Seksuaalirikollisten aateli löytyy pohjoismaista!

MTV3 julkaisi Euroopan tasa-arvoinstituutin (EIGE) tekemään kyselyyn perustuvan jutun, jonka mukaan "Eurooppa ja Suomi keikkuvat naisiin kohdistuvan väkivallan tilastoissa surullisen korkealla... Suomessa asuvista 18–74-vuotiaista naisista 53 prosenttia on kokenut fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa, seksuaalista väkivaltaa ja/tai psykologista väkivaltaa parisuhteessaan elämänsä aikana...  EU-maista vain Unkarissa vastaavat kokemukset ovat yleisempiä kuin Suomessa".

Myös lääkärilehti on kirjoittanut samasta aiheesta. Sen mukaan yliopistonlehtori Heli Siltala Oulun yliopistosta on kertonut, että "esiintyvyysluvut ovat kasvaneet, kun henkisestä väkivallasta on alettu kysyä väestöpohjaisissa tutkimuksissa... Suurella osalla ei ole fyysisiä vammoja, vaan epämääräisempää oireilua kuten vatsakipuja, pääsärkyä tai unettomuutta". 

* * *

Kaivoinpa siis kyseisen raportin esille ja löysin sieltä taulukon, johon oli koottu eri maista saadut tulokset. Sen mukaan naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on yleisintä Ruotsissa (41,0 %), Suomessa (37,3%) ja Tanskassa (33 %). 

Toisin sanoen juuri pohjoismaiset miehet ovat EIGE:n raportin mukaan varsinaisia seksuaalisen väkivallan hirviöitä. Sen sijaan fyysisen väkivallan tai sen uhan suhteen he eivät erotu muiden EU-maiden uroista. 

Tämä on sikäli mielenkiintoista, että  samaisen instituutin tekemän tasa-arvokyselyn mukaan naiset ovat Unionin tasa-arvoisimpia Ruotsissa ja Tanskassa ja Suomikin on kahdeksantena. Tarkoittaako tämä siis sitä, että naisten tasa-arvo johtaa seksuaaliseen väkivaltaan ja sen uhkaan? 

Vai voisiko sittenkin olla niin, että Euroopan tasa-arvoisimmat naiset kokevat seksuaaliseksi väkivallaksi sellaiset teot, jotka epätasa-arvoisemmissa maissa ohitetaan olan kohautuksella? 

* * *

Tähän asiaan kysely ei anna vastausta, mutta sen mukaan naisten kohtaama seksuaalinen väkivalta on vähäisintä Bulgariassa (3,4 %), Puolassa (5,0 %) ja Portugalissa (6,4 %). Siis maissa, jotka sijoittuvat tasa-arvokyselyn mukaan sijoille 18, 19 ja 16 eli Euroopan alempaan keskikastiin. 

Sen sijaan EU:n epätasa-arvoisimmissa maissa Romaniassa (13,9 %), Unkarissa (17,9 %) ja Kreikassa (18,1 %) naiset eivät ole kertoneet erityisen alhaisista - jos ei korkeistakaan - seksuaalisen väkivallan määrästä. 

Lopuksi todettakoon, että suomalaiset ovat EU-maiden kansalaisista tyytyväisimpiä elämäänsä. Ruotsalaiset ja tanskalaiset ovat puolestaan sijoilla 11 ja 9 (linkin kuvassa näyttää olevan virhe eli Saksa on siinä kahteen kertaan, karttakuvan perusteella sija 9 näyttäisi kuitenkin kuuluvan Tanskalle). 

Toisaalta naisten kokeman seksuaalisen väkivallan suhteen paras kansa - eli bulgarialaiset - on koko listan viimeisenä ja portugalilaisetkin sijalla 23. Sen sijaan puolalaiset ovat varsin tyytyväisiä elämäänsä eli sijalla kahdeksan. 

Näyttäisi siis siltä, että olipa selitys Euroopan tasa-arvoisimpien pohjoismaisten naisten kyselyssä antamalle kuvalle miestensä hirvittävästä väkivaltataipumuksesta mikä tahansa, se ei ainakaan näyttäisi heijastuvan heidän yleiseen tyytyväisyyteensä omaan elämäänsä. Ja hyvä näin, sillä olisihan se järkyttävää, mikäli pohjoismaiset miehet onnistuisivat tuhoamaan heidän onnellisuutensa seksuaalisella väkivallalla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nuoret naiset äänestävät seksuaalirikosten lisääntymistä ajavia puolueita
Laitavasemmiston intohimo on johtanut suomalaisten turvallisuuden heikkenemiseen
Ikuinen stigma ja Tshekin tiedeakatemia

Kommunistiprofessori rinnasti Mannerheimin ja alastomat naiset

Tunnettu maahanmuuttofanaatikko ja Oulun yliopiston kommunistiprofessori Vesa Puuronen on pyytänyt opiskelijajärjestöä poistamaan selfiekuviin innoittaneen presidentti ja marsalkka Carl Gustaf Mannerheimin valokuvan seinältään. Näin siitä huolimatta, että sensuroinnin kohde on taannoisen äänestyksen mukaan kaikkien aikojen "suurin suomalainen".

Suurimman suomalaisen tittelin entinen presidenttimme on epäilemättä saanut ansioistaan kommunistisen kapinaliikkeen kukistajana ja samalta ideologialta ponnistaneen suurvallan sotilaallisten aggressioiden torjumisesta. Nämä selittänevät Puurosen päätöstä enemmän kuin hänen julkituomansa seikat.

Hän nimittäin perusteli kuvan poistamista Mannerheimin epäonnistumisella sisällissodan jälkeisten kostotoimien ehkäisemisessä sekä venäläisten erilaisuuden toteamisella aikakaudelle tyypillisellä ilmaisulla. Hänen mukaansa ne tekevät Mannerheimista hyvin ristiriitaisen henkilön, jonka kuvaa ei siksi olisi soveliasta pitää esillä.

Tämä on varsin mielenkiintoista henkilöltä, jonka oma ideologia pohjautuu edelleenkin ihmiskunnan suurimpien murhamiesten, kuten Vladimir Leninin, Josef Stalinin, Mao Zedongin ja Pol Potiin viitoittamaan aatemaailmaan, jota sivumennen sanoen hänen sensuurikäskynsä mainiosti kuvastaa. Avoimeksi jää, olisiko hän pyytänyt poistamaan myös näiden oman aatteensa "suurmiesten" kuvat opiskelijajärjestön seinältä, mikäli joku olisi ollut tarpeeksi arvostelukyvytön sellaisia sinne ripustamaan.

Näin tietekoneen näppäimistön takaa tulkiten luontevalta tuntuvien sensuroitavien  eli omien aateveljiensä kuvien sijaan Puuronen otti Iltalehden jutun perusteella mahdollisten sensuuritoimiensa esimerkiksi alastomien naisten kuvat ja Ylen mukaan hakaristiliput. Nämä vertailukohdat ovat tässä yhteydessä vähän outoja, mutta jälkimmäisen osalta oivaltava toimittaja olisi kuitenkin kysynyt, miten mainio kommunistikollegani suhtautuisi punalippuihin joko sirpillä ja vasaralla varustettuina tai ilman niitä.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaikka Mannerheim inhosi kommunisteja yhtä syvästi kuin natsejakin - eivätkä jälkimmäisen aatteen aiheuttamat ihmisten kärsimykset jääneet ainakaan jälkeen ensimmäisistä. Puoluevalintojensa perusteella ne eivät kuitenkaan Vesa Puurosen mielestä tee hänen omasta aatteestaan ristiriitaista, vaan nyt tulleen tapauksen perusteella pikemminkin esimerkillisen pohjan yhteiskuntamme rakentamiselle.

Siksi olisikin mainiota, mikäli oululainen opiskelijajärjestö ottaisi ja ripustaisi seinälleen Leninin, Stalinin, Maon - tai vaikkapa Otto Wille Kuusisen - kuvan ja tekisi mediaperformanssin siihen liittyvistä selfieistä. Ja jäisi odottamaan professorin sensurointipyyntöä tai sen puuttumista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vasemmistoliiton synkät juuret elävät ja voivat hyvin
Poliittinen korrektius tuhoaa kansakunnan tietoisuuden
Vesa Puuronen puhuu viisaita

Urapolkujärjestelmään!

Yliopistouudistus on saavuttamassa uuden vaiheen Ainakin Aalto-yliopisto, Helsingin yliopisto ja Oulun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta ovat luopumassa vanhasta suomalaisesta virkajärjestelmästä kohti anglosaksisten maiden "tenure track" systeemiä.

"Tenure track" voidaan suomentaa vaikka urapolkujärjestelmäksi. Siinä nuori tutkija saa pienipalkkaisen määräaikaisen toimen, jonka loppuessa hänen suoriutumisensa tutkimus-, opetus- ja hallinnollisista tehtävistä arvioidaan. Mikäli nuori tutkija saavuttaa asetetut tavoitteet, siirtyy hän urallaan seuraavaan vaiheeseen ja parhaassa tapauksessa lopulta saa professorin aseman. Käytännössä tutkijoiden urapolku siis muistuttaa armeijan hierarkiaa - paitsi että epäonnistumisesta seuraa työsuhteen purkaminen.

Mitä tämä uudistus merkitsee käytännössä?

Ensimmäinen ja varmaankin tässä uudistuksessa liikkeellepaneva vaikutus on yliopiston rahansäästö. Oulun yliopistolta kuullun ilmaisun mukaisesti yhdeksän professorin palkalla voi työllistää 15 alemman asteen opettajaa. Toisin sanoen näin voidaan viedä läpi merkittävä yliopiston tutkijaopettajien palkanalennus.

Tämä palkanalennus koskee siis yliopiston henkilökuntaa. Käytännössä nuoret tutkijat kuitenkin tekevät jo nykyisin töitä vaihtelevissa työsuhteissa ja apurahoilla, jolloin heidän näkökulmastaan katsottuna urapolkujärjestelmä saattaa tarjota jopa palkankorotuksen.

Toinen vaikutus on nuorille akateemisille osoitettujen kunnollisten työpaikkojen määrän kasvu. Näin ainakin lyhyellä aikavälillä. Pidemmällä aikavälillä vaikutus saattaa kuitenkin olla päinvastainen, sillä nuorena urapolkujärjestelmään päässeet henkilöt saattavat pysyä järjestelmässä jopa 40 vuotta sulkien samalla ovet seuraavien sukupolvien lahjakkuuksilta.

Tässä  oleellista on se, miten hyvin määräaikaiset urapolkuvirat pysyvät aidosti määräaikaisina, eivätkä muutu käytännössä vakinaisiksi. Tämä vaatii yliopiston hallinnolta selkeitä kriteereitä (ja niissä pitäytymistä) urapolulla etenemisestä. Tarkasteluvaiheeseen tulevien viranhaltijoiden liian positiivinen kohtelu saattaa rämettää koko järjestelmän muuttaen urapolkujärjestelmän suojatyöjärjestelmäksi. Tämä ei missään tapauksessa olisi veronmaksajan etu.

Kolmas vaikutus on opettajakunnan nuorentuminen järjestelmään siirryttäessä. Jos professuureista luovutaan urapolkuvirkojen hyväksi, joutuvat nämä nuoremmat tutkijat vastaamaan opetuksesta. Tämän seurauksena saataneen nykyistä innokkaampia opettajia, joiden kokonaisnäkemys tieteenalastaan kuitenkin on todennäköisesti heikompi kuin nykyisen opettajakunnan. Lopputulos voi olla yhtä hyvin positiivinen kuin negatiivinen.

Tässä on huomattava sekin, että pitkällä tähtäimellä huonosti toteutuvan urapolkujärjestelmän vaikutus voi olla jopa opettajakunnan vanheneminen. Näin käy vääjäämättä, jos ketään ei urapolun eri tarkasteluvaiheissa pudoteta pois järjestelmästä ja  kaikki nyt järjestelmään siirtyvät hoitavat opetusta eläkeikään asti. Tämä korostaa jo edellä mainitsemaani tarvetta määritellä erityisen tarkasti urapolkujärjestelmän eri vaiheiden kriteerit, sekä niistä kiinni pitämisen inhimillisen raskauden voittamista.

Neljäs seuraus on tutkijanuran ratkaisevien vaiheiden siirtyminen yhä nuoremmalle iälle. Nykyisessä järjestelmässä professuuriiin voivat hakea kaikki halukkaat, heidät arvioidaan yleensä kansainvälisen raadin toimesta ja mittavimman uran tehnyt nimitetään virkaan. Näin vaikkapa yksityisten yritysten tuotekehitysyksiköissä uran tehnyt henkilö saattaa siirtyä akateemisen maailman huipulle. Toki tätäkin järjestelmää on sotkettu kutsujärjestelyin, joiden tarkoituksena alkujaan lienee ollut turhien viranhakuprosessien välttäminen sillin kun yksi potentiaalisista hakijoista oli tunnetusti täysin ylivoimainen, mutta joita nykyisin käytetään muihin tarkoituksiin.

Tutkijanuran suurten ratkaisujen siirtyminen nuorelle iälle johtanee sellaiseen akateemisen uran jäykistymiseen, että nuorena muualla työelämässä toimivien on entistä vaikeampaa siirtyä akateemiseen maailmaan. Tätä ei voida pitää positiivisena asiana muutenkin norsunluutornissa istumisesta syytetylle yliopistolaitokselle. Yliopistojen olisikin hyvä etsiä keinot tämän riskin välttämiseksi.

USA:ssa ja Kanadassa urapolku-järjestelmää on käytetty pitkään, ja on selvää että se tarjoaa aivan käyttökelpoisen mallin akateemiselle tutkimukselle ja opetukselle. Alkujaan sen tarkoituksena oli vapauttaa tutkijat sidosryhmien paineesta tekemään parhaaksi näkemäänsä tutkimusta - toisin sanoen takaamaan heille akateemisen vapauden. Tämä tavoite lienee onnistunut parhaimmillaankin vaihtelevasti, ja käytännössä urapolkujärjestelmän on väitetty johtavan lähinnä tutkijoiden stressaantumiseen. Toisaalta on vaikea kuvitella, että suomalaisessa järjestelmässä apurahalla toimiva nuori tutkija olisi sen vähempää stressaantunut. Pikemminkin päin vastoin.

Urapolkujärjestelmä on siis saapunut Suomeen. Kuten edeltä ilmenee, on itselläni sitä kohtaan sekä positiivisia odotuksia että negatiivisia pelkoja. Sekään ei ole mahdotonta, ettei todellisuudessa juuri mikään muuttuisi vaan asiat ikään kuin vain nimettään uudelleen. On siis mielenkiintoista nähdä mitä järjestelmästä lopulta seuraa. Toivottavasti kaikki epäilykseni osoittautuvat vääriksi ja odotukseni oikeaan osuneiksi. Näin suomalainen tutkimus ja korkein opetus tehostuisivat tuottaen jatkossa entistä enemmän hyvinvointia maallemme.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Toimiiko alueellistaminen hyvinvoinnin lähteenä?
VTT:n johtajat tietovarkaissa
Yliopiston valintakriteereistä