perjantai 21. tammikuuta 2011

Dopingin sallimisesta urheilussa

Kilpaurheilun maine on vuosikaudet kärsinyt dopingista, eli kiellettyjen menetelmien hyödyntämisestä suoritusten parantamiseksi. Suomalaiset muistavat nämä ongelmat parhaiten Lahden MM-hiihtojen joukkokärystä vuonna 2001 sekä 1970-luvun kestävyysjuoksubuumin viimeisen mohikaanin, euroopanmestari Martti Vainion kärystä vuoden 1984 olympialaisissa.

Pahimmin dopinginkäyttö on kuitenkin ryvettänyt meillä marginaalilajin asemassa olevan, mutta maailmalla huippusuosittun maantiepyöräilyn, jossa liikkuvat niin suuret rahamäärät että kiellettyjen keinojen käyttö on kasvanut ilmeisesti osaksi kaikkien huipputallien ja -pyöräilijöiden rutiineja. Tähän viittaavat ainakin Pia Sundstedtin kokemukset italialaisessa ammattilaistallissa.

Doping-ongelmaan on periaatteessa kolme ratkaisua. Ensimmäisen mukaan se pyritään kitkemään tiukalla valvonnalla. Tätä noudatetaan periaatteessa kaikissa olympialajeissa vaihtelevalla menestyksellä. Toinen vaihtoehto on kieltää doping periaatteessa, mutta jättää valvonta retuperälle. Tämä periaate on ollut käytössä Pohjois-Amerikan suurissa ammattiurheilulajeissa kuten baseballissa. Tämä vaihtoehto näyttää kuitenkin olevan poistumassa, ja myös nämä lajit ovat siirtymässä kiellettyjen aineiden tiukempaan valvontaan. Kolmas mahdollisuus on tietenkin kaikkien keinojen salliminen.

Doping-aineiden laillistamista on viimeksi ehdottanut entinen menestyspyöräurheilija Floyd Landis perustelunaan lähinnä valvonnan mahdottomuus. Hänen mukaansa "testit ovat niin pahasti jäljessä, että tilannetta ei voi muuttaa". Aineiden kieltämisen sijasta Landis ehdottaakin urheilijoiden terveyden valvontaa, jotta kukaan ei vahingoittaisi itseään.


Landisin ehdotukseen sisältyy täsmälleen se syy, miksi doping on kielletty ja miksi kieltoa valvotaan. Kyseessä on urheilijoiden terveyden turvaaminen. Jo nyt sallitaan sellaisten keinotekoisten valmisteiden käyttö, joihin ei liity terveysriskejä. Urheilijat käyttävät esimerkiksi monenlaisia vitamiini- ja hivenainevalmisteita, syövät proteiinivalmisteita ja niin edelleen. Käytännössä urheilujärjestelmä siis toimii jo Landisin ehdottamalla tavalla. 


Siten hänen ehdotuksensa tarkoittaisi lähinnä vain aineiden vapaan käytön rajan siirtämistä kohti yhä vaarallisempia aineita. Landisilla ei kuitenkaan ole mitään ehdotusta siitä, miten ilman valvontaa varmistumme siitä ettei kukaan ylitä tätä uutta rajaa ja tapa itseään vaikkapa erytropoietiini-hormonilla? Käsittääkseni Landisin ehdotus ei siis johtaisi valvontaongelman poistumiseen - ainakaan mikäli siihen ehdotettu urheilijoiden terveyden valvonta otetaan tosissaan.


Toinen heikko lenkki Landisin kommentissa liittyy dopingin testaamisen jälkeenjääneisyyteen. Tämä on merkillistä, sillä kärynneenä huippu-urheilijana Landis itse on elävä esimerkki siitä, etteivät testimenetelmät aivan toivottoman jäljessä ole. Samaa kertoo sekin, että huomattava osa huippupyöräilijöistä on jäänyt kiinni viime vuosina (esimerkki). Tämähän ei voi tarkoittaa muuta kuin sitä, että testit toimivat kohtuullisen hyvin. Tämän vahvistaa myös hiihtolajien dopinghistoria vuoden 2001 jälkeen. Käryjä on tullut, ja iso osa niistä aivan maailman terävimmällä huipulla (esimerkiksi Mühlegg ja Varis).


Dopingvalvonnan tulevaisuutta ajatellen juuri Kaisa Variksen viimeinen käry oli esimerkki uudesta aikakaudesta dopingin vastaisessa taistelussa. Käryhän ei syntynyt satunnaisessa rutiinitestissä, vaan hiihtäjän verenkuvasta huomattiin poikkeama normaalista, minkä seurauksena hänen testiohjelmaansa tiivistettiin kunnes käry kävi.


Verenkuvan seuraaminen on kuitenkin varsin alkeellinen tapa valvoa dopingia. Nykyinen biologian vallankumous tarjoaa paljon tehokkaampia keinoja (esimerkki Wadan rahoittamasta tutkimushankkeesta), ja jo lähivuosina voidaan dopingtestejä haluttaessa korvata esimerkiksi elimistön geenitoiminnan analysoinnilla. Tällöin nähdään kaikki elimistön tilan poikkeamat normaalista, olivat ne sitten kiellettyjen aineiden tai vielä tuntemattomien valmisteiden aiheuttamia. Tämän jälkeen vilppiurheilijoilla on todella ahdas liikkumavara, ja dopingin käytön kynnys nousee merkittävästi nykyisestä. Etenkin jos Suomen ja Italian kaltaiset sanktiojärjestelmät yleistyvät myös muissa maissa.


Viimeisenä argumenttina tahdon tuoda esiin sen, että doping-kontrollilla on myös urheilun harrastajamäärien kannalta mielestäni varsin suuri merkitys. En ainakaan itse kannustaisi lapsiani kilpaurheilun pariin, mikäli heidän mahdollisesta menestyksestään seuraisi jatkuva dopingainemyrkytyksen riski. 


Näillä perusteilla sanon hyvin vahvasti "ei kiitos" doping-aineiden vapauttamiselle.


Aikaisempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Hiihdon likaisen ajan testamentti - katse tulevaisuuteen
Jalo itsepuolustuksen taito
Hiivasieni, puhdas urheilu ja geenidoping
Urheilu ja astmalääkkeet

2 kommenttia:

  1. "Näillä perusteilla sanon hyvin vahvasti "ei kiitos" doping-aineiden vapauttamiselle."

    Miksiköhän Professori tässä yhteydessä kannattaa kieltoyhteiskuntaa, kun muualla taas sanoo vastustavansa (tai ei-kannatavansa) sitä?

    Mielestäni on turhaa jeesustella doping-aineiden terveyshaitoilla, kun saman aikaisesti sallitaan tupakan ja alkoholin käyttö (ja suurkulutus!).

    Vilpistäkään ei kannata kovin suureen ääneen puhua, niin kauan kuin yritysmaailama ja sen ideologia ja "hyveet" ovat huippu-urheilun taustatekijöinä ja motivaattoreina.Yristysmaailman etiikkahan tulee suoraan sodankäynnin opeista, jossa korkein hyve on "harhaanjohtamisen (jalo) taito".Yrityslakihan sallii voittoon pyrkimisen keinoja kaihtamatta.Urheilu on näissä puitteissa vain "työrukkasen" asemassa.

    Ja lopuksi, mielestäni ns. dopingvalvonta edustaa yksilön äärimmäistä kontrollia, joka tuo läheisesti mieleen vasemmistolaisen poliitikan tai Pohjois-Korean.Näissä järjestelmissä yksilö halutaan täydellisesti läpivalaista ja minimoida lähes täydellisesti kaikki itsenäiset valinnat.

    Ps.En itsekään haluasi, että lapseni olisivat nikotiinin,alkoholin tai doping-aineiden käyttäjiä, mutta jos olisivat, niin valinta olisi kuitenkin heidän omansa.

    VastaaPoista
  2. Viimeisestä kappaleesta olen samaa mieltä. Tosin lisäksi tuntisin epäonnistuneeni kasvattajana.

    Kilpaurheileminen on vapaaehtoista, joten dopingkontrolli eroaa siinä suhteessa mainitsemistasi vertailukohdista, joissa samankaltainen läpivalaisu ei ole vapaaehtoista. Minusta tämä on oleellinen ero.

    Sinänsä doping voitaisiin periaatteessa sallia. Samalla tulisi myös hyväksyä siitä aiheutuvat terveyshaitat ja mahdolliset dopingkuolemat sekä hyväksyä se, ettei puhtaana voi pärjätä. Lisäksi pitäisi kansallisella tasolla sopia siitä, kenelle kuuluvat korvattavaksi aiheutuneet terveys- ym haitat: urheilijalle vai yhteiskunnalle.

    Esimerkiksi EPO:n merkitystä voi pohtia tapausten Janne Immonen tai Juha Lallukka valossa; kumpikin olivat hyviä kansallisen tason hiihtäjiä, nousivat tavanomaista vanhempina kansainväliselle huipulle ja pian sen jälkeen kärähtivät. Ja EPO:sta saatavia hyötyjä on sentään hiihdossa rajoitettu hemoglobiinirajojen avulla.

    Vaihtoehtoisesti voidaan lähteä siitä, että sääntöihin on kirjattu terveydelle vaaralliset kielletyt meneltelmät valmentautumisessa. Tässä on siis kyseessä nykyinen järjestelmä. Tässä tapauksessa urheilijoiden dopingin käyttöä pitää valvoa mahdollisimman tehokkaasti, koska sääntöjen mukaan toimivalle urheilijalla tulee olla mahdollisuus pärjätä. Tämän järjestelmän kannalta oman vaikeutensa tuo se, että urheilussa liikkuu lajista riippuen joskus varsin suuri raha, joka periaatteessa luovutetaan sille, joka sääntöjen mukaan toimiessaan on paras. Koska näin on, tulisi dopingin käyttö loogisesti ajatellen rinnastaa petokseen, mitä tällä hetkellä ei kuitenkaan jostain syystä tehdä (syy on ehkä varsin romanttinen, sillä "urheiluhan on vain leikkiä").

    Noista kahdesta vaihtoehdosta kallistun itse dopingkontrollin kannalle, toivoen kuitenkin järjestelmän huijaamisen vaikeutuvan. Näin siksi, ettei jokaisen voiton jälkeen tarvitsisi pohtia oliko se saavutettu sääntöjen mukaan toimien tai jotenkin muuten. Itse asiassa tehoton dopingkontrolli vie melkoisen osan penkkiurheilun mielenkiinnosta. Ja nostaa taas esiin kysymyksen siitä, pitäisikö valvontaan panostaa entistä enemmän tai vaihtoehtoisesti sallia vapaa doping. Onneksi geeniteknologia tuonee tähän ongelmaan ratkaisun jollain aikavälillä.

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!