Työttömyysaste - aktivimallin toimivuuden mittari

Suomen taloudella on mennyt viime aikoina hyvin, ja yhtensä sen seurauksena maan työllisyysaste on lähtenyt niin nopeaan nousuun, että hallituksen tavoite 72 prosentin työllisyysasteesta saavutettaneen jo kuluvan vuoden aikana. Valitettavasti työttömyys ei ole juurikaan laskenut, vaan lisätyöllistetyt ovat peräisin työmarkkinoiden käytettävissä olevan työvoiman ulkopuolelta.

Syitä työttömyysasteen pysyvyyteen voi tietenkin hakea monelta taholta, mutta todennäköisimmin kyse on rakennetyöttömyydestä, eli siitä, että työpaikat ovat maantieteellisesti eri paikoissa kuin työttömät tai siitä, että nykyiseen työelämään vaaditaan sellaista osaamista, jota työttömillä ei ole. Näiden kahden ongelman ratkaisut löytyvät joko työvoiman liikkuvuuden tai koulutuksen kautta.

Luultavasti siitä syystä maahamme on luotu työttömien aktiivimalli. Se toimii sekä keppinä että porkkanana. Keppi koostuu ehdollisesta työttömyysturvan 4,65 prosentin laskusta ja porkkanana ovat aiempaa paremmat kouluttautumismahdollisuudet sekä vähäisen työnteon tai yritystoiminnan salliminen ilman työttömyysturvan alenemista.

Julkisuudessa on esille nostettu lähinnä keppipuolta, minkä seurauksena aktiivimallia on kritisoitu rajusti poliittisen vasemmiston ja jopa Perussuomalaisten piirissä. Tosiasia kuitenkin on, että nyt nähty työllisyysasteen nousu ilman työttömyysasteen laskua on yhtälö, joka edellyttää työmarkkinoille oleellista muutosta, mikäli haluamme välttää pitkäaikaistyöttömien syrjäytymisen ja kestävyysvajeen syvenemisen kaltaiset ongelmat.

Toisaalta esille on nostettu myös se, että suuressa osassa Suomea työpaikkojen määrä on selvästi työvoiman suuruutta pienempi - eli työn saaminen työssäkäyntietäisyydeltä on käytännössä mahdotonta. Argumentti pitää sinänsä paikkansa, mutta perustuu pysähtyneeseen maailmankuvaan, jossa työpaikkojen määrä on ikään kuin ylhäältä annettu, eivätkä ihmiset muka omilla toimillaan pystyisi vaikuttamaan siihen.

Näin ei tietenkään ole, vaan työpaikkojen määrän kullakin työssäkäyntialueella ratkaisevat yrittämisinnon määrä ja kotiseuturakkaus. Siksi erityisesti syrjäseutujen kannalta on tärkeää, että aktivointimalli mahdollistaa myös yrityselämän aloittamisen työttömyysturvan avulla.

Mikäli tilaisuuteen tartutaan miehissä - ja naisissa - saattaa myös maaseutu siirtyä uudenlaisen pienyritysten johtaman kasvun buumiin. Siinä sitä auttavat digitalisaation tuomat mahdollisuudet, kunhan ne on saatettu koulutuksen ja infran kautta kaikkien halukkaiden saataville.

Omalta osaltani jään seuraamaan jännityksellä työttömyysasteen - ja aivan erityisesti pitkäaikaistyöttömyyden - kehittymistä kuluvana vuonna. Mikäli siinä ei tapahdu muutosta, voidaan aktivointimalli katsoa epäonnistuneeksi ja se on korvattava jollain toisenlaisella mallilla. Sen sijaan jos ensi vuoden alussa työttömien ja erityisesti pitkäaikaistyöttömien määrä on laskenut oleellisesti nykyisestä, voidaan mallia pitää onnistuneena ja sen jatkokehittämiseen on syytä satsata.

Omana nyanssinaan todettakoon vielä, että yhä suurempi osa työttömistämme on humanitaarisen maahanmuuton kautta Suomeen saapuneita. Heidän jämähtämisensä puhtaasti tukien varaan ei ole kenenkään etu.

Siten on syytä toivoa, että uussuomalaiset saataisiin aktivoitua ja hyväksyttyä työntekoon nykyistä huomattavasti paremmin. Etenkin somalien, irakilaisten ja arabien työllisyysluvut ovat äärimmäisen alhaiset. Kuitenkin sen mikä on onnistunut vietnamilaisille, ei pitäisi olla mahdotonta heillekään.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä: 
Talouttamme vaivaa turvallisuushakuisuus
Aktiivimallia puoltaa moni asia
Hyväksikäytön kääntöpuoli