Tätä kirjoitettaessa on kilpailtu ensimmäinen päivä Otepäässä maailmancupin sprinteissä ja Vantaalla Suomen cupin viesteissä. Eilen jo vuoden 2013 MM-hiihdoissa kahdeksanneksi väläyttänyt Toni Ketelä nousi maailman parhaiden joukossa palkintopallille, kun taas norjalaisia viikko sitten kyykyttänyt Matti Heikkinen osoittautui parhaaksi, mutta ei ylivoimaiseksi, kotimaisten kilpakumppaniensa joukossa.
En tällä kertaa kuitenkaan kirjoita huippuhiihdosta, sillä silmiini osui pieni uutinen pohjoisesta Karugin kylästä Tornion kaupungissa. Sen mukaan kylässä järjestetään viikottain karkkihiihdot lapsille, joita osallistuu kilpailuihin parhaimmillaan yli puolen sataa.
Lukema on melkoinen, kun huomioidaan Karungin kylän koko: siellähän asuu vain noin 650 asukasta. Jos koko 22000 asukkaan Tornion kaupungissa lapset hiihtäisivät samalla innolla, osallituisi kaupungin lastenhiihtoihin lähes 1700 lasta. Tai miljoonan asukkaan pääkaupunkiseudulla lähes 80000 toisistaan suksilla mittaa ottavaa keskenkasvuista.
Näin ei kuitenkaan ole. Pääkaupunkiseudun lastenhiihtojen suhteen menestyksellisimmän hiihtoseuran, Espoon Hiihtoseuran, järjestämiin lasten hiihtokilpailuihin näyttäisi osallistuvan sadan ja kahdensadan välillä oleva hiihtäjämäärä. Muut pääkaupunkiseudun seurat saavat yhteensä liikkeelle hiukan vähemmän pikkuhiihtäjiä.
Hienoa työtä tämäkin, mutta ei varmasti koko pääkaupunkiseudun lahjakkuuspotentiaalia keräävää. Ainakin lajien välinen kilpailu vie osansa sillä etenkin joukkuelajit houkuttelevat. Ja ehkäpä Helsingin seudun kiireinen elämänrytmi aiheuttaa puutetta myös vapaaehtoisista.
Mutta kyllä Karungin kylässäkin on muiden lajien aiheuttamaa kilpailua, sillä Tornion kokoisessa kaupungissa myös joukkuelajiseurat toimivat tehokkaasti. Niinpä karunkilaisten lasten innostus liittyy epäilemättä erityisesti paikallisten hiihtoihmisten aktiivisuuteen.
Vasta aika kuitenkin näyttää, kuinka moni Karungin karkkihiihtoihin osallistuvista lapsista valitsee kilpahiihdon omaksi lajikseen ja päättää katsoa mihin omat kyvyt riittävät. Toisaalta ainakaan lähiseutujen esikuvasta se ei liene kiinni. Onhan toinen vuoden urheilija eli olympiavoittaja Sami Jauhojärvi kotoisin hiukan pohjoisempaa Ylitorniosta.
Koko suomalaisen maastohiihdon tulevaisuuden menestys pohjautuu karunkilaisten hiihtoihmisten kaltaisten vapaaehtoisten toimijoiden työn pohjalle; ilman heitä ei olisi hiihtäjiä eikä ilman hiihtäjiä laduilla nähtäisi Suomen kansaa sykähdyttäviä hetkiä.
Merkittävää tässä on, ettei Suomessa ole tapana maksaa hiihtoseurojen nuorison parissa toimiville ohjaajille minkäänlaista palkkaa. Esimerkiksi Espoon Hiihtoseura palkkasi ensimmäisen seuravalmentajansa, nykyisin maajoukkueen palveluksessa toimivan, Teemu Pasasen vasta viitisen vuotta sitten. Suomen parhaisiin kilpahiihtoseuroihin (eilen toisena viestissä) kuuluva Vantaan Hiihtoseura puolestaan näyttää palkanneen ensimmäisen valmentajansa Joona Viholaisen vasta tälle kaudelle.
Toisin sanoen suomalaisille lähes vuosisadan arvokisamenetystä tuonut talvinen kansallislajimme on perustunut puhtaasti vapaaehtoistoimintaan. Siihen nähden tulokset ovat oleet suorastaan loistavia.
Kiitos siis kaikille hiihdon parissa toimineille vapaaehtoisille: olette löytäneet hienon harrastuksen, joka tuottaa iloa koko penkkiurheilevalle kansallemme. Siis nuorisotyötä parhaimmillaan!
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miksi norjalaiset ovat niin ylivoimaisia?
Seuratkaa Tour de Skillä myös Perttu Hyvärisen suoritusta
Muuttaako Professorin ajatus maastohiihdon maailmancupin kilpailujärjestelmää?
Tekstit
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi tähän kirjoitukseen on vapaata ja toivottavaa, mutta (toivottavasti) syntyvien keskusteluketjujen seurantaa helpottaisi, mikäli käytettäisiin nimimerkkejä tai nimeä. Pyydän myös noudattamaan kaikissa vastineissa hyviä tapoja ja asiallista kieltä. Valitettavasti tämä asia karkasi käsistä kesällä 2022, minkä seurauksena olen 15.8.2022 alkaen poistanut epäasiallista kielenkäyttöä sisältävät kommentit riippumatta niiden asiasisällöstä.