maanantai 24. helmikuuta 2014

Nicklas Bäckström - doping-valvonnan viaton uhri

Jääkiekko lajina osoittautui Sotshin olympialaisissa asenteiltaan huvittavaksi. Ensin tuli tieto pseudoefedriiniä käyttäneestä ruotsalaisesta jääkiekkoilijasta Nicklas Bäckströmistä.

Sitten vilunkipelin tunnustamisen sijasta joukkueen lääkäri Björn Waldebäck otti koko vastuun itselleen. Joukkueen valmentaja Per Mårts puolestaan kutsui tapahtumaa oikeusmurhaksi.

Vastaavaa näytelmää olisi tänä päivänä mahdoton kuvitella esimerkiksi rankkojen dopingskandaalien riivaaman pyöräilyn parissa. Tai suomalaisen hiihdon. Tai kansainvälisen pikajuoksun. Kaikissa näissä tapauksissa Siperia on jo antanut riittävästi opetusta.

Mutta ei jääkiekossa, sillä ensi järkytyksestä selvittyään myös kansainvälisen jääkiekkoliiton IIHF:n lääketieteellinen johtaja Mark Aubry ryhtyi puhumaan erehdyksestä ja vakuutteli kiekkoilijan olevan syytön ja viaton uhri.

Tänään saimmekin sitten kuulla itseään Kalervo Kummolaa, joka piti rikkomusta pienenä ja arveli (vai toivoi) rangaistuksen jäävän varoitukseen. Samalla hän vakuutti, ettei suomalaisessa jääkiekossa esiinny doping-ongelmaa. NHL:stä hän ei omien sanojensa mukaan tiedä.

Siitä päätellen, että Suomen jääkiekon keskushahmo haluaa pitää Suomen antidpoingtoimikunnan Timo Seppälän ulkona sarjataulukoista viittaa lisäksi siihen, ettei Kummola edes halua käryllä olevan minkäänlaisia seurauksia.

Edellä kerrottuja tarinoita voi verrata siihen, että entinen maajoukkuelääkäri kertoo NHL:n testaavan tarkasti olympialaisiin osallistuvia pelaajia, jotta maine ei tahraantuisi käryjen takia. Näinhän teki myös kaikkien aikojen doping-järjestelmän rakentanut DDR aikanaan. Erilaisten doping-aineiden käytön yleisyydestä NHL:ssä on kertonut myös entinen jääkiekkoilija Juha Lind.

Mielenkiintoiseksi Lindin ja maajoukkuelääkärin kertomuksen tekee se, että lääkärin mukaan NHL:ssä käytetään yleisesti pseudoefedriiniä sisältäviä käsikauppalääkkeitä, koska ne ovat "mietoina" liigassa sallittuja. Niinpä, mutta kysyn silti miksi NHL-kiekkoilijat sitten käyttävät yleisesti pseudoefedriiniä, ellei suorituksen parantamiseen? Ainakin Jari Kurrin mukaan sellainen on olemassa.

Selvyyden vuoksi on myös todettava, että "miedoilla" käsikauppalääkkeillä ei edes päästä samanlaisiin pitoisuuksiin, jollainen löydettiin Nicklas Bäckströmin verestä. Kyseessä ei siis missään tapauksessa ollut "rehellisille ruotsalaisille" sattunut vahinko.

* * *

Tämä ikävä tapaus kertoo minulle sen, että jääkiekko on dopinvalvontaan liittyvien asenteiden suhteen valovuoden esimerkiksi hiihtoa tai pyöräilyä jäljessä. Lähinnä ne muistuttavat muinaisen Itä-Saksan urheilujohtajien moraalia.

Enkä oikeastaan ole edes yllättynyt. Jos sellaisen pienen rahan lajin kuin maastohiihdon piirissä dopingin käyttö on edelleen yleistä, niin miksi ihmeessä miljoonien ansioita tarjoava jääkiekko ei houkuttelisi urheilijoita kaikin keinoin lisäämään kauppa-arvoansa; ja siihen pyrkiessään hyödyntämään kemiallista valmennusohjelmaa.

Lopuksi esitän kainona toiveena, että dopingvalvonta otettaisiin tosissaan myös jääkiekossa, ja ongelmaa ryhdyttäisiin valvomaan sillä mielellä että kemiallinen valmennus saataisiin myös loppumaan. Tässä suhteessa ainakin arvokisoissa olisi syytä harkita Timo Seppälän ehdotusta, jonka mukaan yksikin käry johtaisi automaattisesti kisasuorituksen hylkäämiseen.

Nicklas Bäckströmille, Per Mårtsille, Björn Valdebäckille, Mark Aubrylle ja Kalervo Kummolalle puolestaan povaan menestyksekästä viihdetaiteilijan uraa, mikäli heillä on nykyisten tehtäviensä jälkeen tervetta uuteen leipäpuuhun. Osuva ohjelmaformaatti voisi olla vaikkapa tämä suomalainen klassikko.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansa kaipaa leipää ja sirkushuveja
Kari-Pekka Kyrön karu kohtalo
Doping-pommi käryää myös jääkiekossa


10 kommenttia:

  1. Mä toivoisin, että ammattiurheilussa ennemminkin sallittaisiin douping ja siitä tulisi ammattiurheilussa hyväksyttävää. Se toki muuttaisi lajien luonnetta ehkä arvaamattomastikin, mutta se varmasti antaisi uskomattomasti puhtia lääkkeiden kehitykseen.

    Ehkä tulevaisuudessa meillä olisi käytössä tutkittuja ja turvallisia voimajuomia, joilla lähtisi vaikka krapula-aamu vähän paremmin, vanhukset voisivat asua pidempään kotonaan, kun raskasta kauppareissua voisi vähän doupata, ehkä palomies jaksaisi pelastaa keikalla yhden ihmisen enemmän tai vapaaehtoinen pelastuspartio ehtisi haravoida metsää hieman enemmän kadonnutta etsiessä.

    Amatööriurheilun ja varsinkin alaikäiset pitäisin edelleen luomulinjalla. Ammattiurheilun douping myös selkeyttäisi ammatti- ja amatööriurheilun eroa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelma on dopingin aiheuttamat terveyshaitat, joista selkein osoitus löytyy muinaisen Itä-Saksan urheiljoista. Jos doping sallittaisiin, niin kuka maksaisi siitä aiheutuneet kustannukset? Ja kuinka moni sen jälkeen ohjaisi lapsensa urheilun pariin?

      Poista
    2. Pelkästään urheilusuorituksen parantamiseenhan ei tällä hetkellä ainakaan julkisesti lääkkeitä kehitetä, vaan dopinkina käytetään muihin tarkoituksiin kehitettyjä lääkkeitä. Pelkästään suorituksen parantamiseen kehitettäessä lääkkeet toki sopisivat siihen paremmin. Terveyshaitat olisivat muutenkin paljon paremmin hallinnassa, jos dopingin käyttö olisi avointa. Haitoista voitaisiin pitää rekisteriä, kuten lääkkeiden haitoista.

      Kaikki kielletty on vaarallista, koska sitä ei tehdä valvotusti.

      Ammattiurheilussa liikkuu niin paljon rahaa, että vakuutukset dopingin terveyshaittojen varalle ei olisi ongelma. Amatööriurheilussa tämä olisi ongelma ja se on yksi syy miksi ehdotinkin dopingin sallimista vain ammattiurheiluun.

      Poista
    3. Älä kuitenkaan unohda ns. Balco-skandaalia. Eli kyllä pelkästään urheilua varten on ainakin kehitetty doping-aineita. Se, ettemme tällä hetkellä ole tietoisia vastaavasta ei tarkoita, etteikö sellaisia voisi olla olemassa.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Dopingin käyttö ei selvästikään ole urheilijoille itselleen mikään moraalinen ongelma vaikka kansa sitä paheksuukin. Tämä on syy sille, että aineita ylipäänsä käytetään. Joten keinot dopingin kitkemiseen ovat nähdäkseni a) entistä raivokkaampi sosiaalinen paheksunta, b) jokaisen urheilijan testaus ilman poikkeuksia, c) ammattimaisen urheilun lopettaminen kokonaan tai d) dopingin salliminen rajoituksitta.

    Kolmas vaihtoehto on poissuljettu itsestäänselvistä syistä. Onko mahdollista edes teoriassa testata kaikkia ammattiurheilijoita? Miten se rahoitettaisiin? Jäljelle jäävät ensimmäinen ja viimeinen. Hmmm...

    Toivottavasti homma ei mene oikeasti näin mustavalkoisesti.

    Voisiko yhdelle lajille suoda dopingvapauden, ikäänkuin sosiaalisena kokeena?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyinen Italian järjestelmä on minusta jo melko hyvä.

      Poista
  4. Tämä jupakka nyt ei ollut yllätys kenellekään asiaa vähänkään tuntevalle. Parikymppinen suomalaiskiekkoilija on rymistellyt jo viisi vuotta puntteja tosissaan ja sitten NHL:ään mennessä paino pomppaa yhtäkkiä kymmenen kiloa ylöspäin ja siitä ainakin kilo ilmestyy leukaan.
    Ihmettelin aikoinaan, miksi tuosta Lindin kirjoituksesta ei mainittu sanaakaan missään mediassa. Mutta kuvittelepa että joku hiihtäjä olisi kirjoittanut saman.

    VastaaPoista
  5. Koko valheellinen jeesustelu kemiallisen valmennuksen ympärillä on a) naurettavaa b) kohtuutonta urheilijoille. Urheilijalla on käytännössä valittavanaan yksi vaihtoehto, muissa tapauksissa hän ei olisi urheilija tai ainakaan ei eksyisi tuloslistoille. Kuitenkin tuloksellisesta urheilusta kiinnijäämisen riski ja sen seuraukset annetaan urheilijalle.

    Kemialliseen valmennukseen tulisikin ottaa samanlainen suhtautuminen kuin autourheilun kehitykseen. Monessa lajissa on helposti mitattavia teknisiä rajoja esim. ajoneuvon iskutilavuus. Vastaava tekninen rajoite on vaikkapa hemoglobiiniraja, joka ei ota kantaa siihen miten sallitulle rajalle on päädytty. Kasvuhormoonin käyttöä voisi ehkä rajoittaa määrittämällä suurimman sydänlihaksen koon jolla kisoihin voi osallistua. Vastaavia helppoja mittareita voinee kehittää muitakin.

    Nykyisin myös kemiallisen valmennuksen tutkimusta joudutaan Suomessa jollakin tavalla piilottelemaan ja ainakin norjalaisiin verrattuna kemiallisen valmennuksen tutkimus ja tuotekehitys on ilmeisesti heikompaa. Suorituskykyä parantavien aineiden tutkimuksen avoimuuden luulisi myös hyödyttävän siviilejä samalla tavalla kuin autourheilun kehitys on hyödyttänyt normiautojen kehitystä.

    Nyt kemiallisen valmennuksen tutkimuksen kärkenä lienee testeissä näkymättömyys, kun äkkiä luulisi, että mielekkäämpi tavoite olisi suorituskyvyn maksimointi haittoja optimoiden. Normijampoille voisi asia olla toisinpäin. Tietysti näkisin mielelläni myös urheilijoille aiheutuvien kemiallisen valmennuksen haittojen minimointiin tähtäävää tutkimusta, mutta sille ei taida olla minkäänlaista kysyntää.

    Senkin näen etuna, että halukasta koehenkilöstöä on ilmeisen paljon tarjolla. Eettistä ongelmaa pienentänee se, että koehenkilöt ovat tavallaan vapaaehtoisia, sillä rahaa ei makseta suoraan, vaan korvaus tulee arvokisavoittojen muodossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole kaikesta ihan samaa mieltä, mutta virkistäviä ja harkinnan arvoisia näkemyksiä sinulla kyllä on. Kiitos niistä!

      Poista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!