Kantaväestön luuserit on nyt tutkittu, mutta entä maahanmuuttajat?

Helsingin sanomat julkaisi kouluelämään liittyvän väitöskirjan tehneen Leea Lakan havainnoista mielenkiintoisen artikkelin. Siinä kuvattiin sellaisten takapenkin luusereita, joiden ymmärrys ei riittänyt siihen, että he olisivat käsittäneet koulussa menestymisen olevan tie kohti parempaa tulevaisuutta. 

Jutun alussa painotettiin, että "koulut olivat ´ihan tavallisia yläkouluja´, joissa maahanmuuttajataustaisia oli vähän". Siitä huolimatta takapenkkiläisten kiinnostus koulunkäyntiin oli kollektiivisesti olematonta ja suurelta osin luokkakavereiden työskentelyä häiritsevää. 

Aamulla jutun luettuani jäin miettimään, että olisi hienoa, mikäli joku toinen leealakka tekisi väitöskirjan seuraamalla sellaisia "ihan tavallisia yläkouluja", joissa - kehnosti opintiellään menestyviä - maahanmuuttajataustaisia on paljon. Ja HS tai joku muu media julkaisisi samankaltaisen artikkelin hänen havainnoistaan. 

Uskon, että tällainen vertaileva tutkimus tarjoaisi paljon eväitä ja erityisesti aineksia johtopäätöksiin siitä, miten suomalaista koulujärjestelmää ja sen käytänteitä olisi kehitettävä, jotta mahdollisimman moni oppilas - niin kanta- kuin maahanmuuttajaväestöönkin kuuluva - saisi opintieltään sellaiset tiedot ja taidot, joilla hän voisi vaikuttaa positiivisesti sekä omaan elämäänsä että koko yhteiskuntaan.

Päivän aiempi merkintä:
Anders Adlercreutzin miljoonat ja vanhempien vastuut

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Luokalle jättäminen lisää motivaatiota, mutta ylikulutuspäivä johtaa harhaan
Lumikokkare, koira ja väestötieto
Kohutun koulututkimuksen tekijöiden kehno tutkimusetiikka

Kehopositiivisuus on kaksiteräinen miekka

Jo pidemmän aikaa on monissa yhteyksissä korostettu kehopositiivisuutta, jossa ajatuksena on saada kaikenlaisille kehoille tasa-arvoisesti kunnioitusta ja oikeuksia. Siitä puhuvat erityisesti ihmiset, joita vaivaa selkeä ylipaino ja henkinen kyvyttömyys - usein suoranainen sairaus - korjata asia.

On tietenkin selvää, että jokaisen on syytä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Mutta yhtä selvää on myös se, että jokainen meistä voi vaikuttaa omaan olemukseensa. 

Ja siksi itse kunkin kannattaa huolehtia fyysisestä olemauksestaan sen verran, ettei eläminen muodostu raskaaksi ja ettemme välinpitämättömyyttämme aiheuta yhteiskunnalle ylimääräistä rasitusta. Siksi kehopositiivisuutta ei saisi milloinkaan käyttää fyysisen laiskuuden oikeuttamiseen. 

Erityisen tärkeää kehopositiivisuuden eli itsensä hyväksymisen korostaminen on nuorille, jotka ovat alttiita fyysisestä erilaisuudesta johtuvalle kiusaamiselle. Mutta samalla se saattaa olla kaksiteräinen miekka, joka heikentää nuorten intoa huolehtia omasta hyvinvoinnistaan.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni kun silmiini sattui mielipidekirjoitus, jossa nostettiin esille suomalaislasten rapistuva fyysinen kunto. Tuon kirjoituksen mukaan tilanne on heikentynyt koronaepidemian aikana ja nyt jo 40 prosenttia tutkituista oppilaista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa heidän terveyttään ja hyvinvointiaan sekä arjessa jaksamistaan.

Kirjoituksen taustana oli parhaillaan tarkastusprosessin loppusuoralla oleva väitöskirja, joka perustui lasten ja nuorten pitkäaikaisseurantaan. Siinä havaittiin, että fyysiset kunto-ominaisuudet kehittyvät luonnollisesti murrosiän aikana, mutta liiallinen kehon rasvakudoksen määrä vaimentaa kunnon kehittymistä.

Tulevan tohtorin mukaan "liiallinen paino tekee liikkumisesta raskaampaa ja voi rajoittaa toimintakykyä. Tämän vuoksi terveellisen painokehityksen tukeminen kasvun, kypsymisen ja kehityksen aikana on tärkeää."

Nähtäväksi jää, mihin suuntaan suomalaisten fyysinen kunto kehittyy tulevaisuudessa eli koronapandemian aiheuttamien rajoitusten poistuessa. Palaavatko lapset liikuntaharrastusten pariin ja ennen kaikkea, jatkavatko he fyysisen kuntonsa ylläpitämistä aikuistuttuaan. Vai rapistuvatko he sittenkin laiskanlinnassaan kyyhöttäviksi kehopositiivisuutta korostaviksi sohvaperunoiksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lapsille voidaan tarjotaa vain kilpailemisen sisältävää liikuntaa tai ei liikuntaa lainkaan
Geenimuunneltuja suolistobakteereita lihaville!
Hiihtäminen on parasta liikuntaa

Maahanmuuttajien kohtaamisteoria osoittautui virheelliseksi

Vallitsevan jargonin mukaan ihmisten negatiivinen suhtautuminen maahanmuuttajiin johtuu siitä, etteivät he tunne näitä. Tämän ns. kohtaamisteorian mukaan asenteet muuttuvat suopeammiksi sitä mukaa kun tulijat tulevat tutummiksi. 

Tutkijana olen luonnollisesti ollut paljonkin tekemistä ulkomaalaisten ja maahanmuuttajien kanssa. Olen ohjannut monenlaisten ihmisten opinnäytteitä ja tehnyt tieteellistä yhteistyötä kaikenväristen ihmisten kanssa yönmustista afrikkalaisista ruskehtaviin pakistanilaisiin ja kellertäviin kiinalaisiin sekä vaaleahipiäisiin venäläisiin.

Näiden ihmisten kanssa työskentely on johtanut kaikenlaisten ihonväriin liittyneiden ennakkoluulojen katoamiseen. Ovathan kyseessä olleet korkeasti koulutetut ja ammattimaisesti työtään harjoittavat, osaavat ja ahkerat ihmiset, joille länsimaisen elämäntavan parhaat puolet ovat itsestäänselvyys.

Siksi heidät onkin syytä erottaa omaksi ryhmäkseen maahanmuuttajien joukossa. Ryhmäksi, joka ei vaadi erityishuomiota kanssaihmisiltä. 

Alussa mainittua jargonia ei siten käytetäkään korkeasti koulutetuista maahanmuuttajista, vaan sellaisista henkilöistä, jotka ovat saapuneet maahamme muista syistä - lähinnä helposti saavutettavan kotimaahansa nähden korkean elintason takia. Siksi olikin mielenkiintoista lukea väitöstutkimuksesta, jossa oli tutkittu turkulaisten suhtautumista tähän maahanmuuttajaryhmään.

Tutkimuksen tehneen tutkijan mukaan "monissa lähiöissä, joissa maahanmuuttajien osuus väestöstä on verrattain suuri, asenteet maahanmuuttajia kohtaan ovat yleisemmin kielteisempiä kuin myönteisiä". 

Tosin hänen tulostensa mukaan "toisaalta osa maahanmuuttoon kaikkein kielteisimmin suhtautuvista Turun alueista ovat etnisesti hyvin yksipuolisia. Toisin sanoen niissä asuu lähes pelkästään kantaväestöön kuuluvia."

Väitöskirjantutkijan mukaan tämä tarkoittaa yhteiskunnan polarisoitumista. Eli "asuinalueiden sisäinen asenteiden samankaltaistuminen sekä lujittuminen merkitsevät sitä, että asuinalueilla on potentiaalia muodostaa eräänlaisia ´kuplia´. Niissä yhteiset kokemukset, näkemykset ja mielipiteet edelleen ruokkivat ja vahvistavat samankaltaista maailmankuvaa sekä asenteita"

Nähdäkseni nämä tulokset ja ne tehneen tutkijan näkemykset osoittavat, ettei paljon mainostettu kohtaamisteoria toimi. Tämä on toki ollut maahanmuuttokriittisten ihmisten näkemys jo aiemmin, mutta nyt sille on saatu tieteellinen vahvistus. 

Siksi sopii toivoa, ettei kohtaamisteoriaan enää vedottaisi maahanmuuttokeskustelussa - eikä varsinkaan siihen liittyvässä poliittisessa päätöksenteossa. Sen sijaan maamme poliittisten päättäjien vasemmalta oikealle laidalle tulisi ryhdistäytyä ja perustaa maamme tulevaisuuspolitiikka tosiasioille. 

Käytännössä tämä tarkoittaisi elintasopakolaisuuden aiheuttaman yhteiskunnallisen polarisoitumisriskin välttämistä tiukan maahanmuuttopolitiikan avulla. Käytännössä ensimmäinen askel sillä tiellä olisi turvapaikkajärjestelmän väärinkäytön ehkäiseminen seuraavilla neljällä keinolla.

Yksi. Turvapaikantarpeen näyttövelvollisuuden siirtäminen hakijalle, eli epäselvien tapausten tulkitseminen suomalaisten eduksi.

Kaksi. Turvapaikanhakuun liittyvän rajattoman valitusoikeuden poistaminen ja siirtyminen normaaliin oikeuskäytäntöön, jossa viranomaispäätöksestä voi valittaa vain rajoitetusti.

Kolme. Elintasopakolaisia houkuttelevan korkean sosiaaliturvan määräytymisen muuttaminen kansalaisuusperusteiseksi nykyisen asuinpaikkaperusteisuuden sijaan. 

Neljä. Laittomasti maassa oleskelevien ihmisten erottaminen muusta väestöstä joko palauttamalla heidät kotimaahansa tai sijoittamalla leirimäisiin olosuhteisiin, joista olisi vapaa pääsy takaisin kotimaahan.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
EU:n pitäisi muuttaa tulkintaansa Geneven sopimuksesta
EU-alueelle pyrkivien uusi konsti
Kohti järkevämpää maahanmuuttopolitiikkaa

Marxilainen väitöskirja

Omaan ajatusmaailmaansa sulkeutuneen maailmanparantajan elämä on tuskallista. Tämä tuli mieleeni kun lukaisin aamun lehdestä jutun eilen tarkastetusta marxilaisesta väitöskirjasta, jonka sanoma - ainakin jutun mukaan - oli, että korkeakoulutus on ekologisesti tuhoisaa ja tukee kapitalismia.

Väittelijän mukaan "nykyinen talousjärjestelmä vaatii koko ajan kasvua ja nimenomaan materiaalista kasvua, ja se on ekologisesti tuhoisaa. Me tuhoamme mielekkään elämisen edellytyksiä, kun järjestelmä laajenee ja tarvitaan lisää tuotantoa, kulutusta ja ihmisiä haluamaan enemmän."

Väittelijä on todennäköisesti tietyllä tavalla oikeassa. Kun ihmisillä on enemmän tietoa, on heillä kyky saada elämässään aikaan enemmän kehitystä kuin silloin, jos tietoa ei ole.

Nykyinen korkeakoulutus perustuu siihen, että opettajat tekevät omaa tutkimusta, jonka tarkoituksena on lisätä koko ihmiskunnan tiedon määrää. Siis oppia aivan uusia asioita, lääketieteestä, ekonomiasta, maataloudesta, luonnon monimuotoisuudesta... ja niin, myös kestävästä kehityksestä.

Oman tutkimuksen kautta tutkija-opettajat ovat selvillä oman alansa uusimmista tutkimustuloksista ja voivat siirtää niihin liittyvää tietoa opiskelijoilleen. Ja lopputyössään opiskelijat jopa tuottavat pikkuisen sirpaleen myös aivan uutta tietoa.

Aalto yliopiston tiedotteen mukaan "jotta korkeakoulutus ei olisi vain väline muiden välineiden joukossa globaalissa talouskilpailussa, olisi ensiarvoisen tärkeää, että koulutuksen tavoitteiden asettaminen lähtisi liikkeelle maapallon rajoista ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta". Minulle jäi hämäräksi, mitä tämä tarkoittaisi käytännössä. Jonkinlaista aivopesua?

* * *

Itse olen sitä mieltä, että korkeakoulutuksen ei tule lähtökohtaisesti perustua muihin tavoitteisiin kuin koulutettavan tiedon tason, ymmärryksen ja osaamisen nostamiseen. Se, mihin tuota tietoa, ymmärrystä ja osaamista käytetään, on sitten koulutetun, hänen työnantajansa ja yhteiskunnan asia.

Ajatus siitä, että koulutuksella olisi jonkinlainen etukäteen asetettu poliittinen tavoite eli rajoite on moneen kertaan nähty huonosti toimivaksi ratkaisuksi. Se lienee ollut pääsyy esimerkiksi siihen, etteivät 1900-luvun sosialistiset valtiot pärjänneet teknis-taloudellisessa kilpailussa, ettei islamin piirissä synny suunnattomista öljyvaroista huolimatta hyvinvointivaltioita tai että Pohjois-Korean kehitys on jäänyt pahasti Etelä-Korean jalkoihin.

Siten pitäisi Aalto yliopistossakin olla selvää, että väittelijän haaveilema poliittisesti rajattu koulutus johtaisi myös Suomessa kaikenlaisen kehityksen hidastumiseen ja lopulta pysähtymiseen. Se ei tapahtuisi vuodessa eikä kahdessa, mutta ajan myötä elämän edellytyksen täällä Pohjantähden alla heikkenisivät. Ja jos olemme oppineet jotain, niin sen, etteivät "mielekkään elämän edellytykset" ole olleet parhaimmillaan taantuvissa talouksissa - ei sen enempää sosialistisessa talousjärjestelmässä, uskonnon hallitsemissa yhteiskunnissa kuin diktaattorin johtamassa aasialaisvaltiossakaan.

Pidettäköön siis huolta siitä, että korkeakoulu- ja muun koulutuksen tavoitteena on tulevaisuudessakin tiedon, ymmärryksen ja osaamisen lisääminen eikä poliittisen aivopesun edistäminen. Näin toimien myös väittelijän haaveileman "mielekkään elämän edellytykset" toteutuvat parhaiten - ja ehkäpä ihmiskunta jonain päivänä pystyy sovittamaan itsensä myös maapallon ekologisen kestävyyden rajoihin.

Aiempia ajatuksia samasta aiheesta:
Tiede on hyödyllisin instituutiomme
Ministeri Sanni Grahn-Laasonen asetti tähtäimen maailman huipulle
Avain menestykseen