Helsingin Sanomien kolumnisti Kari Huhta käsittelee hallituksemme erinomaista päätöstä supistaa kriisinhallintaan käytettyjä varoja talouskriisin keskellä. Jatkossa Suomi lähettää maailman kriisipesäkkeisiin enintään 90 sotilasta, kun tällä hetkellä pelkästään Libanonissa on 340 korkeapalkkaista asemiestä.
Kriisinhallinnan supistaminen on yksi suomalaisten kannalta harmittomimmista säästötoimista, joilla julkisen sektorin velkaantumista yritetään saada kuriin. Kärsijöinä tässä päätöksessä ovat suomalaisista lähinnä ne, jotka ovat rauhaa turvaamalla voineet kuitata suuria keikkapalkkioita.
Tämän mukaan upseeri saattaa nostaa rauhaa turvaamalla 4500 euron kuukausipalkan lisäksi noin 1500 euron verottoman päivärahan. Jälkimmäinen vastaa tuolla palkkatasolla reilusti yli 2000 euron verollista lisäpalkkaa, joten palkkataso vastaa lähes 7000 euron kuukausituloja. Bonuksena rauhanturvaajat ovat tavanneet tuoda maailmalta palatessaan verovapaasti rätväkän auton.
Kriisinhallinnan ideanahan on pitää erillään sellaisia ihmisiä, jotka ilman sivullisen puuttumista olisivat valmiita käymään toistensa kurkkuun kiinni. Tästä syystä tehtävä on usein vaarallinen, mistä merkkinä suomalaisetkin rauhanturvaajat ovat joutuneet silloin tällöin aggressioiden kohteeksi.
Nyt hallitus on siis päättänyt supistaa maamme kriisinhallintakuluja noin viidenneksellä. Tätä ei tehdä siksi, että suomalaiset arvelisivat toisiaan vihaavien ihmisten erilläpitämisen yhdentekeväksi, vaan sen takia, että voisimme tinkiä meitä lähempänä olevista ja omalle hyvinvoinnillemme tärkeämpiin menoihin kohdistuvista leikkauksista hieman vähemmän. Siis sellaisista kuin lastemme koulutus, tutkimus, omavarainen ruokahuolto, terveydenhuolto, puolustuskyky, kulttuurin tukeminen, maahanmuuttajien kotouttaminen ja niin edelleen.
Tätä taustaa vastaan tuntuikin omituiselta lukea Kari Huhdan kirjoituksen nurinkurinen johtopäätös, jonka mukaan kriisinhallinnasta säästämisen taustalla olisi nähtävissä Keskustan ja Kokoomuksen välinpitämättömyyttä. Minusta päätöksessä on nähtävissä kaikkien kolmen puolueen tervettä kykyä asettaa verovarojen erilaiset käyttötarkoitukset tärkeysjärjestykseen.
Siten en kykene näkemään tässä asiassa välinpitämättömyyttä kuin kolumnisti Huhdan omassa ajatuksenjuoksussa, joka ilmiselvästi osoittaa suoranaista piittaamattomuutta suomalaisten hyvinvointia ja maamme julkista taloudenpitoa sekä jo muutenkin meidän sukupolvemme velkoja maksamaan joutuvien lastemme tulevaisuutta kohtaan.
Maailman kriisipesäkkeiden ongelmat puolestaan ratkeaisivat kuin taikaiskusta, mikäli niissä elävät ihmiset päättäisivät yhdessä luopua aggressioista toisiaan kohtaan ja ryhtyisivät ilman etnistä, uskonnollista tai rasistista vihaa rakentamaan omaa tulevaisuuttaan. Eli kuten ennen vanhaan tavattiin sanoa: takoisivat aseistaan auroja.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Taakanjaosta
Tekikö ministeri Lindström mestarillisen avauksen vai oman maalin?
Ruotsin eilisiltaiset maahanmuuttajamellakat mediassa
Tekstit
-
Minä en niinkään näe kolumnisti Huhdan ajatuksenjuoksussa välinpitämättömyyttä, enemmänkin tavoitteellista pyrkimystä osoittaa hallituksen tekemiset vääriksi, huonoiksi tai vähintään sydämettömiksi. Sama epätoivoinen pyrkimys on kyllä viime viikkoina näkynyt muuallakin mediassa. Tämä on epäilemättä toimittajien paniikkireaktio siitä, että Perussuomalaiset ovat aivan todellakin hallituksessa! Painajainen, joka ei lopu edes heräämisen jälkeen.
VastaaPoistaAsiasta kolmanteen, kuinka suuri todennäköisyys on että pyhäjoen ydinvoilan rakentminen kariutuisi tällähetkellä ...
VastaaPoistaLuulen ymmärtäneeni Professorin pointit ja olen niistä samaa mieltä.
VastaaPoistaViime vuosikymmenten kriisipesäkkeisiin ja -alueisiin olen tutustunut pääosin lukemalla aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja katsomalla näistä tehtyjä dokumentteja.
Viimeksi luin mm. Bosniassa palvelleen Jere Laineen kirjan Naton vakooja. Osansa kritiikistä saavat niin entinen puolustusvoimien komentaja Gustav Hägglund kuin USA:kin, aivan aiheellisesti.
Hieman toisentyyppistä näkökulmaa Bosnian sotaan edustaa Ranskan muukalaislegioonan laskuvarjojääkäreissä pitkään palvelleen Kyösti Pietiläisen ja "haamukirjoittajansa" Ville Kaarnakarin kirja Legioonalainen Peters tarkka-ampujan tähtäimessä.
Näille kirjoille yhteistä on rehellisyys ja raadollisuus: sodissa kuolee ihmisiä, mutta ilman näitä rohkeita miehiä kuolleita olisi hyvin todennäköisesti tullut paljon enemmän.
Toisaalta olen myös sitä mieltä, että siivotkoot jenkit ja venäläiset jälkensä, mitä ne meillä näitä rettelöitään ja pullistelujaan maksattavat.