Kyllä kansa tietää

Suomen uusi hallitus on ottanut asiakseen leikata lähes kaikesta julkisesta toiminnasta pienentääkseen valtion kuluja. Tavoite on järkevä ja esimerkiksi viime päivinä julkisuudessa paljon olleen ansiosidonnaisen työttömyysturvan lyhentämisen hyväksyy enemmistö suomalaisista. Samoin kehitysavun leikkaamisella on vahva kansan kannatus.

Kaikista kriittisimmin kansa suhtautuu tutkimuksesta ja koulutuksesta leikkaamiseen. Asiaa perustellaan, aivan oikein, sillä että Suomen hyvinvointi perustuu tulevaisuudessa entistä enemmän tietoon ja osaamiseen.

Suomesta löytyy paljon myös sosiaali- ja terveyspalveluista leikkaamisen vastustajia.  Tämä ei ole yllättävää, sillä suomalaiselle kulttuurille on tyypillistä pyrkimys hyväntahtoisuuteen, universalismiin ja turvallisuuteen. Ja saahan moni myös toimeentulonsa tältä momentilta.

Sivumennen sanoen: suomalaisista arvoista voidaan päätellä myös, että suomalaisten halu leikata kehitysavusta osoittaa heidän ymmärtävän, että siinä on kyse enemmän kehitysapubisneksen ylläpitämisestä kuin kohdemaiden auttamisesta kehityksen tiellä. Emme siis ole tyhmiä.

Palatakseni tälle kirjoitukselle aikomaani pääasiaan on kuitenkin todettava, ettei julkisen talouden menoja voi leikata paljoa muuten kuin säästämällä sieltä missä rahaa käytetään paljon. Tämä tarkoittaa ensisijaisesti sosiaali- ja terveysmenoja ja toissijaisesti opetusta ja kulttuuria.

Ottaen huomiooon, että valtio on viime vuosina  kattanut menoistaan reilusti yli kymmenen prosenttia velalla, ei Sipilän hallituksella ole oikeastaan mahdollisuutta olla koskematta näihin hallinnonaloihin. Sosiaali- ja terveysmenojenkin osalta lisävaikeuden aiheuttaa väestön vanhenemisesta johtuva väestörakenteen heikkeneminen ja humanitaarisen maahanmuuton kautta kasvanut sosiaaliturvan varassa elävän työikäisen väestön kasvaminen.

Siten paineet kohdistuvat entistä enemmän muihin hallinnonaloihin. Siis myös koulutukseen ja tutkimukseen. Tämä on minulle henkilökohtaisesti katkeraa, sillä näen muiden suomalaisten tavoin meidän sahaavan omaa ja etenkin lastemme oksaa.

Siksi paninkin mielihyvin merkille EK:n pääjohtajan Matti Alahuhdan päätöksen tukea henkilökohtaisista varoistaan suomalaista tutkimusta ja koulutusta. Samalla hän vetosi, että muutkin yritysjohtajat toimisivat samoin.

Alahuhdan päätös on looginen. Tutkimus ja koulutushan ovat edellytyksiä sille, että suomalainen korkeaan osaamiseen ja tuotekehitykseen perustuva yrityselämä voi toimia Suomessa myös jatkossa. Olisi siis loogista, että muutkin Suomessa toimivien yritysten johtohenkilöt tarttuisivat Alahuhdan esimerkkiin.

Samalla he voisivat miettiä, että kannattaisiko myös heidän edustamiensa yritysten satsata nykyistä enemmän tutkimuksen ja koulutuksen tukemiseen esimerkiksi yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin kohdennetulla suoralla perusrahoituksella, lisäämällä tutkimusta tukevien säätiöiden tuottavaa omaisuutta lahjoittamalla niille esimerkiksi omia osakkeitaan tai yksinkertaisesti teettämällä niissä tilaustutkimuksia.

Oman listani hyväksyttävistä valtion toimintojen leikkaamisesta olen esittänyt jo aiemmin täällä. Totesin silloin, että säästöt tulisi kohdistaa mahdollisuuksien mukaan kaikkeen muuhun paitsi turvallisuuteen, tutkimukseen ja koulutukseen, julkisen terveydenhuollon peruspalveluihin sekä yhteiskunnan turvaverkkojen ylläpitoon sellaisella tasolla, joka ei passivoi. Ilokseni olen huomannut Sipilän hallituksen linjausten vastaavan varsin pitkälle neljä vuotta sitten esittämääni näkemystä.

Sen sijaan minun on vaikea ymmärtää työmarkkinajärjestöjen nokittelua tässä tilanteessa kun maamme hyvinvointi on veitsenterällä. Ay-liike huutaa työelämää passivoivan ylipitkän työttömyyskorvauksen puolesta ja yrityselämän edustajat haluaisivat poistaa palkansaajilta kaikki ylimääräiset korvaukset jopa pyhäpäivien ajalta.

Jotenkin toivoisi, että näiden järjestöjen jäsenkunta osaisi siirtää järkevän ja valtiontalouden nykytilan hyvin ymmärtävän näkemyksensä myös edusmiehilleen. Näin voitaisiin saada aikaiseksi sellainen yhteiskuntasopimus, joka turvaisi myös jälkeläisillemme elämän pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa.

Tai no. Itse asiassa pidän varsin todennäköisenä, että etujärjestöt pitävät nykyistä meteliä vain varmistaakseen itselleen vahvan aseman tulevissa yhteiskuntasopimusneuvotteluissa. Toivottavasti en ole tässä käsityksessäni väärässä, vaan järjestöiltä lopulta löytyy todellista halua hallituksen vaikeiden päätösten tukemiselle. Se olisi kaikkien etu.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Valtion tehtävät
Tekikö ministeri Lindström mestarillisen avauksen vai oman maalin?
Marko Piirainen, AKT:n piilothatcherilainen puheenjohtaja