Positiivinen syrjintä tiedeakatemioissa

Viime aikoina Suomessa on keskusteltu paljon rasismista, mutta mediat eivät ole unohtaneet myöskään feminismiä. Jälkimmäinen koskee myös koulutusta, jossa on kiinnitetty huomiota muun muassa naisten alhaiseen osuuteen tekniikan alan korkeimmassa opetuksessa. Näin siitä huolimatta, että heidän osuutensa kaikista korkeakouluopiskelijoista on selvästi miehiä suurempi.

Yksi kestoaihe tässä keskustelussa on ollut yliopistoprofessoreiden sukupuolijakauma, joka on edelleen miesvoittoinen. Lienee kuitenkin vain ajan kysymys, milloin opiskelijoiden sukupuolijakauma näkyy myös maamme professorikunnan koostumuksessa. 

Tässä mielessä oli mielenkiintoista huomata, että amerikkalaisten tiedeakatemioiden National Academy of Science (NAS) ja American Academy of Arts and Science (AAAS) jäsenistö on ollut suurten muutosten kohteena. Tähän aiemmin lähes pelkästään miehistä koostuneeseen huippututkijoiden joukkoon on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana noussut paljon naisia ja aivan viime vuosina aikana he ovat muodostaneet jo noin 40% uusista jäsenistä molemmissa akatemioissa. 

Äskettäin julkaistussa tutkimuksessa oli verrattu psykologian, matematiikan ja taloustieteen tutkijoiden meriittejä toisiinsa sekä analysoitu muutosta naisten valinnan todennäköisyydessä NAS:n ja AAAS:n jäseniksi 1960-luvulta tähän päivään. 

Kerätyn aineiston mukaan tutkimusjakson varhaisina vuosina naisilla oli vähemmän mahdollisuuksia tulla valituksi jäseniksi verrattuna miehiin, joilla oli vastaavat ansiot. 1990-luvulla valintaprosessi molemmissa akatemioissa oli kuitenkin muuttunut suunnilleen sukupuolineutraaliksi julkaisujen ja viittausten perusteella. 

Kehitys ei kuitenkaan pysähtynyt sukupuolineutraaliin tilanteeseen - kuten olisi voinut luulla - vaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on kaikilla kolmella alalla ilmennyt ja vahvistunut naisten suosiminen. Tällä hetkellä naisilla on meriitteihinsä nähden peräti kolmesta viiteentoista kertaan todennäköisempiä tulla valituksi AAAS:n ja NAS:n jäseniksi kuin miehillä, joilla on vastaavat julkaisu- ja viittausansiot. 

Toisin sanoen naistutkijoiden arvostus ja asema ovat ainakin USA:ssa muuttuneet aivan oleellisesti, ja sitä kautta miehistä on tullut tieteessä syrjitty sukupuoli, jonka meriitit saavat kauniimpaa sukupuolta vähemmän arvostusta ainakin tiedeyhteisön omissa rakenteissa. 

Tässä puheena olleen tutkimuksen tekijät arvelivat, että tämä saattaisi johtua sen pelosta, että naiset saisivat vähemmän tunnustusta työstään ja heidän olisi siksi vaikeampi saada julkaisujaan tieteenhuippusarjoihin. Ja tämän kompensoimiseksi tiedeakatemiat harjoittaisivat heihin kohdistuvaa positiivista syrjintää.

Toisin sanoen taustalla olisi heijastus USA:ssa vallinneesta wokelluksesta, jonka asettamien yhä voimakkaampien yhteiskunnallisten paineiden pelko näkyisi sikäläisten tiedeakatemioiden jäsenvalinnoissa. Ja sitä kautta olisi johtanut miesten erittäin voimakkaaseen syrjintään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tasa-arvovaltuutetun kannanotto salolaiskoulun tapaukseen on virheellisesti perusteltu
Totuuden jälkeinen aika
Tasa-arvo on ihmisyhteisöjen perusluonteen vastaista

Onko julkisella taloudella optimaalista kokoa?

Hyvää isänpäivää kaikille isille!

Suomi on ajanut itsensä melkoiseen umpikujaan nykyisen hallituksen aikana. Tarkoitan sitä, että maamme julkinen sektori on velkaantunut ennätysmäiselle tasolle Marinin kabinetin tekemien ratkaisujen seurauksena. 

Niinpä Helsingin sanomat teki asiasta jutun, jossa se haastatteli joukkoa taloustieteilijöitä. Juttua lukiessani näytti siltä, että heidän näkemyksensä olivat varsin hyvin perusteltuja ja heidän kokonaislinjaansa voitaisiin luonnehtia sanomalla, ettei nykyistä julkisen sektorin talouskurimusta saada tasapainotetuksi ilman, että puututaan sekä julkisten menojen että kansalaisilta erilaisina veroina kerättävien verojen määrään ja laatuun.

Blogikirjoituksen aiheeksi HS:n juttu valikoitui kuitenkin siksi, että ihan ensimmäiseksi haastateltu Tampereen yliopiston taloustieteen professori, Kaisa Kotakorpi, tuli päästäneeksi suustaan suuren sammakon. Hänen mukaansa "tutkimustiedon perusteella verotuksen haittavaikutukset esimerkiksi työntekoon ovat keskimäärin melko maltillisia, ja mitään yhtä ja oikeaa, optimaalista julkisen sektorin kokoa – ja siten kokonaisveroastetta – ei ole olemassa".

Väite oli vähintäänkin outo, sillä sitä vastaan puhuu koko maailman taloushistoria. Me kaikkihan kuitenkin tiedämme - ainakin Tampereen yliopiston ulkopuolella - ettei ihmisten työnteon tulokset sosialisoiva järjestelmä ole koskaan tuottanut mitään hyvää tavalliselle kansalle. Ja että ainoa jollain tavalla menestynyt kommunistien johtama valtio - Kiina - on onnistunut valjastamalla omaan taloudelliseen etuun nojaavan kapitalismin taloutensa moottoriksi. 

Siten on selvää, ettei ainakaan äärimmäinen kokonaisverotus ole optimaalista. Eikä sellaista ole tietenkään verotuksen ja sen tuottamien kiistatta hyödyllisten palvelujen - turvallisuuspalveluiden, koulutuksen, terveydenhuollon - poistaminenkaan. 

Näin voidaan päätellä loogisesti, että Kotakorven mainitsema optimaalinen julkisen sektorin koko on olemassa siitä huolimatta, ettei hän osaa määritellä sitä. Voi toki olla, että se vaihtelee taloudellisten reunaehtojen mukaisesti - esimerkiksi sotatilassa on epäilemättä suurempi verotustarve kuin rauhan vallitessa - mutta lähtökohtaisesti on selvää, että kussakin tilanteessa on olemassa optimaalinen julkisen sektorin koko. 

Siksi olisin Kotakorven sijaan mieluummin taipuvainen uskomaan HS:n jutussa niin ikään haastateltua Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtajaa Aki Kangasharjua, jonka mukaan "verotus hidastaa talouskasvua sitä enemmän, mitä kireämpää se on. Suomen talouskasvu on ollut olematonta kohta 15 vuotta. Kaikki toimet talouskasvun aikaansaamiseksi olisivat tarpeen, ja talouskasvua hidastavista toimista tulisi pidättäytyä."

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Veronica Honkasalolle demokratia on verovarojen lennättämistä taivaan tuuliin
Sosialistinen hollitupa
Hallitus haluaa terveydenhoitopalvelut maassa luvatta lorveksiville

Huippukauppakorkeakoulut syrjivät naisia

Yhdysvaltain tiedeakatemian lehdessä oli tutkimusraportti, jossa kerrottiin naisten olevan amerikkalaisissa huippuyliopistoissa vakavammin aliedustettuina kuin eurooppalaisissa. Sen mukaan USA:n yliopistoissa ja kauppakorkeakouluissa 20 prosenttia ylimmän tason ja 32 prosenttia alemman tason tutkijoista oli naisia. Euroopassa vastaavat luvut olivat 27 ja 38 prosenttia. 

Artikkelin tekijöiden johtopäätöksenä tutkimuksestaan oli, etteivät amerikkalaisyliopistojen tasa-arvopyrkimykset johda haluttuun tulokseen. Syiksi tähän arveltiin mm. sitä, että naiset saavat miehiä vähemmän kunniaa tiimitöistä, heille suodaan meriittiin perustuvia apurahoja vähemmän kuin miehille, he saavat heikompia arvioita kuin samantasoisesti suoriutuneet miehet ja esimiehet kannustavat naisia miehiä vähemmän hakemaan ylennyksiä. Kaikille näille syille on myös olemassa tutkimusnäyttöä.

Tutkimuksessa pisti silmiini kuitenkin yksi jännittävä seikka, jota tutkijat eivät pohtineet lainkaan. Se oli amerikkalaisten ja eurooppalaisten kauppakorkeakoulujen ja yliopistojen tasa-arvon ilmiselvä korrelaatio niiden tasoon. 

Jutussa esitettiin nimittäin taulukko, jonka mukaan maailman viidenkymmenen parhaan kauppakorkeakoulun joukossa oli vain 16 eurooppalaista instituuttia kun amerikkalaisia oli peräti 30. Sadan parhaan joukossa vastaavat luvut olivat 46 ja 43 sekä kahdensadan joukossa 104 ja 70. 

Toisin sanoen eurooppalaisia innokkaammin naisia syrjivät amerikkalaiset kauppakorkeakoulut olivat selvästi yliedustettuina parhaista parhaimpien joukossa. Onko siis sukupuolten välillä sittenkin ero siinä, kuinka laadukasta tutkimusta ja opetusta ne pystyvät tuottamaan?  

Tähän kysymykseen en osaa antaa vastausta, sillä korrelaatio ei välttämättä tarkoita syy-seuraussuhteita - eikä sukupuolten välinen ero ole tietenkään ainoa mahdollinen selitys tälle asialle. Luulisi kuitenkin, että näin selvästi näkyvän ja yhteiskunnallisesti merkittävän asian pikainen selvittäminen nähtäisiin erittäin tärkeäksi sekä koulutuspolitiikka- että tasa-arvotutkijoiden parissa. 

Jostain syystä kuitenkin epäilen, ettei juuri tämä kysymys tule selvitetyksi. Se kun kuuluu sellaisten kiellettyjen aiheiden joukkoon, joihin kajoaminen tartuttaa sitä selvittämään lähtevään tutkijaan automaattisesti epäilyttävän leiman. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Scientific community discriminates its youngsters
Mitä USA:n väestöryhmien koulutuserot kertovat intersektionaalisesta feminismistä
Markkinatalous Harvardin professorin silmin

Markkinatalous Harvardin professorin silmin

Helsingin Sanomissa oli juttu entisestä kommunistista ja nykyisestä Harvardin taloustieteen professorista Philippe Aghionista. Myönnän, että tuo entinen kommunisti -maininta sai minut epäluuloiseksi. Se oli kuitenkin turhaa, sillä professorin näkemykset olivat varsin järkeviä, joten toistan niistä tärkeimmät - omien kommenttieni kera - tähän.

Aghion puhui paljon mahdollisuuksien tasa-arvosta. Eli siitä, että kaikilla pitäisi olla yhtäläiset mahdollisuudet menestyä ja vaurastua haluamallaan tavalla, kunhan se on yhteiskunnassa hyväksyttyä eli lainsäädännön sallimaa. Jälkimmäisen määrittää poliittinen koneisto säätämällä lakeja.

Tämä on aivan eri asia kuin vasemmistolainen näkemys, jossa puhutaan tasa-arvosta siten, että kaikilla pitäisi olla samat oikeudet riippumatta siitä, mitä he tekevät yhteiskunnan hyväksi. Sellainen johtaa yrittämisen ja innovatiivisuuden katoamiseen ja sitä kautta kehityksen pysähtymiseen, kuten viime vuosisadan suurissa sosialistisissa kokeiluissa havaittiin.

Tässä yhteydessä haluan huomauttaa, että mikäli ihmisten kyvyt menestyä poikkeavat toisistaan perinnöllisesti (kuten ne epäilemättä tekevät), syntyy eräänlainen luonnonvalinta, jossa geneettisesti parhaat perheet ja suvut muodostavat pitkällä aikavälillä taloudellisen ja yhteiskunnallisen yläluokan. Tällöin yhteiskunta ajautuu geneettisesti määräytyneeseen luokkayhteiskuntaan, jossa talouden pelisäännöt eivät määritä ihmisten asemaa, vaan ne periytyvät geneettisesti sukupolvelta toiselle. Tämä huoli on kuitenkin pikemminkin teoreettinen kuin todellinen, koska valinnan kriteerit vaihtunevat luonnonvalinnan vaikutusta nopeammin.

Aghion mainitsi myös, että "kapitalismi nivoutuu markkinatalouteen. Siinä keskeinen ajatus on, että yritykset ja kotitaloudet ratkaisevat talouden ongelmat markkinoilla kysynnän ja tarjonnan perusteella. Lisäksi pääoma ja työvoima voivat liikkua vapaasti."

Tämä poikkeaa vasemmiston yleisestä ajatuksesta, jonka mukaan talouden ongelmat voitaisiin ratkaista julkisin toimin. Tämä ei pidä paikkaansa, koska julkiselta toimijalta puuttuu taloudellinen insentiivi - tai se on ainakin oleellisesti vähäisempi - kuin omien rahojensa kanssa pelaavalla yksityisellä. Siksi lainsäätäjän tehtävänä on yksityisen talouden toimintaedellytysten luominen, eikä niinkään yrittäjäksi asettuminen.

On kuitenkin selvää, että monopoliaseman saavuttanut yksityinen yritys asettuu esteeksi innovatiivisuudelle samalla tavoin kuin kaiken hallitseva julkinen sektori. Siksi Aghion totesi, että "kapitalismi tarvitsee myös sääntöjä ja rajoituksia tuottaakseen taloudellista hyvinvointia ja turvaa mahdollisimman laaja-alaisesti".

Aghion kertoi myös, ettei verotusta kannata keventää liian pitkälle, mutta toisaalta ei ole yhteiskunnallisesti kestävää estää ihmisiä vaurastumasta hyvin ankarilla veronkiristyksillä. Kysymys on siis sellaisen tasapainon löytämisestä, jonka tuottaa mahdollisimman paljon yhteiskunnallista hyvää – sekä yrityksille että ihmisille.

Tässä hän poikkeaa Thomas Pikettystä, joka haluaisi tolkuttomalla verotuksen kiristämisellä poistaa motiivit innovaatioilta, koska "kaikki innovaatiot pakkolunastettaisiin". Siksi Aghionin mukaan myös "väärin suunniteltu verojärjestelmä estää innovaatioita, kun taas hyvä verojärjestelmää kannustaa innovaatioihin, mutta huolehtii myös verotuksen oikeanlaisesta jakautumisesta. Innovaatiot edellyttävät joustavuutta työmarkkinoilla ja verotuksessa, mutta myös luovaa tuhoa."

Luovan tuhon mahdollistamiseksi työntekijöiden palkkaamisen pitää olla helppoa, samoin kuin irtisanomisen, jonka vastapainoksi tarvitaan sosiaalista turvaverkkoa. Se on omiaan lisäämään riskinottoa ja innovaatioita. Esimerkkinä Aghion mainitsi tanskalaisen järjestelmän, jossa irtisanominen on helppoa, sosiaalinen turvaverkko toimiva ja työttömän on otettava vastaan tarjolla oleva työ.

Aghionin mukaan "keskeistä ei ole se, että suojataan työpaikkoja. Tärkeintä on suojata yksittäisiä ihmisiä. Jos yksittäisen ihmisen suojeleminen taloudelliselta ahdingolta on suorassa yhteydessä hänen työpaikkaansa, kaikki haluavat pitää kiinni vanhoista työpaikoistaan."

Tämä on syytä ymmärtää myös marinilaisessa Suomessa. Mikäli tavoitteena on yhteiskunnan kehittäminen taloudellisesti nykyistä vahvemmaksi, ei pelimerkkejä kannata sijoittaa kilpailukyvyttömille toimialoille eikä työpaikkojen säilyttämiseen niissä, vaan katsoa mistä rahoille saa parhaan vasteen. Tässä on vielä erityisesti huomattava, ettei tätä valintaa tule tehdä aatteen palossa vaan tosiasiat tunnustaen ja tunnistaen.

Kaiken kaikkiaan Aghion siis loi kuvan taloudesta, jossa sopiva yhdistelmä pelisääntöjä, kannustimia, muutosvalmiutta ja turvaverkkoa luo taloudelle toimivan perustan, jossa rikastuminen on mahdollista jokaiselle, mutta pelisäännöt ovat selvät ja ehkäisevät taloudelliseen stagnaatioon kasvavien jättiyritysten (tai julkisen sektorin) syntymisen. 

Keskeistä on siis terveen taloudellisen kilpailun salliminen, jossa ihmisille turvataan mahdollisuuksien tasa-arvo, varmistetaan yrittämisen kannustimet, mutta samalla estetään stagnaatioon pyrkivien monopolien muodostuminen. Näin toimien voidaan huolehtia parhaiten myös yhteiskunnan sosiaalisesti ja ekologisesti kestävästä tulevaisuudesta.

 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Lapsettomuuden aiheuttama taakka

Vihervasemmistossa ei ymmärretä jakopolitiikan ja verotuksen yhteyttä

Kestävyyden alalajit ovat aina ristiriidassa

Naisia viehättää suunnitelmatalous ja maailmanparantaminen

Helsingin Sanomat julkaisi tänä aamuna mielenkiintoisen jutun, jossa kerrottiin taloustieteilijöiden näkemysten riippuvan sukupuolesta. Sen mukaan naispuoliset ekonomistit näkevät, että hallitusten puuttuminen on markkinavoimia parempi ratkaisu yhteiskunnallisiin ongelmiin, ettei työlainsäädäntö yleisesti ottaen heikennä taloustilannetta ja ettei korkeampi minimipalkka lisää työttömyyttä. Lisäksi naiset kaipasivat miehiä enemmän ympäristönsuojelun lisäämistä.

Toisin sanoen ekonomistinaiset kaipasivat vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvia taloustieteilijöitä enemmän suunnitelmataloutta ja poliittisesti ohjattua maailmanparantamista (vaikka kyllä jotkut miehetkin "osaavat"). Tämä seikka herätti mielessäni kaksi kysymysvyyhtiä.

Ensinnäkin kysymys suoraan naisekonomisteille. Jos poliittinen kontrolli on erinomainen ratkaisu kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, niin miksi viime vuosisadan sosialistinen - siis nimenomaisesti poliittisin päätöksin ohjattu järjestelmä - hävisi kilpailun huomattavasti enemmän markkinavoimien varassa toimivalle lännelle?

Taloudellisen tappion lisäksi sosialistinen järjestelmä tuhosi kansalaistensa ihmisoikeudet ja ympäristön, kuten vaikkapa Saksan länsiosien kanssa samalta viivalta 1940-luvulla lähtenyt Saksan demokraattinen tasavalta osoitti. Ja miksi poliittisesti suunnitelmatalouteen vannova Kiinan suunnanmuutos taloutensa vapauttamiseksi on johtanut ennennäkemättömään talouskasvuun, ihmisten hyvinvoinnin lisääntymiseen ja lopulta jopa ympäristöongelmien tunnustamiseen?

Toiseksi. Jos ekonomiassa sukupuolella on näin vahva merkitys tieteenalan keskeisten kysymysten osalta, niin voiko sitä pitää tieteenä ensinkään. Ja jos voi, niin millä tavoin sukupuolten näkemykset eroavat ensinnäkin muissa humanistisissa tieteissä ja toisaalta niitä eksaktimmeissa luonnontieteissä? 

Oma veikkaukseni on, että sitä vähemmän, mitä eksaktimmasta tieteestä on kyse. Matematiikassa sukupuolella on tuskin kovinkaan paljon merkitystä, eikä ehkä fysiikassakaan, mutta biologiassa saattaa jo ollakin. Onko naisten suhtautuminen esimerkiksi geneettisesti muokattuihin eliöihin tai metsänhoidon menetelmiin erilaista kuin miesten? 

Tai uskovatko kehitysmaita tutkivat humanistinaiset miehiä enemmän kehitysmaiden ratkovan ongelmansa kehitysavun ja reilun kaupan banaanien avulla? Tai näkevätkö naispuoliset käyttäytymistieteilijät islamiin liittyvän terrorismin olevan poistettavissa erilaisin keinoin kuin miespuoliset kollegansa?

Minulla ei ole vastausta näihin kysymyksiin, mutta mielelläni tahtoisin sellaiset kuulla. Ellei muuten, niin oman ihmiskuvani täydentämiseksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kiina nousee tutkimuksen ja talouden välisen positiivisen kierteen varassa
Marxilainen väitöskirja
Naiset suosimalla yhteiskunnan huipulle!

Elias Oikarinen yllättyi

Tänä aamuna opimme, että tonttien hinnan osuus asunnon hinnasta on laskenut Helsingin keskustassa ja on pienempi kuin esikaupunkialueella. Asiasta kertoneessa HS:n uutisessa akatemiatutkija Elias Oikarinen piti tulosta hämmästyttävänä.

Hänen mukaansa "tämä on täysin vastoin sitä, mitä voisi taloustieteen teorian ja empirian perusteella olettaa". Lisäksi hän pohdiskeli, että "asuinneliöt ovat kantakaupungissa esikaupunkeja arvokkaampia ennen kaikkea sijainnin houkuttelevuuden takia, ja sijainnin houkuttelevuus näkyy suoraan maan arvossa".

Koska arvon akatemiatutkijalta on jäänyt huomaamatta eräs seikka, johon viittasin kerran aiemminkin, niin kerrottakoon se hänelle tässä: uusien kaupunki-asuntojen hinnoittelu ei ole Helsingissä eikä varsinkaan keskustassa enää vuosikymmeniin perustunut rakennuskustannuksiin vaan puhtaasti markkinahintoihin. Ja ne ovat pilvissä, koska pääkaupungissamme vallitsee asuntopula.

Sama toki pätee myös ainakin osittain maan hintaan, mutta asuntojen kysynnän käydessä kuumana jää maan hinta merkityksettömäksi asuntojen markkinahinnan rinnalla. Ja juuri siksi ei ole lainkaan yllättävää, että asuntopulan vallitessa tontin osuus asuntojen myyntihinnoista jää suhteellisen vähäiseksi.

Itse sanoisin, toisin kuin Elias Oikarinen, että nyt paljastuneen selvityksen tulos ei ole lainkaan yllättävä, vaan pikemminkin täysin odotusten mukainen.

Teen lopuksi myös ehdotuksen akatemiatutkijan ymmärtämättömyyden syystä: hän on tullut sisäistäneeksi liiankin hyvin taloustieteessä yleisesti oletetun kuluttajien päätöksenteon rationaalisuuden. Sen on kuitenkin osoitettu olevan virheellinen lähtökohta - asian selventämisestä jaettiin mm. taloustieteen Nobel-palkinto aiemmin tänä vuonna.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Asumistukileikkurin vaikutuksista
Etnis-kulttuurinen segregoituminen etenee Suomessakin
Vantaa, kaavoitus ja maan ansiottoman arvonnousun uusjako