Feministinen paljastus

Kulttuuripersoonat ovat Suomessa tunnetusti lähes poikkeuksetta vasemmistolaisia tai äärivasemmistolaisia wokeltajia. Sen mukaisesti heidän "viralliseen" olemukseensa kuuluu aatteellinen vapaamielisyys eli arvoliberalismi, ihmisten tasa-arvon korostaminen, feminismi ja konservatiivisten arvojen kyseenalaistaminen. 

Tässä mielessä oli mielenkiintoista ja valaisevaa lukea Ilta-Sanomaista artikkeli, joka kertoi Tuuli Mukan julkaisseen sosiaalisessa mediassa kuvakokoelman, jossa tuodaan esille Katariina Sourin menneisyys Playboy-mallina. Sen kohde huomauttikin osuvasti, että "Tuuli Mukka näyttää miten seksismi luonnistuu naisiltakin". 

Tämä ilmeisesti havahdutti Mukan huomaamaan, että hänen viestinsä oli tosiaankin kaikkea muuta kuin wokeltava ja pyytämään siitä anteeksi - mikä toki hyväksyttiin. Tämä oli mielenkiintoista. 

Katsoin jutun luettuani hiukan Tuuli Mukan X-tiliä. Siinä pisti silmään erityisesti hänen taipumuksensa uudelleenjulkaista tunnetusti vasemmistolaisten henkilöiden ja nimimerkkien viestejä, joten kyseessä on ilmiselvästi syvälle vasemmistolaiseen kuplaan kallellaan oleva henkilö. Ei mitenkään erityisen tärkeä, mutta kuitenkin tyypillinen lajinsa edustaja. 

Taiteen osalta Mukka näyttää - ainakin helsinkiläisen gallerian kuvaston mukaan - suosivan hiuksilla peitettyjä naishenkilöiden kasvoja. Tarkemmin en osaa sanoa, koska en muista tätä aiemmin kuulleeni hänestä - mahdollisesti vain siksi, etten ole mikään nykytaiteen suurkuluttaja. 

Niin tai näin. Tässä käsittelemäni tapaus pääsi blogikirjoituksen aiheeksi siksi, että se osoitti vihervasemmistolaisessa kuplassaan wokeltavan taiteilijankin saattavan ylittää karsinansa rajat kiihkossaan. Ja sortuvan jopa naista vähättelevään seksismiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Wokeltava Petra Laiti ja maalaava Playboy-malli tukkanuottasilla
Ikuinen stigma ja Tshekin tiedeakatemia
Positiivinen syrjintä tiedeakatemioissa

Ikuinen stigma ja Tshekin tiedeakatemia

Länsimaisen - tai ainakin suomalaisen - oikeuskäytännön taustalla vaikuttaa vahvasti niin sanottu terapeuttinen rangaistusteoria eli ajatus siitä, että kiinni jääneiden saaman tuomion aikana heidät opastetaan elämään ihmisiksi. Eli rikoksen tehneelle pitää antaa mahdollisuus oppia tekosistaan. 

Tämän seurauksena meillä jopa muilta ihmisiltä hengen riistäneet murhaajat pääsevät lähes aina vapaalle jalalle ennemmin tai myöhemmin. Puhumattakaan vähäisempiä rikoksia tehneistä.   

Tästä asiasta näyttäisi olevan yksi poikkeus. Se on rikokset, joissa mies on syyllistynyt naisten epäasialliseen kohteluun. Ei toki juridisesti, mutta käytännössä nämä ihmiset saavat stigman, joka ei poistu heistä edes silloin, kun syytös on todettu perusteettomaksi (esimerkki ja toinen). 

Tässä mielessä on ollut erityisen mielenkiintoista seurata amerikkalaisen biologin ja syöpätutkijan David Sabatinin kohtaloa sen jälkeen, kun hänen on väitetty kohdelleen naisia moitittavasti. Kirjoitin aiheesta vajaa vuosi sitten, ja tänään tulin lukeneeksi tapauksen uudemmista vaiheista. 

On nimittäin käynyt niin, että Sabatini on aloittanut uuden työn arvostetussa ja varakkaassa Institute of Organic Chemistry and Biochemistry Prague (IOCB) -laitoksessa, joka on osa Tshekin tiedeakatemiaa (CAS). Hänen palkkauksensa on jakanut tshekkiläiset tutkijoiden mielipiteitä ja herättänyt keskustelua siitä, pitäisikö seksuaalisesta häirinnästä kiinni jääneille antaa uutta mahdollisuutta.

Laitoksen miespuolisen johtajan mukaan "Sabatinia on rangaistu tarpeeksi aiemmista teoistaan... tutkimusyhteisö hyötyy siitä, jos tämä lahjakas tiedemies palaa tutkimuksen pariin." Myös hänen Tsekin tiedeakatemiassa työskentelevä entinen naispuolinen oppilaansa totesi, "ettei usko Sabatinin poistamisen niiden henkilöiden listalta, jotka eivät voi koskaan enää saada työpaikkaa, auttaisi ratkaisemaan naisiin liittyviä rakenteellisia ongelmia". Ja toivotti hänet tervetulleeksi joukkoon.

Sen sijaan kaksi muuta jutussa haastateltua naispuolista tutkijaa vastusti Sabatinin rekrytointia. Yhden mielestä "se lähetti viestin, jonka mukaan laitos ei haluaisi luoda turvallista tilaa työntekijöille ja opiskelijoille" ja toinen arveli ettei Sabatini menneisyytensä takia sopisi tutkijankoulutettavien ohjaajaksi. 

Jutun lopuksi Sabatini sanoi hakevansa laitoksen lupaaman starttirahan lisäksi rahoitusta Tshekin hallitukselta ja Euroopan tutkimusneuvostolta. Sekä mainitsi, ettei hänen saamansa - jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani - lupaus 25 miljoonan dollarin rahoituksesta New Yorkin sijoitusrahastonhoitaja Bill Ackmanilta ja nimettömältä lahjoittajalta sisälly tähän rahoitukseen. Kaiken kaikkiaan hän arveli pystyvänsä rahoittamaan 12–15 henkilön tutkimusryhmän Tshekin tasavallassa.

Nähtäväksi jää, kuinka tämä saaga lopulta päätyy. Selvää kuitenkin on, että Tshekin tiedeakatemia on saanut palkkalistoilleen todellisen huippututkijan, jonka tutkimustoimintaa kuitenkin varjostaa menneisyydessä lyöty ja vaikeasti pois pestävä stigma. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Positiivinen syrjintä tiedeakatemioissa
Wokeltamallako Suomen asiat kuntoon?
Takaisku amerikkalaiselle woke-kulttuurille

Olisiko aika pyytää anteeksi Jussi Halla-aholta?

Ruotsalaisten ahdistus ja epätoivo maahanmuuttajajengien varjossa näyttää lopulta herättäneen myös suomalaisen valtamedian - ainakin hetkeksi. Tästä saimme eilen erkkomedian esimerkin, kun Ilta-Sanomat julkaisi pääkirjoituksen, jossa todettiin suoraan, että "kun Suomessa varoitetaan Ruotsin tilanteesta, varoituksia ei kannata leimata oikopäätä rasistisiksi tai populistisiksi puheenvuoroiksi. Vaarallisen kehityskulun edessä kannattaa pysähtyä ja ottaa opiksi Ruotsin virheistä."

Samassa kirjoituksessa lainattiin myös Ruotsin pääministeriä, joka tunnusti, että "poliittinen naiivius ja tietämättömyys johdatti meidät tähän pisteeseen. Samoin kuin vastuuton maahanmuuttopolitiikka ja epäonnistunut integraatio."

Mitäpä tuohon sanoisi? Senkö, että toivoin 18. maaliskuuta vuonna 2010 "eurooppalaisten poliittisten päättäjien uskaltavan kohdata Afrikan ja Lähi-Idän liiallisesta väestönkasvusta johtuvan kansainvaelluksen silmät auki, rehellisenä ja tosiasiat tunnustaen". 

Ilta-Sanomat julkaisi myös pitkän jutun maahanmuuttajajengeistä ja heidän johtajistaan - sekä osoitti valokuvin, ettei kyse todellakaan ole kantasuomalaisista idiooteista, vaan maahan tuotetuista kehitysmaalaisista. Hyvä asia toki tämäkin, ettei asia enää jäisi kenellekään epäselväksi - ei edes Eva Biaudet´lle. 

Tämähän tuli juuri osoittaneeksi täydellisen ymmärtämättömyytensä siitä, missä tilanteessa olemme. Vai miten muuten tulisi tulkita hänen sosiaalisen median kirjoituksensa, jonka mukaan "nyt kyllä valtiovarainministeri harrastaa sellaista pelottelua joka minun mielestäni on itsessään uhka meille kaikille".

Yhden asian Ilta-Sanomat - ja lähes koko suomalainen lehdistö - saisi kuitenkin vielä tehdä. Se on: esittää koko toimituksen julkinen anteeksipyyntö puhemies Jussi Halla-aholle, jota erkkomedia yhdessä muiden suomalaisten mediayhtiöiden kanssa on ainakin puolentoista vuosikymmenen ajan panetellut mitä moninaisimmin tavoin. Lopultahan se kuitenkin oli juuri Halla-aho, joka Scripta-blogissaan nosti maahanmuuttopolitiikkamme ongelmallisuuden esille jo 2000-luvun alussa.

Esimerkiksi elokuun 18. päivänä vuonna 2003 tuleva puhemies merkitsi muistiin Tanskan-matkaltaan seuraavan tekstin: "viikon aikana mies ´af anden etnisk baggrund´ raiskasi 14-vuotiaan tytön puistossa ja kaksi miestä ´af anden etnisk baggrund´ puukotti kuoliaaksi italialaisen turistin, mutta oleellinen ero Suomeen ja Ruotsiin on siinä, että näistä asioista puhuttiin mediassa. Ongelma oli maahanmuuttajien väkivalta eikä se, syyllistetäänkö maahanmuuttajia, jos heidän väkivallastaan puhutaan. Suomen ja Ruotsin harrastama roskaväen päänsilittely on valtava karhunpalvelus paitsi yhteiskunnalle yleensä myös maahanmuuttajille erikseen."

Tämän valossa meillä kaikilla suomalaisilla - ja erityisesti maan johtohenkilöillä - olisi ollut mahdollisuus nähdä Ruotsin ja Suomen tulevaisuus. Ja tehdä jo silloin sellaiset päätökset, joiden perusteella ruotsalaisia ei olisi ahdistettu epätoivoon, eikä Suomessa tarvitsisi pelätä Ruotsin tietä. 

Ruotsissa ja Suomessa valittiin kuitenkin toisin. Ja sen valinnan hedelmiä korjataan nyt: kaksikymmentä vuotta Halla-ahon blogimerkinnän ilmestymisen jälkeen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pakolaisiin suhtautuminen ei ole muuttunut
Tähtääkö Eva Biaudet hallitusneuvotteluiden kaatamiseen?
Toivottavasti Milan Jaffin pahoinpitely motivoi häntä

Vaatiiko vuoden 2018 kenttäoikeus uhrin?

Viime aikoina on Suomessa saatu seurata elokuva-ohjaaja Aku Louhimiehen työtavoista syntynyttä näytelmää. Se on kaikessa karuudessaan ollut niin mielenkiintoinen, että ansaitsisi tulla dramatisoiduksi elokuvaksi ihmisen käyttäytymisen syvimmistä pohjavireistä.

En aio tässä käydä läpi tapahtumien vaiheita - etenkin kun niistä ei ole kaikilta osin syntynyt yksimielisyyttä. Sen sijaan panin ihmeekseni merkille sen, kuinka aluksi yksimielinen Louhimiehen tuominnut julkisuus muuttui Jussi-patsaiden jakotilaisuuden jälkeen.

Tilaisuudessa (ja jo sitä ennen) Louhimies esiintyi anteeksipyytävästi, mutta siitä huolimatta ministeri Sampo Terho (sin) kieltäytyi luovuttavasta hänelle kansan valitsemaa parhaan elokuvan palkintoa. Ehkäpä osasyynä sille oli vielä itse tilaisuudessakin leijunut vahva Louhimiehen tuominnut kenttäoikeuden henki. Siis se sama, joka meillä vallitsi ensin vuoden 1918-tapahtumien yhteydessä ja jälkeen sekä vielä uudelleen 1930-luvun oikeistoradikalismin aikana.

Tapauksen jälkeen muutamat henkilöt ovat ottaneet vahvasti kantaa tähän kenttäoikeuteen, jonka airueksi myös ministeri oli asettunut. Ensin Jari Sarasvuo käytti kovaa kieltä Louhimieheen kohdistuneesta inkvisitiosta.

Sitten yleensäkin selväjärkinen Ilta-Sanomien toimittaja Ulla Appelsin kirjoitti tasapainoisen analyysin, jossa hän asetti Louhimiehen toiminnan viitekehykseensä.  Minulla ei ole siihen lisättävää, mutta haluan nostaa esille kaksi virkettä: "lienee jokaiselle selvää, että kaikenlaiseen työpaikkakiusaamiseen pitää olla nollatoleranssi. Ongelma on, jos ihmettely muuttuu inkvisitioksi ja keskustelu kiusaamiseksi."

Viimeisenä käänteenä tapaukselle elokuvaohjaaja Renny Harlin otti etäisyyttä Sampo Terhoon ja edellä mainittuun kenttäoikeuteen. Hän peruutti osallistumisensa ministeri Kiinan-valtuuskuntaan. Myös hän totesi kaksi asiaa: "tietenkin kaikkia niitä pitää tukea, joita on kaltoin kohdeltu. Se ei kuitenkaan ole kulttuuriministerin tehtävä ryhtyä tuomariksi ja pyöveliksi."

Tämän kaiken ylös merkittyäni jään odottamaan tilanteen kehittymistä jatkossa. Selvääkö Louhimies kiirastulestaan ehjänä, vai murtuuko ruotsalaisen teatteriohjaajan tavoin?

Oma toiveeni on se, että Louhimiehen teot julkisuuteen nostaneet naisnäyttelijät viheltäisivät pelin poikki ja hyväksyisivät julkisesti Louhimiehen anteeksipyynnöt ennen tämän täydellistä romahtamista. Eihän ohjaaja loppujen lopuksi liene kuitenkaan syyllistynyt oikeusjärjestelmämme mukaan kovinkaan raskaasti tuomittaviin rikoksiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Karjalan liitto astui tielle, joka on vieras suomalaiselle kulttuurille
Keisarin vaatteet taiteessa
Elääkö kirjailija sananvapaudesta?