Kirsi Liimatainen uskoo edelleen sosialistiseen utopiaan

Entinen ja myös nykyinen kommunisti ja elokuvaohjaaja Kirsi Liimatainen sai Helsingin Sanomilta palstatilaa ajatuksilleen. Kirjoitus oli korniudessaan ajatuksia herättävä, joten päätin tarttua virtuaaliseen kynääni.

Ensin Liimatainen kertoi siitä, kuinka hän oli hakeutunut kansainvälisessä porukassa 1980-luvun lopulla opiskelemaan kommunistipropagandaa Itä-Saksaan ja joutunut siellä kohtaamaan opiskelijatovereidensa arvoliberalismin ja kommunistihallinnon välisen pohjattoman ristiriidan. Siis kuilun maailman parantamisesta haaveilevien sosialistinuorten ja heidän aatteensa käytännön sovelluksen eli kommunistipuolueen diktatuurin välillä.

Nyt hän on tehnyt vanhoista aateveljistään ja -sisaristaan dokumentin, jossa hän tarkastelee näiden aatteen ihmisten nykytilannetta. Ja ihastunut siihen, kuinka vanhat ihanteet elävät edelleen.

Liimataisen omin sanoin: "solidaarisuuden utopia on elossa. Kaikki pyrkivät yhä muuttamaan maailmaa ja parantamaan tavallisten ihmisten elämää. Kaikki olivat pettyneitä puolueisiin, mutta aktivismi ja kansalaisliikkeet antavat tunteen, että maailmaa voi muuttaa.”

Liimatainen unohtaa ihastuksessaan paria asiaa - tai sitten hän ei ole kykeneväinen yhdistämään tosiasioita loogisesti. Tai ehkä molempia.

Hän ei ensinnäkään hahmota sitä, että Itä-Saksa oli entisen itäblogin taloudellisesti menestynein yhteiskunta, mutta siitä huolimatta köyhä verrattuna samasta kansasta ja sotien jälkeen samoista lähtökohdista ponnistaneen länsinaapuriinsa verrattuna. Sekä myös monista lännessä itsestään selvistä vapauksista vapaa.

Kommunistisista yhteiskunnista Kiina on sittemmin menestynyt vielä paremmin kuin Itä-Saksa aikanaan. Mutta tuon menestyksen hintana on ollut sosialistisen talousjärjestelmän korvaaminen raa´alla taloudellisella kapitalismilla.

Sekä mahtipuolueen äärettömän vahvalla otteella kansalaisiinsa - eli siis poliittisen diktatuurin ylläpitämisellä. Eikä Kiinaa todellakaan tunneta minään maailmanparantamisen tai arvoliberalismin suurvaltana, niin sosialismiksi kuin se järjestelmäänsä kutsuukin.

Liimataisen aatteen innoittamia kokeiluja on toki ollut maailman sivu myös pienemmässä mittakaavassa. Yksi Suomessa tunnetuimmista sellaisista oli Kanadassa sijaitseva Sointula, jossa myös konkretisoituivat sosialismin ongelmat.

Wikipedian mukaan: "osa väestä lähti saarelta omien asuntojen puuttumisen vuoksi. Saarelle hankittu karja jouduttiin siirtämään Vancouverinsaaren puolelle, koska navettaa ei saatu rakennettua valmiiksi... Ajatus päiväkodistakin takkuili. Osa äideistä ei halunnut viedä lapsia hoitoon kodin ulkopuolelle. Yhteisön velat kasvoivat nopeasti... Sointulan miehet viettivät viikkokausia siltatyömaalla lähes palkatta, jotta sopimus olisi saatu täytettyä."

Lienee kuitenkin turha toivoa, että Liimataisen kaltaiset henkilöt ymmärtäisivät, etteivät perusteettomiin haaveisiin perustuvat yhteiskunnat koskaan toteuta sitä ideaalia, joihin niillä pyritään. Ilman taloutta ei ole vapautta, eivätkä arvoliberaalit ideaalit voi toteutua ilman sitä. Näin siksi, että sosialistien luoma Homo sovieticus on lähinnä taruolento - tai ainakin sellaiset ovat aivan liian harvinaisia pitääkseen yllä pienenkään yhteisön hyvinvointia.

Sen osoittaa vahvimmin - ellei mikään muu - se, että arvoliberalismi elää ja voi hyvin niissä länsimaisissa yhteiskunnissa, joiden taloudellinen hyvinvointi on luotu arvoliberaalien inhoaman markkinatalouden keinoin. Näin mitä ilmeisimmin siksi, että elintason riippuminen omasta yritteliäisyydestä ja työpanoksesta houkuttaa ja pakottaa ihmiset pyörittämään talouden rattaita.

Ja talouden ylijäämän avulla voidaan luoda turvaverkosto, jonka varassa unelmoijatkin voivat toteuttaa haaveitaan. Paitsi silloin kun heidän määränsä ja vaikutusvaltansa kasvaa niin suureksi, että se tuhoaa koko hyvinvoinnin perustan.

Jälkimmäisestä ei onneksi ole juurikaan esimerkkejä. Juuri nyt näyttää kuitenkin siltä, että arvoliberaalien läpi ajamat väestönsiirrot uhkaavat vahvasti länsimaisten yhteiskuntien vakautta.

Arvoliberalismin kannalta keskeinen kysymys onkin se, onnistuuko kapitalistinen järjestelmä houkuttamaan ja pakottamaan myös uudet asukkaansa talouden tuottaviksi rattaiksi. Ja sitä kautta ehkäisemään yhteiskuntansa kulttuurisen pirstoutumisen - tai ainakin pitämään sen siksi vähäisenä, ettei yhteiskunnallinen jakautuminen tuhoa talouden toimintaedellytyksiä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Li Anderssonin usko Homo sovieticukseen
Naisia viehättää suunnitelmatalous ja maailmanparantaminen
Marxilainen väitöskirja