoo sen lisäävän syrjintää ja ennakkoluuloja maahanmuuttajia kohtaan. Tätä logiikkaa Yle ei jostain syystä avaa meille suomalaisille.

Jäin miettimään, miksi muuten varsin uskollisesti käännetystä jutusta jätettiin edellä mainitsemani nyanssi kertomatta. Eihän kyse vain ole siitä, että yleläiset epäilevät suomalaisilla olevan varsin hyvän käsityksen tietyistä kulttuureista tulevien henkilöiden suhtautumisesta homojen oikeuksiin ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon.

Ja että koko kommentti saattaisi siitä syystä sen lausuneen henkilön ja tämän edustaman järjestön argumentin - ja samalla myös Ylen tehtäviin kirjatun monikulttuurisuuden edistämisen - naurunalaiseksi. Eihän?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Yle: väestöryhmien polarisaatio otti uuden askeleen Ruotsissa
Yle ei halua käydä yhteiskunnallista keskustelua maahanmuutosta
Yle kaalimaan vartijana

Ovatko johtajien palkat räjähtäneet käsiin?

Helsingin Sanomat julkaisi tänään mielenkiintoisen artikkelin pörssiyritysten johtajien palkkakehityksestä. Sen mukaan lehden vuodesta 2005 lähtien seuraamien 41 suuren pörssiyritysten toimitusjohtajien palkka oli toiseksi korkein suhteessa samojen yritysten työntekijöiden palkkoihin. Vuodelta 2007 peräisin olevasta ennätyksestä jäätiin vain hiukan.

Absoluuttisina lukuina yhden toimitusjohtajan palkalla olisi vuonna 2007 saanut työllistetyksi 26,7 työntekijää. Vuoden 2015 tilanteessa tuo lukema oli 25,9 (jutun kuvituksessa sanotaan leipätekstistä poiketen 26,1; en tiedä kumpi on oikein). Suhteessa alhaisin palkka johtajilla oli vuonna 2009, jolloin se oli "vain" 20,6-kertainen suhteessa työntekijöihin.

En lähde tässä populistisoimaan sitä, ovatko toimitusjohtajat yli 20-kertaisesti arvokkaampia yritykselleen kuin työntekijät keskimäärin. Se kuuluu palkan maksavien osakkeenomistajien arvioitavaksi.

Sen sijaan tyydyn toteamaan, että toimitusjohtajien palkkakehitys vuodesta 2005 yllätti minut. Olin nimittäin kuvitellut erilaisten yksittäisten palkkauutisten (esimerkki ja toinen) perusteella, että heidän ja tavallisen työntekijän välinen palkkakuilu olisi räjähtänyt käsiin.

Todellisuudessa näin ei siis ole käynyt ainakaan viimeisen 11 vuoden aikana, vaan toimitusjohtajien palkat ovat pysyneet käytännössä samalla tasolla vuodesta 2005 alkaen. Tämän vahvistaa myös tilaston kolmen ensimmäisen ja kolmen viimeisen vuoden keskiarvojen vertailu: se on molemmissa tapauksissa 25 (laskettuna vuoden 2015 korkeamman lukeman eli 26,1:n mukaan).

Toki toimitusjohtajien euromääräiset palkat ovat nousseet, mutta niin ne ovat tehneet myös pörssiyritysten palkansaajilla. Ja näin on tapahtunut myös pörssin ulkopuolisissa yrityksissä sekä julkisella sektorilla. Oleellista tässä on kuitenkin siis huomata, ettei duunarin ja johtajan suhteellinen palkkaero ole muuttunut miksikään.

* * *

Koska työmarkkinajärjestöt ovat sopineet yksikkötyökustannusten laskemisesta on tietenkin mielenkiintoista seurata, miten tämä vaikuttaa palkkarenkeinä toimivien toimitusjohtajien tulotasoon. Mikäli heidän suhteellinen palkkatasonsa ei kasva nykyisestä 26,9:stä (tai 26.1:stä), voidaan myös heidän katsoa osallistuvan maan yritysten palkkakilpailukyvyn parantamiseen.

Sen sijaan, mikäli heidän palkkansa suhteessa työntekijöihin nousee, voidaan toimitusjohtajien (tai oikeastaan heidän palkoistaan päättävien osakkeenomistajien) todeta antaneen äärimmäisen huonoa esimerkkiä tavallisille palkansaajille. Se olisi ikävää koko suomalaisen yhteiskunnan sopimusilmapiirin kannalta. Ellei sille sitten voida esittää hyviä perusteluita.

Koska HS:n käyttämä palkkojen vertailuperuste (johtajan palkka per työntekijän keskipalkka) on mielestäni erittäin informatiivinen, ehdotan että se otetaan käyttöön myös kaikessa muussa palkkatasojournalismissa. Näin vältetään yleisen palkkakehityksen aiheuttama vääristymä lehtijutuissa. Ja samalla sen turhaan kateuteen perustuva sopimusyhteiskunnan kannalta haitallinen vaikutus.

Esimerkin antaakseni palaan tämän kirjoituksen laukaisseen HS:n jutun kahteen faktuaalisesti samasta asiasta kertovaan muotoiluun. Lukijani voi itse nähdä, miten erilaisen kuvan toimitusjohtajien palkkakehityksestä ne antavat.

"Toimitusjohtajien keskimääräiset palkat ja bonukset ylittivät vertailussa toistamiseen miljoonan euron rajan ja olivat keskimäärin noin 1,1 miljoonaa euroa."

"Huippujohtajan peruspalkat ja bonukset olivat viime vuonna 25,9-kertaiset rivityöntekijään verrattuna.... Vuonna 2007... yhden toimitusjohtajan palkalla sai töihin 26,7 rivityöntekijää."

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Konduktöörit paljastavat vatuloinnin ja otvailun poliittisessa päätöksentekojärjestelmässämme
Konkurssiuutinen valaa uskoa tulevaisuuteen
Harmaa talous

Venäjä-dilemma

Sauli Niinistö matkustaa tänään keskustelemaan Vladimir Putinin kanssa. Asialistalla ovat mm. Ukrainan, Syyrian ja Suomen itärajan tapahtumat.

Putin lienee erinomaisen hyvin perillä siitä, kuinka Turkki on onnistunut kiristämään itselleen etuja Euroopan Unionilta suostuessaan ottamaan vastaan kaikki suojelua tarvitsemattomat turvapaikanhakijat Kreikasta. Vastineeksi EU ottaa vastaan jokaista palautettua syyrialaista vastaan yhden Turkissa majailevan syyrialaisen sekä lisäksi maksaa Turkille riihikuivaa rahaa turvapaikanhakijoiden hyysäämisestä.

Niinpä Venäjän lähes itsevaltainen presidentti tulee melko varmasti nostamaan esiin sen, mitä Suomi voisi tehdä vastapalvelukseksi heidän rajoittaessaan itärajalta tulevien turvapaikanhakijoiden kulkua. Samoin lienee selvää, että Niinistö sanoo Suomen käyttävän vaikutusvaltaansa Venäjän asian ajamiseen Euroopan Unionissa.

On myös varmaa, ettei Niinistö lähde huutelemaan julkisesti eikä kirjoittelemaan lehtien palstoille Venäjä-pakotteiden poistamisesta tai mustien listojen unohtamisesta. Sen sijaan hän voi luvata nostavansa asioita esille kaikenlaisissa EU:n kabinettikohtaamisissa. Ja samaan tehtävään voi valjastaa myös pääministeri Juha Sipilän ja ehkä muitakin vallanpitäjiämme.

Jos ja kun edellä kuvaamani hahmotelma osuu oikeaan, syntyy jälleen yksi esimerkki pragmaattisesta oman edun politiikan harjoittamisesta. Siis sellaisesta, jota minun nuoruudessani kutsuttiin suomettuneisuudeksi.

Onhan selvää, ettei Suomi pysty yksin ratkaisemaan kolmannen maailman väestönkasvusta ja monentasoista väkivaltaa ruokkivista kulttuureista nousevaa kansainvaellusta, mutta sen vaikutusten minimoiminen maallemme on minimoitava. On myös aivan varmaa, että mikäli Turkin ja Kreikan välinen hallitsematon ihmisvirta siirtyy Venäjän ja Suomen rajoille, on edessämme äärimmäisen kallis katastrofi.

Vastakkain tässä dilemmassa ovat siis toisaalta meihin itseemme kohdistuvan poikkeuksellisen suuren uhan torjuminen ja toisaalta Ukrainan periaatteessa oikeutettu tukeminen sen kokemassa kiistattomassa vääryydessä. Eli oma etu ja hyveellinen periaatteellisuus.

Kolmantena asiana on vielä huomioitava Ukrainan (ja aiemmin Georgian) tapahtumien tuottama ennakkovaroitus siitä, mitä Venäjä on valmis tekemään rajanaapureilleen niiden toimiessa sen kuvittelemien tai todellisten intressien vastaisesti. Tämä asia sekä puoltaa suomettumista, että alleviivaa riittävän sotilaallisen puolustuskyvyn ylläpitämistä. Ja myös tiiviitä sotilaallisia suhteita länteen.

Yhtälö ei siis ole Suomen kaltaiselle maalle mitenkään helppo. Kaikki käytössämme olevat vaihtoehdot ovat jollain tavalla hankalia. Toisaalta Ukrainan asian unohtaminen koko EU:n tasolla avaisi jälleen myös Venäjänkaupan, jolloin taloutemme nytkähtäisi nopeaan kasvuun. Porkkanakin on siis tarjolla.

Tässä tilanteessa on toivottava, että presidenttimme ja hänen esikuntansa ovat perillä tilanteesta ja pystyvät tekemään oikeita ratkaisuja, jotka turvaavat maamme aseman ja turvallisuuden pitkälle tulevaisuuteen. Se ei voi olla puhdas nöyrtyminen suurvallan edessä, mutta ei myöskään maamme altistaminen sen sotilaallisille tai kehitysmaalaisia hyödyntäville aggressioille. Eikä se saa rikkoa suhteitamme todelliseen viiteryhmäämme eli läntiseen maailmaan.

Onneksi presidentti Niinistö on jo aiemmin osoittanut kykenevänsä terveen järjen käyttöön. Toivottavasti näin tapahtuu myös tällä kertaa!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Venäjä yksinkö sotkee Syyrian tilannetta?
Afgaaneja on pysäytetty Venäjällä
Kova kovaa vastaan Ukrainassa - mutta miksi?

Löyhähdys laittomuutta edistävien hyvien ihmisten maailmasta

Aamun uutien kertoi, että turvapaikanhakijoista yhä useampi katoaa kielteisen päätöksen jälkeen. He jäävät joko Suomeen yhteiskunnan ulkopuolelle, katoavat muualle Eurooppaan tai palaavat kotimaahansa.

Uutiseen sisältyy muutamia kommentteja, jotka - jälleen kerran - avaavat sitä ajatusmaailmaa, jonka seurauksena muutamat ihmiset haluavat suomalaisen veronmaksajan ja yhteiskunnan toimivan koko maailman hädänalaisten tai muuten vain vähävaraisten elättäjänä. Kopioitakoon tähän siis parhaat Pakolaisneuvonta ry:n lakimiehen lakimiehen kommentit.

* * *

"Yleisin kysymys on, miten voisi laillistaa oleskelunsa eli saada oleskeluluvan. Se on tehty vaikeaksi."

Niinpä. Ja epäilemättä jopa tarkoituksella.

"Ihmisiä on nyt enemmän liikkeellä. Emme tiedä, mitä heille tulee tapahtumaan. Toivoisin, että viranomaiset pystyvät vastaamaan tilanteeseen ihmisoikeuksia kunnioittaen."

Minä toivoisin lisäksi, että viranomaiset pystyisivät järjestämään nämä ihmiset sinne, missä heidän oleskelunsa on laillista. Turvapaikantarvettahan heillä ei tutkitusti ole.

"Meidän pelko ja huoli on, että erilaiset hyväksikäyttösuhteet tulevat yleistymään, kun ei ole ketään, keltä saa turvaa. Nämä koskevat kaikkea: ihmissuhteita, työsuhteita, vuokrasuhteita."

Nämä ovat hyviä, tai jopa erinomaisia, syitä palata kotimaahan. Pakolaisneuvonta ry:n lakimies voisikin ottaa järjen käteensä ja neuvoa kyseisiä henkilöitä poistumaan maasta, jossa he saattavat joutua hyväksikäytön uhriksi.

"Tämän uuden paperittomien ryhmän tilanne on erilainen siten, että viranomaiset tietävät heidän olevan täällä ja tietoisesti jättävät tämän ihmisryhmän kaikkien palveluiden ulkopuolelle, jotta he poistuisivat vapaaehtoisesti Suomesta."

Tämä on hyvä. On turha luoda kuvitelmia siitä, että korkean elintason perässä tulevat ihmiset olisivat tervetulleita työttömyydestä kärsivään maahamme, jossa he lähes varmasti ajautuvat sosiaaliturvan varaan veronmaksajien elätettäväksi.

Lisäksi peräti 96% suomalaisista haluaa rajoittaa EU:n ulkopuolelta tulevaa maahanmuuttoa. Olisi hätkähdyttävän epädemokraattista, mikäli viranomaiset toimisivat näin yksimielisen kansan tahtoa vastaan.

* * *

Mielenkiintoinen on myös Global Clinicin tiedottajan kommentti, jonka mukaan "paperittomien määrän potentiaalinen kasvu tulee näkymään meillä vasta myöhemmin. Resurssimme ovat kuitenkin jo nyt tiukilla ja paperittomien hoito on haastavaa."

Uskon tuon kyllä. Mutta valitus on turhaa, koska klinikka tarjoaa siellä toimiville vapaaehtoisen harrastuksen, joka on kaiken kukkuraksi muulle yhteiskunnalle haitallista houkutellessaan - tulijoiden lähtömaihin verrattuna loistavalla terveyspalvelutarjonnallaan - karkotuspäätöksen saaneita laittomaan maassaoleskeluun.

Toisena aikana ja toisenlaisessa yhteiskunnassa klinikan toiminta saattaisi olla jopa kriminalisoitu. Siten sen vapaaehtoistyövoima olkoon onnellinen siitä, ettei heidän harrastukseensa ole puututtu viranomaisten toimesta millään tavalla.

* * *

Tässä käsitellyn uutisen luettuani jäin jälleen kerran ihmettelemään sitä ajatusmaailman kirjoa, joka meidänkin maassamme esiintyy. Toki edelle lainaamani mielipiteet edustavat häviävän pientä ääriajattelua koko suomalaisesta näkemyskirjoista, mutta siitä huolimatta niiden järjettömyys on hätkähdyttävää.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Turvapaikanhakijat ovat rationaalisesti toimivia ihmisiä
Pikatyöpaikkoja oleskeluluvan saaneille
96% suomalaisista haluaa rajoittaa EU:n ulkopuolelta tulevaa maahanmuuttoa

Abebe Aregawi loi doping-varjon etiopialaisen juoksukulttuurin ylle

Ruotsalaisen yleisurheilun suurin tähti on viime vuosina ollut etiopialainen Abeba Aregawi. Tultuaan ostetuksi Ruotsiin lumeavioliiton kautta hän voitti Moskovan MM-kisojen naisten 1500 metrin juoksussa kultamitalin.

Tämä tapaus herätti minussa ajatuksia. Ruotsissahan ei ole ollut samanlaista dopingin Waterloota kuin Suomessa ensin vuonna 1984 ja myöhemmin vuonna 2001. Sen sijaan maa on tullut tunnetuksi maahanmuuttajataustaisista huippu-urheilijoistaan.

Ensimmäinen suuren huomion saanut oli venäläissyntyinen pika-aituri ja kelkkailija Ludmila Engquist, joka nousi suorastaan kansallissankariksi voitettuaan vuoden 1996 olympiakisoissa kultamitalin. Myöhemmin hän kärysi dopingista ja menetti suuren suosionsa. Tapauksen erityispiirteenä mainittakoon, että käry oli aitajuoksijattarelle jo toinen - ensimmäinen oli tapahtunut jo Venäjällä 1990-luvun alussa.

Toinen Ruotsia edustanut suuri yleisurheilutähti on nyt positiivisen dopingnäytteen antanut Abeba Aregawi. Myös hänen taustansa on yleisurheilun mahtimaassa, eli erityisesti loistavien pitkänmatkan juoksijoiden Etiopiassa.

* * *

Neuvostoliitolaista ja sittemmin myös venäläistä yleisurheilua on riivannut dopingkulttuuri. Siitä ei ole myöskään päästy eroon, minkä seurauksena maa on toistaiseksi suljettu pois kansainvälisestä yleisurheilusta.  On jopa mahdollista, etteivät maan yleisurheilijat saa osallistua edes ensi kesän olympialaisiin.

Toinen viime aikoina dopinghaaviin jäänyt yleisurheilun suurmaa on Kenia. Myös sen suuria juoksijatähtiä on jäänyt kiinni dopingista ja julkisuudessa on kytenyt vahva epäily maan urheilujohtajien korruptoituneisuudesta ja dopingin salailusta.

Koska nyt kärähtänyt Aregawi ei ole missään tilanteessa edes asunut Ruotsissa, on häntä pidettävä tyypillisenä etiopialaisjuoksijana. Sitä ovat epäilemättä myös hänen harjoitusmenetelmänsä. Siksi mailerin dopingkäry tulee vahvistuessaan langettamaan varjon myös etiopialaiselle kestävyysjuoksulle.

Tämä kaikki asettaa synkän varjon kansainvälisen yleisurheilun ylle. Näyttää siltä, että viime vuosikymmeniä lajia hallinneet maat ovat yksi toisensa jälkeen joutuneet suurten epäilyjen kohteeksi.

Samaan aikaan suomalainen yleisurheilu on kyntänyt syvällä. Menestystä on tullut lähinnä keihäänheitossa, joka on luonteeltaan ennen kaikkea äärimmäisen herkkä tekniikkalaji, jossa dopingista saatava hyöty on marginaalinen verrattuna lähes puhtaasti fyysisen suorituskyvyn perusteella ratkeaviin juoksulajeihin.

En voi olla epäilemättä, että viime vuosikymmenten aiempiin aikoihin verrattuna heikon yleisurheilumenestyksemme yksi syy olisi Martti Vainion käryn ja Lahden vuoden 2001 hiihtokatastrofin seurauksena syntynyt kotimaisen dopingvalvonnan tehostuminen ja sen seurauksena muihin verrattuna vähäinen vilpin käyttö suomalaisessa urheiluvalmennuksessa.

Olisiko meillä siis antidopingkasvatus ja -testaus sittenkin korkeammalla tasolla kuin monissa muissa maissa? Ja sen seurauksena kemiallisen valmennuksen käyttö vähäistä? Sekä harvojen yrittäjienkin tapauksissa testeissä kärähtäminen erityisen todennäköistä?

Tässä tilanteessa suuri kysymys kuuluukin, että johtavatko viime aikojen näyttävät dopingskandaalit yleisurheilun puhdistumiseen. Mikäli niin käy, ja suomalaisten käryt tosiaan johtuvat muita maita tehokkaammasta dopingvalvonnasta, voinemme odottaa myös yhä useampien suomalaisurheilijoiden menestyvän arvokilpailuissa. Näin etenkin kestävyysjuoksussa, jolla on vahvat suomalaiset perinteet jotka osoittavat geeniemme tarjoavan hyvät lähtökohdat lajissa menestymiselle.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nuoria lahjakkuuksia
Nyt testataan ehkäiseekö dopingnäytteiden säilöminen vilppiä urheilussa
Jääkiekko, doping ja jalkapallon erinomainen dopingkasvatus

JK 1.3.2016 kello 17.10. Ei tarvinnut kauan odottaa, sillä pari tuntia tämän kirjoittamisen jälkeen Etiopiasta uutisoitiin yhdeksästä dopingepäilystä. Hyvä niin - ja toivottavasti kynnys kilpakumppaneiden pettämiseen nousee. Kannattaa myös lukea tämä uutinen loppuun asti. Sieltä löytyy nimittäin Aregawin huijauksesta kärsineen kilpakumppanin kommentit.

Perheenyhdistämistä on rajoitettava, vaikka se haittaisi tulijoiden integroitumista

Kiinnitin huomioni tänä aamuna mielipidekirjoitukseen, jonka oli allekirjoittanut 15 Helsingin seurakuntien perheneuvonnan työntekijää. He protestoivat hallituksen kaavailuja vaikeuttaa maahanmuuttajien perheenyhdistämistä.

Kirjoittajien sanomana oli, että perheenyhdistäminen edistää tulijoiden integroitumista ja toisaalta huoli perheenjäsenistä jarruttaa sitä. Tämä saattaa hyvinkin pitää paikkansa ainakin monissa tapauksissa.

Kirjoituksen teki kiinnostavaksi se, etteivät kirjoittajat vaikuta ymmärtävän lainkaan sitä, miksi perheenyhdistämistä ollaan vaikeuttamassa. Siinähän kyse ei ole enempää eikä vähempää kuin kehitysmaalaisten kansainvaelluksen rajoittamisesta sellaiselle tasolle, että vastaanottava suomalainen yhteiskunta kestäisi tulijavirran seuraukset.

Käytännössähän kansainvaelluksen rajoittamatta jättäminen johtaa katastrofiin sekä yhteiskunnan talouden, että sen järjestyksen ja turvallisuuden kannalta. Siitä ei ole epäilystä Ruotsin maahanmuuttajaghettojen, Ranskan terrori-iskujen ja Saksan seksuaalihäirinnän leimaamien uudenvuodenyön tapahtumien tarjoamien esimerkkien valossa.

Enkä tarkoita katastrofilla pelkästään maahanmuuttajien itsensä aiheuttamia yhteiskuntahäiriöitä, vaan myös niiden seurauksena syntyviä valtaväestön vastareaktioita, joista etenkin norjalaisilla on karmaisevia kokemuksia.

Suomeen kohdistuvan spontaanin maahanmuuton rajoittamiseksi on käytettävissä useita mahdollisuuksia, joista tehokkainta emme syystä tai toisesta halua käyttää. Se olisi yksinkertaisesti sulkea rajat tulijoilta.

Tänne saapuvat voitaisiin rajalla tavattaessa työntää takaisin rajan yli tai vaihtoehtoisesti rajalla tai muualla maassa tavattavat voitaisiin sulkea vankilanomaisiin olosuhteisiin jonnekin itärajan tuntumaan asumattomalle seudulle. Ellemme sitten haluaisi ulkoistaa vastaavaa palvelua lisäansioista kiinnostuneille venäläisille yrittäjille jonnekin Siperian itäosiin.

Seuraavaksi tehokkain keino olisi turvapaikanhakukriteereiden kiristäminen sellaisiksi, että maahan jääminen edellyttäisi tulijan esittämiä kiistattomia todisteita siitä, että heitä vainotaan valtaapitävien taholta erityisistä henkilökohtaisista syistä. Tämä perustelu sulkisi rajat esimerkiksi uskonnon tai seksuaalisen suuntautumisen takia turvapaikkaa hakevilta, koska heidän tapauksessaan kyse ei ole henkilökohtaisesta vaan yleisiin asioihin eli väestöryhmään perustuvasta vainosta.

Sen sijaan esimerkiksi syrjäytetylle demokraattiselle presidentille, pääministerille, diktaattoria vastaan toimineelle merkittävälle oppositiojohtajalle tai mielipidevaikuttajalle voitaisiin myöntää turvapaikka - edellyttäen luonnollisesti, että prosessin aikana tehtävä tutkinta toteaa aiemman poliittisen toiminnan olleen nuhteetonta. Tätäkään keinoa ei ole ainakaan toistaiseksi haluttu käyttää.

Kolmanneksi ja kahta edellistä paljon tehottomammaksi keinoksi jää Suomen houkuttelevuuden vähentäminen tulijoiden silmissä. Siihen liittyvät hallituksen suunnitelmat tulijoiden taloudellisten ja muiden etujen vähentämisestä tai perheenyhdistämisen vaikeuttamisesta. Molemmat asioita, joiden vaikutus heikentää tulijaperheiden asemaa Suomessa.

Toisaalta molempiin liittyy myös taloudellinen kannustin: jos rahantarve tai perheenyhdistämisen halu ylittää veronmaksajien tarjoaman tason, on aina mahdollisuus korjata tilannetta oman yritteliäisyyden avulla. Sellaisen voi myös olettaa lisäävän tulijoiden integroitumishalukkuutta - monien kohdalla luultavasti jopa merkittävästi enemmän kuin seurakuntalaisten mielipidekirjoituksessaan vaatima päinvastainen käytäntö.

Edellistä vahvasti tukeva lisä maahanmuuton kansalliseksi hallitsemiseksi on myös yhteiskunnan tukien tekeminen vastikkeelliseksi. Se voisi tarkoittaa sekä jonkinlaista työntekoa että Suomen kielen ja kulttuurin tuloksellista opiskelua yhteiskunnan tarjoaman asunnon ja ruuan vastineeksi.

Nämä eivät välttämättä - tai edes toivottavasti - tee Suomea tulijoille vähemmän houkuttelevaksi, mutta lisäävät merkittävästi heidän integroitumisedellytyksiään. Esimerkiksi joidenkin uskonnollisten elementtien poistaminen naisten vaatetuksesta, luonteva ja kunnioittava suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen tai Suomen kielen sujuva taito parantavat oleellisesti tulijoiden työnsaantimahdollisuuksia.

Samalla myös taakse jääneen kulttuuripiirin ääriainesten tai raiskausten houkuttelevuus ja siten niin tulijoiden mukana tuleva terrorismiriski kuina seksuaalirikollisuuskin vähenevät erittäin todennäköisesti. Ja se taas on kaikkien - niin kantasuomalaisten kuin maahanmuuttajienkin - pitkän aikavälin etu. Myös kirkonmiesten ja - naisten.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Monikulttuurisuus ei pelasta huoltosuhdetta, mutta lisää klamydiaa
Pika-avioliittoja turvapaikanhakijoille
14 vuoden kuluttua Vantaalla asuvista kolmannes on maahanmuuttajia

Totaalikieltäytyjien vapausrangaistuksista olisi luovuttava

Arno Kotro nosti aamun mielipidekirjoituksessaan esille totaalikieltäytyjien vankeusrangaistukset. Hänen mukaansa "kyseessä on suomalainen erikoisuus. Käytännössä kaikkialla muualla Euroopassa moisesta hullutuksesta on luovuttu."

Olen oikeastaan Kotron kanssa samaa mieltä. Vankeustuomiota kärsivät totaalikieltäytyjät ovat yhteiskunnalle kalliita, sillä yksi vankilavuorokausi maksaa noin 200 euroa, eli vankilassa suoritettuna totaalikieltäytyjän hinnaksi yhteiskunnalle tulee yli 34 000 euroa.

Siksi totaalikieltäytyjät saavatkin nykyisin jalkaansa pannan, jonka käyttöä valvotaan. Kotro piti tätä surkuhupaisana, mitä se yhteiskunnan resurssien käytön kannalta tietysti onkin. Sen sijaan maan turvallisuuden suhteen totaalikieltäytyjät ovat kiistatta surkuhupaisia vapaamatkustajia, joiden määrän kasvaessa vaarantaisi koko yhteiskunnan tulevaisuuden.

Kotron vuodatusta lukiessani sain ajatuksen. Mitäpä jos totaalikieltäytyjien rangaistukset korvattaisiin yhteiskunnalle maksettavalla korvauksella siitä, että heille tarjotaan varusmies- ja siviilipalveluksen suorittavien toimesta turvallinen elinympäristö?

Sopiva maksu voisi olla esimerkiksi suomalaisen vuoden keskipalkan kokoinen ja sen tuotto tulisi käyttää ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden resursointiin. Nykyinen keskipalkka Suomessa on noin 3500 euroa kuukaudessa, joten totaalikieltäytymisen hinnaksi tulisi varsin kohtuullinen 42 000 euroa.

Korvauksen olisi syytä olla automaattisesti ulosottokelpoinen, jotta sen välttämisestä ei tulisi "kansalaisurheilua". Samalla voitaisiin tehdä ase- ja siviilipalvelusta vapaaehtoisia, koska maksun maksava tulisi sen kautta huolehtineeksi oman osansa maan turvallisuuden ylläpidosta.

Tässä yhteydessä olisi tärkeää huolehtia myös siitä, että totaalikieltäytymisestä kertyneet varat eivät hukkuisi valtion pohjattomaan kassaan, vaan sijoitettaisiin maan turvallisuuteen. Puolustusvoimien tarpeiden lisäksi niiden avulla voisi palkata poliiseja valvomaan kylien ja kaupunkien turvallisuutta. Näin vahvistettaisiin sekä kaukana poliisin palveluista sijaitsevien syrjäkylien että viime aikoina katupartioina näkyvästä turvallisuusvajeesta kärsivien kaupunkien järjestystä.

Jätän ehdotukseni poliitikkojen vapaasti harkittavaksi ja muokattavaksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Katupartioista
Hätää pakenevat herättivät pääministerin
Pienen ei kannata leikkiä turvallisuudella